Löydä sisäinen motivaatiosi

Keskustelu puolison kanssa johti pohtimaan, miten erilaisia motiiveja kirjoittajilla on. Puoliso kun joskus (lue: aina) naureskelee sitä kaikkea touhua, johon osallistun. Lukijalle kirjailijan sisäinen motivaatio on sangen merkityksetön seikka, tärkeintä, että kirja on hyvä. Harvoin kirjoittaja itsekään tulee näitä sen syvällisemmin pohtineeksi, kirjoittajan tehtävä on kuitenkin kirjoittaa, ei pohtia oman motivaationsa syvintä olemusta. Usein motivaatio - se, mitä kuvittelemme saavuttavamme - kuitenkin myös ohjaa lopputulosta. Esittelen tässä viisi havaitsemaani kirjoittajatyyppiä motivaation mukaan lajiteltuna.

1. Sisäinen pakko

Yleisin kirjoittajatyyppi, esiintyy varsinkin harrastajakirjoittajien joukossa. Kirjoittaminen on itseilmaisua, tapa olla olemassa. Sisäisen Pakon varassa elävä kirjoittaja on tyytyväinen, kun saa paukuttaa tekstiä menemään keittiössä lasten nukkuessa/hirsimökissä vuoristossa/kirjoittajaretriitissä Santorinilla. Tekstin julkaisu ei välttämättä siinnä kirjoittajan näköpiirissä, eikä se ole olennaistakaan. Kirjoittajatyypeistä hän on ehkä kaikkein onnellisin. Jos tämä kirjoittaja haluaa kehittyä tai julkaista ammatikseen, kuvaan astuu aikanaan myös muita motivaattoreita.

Viholliset: ei ole, ellei harrastukselta aikaa vievää päivätyötä tai perhettä lasketa.

Korkein palkinto: kirjoittaminen; se, että saa kirjoittaa.

2. Kirjallisuuden Puhtauden Vaalija

aka Luova Nero. Tämä kirjoittaja hioo teosta, kunnes teksti taipuu noudattamaan hänen visiotaan pilkulleen. Vaatii paljon itseltään ja muilta. Parhaassa tapauksessa hänellä on ymmärtäväinen kustannustoimittaja ja kustantaja, joka ei hoputa - tai anna lemppuja, jos teosta ei synny määrätyssä ajassa. Kirjallisuuden Puhtauden Vaalija antaa romaanille aikaa - kuusi vuotta, ei, kahdeksan, ei, kymmenen - niin kauan kuin se vaatii. Hän ei välttämättä nyrpistä viihdegenrelle, mutta hänen tavoitteensa ovat paljon korkeammalla. Hän haluaa uudistaa koko kirjallisuudenlajin!

Kirjallisuuden Puhtauden Vaalijan pahin vihollinen on kriitikko. Myös kriitikko nimittäin vaalii kirjallisuuden puhtautta. Kun Luovan Neron ja kriitikon kirjallisuuskäsitykset törmäävät, on jälki kauheaa. Kirjailija muuttaa ulkosaariston etäisimmälle kallioiselle niemennokalle ja vannoo, ettei kirjoita enää koskaan.

Korkein palkinto: Nobel-palkinto.

Nobel-mitalin työpöytää koristamaan voi ostaa kätevästi myös museon puodista. Kuva: Saara Henriksson

3. Karrieristi

Puhtauden Vaalijan kiistakumppani. Karrieristi hahmottaa kirjoittamisen urana ja uran etappeina. Hän julkaisee kirjan vuodessa, mieluiten kaksi, tai kolme. Elämä ja kirjallisuus on tyhjä lehtiö, joka on täytettävä kirjoituksella, koska on kiire, kiire. Tämä kirjoittaja pelkää katoamista, sitä, että häviää ensin itsensä näkyvistä, sitten muiden. Kuin tanssijalla, joka loukkaantumisen vuoksi joutuu jäämään pois esityksistä, Karrieristin identiteetti on hukassa, jos hän ei julkaise.

Parhaimmillaan kirjoittaja kehittyy teosten välillä, yhden teoksen aikana kun kehitystä harvoin ehtii tällä tahdilla tapahtua. Hän pääsee eteenpäin, koska ei jää jumittamaan yhden idean kanssa vuosikausiksi. Jos karrieristilla ei ole isoa yleisöä tai jos hänen takanaan ei seiso vankkaa kaupallista kustantajaa, kirjat ilmestyvät tarvepainatuksena, Pekan Pien-Kustannuksen tai netissä toimivan U’R’ThePublisher-palvelun kautta.

Karrieristin alalaji on Yleisön Palvelija, eli karrieristi, jolla on yleisö. Kieli pitkällä odottavalle lukijakunnalle kirjoittaminen on varmasti antoisaa, mutta astuu jo pois pelkän sisäisen motivaation (kuulenko setelitukkujen kahinaa?) alueelta.

Vihollinen: kriitikot, apurahat tai kirjallinen julkisuus eivät aina ole karrieristin puolella. Kehittyäkseen kirjoittajana tai jatkaakseen uraansa karrieristi voi joutua etsimään muita motivaattoreita.

Suurin palkinto: uusi kirja kustantajan luettelossa säännöllisesti.

4. Kaveripiirin Sankari

Monet genrekirjoittajat (scifi, fantasia) kuuluvat tähän ryhmään, niin kuin myös useimmiten marginaalisten kirjallisuudenlajien kirjoittajat. Yleisö on pieni, tai hitto, minähän tunnen heidät melkein kaikki! Yhteisö palkitsee, kannattelee ja tukee, kun valtavirtakirjallisuus kääntää selkänsä. Parhaimmillaan Kaveripiirin Sankari hyötyy siitä, että hän tuntee yleisön, jolle kirjoittaa. Kirjallisuudenlaji säilyttää omaleimaisuutensa, kun sitä lukevat ja kommentoivat vain alan todelliset harrastajat. Kaveriporukalla on myös mukava kokoontua kaljalle ja ruotia hyvässä seurassa maailman ja kirjallisuuden menoa. Lopulta myöskään kustantajaa ei tarvita, koska pienpainatteet voi tehdä itse kopiokoneella ja jakaa kavereille kaljatuoppeja vastaan.

Kaveripiirin Sankarin alalaji on Pääri-Kilvoittelija. Kun ensimmäinen kirjoittaa faniporukalle, Pääri-Kilvoittelija haikailee kirjallisiin piireihin. Hän on kehystänyt Kirjailijaliiton jäsenkorttinsa ja on ensisijaisesti kiinnostunut siitä, mitä kollegat hänen työstään ajattelevat. Pääri-Kilvoittelija on harvoin suuren yleisön tuntema.

Vihollinen: nälkäkuolema.

Suurin palkinto: jokin yhteisöpalkinto, Atorox- tai Kuvastaja-palkinto

5. Rohkea Oman Tiensä Kulkija

Kohdan 2, 3 ja 4 -kirjoittajat kysyttäessä usein sanovat olevansa tätä lajia. Todellisuudessa täysin tallaamattoman polun löytää vain harva, ja vielä harvempi pystyy kulkemaan sitä ilman apua tai tukea. Kirjallisuuden outolintu, jota ei välttämättä arvosteta omana aikanaan. LISÄYS: Oman tiensä kulkijaa tämä ei kuitenkaan haittaa, koska lopulta hän on ollut oikeassa. Ellei sitten ole kuollut sydänkohtaukseen kirjakaupan värityskirjaosaston edessä ennen mestariteoksensa luomista.

Vihollinen: ?

Suurin palkinto: Tuntematon.

Luultavasti jokainen kirjailija tunnistaa itsessään useamman näistä motivaattoreista, ainakin himpun verran. Parhaimmillaan omaa motivaatiota tutkimalla voi löytää ratkaisun avaimia tilanteeseen, jossa työ tuntuu jumittavan. Antoisaa kirjoittamissyksyä kaikille!

Leikin loppu (leikki on vasta alkanut)

Kollega J.S.Meresmaa kirjoitti blogissaan yllättävistä asioista, jotka hänen arjessaan ovat muuttuneet kirjojen julkaisemisen myötä. Nämä ovat siis asioita, jotka eivät liity itse kirjoittamiseen vaan sosiaaliseen elämään ja esimerkiksi esiintymiseen.

Kirjoittava ihminen näkee maailman eri tavalla. Tämä ei riipu siitä, onko kirjoittaja julkaissut omaa teosta vai ei. "Kirjailijaa" voidaan pitää ammattinimikkeenä kirjoittavalle ihmiselle, jonka täytyy vastata omista painetuista sanoistaan. Erot kirjoittavan ja ei-kirjoittavan elämän välillä ovat enimmäkseen muita kuin ulkokirjallisia.

Silti "ammattikirjailijana" näitä yllättäviäkin muutoksia tulee eteen. Junalippuja tulee minunkin varattua paljon. Vielä enemmän kuvaani kirjailijan ammatista on ehkä muuttanut osuustoiminta eli Osuuskummassa toimiminen. Kun saan käteeni uutuusteoksen, en vain selaile teosta ja lue takakantta, vaan taitan kirjan keskeltä ja tsekkaan sidonnan laadun sekä tarkistan nimiölehdeltä painopaikan. Inton kustannustoimittajat katsoivat minua vähän oudosti viimeksi kun näin kävi.

Toinen kollega, Shimo Suntila kertoi epäilleensä muinoin, että kirjailijoilla on maailmasta ja kirjallisuudesta jotakin sellaista tietoa, jota hänelle ei ollut vielä paljastettu. Suntila on kirjoittanut aiheesta mainion raapaleenkin. "Kirjailijan opas" -tarinan päähenkilölle olisi voinut lykätä käteen myös seuraavan tarkistuslistan:

- Kiinnostuksen kohteet monipuolistuvat. Puheessa alkaa vilahdella kryptisiä sanoja ja käsitteitä kuten kirjavuosi, vedokset, kustannustoimittaja, Frankfurt, Sanasto-korvaukset ja Lukukeskus-taksat.

- Keskustelet sujuvasti kiehtovista aiheista kuten kirjastokorvauksien taso ja sähkökirjojen arvonlisävero.

- Kirjakauppiaat ovat suosikkisi ammattiryhmien joukossa.

- Osaat mainita nimeltä ainakin yhden jäsenen valtion kirjallisuustoimikunnassa. Ylipäätään tiedät sellaisen elimen olemassaolosta kuin valtion kirjallisuustoimikunta.

- Pelkäät lehdenjakajaa; onko kritiikkiä? Eikö vieläkään ole ilmestynyt kritiikkiä?

- Odotat eteisessä postinkantajaa ja nappaat kirjeen heti, kun se työntyy postiluukusta. Apurahaa, kustannussopimus vai hylsyjä?

- Tajuat, että leikki on loppu. Kirja menee painoon ylihuomenna ja viimeiset oikolukukorjaukset on saatava perille huolimatta siitä, miten huonosti on edellisenä yönä nukkunut ja miten kaikki muut arjen tehtävät kaatuvat päälle.

- Tajuat, että leikki jatkuu. Ja sen, mikä etuoikeus on toimia ammatissa, joka kasvattaa itsetuntemusta niin kuin kirjoittaminen ja lukeminen tekevät ja jossa työvälineenä on oma itse ja oma psyyke. Siitä on hyvä jatkaa.

Mitä varten salilla käydään

Liityin kuntoklubiin. Aikaisemmista liikuntaharrastuksista voin sanoa, että sellaisia ei ole ollut. Olen käynyt tanssitunneilla ja tullut liikkuneeksi siinä kaupan päälle. Vuoden vaihteessa huomasin kuitenkin olevani siinä tilanteessa että en pystynyt enää järjestelemään muuta niin sanottua elämääni tanssitreenien mukaan. Kävin siis tutustumassa läheiseen kuntokeskukseen.

Ajattelin, että tutustumiseen kuuluisi kuntosalilla treenailua tai vaikkapa ilmainen tai alennushintainen ryhmäliikuntatunti. Minua vastassa kuntokeskuksessa oli myyjä. Hän esitteli minulle keskuksen tilat: avara, asiallinen sali, jossa on paljon laitteita lämmittelyyn ja voimailuun, pari ryhmäliikuntastudiota, spinning-sali ja kahvila. Pukuhuoneissa on saunat ja solarium, jota en ole nähnyt kenenkään käyttävän.

Allekirjoitin sopimuksen, joka tuntui melkein mutta ei ihan sopimukselta paholaisen kanssa. Sopimuksen mukaan maksan kuntokeskuksen jäsenyydestä kuukausimaksua. Se ei ole enempää kuin maksoin tanssitunneista, itse asiassa vähemmän.

Liittymiseen kuului kaksi ohjauskertaa personal trainerin kanssa. Se tarkoittaa, että uusi asiakas saa ohjausta tietyn lihasryhmän tai tietynlaisten kuntosalilaitteiden käytössä. Siinä liikesarjoja toistettaessa personal trainer juttelee mukavia ja sanoo hyvä Saara. Tapaamisten lopuksi PT (kuten personal trainer lyhennetään) ehdotteli keskuksen ohjauspakettia, josta kieltäydyin, koska minulla ei ole varaa.

Muuten liittymisestä ei koitunut erityisiä kuluja. Jouduin ostamaan sisäliikuntakengät, joita minulla ei ollut valmiiksi ja jotka maksoivat noin neljäkymppiä. Ostin myös pukuhuoneen kaappiin lukon jonka hukkasin heti ensimmäisen kerran jälkeen. Salissa ja pukuhuoneissa soi kaupallinen radiokanava, jolla popin lomassa mainostetaan silikonirintoja ja puhdistavaa, vihreää teetä. Pukukaappien sisäpuolella mainostetaan kuntokeskuksen kampanjoita.

Sali

Olen tottunut käymään harrastuksessa säännöllisesti, joten treenaamisen aloittaminen ei tuottanut vaikeuksia. Toisin sanoen rutiini oli jo muodostunut valmiiksi. En ryhdy luettelemaan vanhoja (lieviä) vammojani mutta todettakoon, että olen oppinut ottamaan omat rajoitukseni huomioon. Kuntokeskuksen suihkutilojen vaaka osoittaa normaalipainoa ja oma arvioni on, että lihaskuntoni on suht hyvä, joskaan hapenottokyky ei ole kummoinen. Baletissa ei saa helposti aerobista harjoitusta. Kuntokeskukseen kuljen pyörällä (5 minuuttia alamäkeen).

Kuntokeskukseni tarjoaa monenlaisia ohjattuja ryhmäliikuntatunteja. Ohjaajalla on headsetti, johon hän puhuu ohjeita jumputtavan musiikin päälle. Hän säätelee ohjauspaneelista musiikin voimakkuutta ja muun muassa valaistusta ja ilmastointia. Ohjaajat ovat pirteitä ja lihaksikkaita ja hihkuvat ja kannustavat jumppareita osallistumaan.

Ensimmäisen kuukauden ajan kävin kokeilemassa erilaisia tunteja. Fitball-tunnilla istutaan ison jumppapallon päällä, välillä nostellaan käsipainoja ja välillä heilutellaan sitä palloa ilmassa. Tanssillisilla tunneilla hetkutetaan ja jorataan. Ehkä enemmän vielä pidän ihan perinteisestä aerobicista. Mikään kokeilemani laji ei ole ollut vaikea, paitsi pilates, jota minun nopealla ja pinnallisella hengitykselläni on vaikea saada toimimaan.

Spinning tarkoittaa ohjattua kuntopyöräilyä amfiteatterin muotoisessa salissa. Ensimmäisellä kerralla en hoksannut, miten vastusruuvi toimii ja putosin pari kertaa polkimilta. Ohjaaja huudatti musiikkia ja välillä sammutti valot, jolloin yläpuolellamme loisti jonkinlainen tähtitaivas. Hän puhui myös erilaisista tasoista joilla poljettiin, vasta seuraavalla kerralla hoksasin, että hän tarkoitti sykemittarin asteikkoa eikä mitään pyörän säätöä. Jalkaterät tulivat treenistä vähän kipeiksi ja ohjaaja suositteli, että jos paljon käyn, kannattaisi hankkia sisäpyöräilykengät. Sellaisiakin siis on olemassa.

Järki

Kuntokeskuksessa käyminen on helppoa mukavaa, ei tarvitse juosta tuulessa ja loskassa. Keskuksessa on aina valoisaa ja lämmintä. Asiakaspalvelija on keittänyt kahvia ja lapsen voi jättää hoitoon leikkihuoneeseen. Salilla treenataan itsenäisesti: ei lukujärjestyksiä, ei opettajaa, ei koreografioita muistettavaksi. Musiikki on helppoa purukumia ja juoksumatolla voi katsella monitoreista jotakin neljästä televisiokanavasta, jotka ovat alati päällä.

Kuntoilussa puhutaan paljon Tavoitteista. Paitsi, että minulla ei ole tavoitteita, ei niitä ole minusta kuntoilussa muutenkaan. Se on ollut kaikkein vaikein asia yrittää opetella: hyväksymään se, että tässä hölkätään juoksumatolla tai poljetaan crosstrainerilla ei-mihinkään. Jumppa ei ole ilmaisua eikä kauden päätteeksi valmistella esitystä. Puhuin tästä kaverin kanssa kuntokeskuksen saunassa. Hän ratsasti aikoinaan kilpaa ja sanoi alkuun miettineensä ihan samaa: liikunta vain sen itsensä tai oman hyvinvoinnin vuoksi tuntui pointittomalta.

Mutta käynpähän kuitenkin. Kun muu elämä on helposti suoritteiden perässä juoksemista, yritän opetella tekemään yhden asian vain huvikseni. Kuntosalilla se on helppoa, koska siellä on vaikeaa ottaa itseään tosissaan. Kun kaiuttimista huutaa Cotton Eye Joe ja jumppari juoksee ympyrää ryhmäliikunnanaohjaajan hoputtaessa ja virnuillesssa kuin mieletön ei kontrasti balettiharrastukseen voisi olla suurempi. Salilla käymisessä ei ensin ole mitään järkeä, sitten siihen tottuu. Monta ryhmäliikuntamuotoa on sitä paitsi vielä kokeilematta. Ehkä hurahdan johonkin - tai sitten en. Ja sekin on ihan hyvä.

Kirjailija vaatimusten ristitulessa

Brändää itsesi! Ole uskollinen itsellesi! Kirjoita myyvä teos! Seuraa sydäntäsi! Valvo oikeuksiasi! Vapauta taiteesi maailmalle!

Nämä ovat vain pintaraapaisu ristiriitaisista viesteistä, joita kirjailijalle on tarjolla monesta suunnasta. Osa viesteistä kertoo, että kirjalijan pitäisi mahdollisimman varhaisessa vaiheessa ajatella, millaisena pakettina hänen teostaan myydään. Ajattelen, että kehotukset brändäytymiseen tai brändin vahvistamiseen johtuvat kirja-alan murroksesta. Kun yhä enemmän nimekkeitä ilmestyy, erottuminen on vaikeaa.

Kirjailija Miina Supinen kirjoittaa Alaston kirjailija -blogissa määrittelyistä ja identiteetistä. Määrittely voi olla paikallaan kirjakauppiaan asettaessa teosta hyllyyn, mutta kirjailijaan kohdistettuna se on myös vallankäyttöä. Taija Tuominen sanoo vastailmestyneessä, henkilökohtaisessa kirjoittajaoppaassaan Minusta tulee kirjailija: älkää suostuko luokiteltaviksi, älkää suostuko määriteltäviksi. Kaikenlainen toisen määrittely ja kattaviksi pyrkivät lausunnot haavoittavat, lausuttiin ne hyvällä tai pahalla.

En usko "kultasuoneen", josta taiteilija tai kirjailija voisi tietoisesti ammentaa. Tai voi, mutta uskon, että samaan aiheeseen väsyy aikanaan joko kirjailija tai lukija. Marginaalissa on oikeasti taiteellista vapautta, se ei ole vain vinoilun asia tai vitsi. Marginaalissa on tilaa. Jos olisin itseni vakavasti ottava aikuistenkirjailija niin tuskin kirjoittaisin näin häröä romaania kuin nyt olen kirjoittamassa.

En todellisuudessa myöskään koe niin, että "kirjamaailma" asettaisi minulle jotakin odotuksia. Siinä mielessä tämän kirjoituksen otsikkokin on vähän hassu. Suhtaudun epäillen ajattelukykyisen tai odotuksia luovan kirjamaailman olemassaoloon ylipäätään. Ei ole olemassa sellaista asiaa kuin yleinen kirjallisuuskäsitys. On lukijoita, erilaisia makuja ja erilaisia yleisöjä, jos näin halutaan, suuria ja pieniä. Kirja-ala puolestaan on olemassa, mutta alalla pärjäämiseen ei ole yhtä reseptiä.

Toinen asia, johon suhtaudun skeptisesti, on kirjailijuus ammatinvalintakysymyksenä. Kirjailijan työtä saa tehdä niin täys- tai puolipäiväisesti kuin huvittaa. Suurin osa kirjailijoista tekee fiktion kirjoittamisen ohella muita töitä, osalla on päivätyö muualla.

Kirjoittaminen ei ole jokaiselle kirjailijalle koko elinkaaren ajan pysyvä pakko. Minäkin voin joskus lopettaa, mutta en voi lopettaa juuri nyt. Teen parhaillaan taidekauppaa koskevaa taustatutkimusta romaanini toista päähenkilöä, tai pitäisikö sanoa antagonistia varten. Olen innostunut uudesta aiheesta, kaivan tietoa ja olo on kuin koululaisella jännittävällä luokkaretkellä. Tärkeää on se mikä liikuttaa, kiinnostaa juuri nyt. Asioiden yhtymäkohdat huomaa pidemmällä aikavälillä, jos huomaa. Ennen kirjoittamista harrastin soittamista, lauloin ja tanssin, en yhtä aikaa vaan kutakin vuorollaan. Harrastukset palvelevat samaa tarvetta luoda ja toteuttaa itseään, yhdestä harrastuksesta vain sattui tulemaan ammatti.

***

Vähän samaan asiaan eli kirjallisuuden ansaintalogiikkaan liittyen olen miettinyt, miten kustantamisen murros tuottaa kirjailijalle ristiriitaisia viestejä sopimus- ja jakelukysymyksiin liittyen. Yhtäältä Kirjailijaliitto ja tekijänoikeusjärjestöt muistuttavat vaatimaan kunnon korvauksia omasta työstä ja varoittavat suostumasta ilmaistyöhön. Toisaalta kirjailijablogien, joukkorahoituksen ja sähköisen julkaisemisen pioneerit kannustavat jakamaan tekstejä ilmaiseksi netissä. Tässä mallissa ei niinkään vaadita lukijoilta maksua kuin tarjotaan heille mahdollisuus maksaa teksteistä ja jopa kokonaisista teoksista.

Jälkimmäinen malli tuntuu järkevältä e-kirjojen kohdalla, nykytilanteessa meidän pitäisi keskustella siitä, miten lukijat saisivat ostaa e-kirjoja järkevästi, ei niinkään siitä, kopioiko joku niitä ehkä luvattomasti. Totta kai on tärkeää, että lukijat saavat ylipäätään mahdollisuuden kuulla teoksesta ja tutustua siihen. Onko kuitenkin niin, että samoin kuin "vanhassa" kustannusmallissa ansaitsivat bestsellerit, "uudessa" juhlivat vain valmiiksi kuuluisat internet-ajan tähdet kuten Neil Gaiman? Päteekö internettiin sama markkinoinnin sääntö, jonka mukaan lämpimästä on mainostamalla mahdollista tehdä kuumaa mutta kylmää ei pysty puhaltamaan kuumaksi edes isolla kampanjalla?

Juri Nummelin on todennut, että samalla kun mikrokustantaminen on osalle teoksista ainoa tapa tulla julki, internet- tai pienjulkaisu ei kuitenkaan ratkaise ansaitsemisen kysymyksiä. Pohdinta päättyy samaan lopputulokseen kuin pohdinta mahdollisimman myyvän teoksen luomisesta: ilmiötä ei ole mahdollista synnyttää tahallaan, se syntyy vain vahingossa. Paras on vain kirjoittaa sitä mikä tuntuu itselle läheiseltä, julkaista se tavalla tai toisella ja toivoa parasta.

Sekään ei ole yksinkertaista, miten kirjailijan pitäisi internetissä liikkua. Äänekkäimpien "uuden median" apostolien mukaan minullakaan ei pitäisi olla koko tätä blogia koska en päivitä tätä tarpeeksi aktiivisesti, vähintään kahta kertaa viikossa. Twitter-tili makaa käyttämättömänä, samoin Linkedin (olen unohtanut salasanan ja sähköpostiosoite on vanhentunut, joten en voi tilata uutta). Toisen mukaan kirjailijan olisi puolestaan hyvä rauhoittaa työskentelynsä sosiaalisen median hälyltä.

Paluuta vanhaan ei ole eikä kukaan todellisuudessa tiedä, miten olisi parasta toimia uudessa ympäristössä. Varmaa on vain, että yhden kirjailijan paras ei ole sitä toiselle, eikä yleispäteviä neuvoja muuttuvassa tilanteessa pysty esittämään. Näkemyksiä saa kuitenkin mielellään esittää kommenttilaatikossa.

Pallona

Kävin tänään keskustassa etsimässä huoltoliikettä rikkinäiselle digipokkarilleni. Eipä löytynyt, ainakaan sellaista joka olisi ollut auki uuden vuoden aattona, joten palasin samalla bussilipulla kotiin. Bussipysäkiltä lähdin kävelemään mielestäni reippaasti ruokakauppaan. Hetkisen kuluttua samasta bussista noussut nainen pyyhälsi ohitseni. Reippaan kävelyn sijasta huomasin raahustavani eteenpäin lähinnä etanan vauhtia. Näin sitä herää todellisuuteen, aina silloin tällöin.

Olen pienikokoinen, ja tällä hetkellä suunnilleen yhtä leveä kuin pitkä. En näytä raskaana olevalta, näytän ainoastaan pallolta. Uudessa Tulvassa Hannele Harjunen kirjoittaa, miten feministit eivät edelleenkään näe lihavuutta yhtenä mahdollisena identiteetin perustana, vaan jonkinlaisena ohimenevänä tilana. Ymmärrän sen toisaalta ihan hyvin, suurin osa naisista on jossa elämänsä vaiheessa lihava ja suurella osalla se myös menee ohi. Lihavuus voitaisiin nähdä samanlaisena ’ruumiillistuneena’ eli ihmisen kehossa näkyvänä erona kuin sukupuoli tai ihonväri, mutta ihan samanlaisesta kategoriasta ei minun mielestäni kuitenkaan voi olla kysymys. Jos melkein kaikki ovat jossain vaiheessa kuitenkin lihavia, se ei ole riittävän suuri ero jotta sen varaan voisi rakentaa identiteettipolitiikkaa.

Tyhmä vartalonmuokkauspuhe feministien suusta on tietysti asia erikseen. Ja on enimmäkseen tarpeetonta syyllistää lihavia naisia terveysargumenteilla, aika harva on kuitenkaan niin lihava että sillä olisi merkittäviä terveysvaikutuksia, jos elämäntavat ovat kunnossa. Ymmärrän myös, että lihavien syrjintä työelämässä on todellinen ongelma, joka kaiken lisäksi kohdistuu usein naisiin. Opiskeluajoiltani muistan, miten lihava vuosikurssilainen ei päässyt harjoitteluun urheilutoimittajaksi, vaan hänen sijastaan toimitukseen otettiin miestoimittaja (joka käsittääkseni ei edes ollut yhtä suuri urheiluhullu kuin tämä nainen). Ja kyseessä oli kaiken lisäksi radiotoimitus, jossa toimittajan ulkonäöllä noin muuten ei luulisi olevan väliä.

En ole tutustunut uuteen Koolla on väliä! -kirjaan, pitäisi varmaan tutustua. Harjusen argumenteista tulee kuitenkin mieleeni väistämättä toinen keskustelu, jossa lihaviin kohdistuvaa syrjintää käytettiin esimerkkinä. Siinä keskustelussa argumentointi meni kuitenkin toisin päin. Naisparien hedelmöityshoitoja vastustettiin vuosi pari sitten mm. sillä perusteella, että lapsia voitaisiin kiusata koulussa. Lain kannattajat vastasivat, että niin voidaan kiusata lihaviakin lapsia. Tässä tapauksessa lihavien kiusaamista pidettiin itsestään selvänä asiana, johon kuitenkaan ei voida puuttua. Kiusaajat löytävät kuitenkin aina jonkin perusteen.

Niin löytävät.