Millaisia mainokset tässä brittien harrastajakirjoittajalehdessä sitten ovat? Takasivulla mainostetaan kirjekurssia: Why Not Be A Freelance Journalist? Mainoksessa kerrotaan avuliaasti, että "freelancers can earn up to 40,00 pounds a year" kun todellisuudessa yksi sadoista voi. Tie menestyväksi friikuksi on mainoksen mukaan yksinkertainen: tilaa kirjekurssimme. Kurssin hintaa ei mainita, vaan kehotetaan tarttumaan tilaisuuteen "ryhtyä menestyväksi freelanceriksi". Ilmaiset tilaukset puhelimella 24 tuntia vuorokaudessa.
Sisäsivuilla mainostetaan omakustennekonferenssia, arvostettujen yliopistojen kirjoittajalinjoja, book-on-demand-painopalveluita sekä - suomalaisittain yllättäviä - maksullisia kirjoituskilpailuja. Ne ovat kilpailuja tyyliin "lyhyt muistelmakirjoituskilpailu", osallistumismaksu 16 puntaa, pääpalkinto 1000 puntaa. Toimituksellinen aineisto tukee haaveiden toteuttamista: artikkeleita ja kirjailijahaastatteluita aiheesta "näin sain tekstini julkaistua", uravinkkejä, vinkkejä sosiaalisen median hyödyntämiseen, vielä vähän lisää uravinkkejä. Uralle, joka elättää vain harvoja.
En tiedä sitten, onko tämä joku laman merkki. Luin MeNaisista Essi Myllyojan jutun Tupperware-myyjistä ja hätkähdin, miten samanoloisilla lupauksilla ihmisiä houkutellaan "työskentelemään kotonaan". Todellisuudessa menestyäkseen täytyy olla joko huomattavan ahkera tai muuten juuri tähän hommaan sopiva yksilö - yksi harvoista. Muille palkka on pähkinöitä tai tuotelahjoja. Kun puuttuu se vaihtoehto, että hankkisi riittävän hyvän päivätyön ja kirjoittaisi vapaa-ajalla, jää jäljelle unelmien hautominen. Ei ihme, jos Suomessa julkaisevat kirjailijatkin haaveilevat e-julkaisemisen ansaintamahdollisuuksista, agenteista, sosiaalisen median markkinointivoimasta.
Tupperware on leimallisesti naisten juttu, ehkä kirjoittaminenkin - journalistinen tai kaunokirjallisuus - on kohta lasten työtä. Tai ei työtä, mutta sivutoimista puuhastelua. Työväenopiston kirjoittajakurssin opettamisesta tai opiskelijoiden kirjoitustehtävien tarkistamisesta yliopistossa saatavat palkkiot muistuttavat koonsa puolesta lukiolaisten pikku lisätienestejä. Kotona tällaisia summia tienaava puoliso tai vanhempi on äkkiä lapsen asemassa. Hyvä niille, joiden isillä tai äidillä on myöntää lisäksi vähän taskurahaa.
En kiistä, etteivätkö kirjoittajille suunnatut palvelut hyödyttäisi monia. Ammattilaiselle niistä on kuitenkin vain vähän apua. Kotona työskentely on vaativaa, itsensä johtaminen aina on. Kirjailijaksi tuleva onneksi oppii sen pakostakin. Kun kerran on kirjoittanut romaanimittaisen tekstin ja saanut sen julkaistua, maksullisia itsensä johtamisen kursseja ei yleensä enää tarvita.
Tämä on aihe, josta olisi kiinnostavaa herätellä keskustelua. Millaisia mielikuvia ihmisillä on kirjoittajana elämisestä?