Kirjailijan jalanjäljissä: Oxford

Lontoon matkapäiväkirjan kirjoittaminen laahaa jäljessä, nyt ollaan jo kotona. Minulla oli pari matkakirjaa, paikan päältä hankittua, joista meinasin blogata. Sir Arthur Conan Doylen ja Sherlock Holmesin maisemista voisin myös kirjoittaa pari sanaa. Mutta ensin minun piti kirjoittaa retkestämme Oxfordissa.

Oxfordin historiallista keskustaa ympäröi kaunis kanava, jonka laitureihin on kiinnitetty pittoreskeja asuntoveneitä. Entisten kaupunginmuurien sisällä on linna ja saksilaistorni, mutta varsinainen nähtävyys tai antinähtävyys ovat Oxfordin yliopiston colleget. Nähtävyys siksi, että juuri keskiaikaisesta yliopistostaan Oxford on tunnettu ja collegerakennukset ovat ainakin ulkoapäin kuin mitä kauneimpia luostareita tai katedraaleja. Antinähtävyys siksi, että collegeihin ei useimmiten saa mennä sisään tutustumaan. Toki poikkeuksiakin on.

Kaksi puuta.

Oxfordiin lähdimme tieteinkin kirjailija J.R.R.Tolkienin jalanjäljissä. Hän opiskeli siellä Exeter-collegessa ja opetti Pembroken ja Mertonin collegeissa melkein kaksikymmentäviisi vuotta, samalla kun kirjoitti Hobitti- ja Taru Sormusten herrasta -teokset. Muita kaupungin kirjailijakuuluisuuksia ovat esimerkiksi Lewis Carrol ja C.S.Lewis.

Oxfordin luentosalit, kappelit ja suojaiset pihamaat ovat tuttuja elokuvista, ylipäätään koko kaupunkikeskusta kujineen, torneineen ja siltoineen on hyvin viehättävä. Harry Potter- elokuvien Tylypahkaa muistuttavaan Christchurchin katedraaliin olisi päässyt sisäänpääsymaksun maksamalla. Jätimme väliin, mutta ihailimme katedraalia ulkoapäin, vihreistä puistoista käsin.

Vrt.

Lähettäisikö lapsensa opiskelemaan velhokouluun? ... ai niin, se on vain tarinaa.

Sen sijaan Divinity Collegen ja Balliolin joihinkin tiloihin pääsi tutustumaan, muodollinen pääsymaksu oli punnan tai kaksi. Potentiaalisten tulevien opiskelijoiden vanhemmille iskettiin asiaankuuluvasti collegen esite käteen. Myös yliopiston kasvitieteellinen puutarha oli avoinna vierailijoille.

Bodleian Libraryssa säilytetään paitsi tärkeimpiä keskiaikaisia englanninkielisiä käsikirjoituksia, myös J.R.R.Tolkienin alkuperäisiä käsikirjoituksia. Ne nähdäkseen pitäisi kuitenkin rekisteröityä kirjaston käyttäjäksi.

Tolkienin ja Lewisin ihailijat voivat pistäytyä myös oluella The Eagle & Child -pubissa, jota herrojen Inklings-kirjailijaryhmä kutsui Bird & Babyksi. Paikka on opiskelijakaupungille tyypillisesti mukava baari, ei mikään hienostelupaikka, tuoppi bitteriä maksoi alle neljä puntaa.

Myös junamatka Lontoon Paddingtonilta Oxfordiin on maisemiltaan mukava. Näimme vihreitä kukkuloita, lampaita, peltojen yläpuolella kaartelevia haukkoja sekä (tulva)jokia.

Joululoma oli ihmeisesti onnistunut, koska eilen oli täydellisen lomaltapalannut eli pihallaoleva olo, yhtään ajatusta ei liikkunut päässä eikä ainakaan mitään työasioita. Mutta nopeasti ne näköjään yhden päivän jälkeen palaavat, ajatukset työhön.

Sen ääreen, siis!

Hienot kuvat otti M.G.Soikkeli.

Miksei Jeppe mene lukioon?

Saska Saarikoski ottaa kantaa suomalaislukioiden tyttöistymiseen, tai pikemminkin surffaa viranomaisten sivuilla etsimässä tietoa koulutuksen sukupuolijakaumasta. Kirjoitus alkoi lupaavasti. Minusta olisi ollut kiinnostavaa kuulla Saskan omia näkemyksiä kahden pojan ja kahden tytön vanhempana. Mutta loppuosa tekstistä meni tähän samaan "miksi naiset viranomaisina ja opettajina eivät huomioi poikia" -valitukseen.

En jaksa uskoa, että oppilaan sukupuoli olisi se merkittävin tekijä toisen asteen koulutusvalinnoissa. Kai poikalasten siinä kuin tyttölastenkin vanhemmat tietävät, miksi lapsi ei halua lukioon. Vuosisatojen ajan, kun tytöt pidettiin poissa koulusta, niin sukupuolijakauman vinoutuma oli järjestelmän vika. Kuitenkin luulisi, että rauhanajan vauraassa pohjoismaassa lapsilla olisi hyvät mahdollisuudet oppia niin äidinkieltä kuin matematiikkaakin lämmitetyissä, valaistuissa luokissaan, koulutetun opettajan tuella. Sitä paitsi minusta näyttää, että monet tytöt on oikein hyviä matikassa, niin kuin pojatkin. Joku muu on vikana, jos naiset eivät innostu fysiikasta tai miehet äidinkielestä.

Uskonkin, että valintoihin vaikuttavat enemmän vanhempien taustat ja arvostukset sekä koulutuksen resurssien suuntaaminen. Puhun nyt vanhempien lapsiinsa käyttämistä resursseista ja kannustuksesta. Kuulemma Aasian maissa kuten Kiinassa ne tytöt, jotka ylipäätään pääsevät korkeakouluun, ohjataan helpommin luonnontieteellisille aloille kuin länsimaissa. Eli raha, toivo tulevasta menestyksestä ratkaisee enemmän kuin sukupuoli. Meillä lapset saavat valita opiskelualansa aika vapaasti, kiinnostuksesta riippuen, koska yksilön vapaus toteuttaa itseään on meikäläisessä kulttuurissa arvostetumpaa. Sama pätee varmaan myös toisen asteen koulutukseen, lukioon tai ammattikouluun. Kumpi tienaakaan enemmän, toimittaja vai putkimies?

Ylipäätään minusta tasa-arvokeskustelussa tuijotetaan liikaa vaan siihen oppilaan sukupuoleen. Ei huomioida tarpeeksi sitä, miten meillä on ylipäätään enemmän lukiolaisia kuin kolmekymmentä vuotta sitten, mitä mahdollisuuksia yhteiskunnalliseen nousuun nähdään koulutuksen kautta olevan (ilmeisesti koko ajan vähemmän), ja niin edelleen. Minna Canthilla olisi epäilemättä ollut asiaan sanottavaa. Enemmän kuin sukupuolta pitäisi katsoa yhteiskuntaluokkaa. Koululaisen kohdalla saman asian voi ilmaista sanalla ”vanhemmat.”

Poikien koulumenestykselle olisi varmaan paljonkin tehtävissä. Tutkittua tietoa oppimisen ja opetuksen tasa-arvosta on yllin kyllin, eri asia, pystytäänkö luokkahuoneiden todellisuudessa tätä tietoa hyödyntämään. Voidaan kysyä poikien vanhemmilta, mitä pitäisi tehdä. (Paitsi jos humanistisesti sivistyneen Saarikosken perheessäkään pojat eivät halua lukioon, mutta tältä kannaltahan asiaa ei nyt tarkasteltu.) Itse kuuntelen mielelläni ammattilaisia, luokanopettajia ja erityisopettajia, silloin kun tietoa kantautuu koulusta kotiin saakka, ja kantautuuhan sitä.

Otetaan nyt esimerkiksi lukutaito. Kuulostaa mahtipontiselta ekaluokkalaisen vanhemman suusta, mutta olen kovasti samoilla linjoilla lapseni koulun kanssa. Eli vanhemmilla on sen edistämisessä merkittävä rooli. On tärkeää, että vanhemmat lukevat lapselle ääneen, ja että lapsi välillä lukee vanhemmilleen. Ei kannata tuomita sarjakuvia. Olisi hyvä, jos vanhemmat lukisivat lapsen aikana, eli lukisivat lapsen nähden myös itse.

Vasemmistolaisen työväenliikeen hiipumisen myötä myös työväen sivistysliike on hiipunut. Jos työväenluokkaisen perheen poika ei koskaan näe isäänsä kirja kädessä, sillä voi olla isompi merkitys kuin millään opettajalla, koulujärjestelmällä tai tasa-arvotiedon keskuksen suosituksilla ikinä. Itselläni on pieni epäilys, että myös porvarillisten, korkeasti koulutettujen litteraattien perheiden vanhemmat nykyään lapsensa aikana silmäilevät enemmän älypuhelinta kuin kirjaa.

Niin. Minulle saa sitten kuuden vuoden kuluttua tulla muistuttamaan kasvattajan hybriksestäni.

Aina kun puhutaan peruskoulusta ja lukiosta, sisäinen anarkistini/oikeistolibertaristini nostaa rumaa päätään ja jupisee, että kasvatustyö kuuluu vanhemmille. Vihasin aikanaan peruskoulua ja kun se päättyi, vannoin, että vaikka kuinka aikuinen ja kypsä ja tasa-arvoa kannattava minusta tulee, en koskaan käänny kannattamaan pakollista peruskoulua. Tietenkään kaikki vanhemmat eivät tunne omia lapsiaan tai heidän maailmaansa, tai heillä ei ole resursseja kannustaa lasta koulunkäyntiin samalla tavalla kuin jonkun luokkakaverin perheessä. Siksi on tärkeää, että peruskoulutuksen tasa-arvosta keskustellaan, ja muustakin kuin sukupuolinäkökulmasta. Mutta koulu ei voi, ei vain yksinkertaisesti voi tehdä kaikkea ja vaikuttaa lapsen elämässä ihan kaikkeen.

Kokonaan toinen kysymys on, miksi miehet jättävät lasten kasvatuksen naisten harteille niin kotona kuin koulumaailmassa. En toisaalta usko siihenkään, että kasvattajan sukupuolella olisi niin paljon merkitystä. Mutta yhtä hyödyllinen kysymys kuin se, miksi naisena en ole suuntautunut luonnontieteelliselle alalle, olisi miehenä kysyä, miksi en ole lähtenyt opettajankoulutukseen.

Kirjoittaminen - työtä?

Kirjailijanalut saattavat jälleen perimmäisten kysymysten äärelle. Ihmiset, jotka haluavat kirjoittaa, esittävät kerta toisensa jälkeen syitä sille, miksi eivät kirjoita. Pitäisi päästä työskentelemään New Yorkin Manhattanille, inspiroivimpaan mahdolliseen ympäristöön, ja siitä taas ei tule mitään kun vuokrat siellä ovat niin kalliita. Pitäisi olla vapaus kirjoittaa irrallaan kaikesta muusta. Tai sitten pitäisi käydä ensin vielä tämä kurssi, tai hakea apurahaa ennen ensimmäisenkään oman teoksen julkaisemista.

Samaan aikaan Kirjailijaliitto ja muut järjestöt pyrkivät saamaan taidehallinnolle, yleisölle, päättäjille perille viestiä siitä, että kirjoittaminen on työtä. Työtä, josta pitäisi maksaa, joka ei ole pelkkää identiteettitrippailua tai egon pöhötystä. Että kirjailija on kannuksensa ansainnut. Miten tämän viestin saisi perille, kun sitä ei saa perille edes muutamalle harrastajakirjoittajalle?

Kesäinen kuva, koska talvi tympii.

Ihmisten opiskelua tai osallistumista työelämään voidaan monin tavoin helpottaa ja luoda yksilöllisiä polkuja. Kirjan kirjoittaminen kuitenkin vaatisi myös tylsää, epäyksilöllistä puurtamista. Kukaan ei tule nostamaan kynää kirjoittajan puolesta ja jossa kukaan ei hurraa joka kerta, kun tämä on saanut istahdettua alas kirjoittamaan. Taide ei ole demokraattista eikä reilua.

Herkkä taiteilijanalku voi kuvitella, että maailma on hänelle jotakin velkaa. Että lukijat vain odottavat mahdollisuutta päästä todistamaan hänen nerouttaan, kun vain sopiva tilaisuus ilmenee ja taiteilija pääsee vuodattamaan sen paperille. Tämän nerokkuuden tiellä sitten seisovat lapset, puolisot, vanhemmat, opettajat, pomo ja vielä apurahalautakuntakin, joka ei myönnä avustusta tai myöntää sitä liian vähän kerrallaan.

Harrastakirjoittajien ohjaamisessa parasta ovat innokkaat vasta-alkajat, jotka heittäytyvät pidäkkeettä työhön. Vaikein ohjattava on kustannuskynnyksellä huiteleva tavoitteellinen kirjoittaja, joka ei vielä ole jostakin syystä saanut teosta julki, vaikka halu on kova. On kamalaa nähdä, miten kirjoittajan silmistä sammuu ilo ja koko tekeminen muuttuu katkeraksi todisteluksi, että oikeastaan osaa kirjoittaa paremmin kuin nämä muut. Sillä niinkin on, että suurikaan työmäärä tai lahjakkuus eivät riitä vaan tarvitaan myös onnea. Mutta ilman kovaa työtä ei onnenpotkua edes voi tulla.

Puhumattakaan siitä, että useinkaan palkinto ei odottele siellä julkaisukynnyksen toisella puolella, vaan karkaa yhkä kauemmas.

Minusta tuntuu, että jauhan näitä samoja asioita vuodesta toiseen. Tunnustan, että kiihdyn helpommin kirjoittamiseen ja työntekoon kuin kirjoittamiseen ja taiteeseen liittyvistä kysymyksistä. "Kirjoittaminen on jumalauta työtä" on minulle läheisempi lause kuin "kirjoittaminen on jumalauta Suurta Taidetta". Mutta onneksi kirjailijoita ja luovan kirjoittamisen ohjaajia on monenlaisia. En ole taidekasvattaja, enkä oikea henkilö ohjaamaan kenenkään taiteilijan henkistä kasvua. Minulla ei ole sellaiseen kärsivällisyyttä. Odotan, että kirjoittajat kasvavat kotonaan.

Mikä sitten riittää? Se, että istuu kirjoittamaan edes silloin tällöin. Kun on aikaa, vaikka lyhytkin hetki. Kiireisestäkin aikataulusta huolimatta ihmiset ehtivät usein kirjoittaa statuspäivityksiä Facebookiin, tai lukea muiden päivityksiä. Tuttu kirjailija jäi pois kokonaan sosiaalisesta mediasta saadakseen aikaa kirjoittamiseen. Samaa voisi suositella muillekin.

Jos halua on mutta kirjoittaminen ei suju, vika voi olla yksinkertaisesti lähestymistavassa. Jokaisen kirjoittajan voi olla joskus hyödyllistä tarkastella omia motiivejaan. Haluanko edes kirjoittaa, vai tekisinkö mieluummin jotakin muuta?

Kun sen saa selville, jatkossa on helpompaa.

Kuudes virhe

Lueskelin tässä uudelleen pari vuotta sitten laatimaani listaa harrastajakirjoittajan viidestä virheestä. Nämä viisi yleisintä virhettä olivat kärsimättömyys, idean hämäräksi jättäminen, palautteen torjuminen, oheistoimintoihin hukuttautuminen ja ylhäiseen yksinäisyyteen jääminen.

Luin listan nyt vähän toisesta näkökulmasta. Listan asioista varsinainen virhe kirjoittajalta on oikeastaan vain idean hämäräksi jättäminen. Muut kohdat koskevat vain kirjoittajia, joiden pyrkimyksenä on kehittyä kirjoittajina, ryhtyä ehkä jossakin vaiheessa ammattilaisiksi ja ylittää julkaisukynnys. Kirjoittamista voi harrastaa ilman sen kummempia päämääriä eikä siinä ole mitään vikaa, se ei siis ole mikään virhe.

Haluan myös jatkaa hieman viidennestä virheestä: ylhäiseen yksinäisyyteen jääminen.

Ajattelen sitä kohtaa, jossa ensimmäinen teos on kirjoitettu. Se on ehkä pyöräytetty useammassakin työpajassa ja kirjoittaja on saanut palautetta useilta esilukijoilta, niin ammattilaisilta kuin perheenjäseniltä ja kavereiltakin.

Parhaillaan käsikirjoitus on kustantajakierroksella. Hyvässä tapauksessa kirjoittaja kerää hylsyjä ovimatolta posteljoonin käynnin jälkeen, saattaapa niissä olla standardiliuskan lisäksi palautettakin. Huonommassa tapauksessa mitään ei kuulu. Kirjoittaja uskoo tekstiinsä haluaa julkaista teoksensa kaupallisella kustantajalla, saada teokselleen näkyvyyttä ja ehkä sen ansiosta rahaakin. Kaiken tämän vaivannäön jälkeen hän haluaa osua napakymppiin.

Minulla on uutisia tälle kirjoittajalle: Ani harva kirjoittaja tekee läpimurron kerralla. Tämä koskee myös julkaisseita kirjailijoita. Heidän tapauksessaan kohta viisi kuuluu näin: kirjoittaja jää odottamaan kotiin läpimurtoa, jota ei koskaan tule.

Kirjoittajaa tai hänen teoksiaan ei löydetä kotoa ilman todella hyvää tuuria ja sellainen lankeaa vain harvojen osaksi. Suomessa on aika monta kirjailijaa, josta kukaan ei ole kuullut. Suuren yleisön tietoisuuteen voi päästä olemalla juuri "se" kirjasyksyn esikoiskirjailija johon lehdistön huomio ja palkintoehdokkuudet osuvat.

Loput joutuvat rakentamaan oman uransa pienin askelin, jos sellaisen haluavat. Osallistumaan paikallisen kirjoittajayhdistyksen lausuntailtaan, tarjoamaan tekstiään pienkustantajalle. Yrittämään sisään keittiön ovesta.

Mutta askelten täytyisi kuitenkin viedä johonkin, eteenpäin tai uuteen suuntaan. Konkarikirjailija sanoi viime kesänä jotakin, jota jäin miettimään: kirjoittaja ei saa ajatella liian pienesti. Jos oma teos on jo plakkarissa, kirjoittajan kehittymistä ei edistä se, että hän osallistuu kaupunginosayhdistyksen kirjoituskilpailuun, jossa voi voittaa kaksi litraa kotimehua. Askelten täytyy olla sellaisia, että niistä on joko a) jotakin mitattavaa hyötyä tai b) kirjoittaja kokeilee niiden kautta jotain uutta.

Olkoon tämä listan viimeinen, kirjoittajan kuudes virhe: samoilla, tutuilla poluilla talsiminen vuodesta toiseen. Yritän myös itse välttää tätä virhettä.

Varaa valita

Blogisti esittää mielenkiintoisia kysymyksiä rahasta. Haluan osallistua keskusteluun täälläkin. Vapaa kirjoittaja miettii usein rahaa, siltä näyttää, jopa useammin kuin proosan estetiikkaa tai kirjallisuutemme tilaa.

Lehtikirjoituksista päätellen eri tuloluokkiin kuuluvien ihmisten elämät eriytyvät Suomessa. Jäin miettimään, miten tämä näkyy minun ja tuntemieni ihmisten arjessa. Ovatko kaverit valikoituneet lähtökohtaisesti jo opiskelualan ja -kavereiden mukaan samasta tuloluokasta, vai ohjaavatko aikuisuuden valinnat (tai hyvä säkä esimerkiksi työpaikan suhteen) sitä, millaisen kaveripiirin kanssa sitä viettää aikaa?

Olen aikaisemmin kirjoittanut siitä, miten keskiluokkaisen ihmisen "muistot" niukasta opiskeluajasta eivät käy todellisen köyhyyden kokemuksesta. Köyhyys on sitä, että ihmisellä ei ole edes näköpiirissä parempaa taloudellista tilannetta. Voisin nykyisellä kokemuksella lisätä vielä sen, että perheet ovat taloudellisesti keskenään tasa-arvoisimillaan silloin, kun lapset on hankittu nuorina, työuran alussa tai opintojen vielä ollessa kesken. Melkein kaikilla alle kolmekymppisillä, jotka jäävät vanhempain- tai hoitovapaalle, on tiukkaa. Mutta toisin kuin joka puolelta naisille toitotetaan, lasten hankkiminen nuorena ei merkitse vääjäämätöntä tuloloukkua. Monella alalla ura urkenee ja varsinainen ammattitaito alkaa vasta karttua näiden naisten ollessa vähän päälle kolmekymppisiä. Silloin kun lapset jo menevät kouluun ja lapsenteon myöhemmäksi jättäneet katoavat vanhempainvapaille. "Pikkulapsiajan" köyhyys ei (onneksi!) tarkoita koko elämän mittaista köyhyyttä.

Puhutaan varallisuuden tai akateemisen koulutuksen periytymisestä, mutta sääntö ei päde maailmassa, jossa alle neljäkymppiset työikäiset ovat paljon huonommissa (epävarmoissa ja pienipalkkaisissa) työsuhteissa kuin omat vanhempansa aikanaan. Siis jos ylipäätään ovat töissä. Mutta mitä tulee sosiaaliseen elämään, lopputulos on kuitenkin sama. Suunnilleen samassa tilanteessa olevien ihmisten kanssa sitä tulee hengattua. Suurin osa tuttavapiiristäni joutuu huolehtimaan rahan riittämisestä, oli se sitten laskuihin tai asuntolainaan. Joitakin yksittäisiä varakkaita tai (erityisen) köyhiä äiti-lapsi-kavereita lukuunottamatta kaikki asuvat suunnilleen samanlaisilla alueilla. He tekevät ehkä eri alojen töitä, mutta viettävät vapaa-aikaansa samalla tavalla.

phocahispidan havainnoista kiinnostavin on ehkä tämä: työ tai työttömyys erottavat kaveripiirit taloudellisesti, mutta vapaa-aika erottaa heidät sosiaalisesti.

Yleensä minun ei tarvitse miettiä vapaa-ajanviettoa rahan kannalta. Vapaalla kirjoittajalla ei välttämättä edes ole niin selvää rajaa työn ja vapaa-ajan välillä. Esimerkiksi heinäkuun lomakuukautena kirjoitin kaksi lehtijuttua, osallistuin Finnconiin joka on alan suurin vuosittainen tapahtuma ja editoin romaania ja muutamaa novellia. Aika ystävien ja sukulaisten kanssa kului molemmin puolin kyläillessä, kirjoittajakavereiden kanssa myös yhteisten projektien kuten osuustoiminnan ja pienlehtien julkaisemisen merkeissä. Lapset pyörivät siinä mukana. Kukaan ei meidän perheelle edes ehdottele mitään etelänmatkoja. Lomilla vietämme aikaa suvun mökillä ja mies bongaa lahjakortteja ruotsinlaivalle huutonetistä.

Kun oma vapaa-aika on järjestetty itselle sopivalla tavalla, ei harmita kieltäytyä "ylimääräisistä" reissuista ja juhlista. Viikonloppulomasta lentoineen eurooppalaiseen pääkaupunkiin kieltäydyin kerran sillä perusteella, että tiesin kutsujan tykkäävän juhlia muun muassa tilaamalla alkajaisiksi kolmen hengen pöytäseurueelle pullon kuohuvaa, kun minä juon mieluummin vain kaljaa, ja sen jälkeen herkuttelemalla pihvillä, kun minä syön korkeintaan katkarapuvoileivän. Ei siinä ole oikein järkeä.

Jos rahaa olisi paljon, ei tarvitsisi miettiä, osallistuuko mökin katon remonttikustannuksiin tai meneekö kesällä kirjoittajakouluun ulkomaille. Kun rahaa on vähemmän, pitää valita, kumpaa tarkoitusta varten alkaa säästää. Jos rahaa ei ole yhtään, perhe elää toimeentulotuella ja joka euro lasketaan, ei pääse edes valitsemaan eri vaihtoehtojen välillä. Siinä mielessä katkarapuleipäkin on minulle enemmän tyyli- ja elämäntapakysymys. En muutenkaan söisi pihviä eikä tulisi mieleenkään lähteä johonkin laskettelukeskukseen.

Monet harrastukset ovat sinänsä ilmaisia, kuten tieteis- ja fantasiakulttuuri tai yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Kaunokirjallisuutta voi lainata kirjastosta ja kansalaisaktivismia voi sitäkin harrastaa kirjaston tiloissa. Käytännössä osallistumismahdollisuudet ovat kuitenkin erilaisia. Conimatkat, hotellit ja oluet eivät ole ilmaisia. Perheellinen naispoliitikko puolestaan tarvitsee laajan tukiverkoston, jonka kaikki aika ja energia eivät mene päivittäisestä toimeentulosta huolehtimiseen.

Sitten on valintoja, joissa ei lopulta ole kysymys rahasta. Iltapukua en ole vuokrannut, lainannut tai hankkinut eläissäni. Olen saanut pari kertaa apurahan, joiden jakotilaisuudesta olen jäänyt pois pukukoodillisen kutsun takia. Minusta tämä on valintakysymys, jota ehkä valaisee siskoni keksimä esimerkki: kirjailija iltapuvussa on vähän niin kuin tutkijakoululainen, joka pienellä rahalla tekee väitöskirjaa laitoksella viisi vuotta ja joutuu sen jälkeen vuokraamaan tonnin frakin ja tarjoamaan päivällisen vastaväittäjälle ja kustokselle ja joka kaiken päätteeksi potkaistaan laitokselta pois. Muutaman tuhannen euron apurahan juhliminen iltapuvussa on mielestäni ristiriidassa apurahansaajan aseman kanssa. Puhumattakaan siitä, mikä pohjimmiltaan on kirjailijan tehtävä, hyvänen aika.

Monet naiset väittävät, että raha "ei ole heidän arvoissaan" korkealla tai että rahalla ei ole heille merkitystä. Nuorena opiskelijana sitä onkin huoleton. Yleensä nämä samat ihmiset kuitenkin pidemmän päälle toivovat, että heidän ei tarvitsisi olla taloudellisesti riippuvaisia vanhemmista, puolisosta, Kelasta, sossusta. Että olisi vähän liikkumavaraa, itsenäisyyttä, taloudellista turvaa. Varaa tehdä lapsille hankintoja ilman stressiä ja kyyneleitä. Siksi rahalla on väliä. Raha ja toimeentulo ovat tärkeitä asioita: "Kun ihminen ihminen on, niin leipää hän tarvitsee". Tärkeistä asioista puhutaan ystävien kesken ja silloin tuntuu mukavalta, kun toinen voi samastua omiin kokemuksiin. Koskivat ne sitten toimeentulotuen hakemista kuin naisyrittäjän raskasta vastuuta työntekijöistään.

Toivoisin, että Suomen ilmapiirissä olisi helpompaa puhua rahasta. Silloin naisetkin voisivat helpommin tajuta oman asemansa ja oivaltaa, milloin yhteiskunta tai jopa heidän läheisensä viilaavat heitä linssiin. Blogistille haluaisin kirjoittaa lohdutukseksi ystäväni Aino-Maijan kuolemattoman ajatuksen, että ihmiset eivät poseeeraa siksi että olisivat yhtä hyviä kuin muut, vaan siksi, että olisivat yhtä hyviä kuin kuvittelevat muiden olevan. "Skumpan ja macaronsien voimalla liihottava ruiskurusketettu ja kynsihoidettu bisnesnainen" voi ajatella, että elämäntapablogistin elämä on aina rentoa ja tyylikästä ja siksi pitää itsekin yrittää.

Katkaistaan mielikuvien kierre ja käydään käsiksi itse asiaan.

Rohkeutta on tarttua työhön

Minulla oli ammattikorkeakoulussa hyvä äidinkielen ja luovan ilmaisun opettaja. Hän teetti meillä harjoituksia, rohkaisi ja opetti hyviä työmenetelmiä. Opiskelun loppuvaiheessa kerroin hänelle, että haaveilen julkaisevani kirjan. Hän kysyi hymyssä suin, onko minulla jo ideoita. Ei, minä sanoin, minulla on käsikirjoitus.

Miksi kustantamoihin tulee niin paljon käsikirjoituksia? Miksi kirjoittajat julkaisevat nykyään enemmän myös omakustanteena? Kirjoittajakoulutus sekä esimerkiksi tekstinkäsittelyohjelmien kehityt mainitaan usein syynä siihen, että ne kirjoittajat, jotka ennen rustasivat innokkaasti pöytälaatikkoon, pyrkivät nyt lähettämään tekstinsä maailmalle. Ajattelen, että yksi syy on myös sukupolvien välillä tapahtunut muutos: minä ja ikätoverini olemme varmempia ja innokkaampia ilmaisemaan itseämme kuin vanhemmat toverimme.

Moni vanhempana (yli viisikymppisenä) aloittanut kirjoittaja on kertonut, miten kirjoittaminen oli pitkään arka haave, jota ei nuorempana tohtinut lähteä toteuttamaan. Sanotaan, että vanhemmat sukupolvet on kasvatettu kavahtamaan itsensä ylentämistä. Ei saa kuvitella olevansa mitään erityistä. Sanomattakin on oletettu, että kirjoittamisen, julkaisemisen ja itsensä ilmaisemisen ajateltiin olevan tätä erikoista, sitä, että kuvittelee itsellä olevan jotakin sanottavaa jota muiden pitäisi kuunnella.

En voi kirjoittaa tästä asiasta mitään varmaa, koska en ole vanhempieni ja heitä edeltävien sukupolvien kasvatusta kokenut. Sen sijaan tiedän, että minun sukupolvelleni on korostettu, että jokaisessa on jotakin ainutlaatuista ja jokaisella on oma tarinansa kerrottavanaan. Huonoissa tapauksissa tämä johtaa väärään itsevarmuuteen (kykyjen tai kokemuksen puutteessa) ja huonoon itsekritiikkiin, mutta hyvässä tapauksessa lopputulos on tämä: itse kirjailijuudelta on riisuttu sen myyttinen status jonakin tavallisen ihmisen ulottumattomissa olevana asiana. Kirjallisuus ja sen tekeminen ovat yhä useamman ulottuvilla.

Eikä siinä ole sen jälkeen enää mitään niin ihmeellistä, että naapureiden tarvitsisi pyöritellä päätään sen vuoksi, että nyt se Pikku-Maija on seonnut kun se kuvittelee kirjailijaksi ryhtyvänsä. Ei enää, ja se on vapauttavaa.

Taide ei ole demokratia, eivätkä luovan työn hedelmät irtoa kerääjilleen tasaisesti - eivät edes ahkeruuden perusteella. Sen sijaan - ja nyt käytän poliittisesti kammoksumaani termiä - mahdollisuuksien tasa-arvo on laajentunut ja auennut sellaisillekin ihmisille, jotka ennen yhtä helposti eivät olisi tarttuneet kynään (tai laskeneet sormiaan kirjoituskoneen tai tietokoneen näppäimistölle). Tämä ruohonjuuritaso ja sieltä ponnistavien kirjoittajien monikirjoisuus ei voi olla suomalaiselle kirjallisuudelle haitaksi.

Syksyn alussa moni aloittaa kirjoittamisharrastuksen tai hakee vanhalle harrastukselle potkua työväenopistojen, kansalaisopistojen ja korkeakoulujen kursseilta. Rohkeus on sellainen voima, että se leviää ympäristöön, muihin ihmisiin. Toivon niin nuorille kuin varttuneillekin kirjoittajille menestystä työhön ja mitä parhainta onnea.

Väärässä järjestyksessä

Kevät on jo pitkällä ja koulujen päättäjäisten lähestymisen tuntee, sen melkein haistaa ilmassa.Kupliva vapaus, kun voi vaihtaa talvitakin huppariin ja kengät lenkkareihin, ilman nuoruuteen liittynyttä epävarmuutta jota en haluaisi elää enää läpi edes huikeiden onnenhetkien vuoksi. Olin nuorena usein, enimmäkseen, suurimman osan aikaa hyvin Huolestunut. Paitsi maailman tilasta, myös omasta tulevaisuudestani. Välittömästä lähitulevaisuudesta, rahatilanteestani sekä siitä, rakastaako kukaan minua koskaan.

Nykyään yksi lempipäiväunistani on suunnitella, mistä aiheesta pitäisin TED-puheen, jos minut joskus pyydettäisiin sellaista pitämään. TEDin ideana on nähdäkseni se, että sinne pyydetään ihminen puhumaan asiasta, joka on ollut hänen vaikein läksynsä, tai josta hän on innostunut eniten maailmassa, tai joka on tarjonnut hänelle suurimman oivalluksen.

Toukokuun 1. Pohjois-Savossa.

Vietimme vappuviikon mökillä. Joka aamu satoi lunta, juuri sitä mitä keskellä talvea kaivattiin. Tämä kevät on tullut poukkoillen, aloittanut varhain ja päättänyt välillä kääntyä takatalveksi. Minun paras oivallukseni on ollut, että asioita ei tarvitse tehdä "oikeassa" järjestyksessä.

Nuorena tätä on kaikkein vaikein ymmärtää, toisaalta nuorena on helppo tehdä myös oikeita päätöksiä: fiiliksen, intuition varassa. Opetushallinnon ja vanhempien taholta meille tolkutetaan nuoresta pitäen, että tulevaisuus on hyvä olla huolellisesti mietittynä, paperit vetämässä koulutukseen mielellään työllistävälle alalle ja CV:ssä ei kannata pitää turhanpäiväisiä aukkoja. Moni läheinen ihminen hakee tällä hetkellä töitä ja viesti työvoimaviranomaisilta ja koulutuksista on samankaltainen.

Mutta kaikkien polut eivät kulje ulkoaohjatun loogisesti, määrättyjen etappien kautta: yksi, opiskelupaikka, kaksi, ammatti, kolme, uralla eteneminen. Kirjailijan ei ainakaan. Kirjailijan "ura" ei etene vaan se on maisema joka kasvaa ja muokkautuu, vihertää ja kukkii, hiipuu syksyyn ja hiljaisuuteen vain kokeakseen uuden kukoistuksen hiljaisuuden jälkeen. Se kokee mullistuksia, rankasateita ja pakkasta. Se on, no, elämä. On varhain alkuun ponnistaneita taimia ja versoja. On vakaasti kohoavia runkoja, niitä, jotka puhkeavat kukkaan myöhään.

Kauan sitten pidin välivuoden kesken lukion, Kelan maksamassa työharjoittelupaikassa, koska lukio-opiskelu ei sujunut ja koska löysin harrastukseen liittyvän paikan. Harjoittelin "työelämää" varten Hämeen luontopiirin sihteerinä 17-vuotiaana. Työelämään valmistautuminen ei todellakaan ollut tuolloin lukiosta pudottautumisen pointtina, vaan se, että halusin keskittyä tekemään sitä mikä minua tuolloin kiinnosti eniten, eli toimimaan luonto- ja ympäristöaiheiden parissa. Tämä ei lukio-opetussuunnitelman mukaan ollut todellakaan mahdollista (tulee mieleen näin jälkeenpäin: miksi ei ollut?), siksi hyppäsin pois.

Kirjailija nuorena, "maailman rumin ja kamalin teini"

Ei muuten ollut helppoa aloittaa lukiota uudelleen kahta vuotta nuorempien kanssa. Mutta ei se ollut kamalan vaikeaakaan. Olin kypsynyt "hukattuna" aikana juuri sen verran että pystyin suorittamaan lukion kurssit kahdessa ja puolessa vuodessa ja kirjoitin ihan hyvät ylioppilasarvosanatkin. Ei tarvinne edes sanoa, että olin kaksikymmentä ennen kuin lopulta sain ylioppilaslakin.

Episodi ei ollut kovin kummoinen, mutta opetti minulle yhden asian: asioita ei tarvitse tehdä samassa tahdissa kuin muut. "Väärän järjestyksen" vuoksi en ole osallistunut juuri mihinkään ikäkausirituaaleihin: en vanhojen tansseihin, en penkkareihin, en maisteripromootioon. Arvatkaa kuinka paljon harmittaa? Ei sitten yhtään.

Yliopistosta valmistuin yksitoista vuotta myöhemmin ja kuvio oli vähän samanlainen. Asuin uudessa kaupungissa, oli perhettä ja esikoisromaani ilmestynyt. Väliin olin tehnyt ammattikorkeakoulussa medianomitutkinnon. Alkuvaiheessa olin opiskellut yliopistossa myös kesät, se vaati jälleen pientä kikkailua Kelan kanssa, mutta kannatti. Proseminaarin jälkeen olin aloittanut jo ensimmäisessä oman alani työpaikassa, tuolloin journalismin parissa. Promootio jäi väliin. Opiskelu jatkuu koko ajan lukemalla ja kirjoittamalla.

Kirjailijana olen myös huomannut, että tarvitsen kaikkea hankkimaani kokemusta, koko ajan. Kokemusta moottoriveneellä ajamisesta ja pannukahvin keittämisestä, järjestöasioista ja ihmissuhteista, lehden tai radiokanavan toimituksessa työskentelystä, myyjäntyöstä, anarkisteista ja baletinopettajista, päiväkotilapsista sekä verkkosivujen näpertelystä. Sekä journalistien että kirjailijan työkenttänä on maailma ja sen ilmiöt. Siksi olisi mahdoton ajatuskin, että vaikkapa journalistina työkokemus voisi olla jotenkin poukkoilevaa tai että se ei olisi johdonmukaista.

Sama päätee kutsumukseen tai itselle "sopivimpaan" työhön. On virhe ajatella, että pitäisi oppia tuntemaan se ihminen, joka sisimmässään on. Kirjailija on aina monta, hänellä on monen monta ihmisistä sisällään. Kun tämän hyväksyy, ei tarvitse kuluttaa turhauttavia tunteja itsetutkiskeluun ja navankaiveluun.

Pari viikkoa sitten tapasin nuoren ihmisen, joka hakee viidettä kertaa teatterikorkeakouluun. Kysyin häneltä, mikä on hänen motivaationsa hakea vuosi toisensa perään samaan koulutukseen. Hän vastasi, että vakiintunut näyttelijäkoulutus on käytännössä ainoa väylä ammattimaiseen teatterityöhön Suomessa. Monet lahjakkuudet noukitaan jo suoraan lukiosta. Tähän verrattuna kirjailijan ammatti tuntuu armolliselta. Voi olla vaikka kotiäitinä kymmenen vuotta ja kirjoittaa sitten kirjan, ja jos se menee läpi kustantajalla, on kirjailija.

Useinkaan asiat eivät mene toivotulla tavalla. Kustantamosta tulee hylsy tai opiskelupaikasta kieltävä päätös. En puhu nyt muiden puolesta, mutta taiteellisella alalla pettymykset ovat osa kasvamista. Niitä ei voi pitää pelkkänä takaiskuna. Olisi hauska kuulla joskus muiden alan taiteilijoiden kokemuksia, ovatko ne samankaltaisia.

Eikä kenenkään polku ole lopulta suora. Elämä yllättää ja runnoo, jopa sen ensimmäistä vuotta kauppakorkeakoulun penkkiä kuluttavan isänmaan toivonkin. Varsinkin taantuman aikana ihmiset valitsevat opiskelun tai hoitovapaan epävarman työnhaun sijaan. Johdonmukaisuus on sitä paitsi aina mahdollista nähdä jälkeenpäin.

Siksi luovuuskonsulttien tai uraorientoituneiden kirjoittamisen ohjaajien neuvoja viisivuotissuunnitelman tekemisestä, osatavoitteista ja strategiasta ei kannata ottaa liian vakavasti. Kirjailijan viisivuotissuunnitelma sisältää kuitenkin saman toimintaohjeen jokaiselle työpäivälle: luen ja kirjoitan.

Ja unelmoimista ei pidä hylätä. Pitää päiväuneksia, vaikka puheen pitämisestä. Jos ei omissa valmistujaisissaan niin joidenkin toisten.

Sisäoppilaitoksen populaari lumo

Tätä ette koskaan uskoneet näkevänne, mutta se on täällä: Margaret Pennyn muistikirja -blogin 300. päivitys! Blogi aloitti taipaleensa Unkarin-matkapäiväkirjana vuonna 2006 ja sen jälkeen se on kasvanut käsittelemään kirjoittamista, kirjallisuutta, kulttuuria ja ajankohtaisia yhteiskunnallisia aiheita, aina allekirjoittaneen lahjomattoman subjektiivisesta näkökulmasta. Blogissa on seurattu vuosien niin esikoisromaanin valmistumista kuin ihmisesikoisen ilmestymistä. Myös arvosteluja kirjoista ja elokuvista on kertynyt jonkin verran.

Olen päätynyt säilyttämään Margaret Pennyn muistikirjan julkisena ajatusvarastona. Mielipiteet ovat muuttuneet monta kertaa, samoin blogin tarkoitus, mutta vastoin nykypäivän brändäämisohjeita tai trendikkäitä muodonmuutosvinkkejä olen antanut blogin olla sellainen kuin se on: henkilökohtaisen ja julkisen ristisiitos, rosoinen, poukkoileva ja epäsäännöllisesti päivittyvä. Kiitos kaikille lukijoille, jotka ovat pysyneet matkassa tähän saakka.

Kolmensadan rajapyykin juhlistamiseksi julkaisen erikois-spesiaalipäivityksen, populaarikulttuurissa esiintyviä sisäoppilaitoksia käsittelevän kirjoituksen, joka sekin on kokenut esiasteensa Kosmospenaali-lehden sivuilla.

Klassinen yliopistokoulutus ja sisäoppilaitokset ovat menettäneet merkitystään todellisessa maailmassa, mutta fiktiossa ne pitävät edelleen pintansa. Tässä kirjoituksessa käsittelen todellisia ja kuviteltuja kuviteltuja sisäoppilaitoksia tv-sarjoissa Sherlock ja Doctor Who, Harry Potter -kirjasarjassa sekä viimeiseksi X-Men – First Class -elokuvassa. Kaikki sisäoppilaitostarinoiden, tunkkaisen brittiläisyyden ja seikkailujen ystävät, olkaa hyvä!

Todellisuuden sisäoppilaitokset

Sisäoppilaitos on kautta lastenkirjallisuuden historian ollut hedelmällinen tapahtumapaikka seikkailulle. Rakastin pienenä Susan Coolidgen Katy- ja Jean Websterin sisäoppilaitosromaaneja (mm. Setä Pitkäsääri sekä St.Ursula -koulun tytöt). Narnia-kirjojen lapset kävivät sisäoppilaitosta, vaikka seikkailut tapahtuivatkin koulun loma-aikoina. Kirjat muokkasivat syvästi käsitystäni yksityisestä koulutuksesta ja olisinkin pienenä halunnut sisäoppilaitokseen. Pettymys oli suuri, kun minulle kerrottiin, että aivan vastaavia ei Suomessa ole. Mutta onneksi on kirjallisuus.

Myöhemmin opin, ettei elämä sisäoppilaitoksessa ollut pelkkää keppostelua suklaarasian jakamista kuiskuttelevien toverie kesken. George Orwell kirjoittaa esseekokoelmassaan Books vs. Cigarettes sapekkaasti brittiläisestä vuosisadan alun koululaitoksesta. Hänen nuoruudessaan perheet, joilla oli varaa, laittoivat lapsensa sisäoppilaitoksiin. Näissä kouluissa kuitenkin pyrittiin säästämään kustannuksissa ja lapset hoidettiin huonosti. Nuorimmat lapset olivat kahdeksanvuotiaita, ”pysyvästi kylmissään olevia ja likaisia olentoja”, Orwell kirjoitti.

Varakkaat brittiperheet lähettävät lapsiaan sisäoppilaitoksiin edelleen. Briteissä ”public school” tarkoittaa yksityisin varoin ylläpidettyä sisäoppilaitosta. ”Yleinen koulu” on vanha termi, joka viittaa siihen, ettei koululla ole yhteyttä tiettyyn uskontokuntaan. Termi on omiaan hämmentämään amerikkalaisia, joille ”public school” tarkoittaa julkisin varoin ylläpidettyä koulua. Suomalaisittain brittien koulujärjestelmä on sekava ja oppimistulokset heikkoja. Saarivaltiossa kuitenkin uskotaan yleisesti yksityiskoulujen paremmuuteen. Jopa liberaali englantilaisintellektuelli Tom Hodginson suosittelee kasvatusta käsittelevässä teoksessaan lasten lähettämistä Etoniin.

Suomessa sisäoppilaitokset ovat olleet suhteellisen tuntematon käsite. Maamme ainoa varsinainen sisäoppilaitos, kotitalouspainotteinen Anna Tapion koulu, toimii noin kuudenkymmenen kilometrin päässä Tampereelta.

Holmesin tuntemattomat nuoruusvuodet Periodielokuvissa luokkaerojen kuvaaminen on helppoa. Sherlock Holmesilla ja tohtori Watsonilla on frakit, silinterit ja viitat. Nykypäivän kontekstissa luokkaeroa luodaan myös vaatteilla, mutta erot ovat hienovaraisempia eivätkä kaikki tunnista niitä. Miten ilmaista henkilöhahmon luokkatausta nykypäivään sijoittuvassa fiktiossa, kun silinterihatut ovat kadonneet, design-vaatteita voi väärentää tai ostaa käytettynä ja pokeriammattilaiset rikastuvat yhdessä yössä? Yksi tapa on koulutus.

BBC:n tuottamassa tv-sarjassa Sherlock viitataan päähenkilön taustaan muutaman kerran. ”Public school” on erityisesti miehistä käytetty luonnehdinta, joka tarkoittaa kallissa yksityiskoulussa koulutuksensa saanutta henkilöä. Sherlock-sarjan oheisblogissa John Watson kirjaa ensivaikutelmansa Holmesista ”he's clearly a bit public school”: salapoliisi on hyvin pukeutunut, arrogantti ja hieman snobi. Jaksossa Scandal in Belgravia Holmes puolestaan päättelee Buckinhamin palatsissa tapaamansa asiakkaan ammatin tämän koulutustaustasta, joka puolestaan paljastuu miehen näennäisen nukkavierusta mutta huolitellusta ulkonäöstä.

The Blind Banker-jaksossa pankkiiri Sebastian mainitsee murhatun kollegansa koulutustaustan (”Harrow, Cambridge”) osoittaakseen, miten kaiken olisi pitänyt olla kunnossa loistavaa uraa ajatellen. Harrow on Etonin ohella kuuluisa poikakoulu, jossa brittiläistä yläluokkaa on kasvatettu. Sebastian mainitsee, että hän ja Holmes olivat opiskelutovereita. Puhuttaessa tapahtumista yhteisessä ruokasalista tiedämme, että he ovat käyneet sisäoppilaitosta. Toisen kauden päätösjaksossa The Reichenbach Fall Moriartyn punoma verkko kiristyy Sherlockin ympärillä ja tämä saa tehtäväkseen muun muassa löytää kaksi sisäoppilaitoksesta siepattua lasta.

Miksi Sherlock Holmes ei pidä naisista? Mahdollista on, että hän ei ole tottunut toimimaan naisten kanssa. Samansukupuolisen (hienot sisäoppilaitokset Iso-Britanniassa ovat tyttö- tai poikakouluja) koulutuksen ongelman sanotaan olevan, että naiset ja miehet eivät opi toimimaan yhdessä. Jos pojat koulutetaan kahdeksasta kahdeksantoistavuotiaaksi pelkästään miehisessä ympäristössä, ei ole ihme, että he hakeutuvat ennemmin toistensa seuraan esimerkiksi politiikassa tai taloudessa. John Watson puolestaan on toisen maskuliinisen instituution, sotaväen muokkaama. Holmes on vannoutunut poikamies, joka nauttii lähinnä Watsonin seurasta.

Myös salapoliisin suhtautuminen rahaan sekä hänen pukeutumisensa kielivät varakkaasta taustasta. Sekä Holmesin että hänen arkkivihollisensa Moriartyn paidat ja puvut ovat design-laatua, Dolce&Gabbanaa ja Westwoodia. Hahmoja erotteleva tekijä on myös puhetapa. Harrowissa koulutettu näyttelijä Benedict Cumberbatch ääntää Holmesin vokaalit virheettömän yläluokkaisesti. Kontrastina toimii Watson, Martin Freemanin esittämä jokamies.

Se nuorekkaampi Doctor Who

Käsikirjoittaja Steven Moffatia on kritisoitu siitä, että Sherlock Holmesin nykypäivään sijoitettu hahmo muistuttaa niin paljon toista hänen käsikirjoittamaansa sankaria, Dr Whota. Kymmenes Tohtori on lajityypillinen eksentrinen skotti. Hän muistuttaa habitukseltaan Sherlockia pitkää päällystakkia myöten. Hänen oppiarvoon viittaava nimensä ”Tohtori” kertoo välittömästi hätääntyneille sivuhenkilöille, että homma (avaruusolentojen hyökkäys tms.) on hallussa: ”Luottakaa minuun, olen tohtori.”

Kaikkien pienten poikien on kuunneltava nyt erityisen kiltisti, muuten tulee keppiä Tohtorilta.

Dr Who -sarjan jaksoissa Human Nature ja Family of Blood kymmenes Tohtori on piiloutunut 1910-luvulle poikien sisäoppilaitokseen luonnontieteiden opettajaksi. Koulussa poikia valmennetaan paitsi akateemisiin suorituksiin, myös sodankäyntiin. Tohtori solahtaa rooliinsa hyvin, toisin kuin hänen kumppaninsa, tummaihoinen Martha. Tämä joutuu sisäkkönä ylimielisten teinipoikien vähättelyn kohteeksi. Jaksossa sivutaan myös englantilaisen sisäoppilaitoksen perinteisiin kuulunutta vanhempien poikien harjoittamaa sortoa nuorempia kohtaan.

Yläluokkaisuus Sherlock- ja Dr Who -sarjoissa on siis akateemista, snobbailevaa ja miehistä. Perinteiset arvot, kuten uskollisuus imperiumille ja kruunulle ovat kuitenkin korvautuneet kosmopoliittisilla ja boheemeilla arvoilla. Yläluokkaisuuden ilmaisusta uusilla tavoilla kielii ehkä parhaiten kymmenennen Tohtorin pukeutumis”virhe”: puvun ja pitkän päällystakin kanssa hän käyttää Conversen tennareita.

Taianomainen sisäoppilaitos

J.K.Rowlingin Harry Potter-kirjat ovat lisänneet sisäoppilaitosten suosiota heti ensimmäisen kirjan ilmestymisestä 1997. Kymmenen vuoden alamäen jälkeen brittiläisten ja englantilaisten sisäoppilaitosten oppilasmäärät kasvoivat, kun lapset pyysivät päästä samanlaiseen kouluun kuin Harry Potter. Samalla kasvoi niiden oppilaiden osuus, joiden omat vanhemmat eivät olleet käyneet sisäoppilaitosta.

Tylypahka ei ole oikeastaan yksityiskoulu, vaikka oppilaat asuvatkin siellä kuin sisäoppilaitoksessa. Joidenkin mielestä Tylypahka on oikeastaan valtion yhtenäiskoulu. Oppilaiden sisäänotto ei perustu heidän varallisuuteensa eikä pääsykoetta ole. Tylypahka on myös yhteiskoulu, kun yksityiset sisäoppilaitokset ovat yleensä poika- tai tyttökouluja. Tylypahka on koko velhoyhteisön käytössä. Harryn kasvattiveli Dudley Dursley puolestaan opiskelee Jalostamossa, maksullisessa yksityiskoulussa, jota myös hänen isänsä on käynyt.

Harry Potterin maagista maailmaa on tulkittu brittiläisen luokkakeskustelun läpi yllin kyllin. Oppilaat ovat valikoituneet taikavoimien perusteella, ulkopuolelle jäävät "tavikset" eli jästit. Kotitontut ovat taikavoimainen mutta ruumiillisissa töissä työskentelevä alaluokka. Harry Potterin tupien pohjalta on tehty jopa seuraava luokkajako: Puuskupuh = työläiset, Rohkelikko = alempi keskiluokka, Korpinkynsi = ylempi keskiluokka, Luihuinen = aatelisto. Tosin tuvat voi rinnastaa moneen muuhunkin järjestelmään, kuten Intian kastijärjestelmään tai Platonin valtion sosiaaliluokkiin.

Luokkaa käsitellään kirjoissa peribrittiläiseen tapaan, korostamalla sitä kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa. Tarinoissa on läsnä snobismia ja köyhyyttä. Kaikki oppilaat eivät ole sosiaalisesti tasa-arvoisia, kuten eivät heidän vanhempansakaan. Potterin päävastustajan Draco Malfoyn isän sanoin: "Saat pian huomata, että toiset velhosuvut ovat parempia kuin toiset, Potter." Kulttuurintutkija Andrew Blaken mukaan tarinan pahisten nimet Voldemort ja Malfoy juontavat normannien maihinnoususta, jolloin englantilaiset saivat niskoilleen ranskalaisen aristokratian.

Lajitteluhattu ei kuitenkaan tee valintaansa yksinkertaisen luokkajaon mukaan. Jokaisessa tuvassa on hyviä ja huonoja oppilaita, rikkaita ja köyhiä, hylkiöitä ja suosittuja.

Pikanttia brittiläisyyttä

Tänä keväänä jatkuva X-Men reboot-elokuvien sarja on ottanut reilusti vapauksia alkuperäiseen Marvelin supersankarisarjakuvaan nähden ja tehnyt useita muutoksia sankarimutanttiemme maailmaan. Yksi näistä muutoksista on mutanttien koulun Charles Xavierin tausta. Kuvittelen, miten sarjan tuottajat ovat lyöneet viisaat päänsä yhteen ja keksineet: hei, tehdäänpä Xavierista britti.

Olkoonkin, että Matthew Vaughnin ohjaaman elokuvan alussa kuvattu kartano esitellään nimellä ”Westchester, New York”. Tämä on Ryhmä X:n maailman kuvitteellinen kartano, jossa sijaitsevat Xavierin perustama sisäoppilaitos ja mutanttien tukikohta. Todellisuudessa kartano on tietenkin Englefield House Berkshiressa ja koko elokuva on filmattu suureksi osaksi Britannian maaperällä. Vaikutelma viimeistellään palkkaamalla nuoren Charlesin esittäjäksi valloittava skotti, James McAvoy.

Midsomerin murhat, Hercole Poirot... ja Chesterfieldin kartano New Yorkin osavaltiossa. Kunnianarvoisasta Englefieldin kartanosta on moneksi.

Charles on vilpittömän yläluokkainen hahmo, jonka lapsuutta varjostavat kuitenkin vanhempien poissaolo ja välinpitämättömyys. Telepaatin kyvyillä varustetusta Charlesista kasvaa loogisesti(?) miellyttävä ja empaatinen nuorimies. Hän päätyy väittelemään tohtoriksi Oxfordin yliopistosta, koska perinteikäs humanistiyliopistohan on loogisempi paikka opiskella perinnöllisyystiedettä kuin vaikkapa MIT tai Cambridge Yhdysvalloissa, josta Charlesin piti olla kotoisin alunperinkin. Mutta Oxfordissa nyt vain on pikantteja vanhoja kirkkoja, luostarimaisia rakennuksia, tunnelmallisia kuvia ja muuta, joka sopii Charlesin hahmoon. Vastakkainasettelu Charlesin ja keskitysleiriltä selvinneen Magneto-Erikin välillä on voimakas, samoin Charlesin ja adoptoidun Ravenin välillä. Jälkimmäinen saa tyytyä tarjoilemaan, kun Xavier opiskelee Oxfordissa.

Onko tässä mitään järkeä? Ehkä ei, mutta toisaalta, elokuva kertoo superkyvyillä varustetuista mutantti-ihmisistä. Joka tapauksessa odotan, että toukokuussa ensi-iltansa saava X-Men: Days of the Future Past -elokuvassa Charles Xavier on saanut Westchester/Englefieldinsä toimintaan ja saamme nauttia sisäoppilaitosympyröissä tapahtuvista teinimutanttidraamoista... tai sitten emme. Ennakkomarkkinoinnissa on luvattu, että elokuva keskittyy enemmän sarjan aikuisiin henkilöhahmoihin.

Jäämme odottamaan.

Tähän päättyy erikoispäivitys! Kommenttilaatikossa saa mielellään jakaa kokemuksia sisäoppilaitostarinoista, niin kirjoista kuin elokuvistakin.

Hyvät isät: relatkaa

Helsingin Sanomien mielipideosastolla nähtiin tänään melko säälittävä esitys, kun niin sanottujen vähemmistöuskontojen päämiehet (tosiaan, yhtään naista ei allekirjoittaneiden joukossa ole) tarttuivat kynään vastustaakseen liian myönteistä lehtikirjoittelua, jota HS on harjoittanut parin helsinkiläisen yläkoulun katsomusaineopetuksesta. Pelko on ilmeisesi se, että katsomusaineita ryhdytään yhdistämään peruskouluissa laajemminkin, eli maailmanuskontoja opetetaan yhdessä, ei-tunnustuksellisessa oppiaineessa.

Katolisen ja ortodoksisen kirkon päämiehet kirjoittivat omassa viestissään uskonnonopetuksen olevan rauhan työtä ja panostusta tulevaisuuteen. Juutalaisen ja islamilaisen seurakunnan edustajat puolestaan pitävät uskonnonopetusta myönteisenä vähemmistöpolitiikan välineenä. Herää kysymys, onko rauhan- tai suvaitsevaisuuskasvatus todella tehokkaimmillaan juuri uskonnonopetuksen yhteydessä. Itse muistan peruskoulun uskonnontunneilla lähinnä nuokkuneeni.

Arvoisat isä, abbe, rabbi, gubbe ja muut: seurakuntiinne kuuluvien lasten uskonnollinen kasvatus on kodin ja teidän, juuri teidän, ei peruskoulun tehtävä. Jos puolestaan on vaarana, että opetukset sulautetaan "värittömäksi, hajuttomaksi ja mauttomaksi liemeksi", niin miten se on teidän ongelmanne? Jos Jeesus on tie, totuus ja elämä, niin ei hän herra paratkoon tarvitse peruskoulua totuuttansa julistamaan.

(Suhtaudun äärimmäisellä skeptisyydellä koulun tunnustuksettomaan uskonnonopetukseen. Istuin vähän aikaa sitten vanhempainillassa, jossa opettaja kaksi kertaa alkoi puhua uskonnossa ja korjasi heti sanomalla etiikka. Kun kysyin asiasta, hän kuitenkin vakuutti, että uskontoa ei heidän esikoulussaan opeteta.)

Vähän asiaan liittyen: ehdin tässä vasta vähän aikaa sitten ihmetellä, missä todellinen konservativismi piilee Suomessa. Jotenkin ajattelen, että pohjoisen lestadiolaisvyöhyke ei kelpaa esimerkiksi konservativistisesta kulttuurista, koska silläkin seudulla esimerkiksi talousajattelu on tyypillisen liberaalia. Mietin, onko uskonnollisten vähemmistöjen ulkopuolella enää ryhmiä, joita voisi sanoa varsinaisesti patakonservatiiveiksi.

Minusta todelliseen konservativismiin pitäisi kuulua kuningasvallan jumalalliseen oikeutukseen tai jonkinlaiseen säätysysteemiin uskominen demokratian sijaan, kaikenlaisten seksuaalisen ja sukupuolisen monimuotoisuuden torjuminen tai ainakin käsitys miehen ja naisen työnjakoon julkisen ja yksityisen sfäärin mukaan. Eikä mitään uusliberalistisia käsityksiä, joiden mukaan pääomien ja työvoiman liikkuvuuden tulisi olla vapaata. Vaikea nähdä, kuka aivan näin ajattelisi nykypäivänä, mutta jo joku löytyy pienten uskonnollisten yhdyskuntien ulkopuolella olisi mielenkiintoista kuulla.

Mutta vielä uskonnonopetuksesta. En ymmärrä, miksi koulun pitäisi hoitaa kirkon tehtävää lasten uskonnollisessa kasvatuksessa. Olin siis uskonnonopetuksessa suurimman osan peruskoulua ja vaihdoin elämänkatsomustietoon vasta yhdeksännellä luokalla, kun kerran en jaksanut lukea kokeeseen. (Uskonnon kohdallahan luki koko lapsuuteni ajan krypinen "väestörekisteri".) Uskonnonopetus oli tuolloin vielä hyvin tunnustuksellista, opettaja jakoi rukousvinkkejä, miten polvillaan ystävän kanssa rukoileminen auttaa keskittymään paremmin.

Elämänkatsomustieto ei näyttänyt lukiossakaan todellisena vaihtoehtona. Pienessä tamperelaisessa lukiossani sitä ei opetettu, joten kävin tunneilla isommassa lukiossa. Kun kysyin ryhmänohjaajalta, saanko olla poissa kirkollisista aamunavauksista torstaisin, hän sanoi ettei niistä ole sielulle vahinkoa vaikka niitä kuuntelisikin. Olkoonkin, että tunnustukseton uskonnonopetus on tullut voimaan 2003, samat opettajat siellä on kuitenkin kouluissa opettamassa.

Tämä on asia, joka ei suurinta osaa ihmisistä tunnu häiritsevän, mutta jota en vain ymmärrä. Liityin kirkkoon omasta vapaasta tahdostani vuonna 2002 (ja erosin vuonna 2007). Uskonnon pitäisi olla aito valinta, myös uskonnon harjoittamiseen osallistuminen koulun juhlissa ja aamunavauksissa.

Rinnastan vielä uskontokysymyksen ruotsin kielen pakolliseen opetukseen. Minulla ei ole mitään uskontoja vastaan, niin kuin ei ruotsin kieltäkään vastaan. Ruotsin kielen osaamisesta on hyötyä. Luin suurella työllä ja vaivalla pitkän ruotsin, kirjoitin ylioppilaskokeesta magnan ja sain siitä saman verran lähtöpisteitä yliopistoon kuin olisin saanut lyhyen ruotsin laudaturista. Virkamiesruotsin sain heittämällä läpi, kun kävin pari kertaa yliopiston ruotsinopettajan haastattelussa ja tein pari tehtävää. Muuten sain kurssit kielitaidon ja aiemmin suoritetun ammattikorkeakoulun kurssin perusteella hyväksiluettua.

Omaa lastani aion rohkaista tutustumaan ennakkoluulottomasti eri uskontoihin sekä lukemaan mitä tahansa kieliä. Toivon, että hänen tai kenenkään muun lapsen luontaista intoa ja uteliaisuutta ei sammuteta minkään kulttuurisen, edes vähemmistökulttuurisen pakkopullan nimissä. Jos islamilainen seurakunta on huolissaan valvomattomien opettajien radikalismista, heillä on mahdollisesti keinot puuttua siihen.

Myös monet konservatiiviset ihanteet tarjoaisivat hyvän vaihtoehdon nykyiselle uudistus- ja tuhoamisvimmalle. Nyt ne eivät vain pääse vaikuttamaan luonnollisessa ympäristössä, vaan joutuvat kiistelemään samoista yhtenäiskulttuurin palasista kuin muutkin virtaukset. Niin kuin ruotsin kielen pakollinen opetus, jota laajoissa kansalaispiireissä vastustetaan, ne kukoistaisivat paremmin erillään. Kun viimeisetkin militaristiset, ruotsinvaltaiset ja uskonnolliset rakenteet saadaan heitettyä opetussuunnitelmasta historian roskakoriin, voidaan puhua vapaasta ja avoimesta yhteiskunnasta.

Kirjailija paljastaa syvimmän traumansa

Palaan vanhaan keskustelunaiheeseen, koska olen hitaasti syttyvä näin pimeimpään aikaan vuodesta. Luinhan minäkin sen Suomen Kuvalehden Romaani sairastaa -artikkelin. Kyseinen lehti on kuitenkin meille tilattu. Otin tekstin talteen ja luin nyt, kun eräs kuolonlinja on jälleen selätetty. Otan kantaa vielä muutamaan keskustelussa esitettyyn väitteeseen.

On totta, että olen lukenut tänä vuonna enemmän esseitä ja vähemmän romaaneja kuin aiempina vuosina. Se johtuu siitä, että kirjoittamalla itse romaania pääsee melko perusteellisesti (vähän kirjoittamisen vaiheesta riippuen) kyllästymään perusteellisesti koko romaanimuotoon. Luotan, että kiinnostus sieltä vielä nousee kun vähän aikaa kuluu.

Kriitikko Putte Wilhelmson sanoo jutussa, että hänestä tuntuu kuin monen nykyromaanin kirjoittaminen olisi jäänyt kesken. Myös minulla on pelko, että kirjoittaminen jää kesken. Että kyllästyn aiheeseen ja haluan päästä siitä yli ja eteenpäin. Että pupu menee pöksyyn ja yritän saada kirjan julkaistua liian hätäisesti, jotta näyttäisin julkaisuluettelon perusteella tuotteliaammalta. Kirjallisuuden julkaisutahdin kiihtyminen on todellinen ongelma laadun kannalta. Pitäisi pystyä pitämään päänsä kylmänä.

Kirjoittajakoulutuksesta

Monesti kuulee väitettävän, eikä vain Suomen Kuvalehden jutussa, että suomalainen kirjallisuus on liiankin siistiä ja keskiluokkaista. Tommi Melender valittaa, että koulutuksen tuottamista romaaneista "puuttuu esteettinen ja emotionaalinen riskinotto".

Olen itse käynyt useita kirjoittajakoulutuksia ja olen tästä valinnasta onnellinen. Kirjoittajakoulutus on tapa päästä tekemään sitä mitä haluaa, tilaisuus keskittyä kirjoittamiseen töiden, perheen ja muun elämän keskellä. Antti Majander totesikin Hesarissa hienosti, että jos kirjoittajakoulutukseen osallistuneiden tekstit tuntuvat puisevilta, kannattaa tutustua niihin teksteihin joissa kaikki on keksitty ihan itse. Näitä teoksia pääsee lukemaan vaikkapa arvostelupalveluissa tai palvelukustantamoiden kustantamina.

Kirjat syntyvät kirjoittamalla. Lahjat eivät jakaudu tasan, mutta ei myöskään kyky kestää vastoinkäymisiä - tai onnenpotkuja. Tunnen monia lahjakkaita kirjoittajia, jotka eivät ole pystyneet tekemään työtä esimerkiksi mielenterveysongelmien vuoksi ja ovat siksi vaienneet. Terveys, etenkin mielenterveys on kirjoittajankin työkyvyn edellytys numero yksi. Tukeva joukko, yhteisö taustalla ylläpitää tätä työkykyä.

Kipupisteistä

Helsingin Sanomien tyhjänpäiväisessä HS Raati -kyselyssä Osmo Soininvaara totesi, että kirjailijat ovat keskiluokkaistuneet siinä missä yleisönsäkin. Tämä ei ihan pidä paikkaansa. Pikkujättiläinen-blogissa huomautettiin aiheellisesti, että erityisesti nuorten tai huonosti toimeentulevien kirjoittajien on vaikea päästä isoille kustantajille, koska kustantamot eivät tue kirjailijoitaan enää samalla tavalla kuin ennen. Onneksi kuitenkin pikkukustantamot paikkaavat tätä aukkoa. Paras viimeaikainen osoitus tästä on 20-vuotiaan Erkko Filanderin palkitseminen HS-esikoiskirjapalkinnolla. Filander on osuuskuntamuotoisen kustantamon Poesian kirjailija.

Mitä vaikeisiin aiheisiin tulee, niitä on todella käsitelty tämänkin vuoden kotimaisissa romaaneissa lestadiolaisäidin väsymyksestä pikkulasten pahoinpitelyyn.

Sitä paitsi emotionaalinen riskinotto ei tarkoita samaa kuin raflaava aihe. Kirjoittaminen on aina emotionaalinen riskinotto. Ainoa tapa mennä vaikeaa asiaa kuten masennusta kohti ei ole se, että (Peter Hoegin sanoin) lätkäistään ruho pöydälle ja tutkitaan sitä mikroskoopilla. Jos näin kuvittelee, kannattaa tehdä pieni koe. Se menee näin: ajattele aihetta, joka on sinulle niin kipeä ja traumaattinen, ettet halua kirjoittaa ainakaan siitä. Sitten kirjoita jotakin, mitä tahansa, kirja tai pari. Palaa tekstien pariin muutaman vuoden kuluttua. Kipu ja kaiherrus ovat siellä, kaikkien luettavissa. Kirjoittaja itse ei ole kirjoittamishetkellä paras henkilö sitä huomaamaan.

Paradoksaalisesti kipeän aiheen tietoinen lähestyminen voi joskus olla se kaikkein huonoin tapa. En kantaisi huolta siitä, ettei kirjallisuus rohkene tutkia kipeimpiä kohtia yhteiskunnassamme. Se tekee sen väistämättä, mutta samalla tavalla kuin kirjoittaja kiertää omaa traumaansa, yhteisö kiertää omaansa. Siksi aikalaiset eivät ole trauman käsittelytavan parhaita kriitikoita.

Näkemyksen syntymiseen tarvitaan aikaa, sitä tarvitsevat niin kirjailijat kuin kriitikot ja kulttuurikeskustelijatkin. Ei menestyksen kintereillä sinnittely vaadi rohkeutta, vaan pysähtyminen.

Luettua: Playground Mafia

Niin siis minähän en lue chick litia, eli nuorten kaupunkilaisnaisten edesottamuksista kertovaa viihteellistä kirjallisuutta kuten Bridget Jonesin päiväkirja. Enää. Luen ainoastaan mommy litia ja siitäkin nykyään vain alagenreä, joka käsittelee kouluvalintoja ja vanhempainyhdistysten ihmissuhdekiemuroita. Harrastuksensa kullakin. Sitä paitsi kouluvalinnatkin ovat hauskempia Englannissa.

Sarah Tuckerin Playground Mafia osoittautui hienoiseksi pettymykseksi sen jälkeen kun sen poimin budapestilaisen Treehugger Danin, yhdistetyn kirjakaupan ja polkupyörävuokraamon(!) second hand -hyllystä. Asetelma ansaitsee kuitenkin tulla esitellyksi tässä. Päähenkilö, viisivuotiaan Benin yksinhuoltaja Caroline Gray on muuttanut keskiluokkaiseen Frenchamin kaupunginosaan Lontoossa, sopivasti 400 jaardin päähän vanhempien himoitsemasta Sycamore-koulusta. Ne englantilaiset, joilla on varaa taktikoida mutta jotka eivät ole tarpeeksi rikkaita lähettääkseen lapsensa yksityiskouluun, pyrkivät ilmeisesti muuttamaan mahdollisimman hyvän valtion koulun läheisyyteen saadakseen lapsensa varmasti sisään.

Caroline on kuitenkin joidenkin vanhempien mielestä epäsopiva koulunpihan sosiaalisiin kuvioihin, joiden keskiössä ovat pikemmin vanhemmat kuin heidän lapsensa. Yksinhuoltajana hän on epäilyttävä, eikä hän kotona työskentelevänä toimittajana istu muutenkaan kotirouvien joukkoon. Tucker hahmottelee näppärästi koulun porteilla odottelevien vanhempien (lue: äitien) heimot: Aasialaiset äidit, kakkosvaimot, kuntosalimammat. Stereotyypeistä saadaan irti muutamia hauskoja ja teräviä huomioita, mutta siihen kirjan vahvuudet valitettavasti jäävät.

Päähenkilö on minun makuuni vähän liian bimbo itsekin, edelleen paras kaveri omien kouluaikaisten ystäviensä kanssa ja kiinnostunut lapsensa lisäksi lähinnä omista kiloistaan. Pakollinen rakkausjuoni on tylsä. Tiukat sosiaaliset raja-aidat ja vanhempien loputon päteminen lastensa akateemisilla saavutuksilla ovat kuitenkin kiinnostava aihe. Caroline ja hänen ex-miehensä harkitsevat, pitäisikö heidän palkata tutor opettamaan heidän viisivuotiaalleen matematiikkaa. Miten aikaisin lapsen sparraaminen on aloitettava, jos kaikki muut ympärillä laittavat omansa karateen, tennistunneille, näytelmäkerhoon...

Joissakin asioissa suomalainen yhtenäiskulttuuri tuntuu helpottavalta. Toisaalta ilahduin, kun saimme paikkakuntamme englantilaisesta koulusta kutsun, että lapsi olisi tervetullut aloittamaan heidän kindergarten-ryhmässään, mutta toisaalta oli ehkä helpotus että lapsi ehdottomasti kieltäytyi vaihtamasta päiväkotiaan. Sama pätee Steiner-kouluun, joka minun mielikuvituksessani edustaa lähinnä vaihtoehtoa peruskoululle. Tampereen kokoisessa kaupungissa lähikoulussa on kuitenkin lapsia kaikenlaisista perheistä ilman sen kummempia kaupunginosasegregaatioita.

Ei minua haittaisi, jos vanhemmilla olisi enemmän vaihtoehtoja. Mutta johtaisivatko ne englantilaistyyliseen valikointiin ja lasten ja nuorten maailmoiden eriytymiseen liian kauaksi toisistaan, en tiedä. Siitä olen kuitenkin melko varma, että erilaisia painotuksia ei vielä viisivuotiaan kohdalla kannata kummemmin pohtia.

Sarah Tucker: Playground Mafia. Arrow Books. 2006.