Thursday, May 16, 2019

Toipuva Facebook-addikti raapustelee

Jäädytin Facebook-tilini noin kuukausi sitten. Olin palvelun käyttäjä ehkä kaksitoista vuotta ja vietin siellä aikaa parhaimmillaan tuntikausia päivittäin - en yhtäjaksoisesti, mutta niin, että välilehti oli selaimessa auki, kun tein muita hommia.

Kiireisenä tai stressaantuneena palvelun käyttö lisääntyi. Pahimmillaan tuijotin liikkumatonta syötettä, johon algoritmi ei arponut yhtään uutta kaverin päivitystä. Kun punainen lippu ilmestyi ylänurkkaan, kävin heti katsomassa, mitä tapahtui. Usein vain jokin hallitsemani sivu oli saanut uusia näyttökertoja.

Ajankäyttöni ei ole poistumisen jälkeen merkittävästi muuttunut, käytän muita palveluita, kuten Twitteriä. Romaanini ei ole edennyt yhtään sen nopeammin (pahus). Facebookin avaamiseen liittynyt adrenaliini- tai ties mikä stressihormonisykäys on kuitenkin poissa, ja se on hyvä asia.

Mikset vain kirjaudu ulos ja ole vilkuilematta palvelua, voisi joku kysyä. Hyvä kysymys. En pysty. Minun tapauksessani se on sama kuin jos jättäisi kirjeen avaamatta tai saapuneen sähköpostin lukematta. Askel uteliaisuudesta sen tyydyttämiseen on nopeampi ja tapahtuu lisäksi sata kertaa päivässä.

Ja sitten palaa sulake aivoista.


Toukokuu on oivallista aikaa siirtyä koneen äärestä ulkohommiin, eli parvekkeelle lukemaan.

Sosiaalisuus

Keväällä jeesailin vanhan kaverin eduskuntavaalikampanjassa. Kampanjan takia ja muutenkin koneella tuli hengattua pitkiä aikoja. Vaaleja edeltävällä viikolla päässä surisi ja tuntui, että silmämunat ovat kuivuneet kiinni näyttöön. Vaalien jälkeen poistin tilini käytöstä.

Tilin jäädyttämällä halusin rauhoittaa päivät työlle ja kirjoittamiselle ja illat perheelle. Reilu kuukausi myöhemmin pulssini on tasaisempi. Enää en jännitä, kuka huhuilee tägäämällä postaukseen, tai mihin pitäisi seuraavaksi reagoida. Ilman Facebookia asetan itse päivän agendan, fiilikseni eivät tule mistään syötteestä. Kestän aika paljon hälyä, mutta väsähdin reagoimiseen.

Parasta Facebookissa ovat ryhmät ja tapahtumailmoitukset. Monia (useimpia) tapahtumia kirjanjulkistamisista tupaantuliaisiin ei enää ilmoitellakaan muualla kuin Facebookissa. Mutta kun niistä ei tiedä, niiden väliin jääminen ei harmita, hahaa. Ryhmissä on mukava keskustella rajatulla porukalla jonkun tietyn aiheen ympäriltä. Yhteisö- ja kampanjaryhmissä viestintä on toimiessaan nopeaa ja tehokasta. Ja Facebookin lautapelikirppiksellä myin taannoin pelejämme uusiin koteihin.

On kiva seurata, mitä hienoja kuvia kaverit ovat jakaneet. Mutta vuosien varrella huomasin, että useimmat olivat siirtyneet Instagramin puolelle ja syöte vain jakoi samat kuvat Facebookiin.

Kun maailma (lue: työpiste) on makuuhuoneen nurkassa, sitä tekee mieli laajentaa. Katsoa, mitä kavereille kuuluu, lukea uusimpia uutisia ja puheenaiheita. Osallistua keskusteluihin. Itsensätyöllistävälle on tässä ajankäytöllinen haaste. Somessa vierähtää helposti liikaa arvokasta työaikaa.

Onneksi on paljon muitakin tapoja pitää yhteyttä ihmisiin. Olen siinä hyvässä asemassa, että verkostot ovat olemassa ja yhteisöt rakennettu aikapäiviä sitten. En luota siihen, että verkosto laajenee kuplan ulkopuolelle, jos käyttää aina vain samaa välinettä.

Järkisyyt

Facebookin yksityisyysongelmista on kirjoitettu paljon, samoin algoritmien valtaan ja ajankäyttöön liittyvistä ongelmista. Minun näkökulmastani iso ongelma oli myös siinä, että palvelu ei tuntunut toimivan niin kuin piti.

Hallitsen muutamia sivuja, joiden näkyvyys sivusta ”tykänneille” oli enää 15 prosenttia ilman maksettua mainostamista. Kaverin vaalikampanjan aikana huomasimme, että kohdennus ei toiminut niin kuin sen oli tarkoitus.

Samaa palautetta olin kuullut kustantajilta ja kirjailijoilta, jotka olivat kilauttaneet ne pari lanttia Facebookin kirstuun mainostaakseen uutta kirjaa. Mainos ilmestyi sivupalkkiin niille samoille kavereille, jotka olivat jo kirjasta tietoisia.

Olen aloitteleva yrittäjä ja joudun tarkkaan miettimään, mihin käytän aikani ja rahani. Facebook-mainonta ei kokemukseni mukaan ole sellaista, että siihen kannattaisi satsata näillä seuraajamäärillä.

Vaalikampanjan aikana puolestaan opin, että kustannustehokkain poliittinen viestintä ja suurin näkyvyys syntyi kadulla lappuja jakamalla. Kohtaamalla siis ihan oikeita ihmisiä ulkona päivänvalossa naamakkain. Ihan totta.

Viimeisenä mutta ei vähäisempänä syynä luopua Facebookista oli se, että kertaakaan yli kymmenen vuoden aikana en ole saanut palvelun kautta maksettua keikkaa, jos joitakin napeilla pyöriviä antologiahankkeita ei lasketa. Asiakkaani ottavat minuun yhteyttä puhelimella tai sähköpostilla, eivät juuri mitenkään muuten. Sen sijaan ilmaistyötä ja yhteisöllistä toimintaa Facebookissa oli tarjolla yllin kyllin.

Havaintoja

Facebook luo kuplan, jossa "kaikki" ovat. Mutta eivät he olleet ennenkään kaikki. Facebookissa näet samojen ihmisten päivitykset uudestaan ja uudestaan, siksi he näyttävät "kaikilta". Tämän piirin ulkopuolelle jää väistämättä ihmisiä, joista osalla ei ole kyseisen sosiaalisen median tiliä ollenkaan.

Sattumaa tai ei, ainakin kolme muuta kaveria on lyhyen ajan sisällä jättänyt Facebookin. Puolisoni ei ole käyttänyt sitä koskaan, hänestä kaikki sosiaaliset mediat ovat typeriä.

Koska töissä vietän paljon aikaa päätteellä, pyrin vapaa-aikana tekemään muuta. Olen aloittanut lauluharrastuksen kuorossa, ja sen myötä tulee soitettua myös pianoa enemmän kuin aikoihin. Helsingin Sanomat luen paperiversiona, samoin aikakauslehdet.

En poista käyttäjätiliäni kokonaan ihan siitäkin syystä, että käytän useita palveluja, joihin olen kirjautunut alunperin Facebookin kautta. En halua siis nollata näitä tilejäni ja aloittaa alusta. Mutta jonakin päivänä sekin on ehkä edessä. En tiedä, palaanko joskus käyttäjäksi. Tällä hetkellä se ei ole näköpiirissä.

Enkä kehota ketään erityisesti irtautumaan Facebookista. Mutta jos jonkin sosiaalisen median palvelun käyttö saa voimaan enemmän huonosti kuin hyvin, kannattaa harkita sen lopettamista, vaikka kuinka ”kaikki” kaverit tuntuisivat olevan siellä.

Lue myös: Somen kautta kannatuksensa hankkinut kongressiedustaja Alexandra Ocasia-Cortez lähti Facebookista:"Vaarallinen terveydelle"

Friday, May 3, 2019

Supersankarit paremmuusjärjestykseen

Kävimme katsomassa viimeisimmän supersankarirämistelyn Avengers: Endgamen vappuna. Nykyään on entistä hauskempaa käydä katsomassa sarjakuviin perustuvia supersankarielokuvia, kun perheen lapsi saa tulla katsomaan niitä vanhempiensa kanssa. Endgame panee pisteen useammalle tarinakokonaisuudelle Marvel-universumissa. Elokuvateatterista palattuani yritin järjestää mielessäni 22 Marvel Cinematic Universe -elokuvaa paremmuusjärjestykseen, mutta elokuvia on liian paljon. Lisäksi yhtä en ole nähnyt: The Incredible Hulk vuodelta 2008 on katsomatta.


Kumpi on kovempi, Hämähäkkimies vai Kapteeni Amerikka?

Bloggausta varten jaoin elokuvat kuitenkin kolmeen subjektiiviseen kategoriaan: ”paremmat”, ”ihan ok” ja ”katsottavat” -luokkiin. Elokuvataiteen pahoinpitelystä tällä tavoin en koe huonoa omaatuntoa, koska varsinaisista taide-elämyksistä ei ole kyse. Miesvaltaisesta tekijäkaartista en edes aloita, olen kirjoittanut siitä niin paljon aikaisemmin täällä ja täällä. Me halusimme sukupuolten tasa-arvoa, mutta tyydyimme Mark Ruffalon treenattuun takalistoon, ainakin katsojamääristä päätellen.

Olen rankkauksessa noudattanut yksinkertaisia periaatteita. Elokuvassa pitää olla hyvä tarina, juonen kannattelemiseen tarvitaan muutakin kuin pelkkiä laiskoja populaarikulttuuriviittauksia. Näyttelijäntyö on MCU:ssa kautta linjan laatuunkäypää, mutta erityisen hyvästä suorituksesta saa lisäpisteitä. Robert Downey Juniorin luonteva ja rento näytteleminen ovat omassa luokassaan ja iso syy siihen, miksi Iron Man -elokuvat ovat niin suosittuja. Sankari ei saa olla liian ylivoimainen, tästä jäljempänä lisää. Lisäksi hänellä pitää olla kunnon vastavoima, kertakäyttöpahikset eivät kelpaa.

Löyhä juonijatkumo on MCU-elokuville ehdottomasti eduksi. Kehnoimmillaankin yksittäiset elokuvat tuovat saagaan ja hahmoihin jotain lisää. En liitä mukaan juonikuvauksia, mutta jos todella inhoat juonipaljastuksia etkä ole lukenut sarjakuvia tai nähnyt vielä kaikkia elokuvia, ei kannata lukea pidemmälle. Popparit mikroon ja DVD:n kaukosäädin play-asentoon!

Paremmat

The Avengers (2012, ohj. Josh Whedon)

Sarjan ensimmäinen elokuva Iron Man oli ilmestynyt jo vuonna 2008, mutta vasta tämän elokuvan myötä saaga pääsee vauhtiin. Ensimmäisessä Kostajat-elokuvassa yksittäiset sankarit vahvuuksineen ja heikkouksineen kootaan ryhmäksi. Vastavoimana on pirullinen Loki. Oikeasti viihdyttävä elokuva, joka on ehtinyt jo painua osaksi populaarikulttuurin kaanonia.

Iron Man 3 (2013, ohj. Shane Black)

Tykkään Rautamiehestä. Henkilöhahmo on piirretty hyvin esiin kahdessa ensimmäisessä elokuvassa, mutta vasta tässä osassa hahmoa syvennetään. Rautamies eli Tony Stark kärsii PTSD-oireista Avengers-elokuvassa tapahtuneen New Yorkin tappelun jälkeen. Hän on kohdannut kosmisia voimia ja nähnyt taikavasaraa heiluttavan miehen putoavan taivaasta, mutta hänellä itsellään ei ole varsinaisia supervoimia, hän on vain "mies säilyketölkissä".

Doctor Strange (2016, ohj. Scott Derrickson)

Vähän erilainen supersankarielokuva. Stephen Strange on kirurgi, jolla on kauniisti sanottuna terveen kokoinen ego ja joka ei usko hömppään - ennen kuin hänen oma polkunsa johtaa hänet Kamar Taj -luostariin. Elokuvassa on hyvä näyttelijä Benedict Cumberbatch pääosassa ja yhtä kovat Tilda Swinton (Muinainen), Mads Mikkelsen (Kaecilius) ja Chiwetel Ejiofor (Mordo) sivuosissa. Elokuva keskiosassa ollaan Nepalissa, mikä on New Yorkin jälkeen plussaa. Doctor Strangesta on sanottava vielä se, että lopputaistelun sankari ratkaisee voimiensa, mutta ennen kaikkea nokkeluutensa ansiosta. Kaiken taistelumätön keskellä on koskettava kohtaus, jossa opettaja ja oppilas katsovat käsi kädessä lumisadetta.

Captain America: Civil War (2016, ohj. Anthony ja Joe Russo)

Kolmas Kapteeni Amerikka -elokuva on oikeastaan enemmän Avengers -elokuva, jossa Rautamiehellä on vähintään yhtä iso rooli kuin Kapteenilla. Katsoja pakotetaan ottamaan kantaa ja valitsemaan puolensa. Taistelukohtaus tyhjällä saksalaisella lentokentällä on aika puuduttava, mutta lopputaistelussa nousee katsojalla onneksi jo tunteitakin pintaan.

Thor: Ragnarök (2017, ohj. Taika Waititi)

MCU-sarja on kolmanteen Thor-elokuvaan mennessä ehtinyt vaiheeseen, jossa pystytään ottamaan jo rennommin ja miettimään, mitä hahmoilla voisi tehdä perustarinan lisäksi. Chris Hemsworth ukkosenjumala Thorina on kotonaan henkilöhahmonsa nahkoissa. Tom Hiddleston on mahtava. Benedict Cumberbatch, joka vilahtaa elokuvan alussa, on mahtava. Hulk on mahtava, samoin alkoholisoitunut valkyria. Silkkaa mahtavuutta koko elokuva.

Ihan ok -leffat

Avengers: Age of Ultron (2015, ohj. Joss Whedon)

Pidän yleisesti näistä Josh Whedonin ohjaamista Kostajista enemmän kuin Russon veljesten ohjauksista. Whedon on hyvä ohjaamaan ensembleä. Keskimmäinen näytös, jossa Kostajat ovat vetäytyneet maalle Haukansilmän kotitilalle punomaan strategiaa Ultron-tekoälyä vastaan, hakee vertaistaan. Myös toimintakohtauksilla on hetkensä, kuten leijuva kaupunki ison kivenmurikan päällä, ja lopussa robotit keskustelemassa keskenään.

Black Panther (2018, ohj. Ryan Coogler)

Parhaan elokuvan Oscar-ehdokkaanakin olleessa elokuvassa on korkeat tuotantoarvot, jos ei muuta. Se on näyttävää katsottavaa ja siinä on hyvä musiikki. Valitettavasti nimiroolin esittäjä Chadwick Boseman on kehno näyttelijä, jota muut joutuvat raahaamaan kohtauksissa mukanaan kuin märkää rättiä.

Spiderman: Homecoming (2017, ohj. John Watts)

En keksi tästä oikein mitään sanottavaa. Leppoisa teinielokuva, josta lapsi piti paljon. Kapteeni Amerikka -opetusvideot, joita Peter Parkerin koulussa näytetään, ovat älyttömän huvittavia.

Captain Marvel (2019, ohj. Anna Boden ja Ryan Fleck)

Käsikirjoituksessa oli pari ihan pätevää käännettä ja pääosanesittäjät olivat hyviä, mutta Carol Danversilla on sama ongelma kuin Teräsmiehellä. Hän taistelee yksin kokonaisia armeijoita vastaan - avaruudessa. Muilla ei ole oikeastaan tekemistä, kun hän tulee paikalle. Mitä tällaisella hahmolla voi tehdä? Kiinnostavampia naishahmoja MCU:ssa ovat minusta Purppuranoita, Musta leski ja Nebula.

Avangers: Infinity War (2018) ja Endgame (2019), ohj. Anthony ja Joe Russo

Kohtelen näitä episodeja yhtenä elokuvana, koska varsinkaan Endgamea ei pysty seuraamaan jos ei ole nähnyt edeltäviä osia. Infinity War -elokuva tuo paljon uutta saagaan. Ensimmäistä kertaa Marvel-elokuvauniversumiin astuu kunnon konna, Thanos, jota vastaan eri tarinalinjojen sankarit joutuvat taistelemaan. Endgame-elokuva puolestaan leikittelee ajatuksella, mitä supersankarit tekevät lopetettuaan viittahommat. Elokuvan lopussa langat solmitaan tyydyttävällä tavalla.

Katsottavat

Huomaan, että suosikkini löytyvät saagan tuoreimmasta päästä. Ei ihme, jos alkupään MCU-elokuvat hakevat vielä tyylilajiaan. Ensimmäinen Iron Man -elokuva ei jättänyt pysyvää muistijälkeä, mistä päättelen, ettei se vielä noussut täyteen loistoonsa. Iron Man 2 on aika kova Mickey Rourken ansiosta, ja siinä on pari hyvää vitsiä.

Samoin ensimmäisessä Kapteeni Amerikka -elokuvassa oli hetkensä, jotka liittyivät viihdytysjoukkoihin ja ajankuvaan, mutta muuten elokuva oli aika yhdentekevä. Kakkososasta eli Talvisotilaasta tykkäävät monet, se on juonijatkumon kannalta tärkeä elokuva, mutta kammottavan väkivaltainen. Lisäksi en koskaan välittänyt SHIELD/Hydra-kuviosta.

Ant-Man-elokuvien on ilmeisesti tarkoitus tuoda päähenkilönsä kautta kansanmiehen näkökulmaa supersankareihin, mutta ne ovat vaivaannuttavia tavalla joka nuorisoelokuvat usein ovat. Michael Douglasin esittämä hullu tiedemieshahmo on ankea tuulahdus 80-luvulta. Vähän samaa ongelmaa on Guardians of the Galaxy -filmeissä, vaikka ne ovatkin paljon kyynisempiä ja asetelmiltaan monipuolisempia. Niissä ei vain ole mitään järkeä (niin kuin näissä missään olisi mitään järkeä). Makukysymys.

Kehnoimmasta päästä on elokuva Thor. Alkuaikojen Chris Hemsworth näyttelee kuin puupökkelö. Lisätään kehnoa tiedettä, Natalie Portman sekä Anthony Hopkinsin järjetön kiinnitys Odiniksi, ja kalkkuna on valmis. Ainoa valopilkku on Tom Hiddlestonin Loki. Thor: The Dark Worldissa on samat ongelmat, mutta niihin saa lisätä vielä kamalan kulissiplaneetan, jolla lopputaistelu käydään.

Marvel Cinematic Universe risteyskohdassa

Näin kolme tuntia elokuvateatterin penkissä istuttuani (varsinainen katsojan Endgame) voipi olla, että seuraavan supersankarielokuvan katson DVD:ltä. Robert Downey Junior alkaa olla ikämies esittämään supersankaria, ja olen varautunut siihen, että Kapteeni Amerikka eli Chris Evans jää myös puiston penkille istumaan ja katselemaan auringonlaskua.

Seuraava Hämähäkkimies-elokuva tulee ensi-iltaan heinäkuussa. Harmi, että edellinen Ryhmä X -elokuva oli niin kehno, ei ole erityistä motivaatiota mennä katsomaan Dark Phoenixiä kesäkuussa. Tv-sarjoja en jaksa katsoa.

Varmaa on, että katson tulevatkin supersankarielokuvat jossain vaiheessa. Itsepetosta olisi väittää muuta.

Margaret Pennyn arvosteluja Ryhmä X -elokuvista
Soikkelin arvostelu Black Pantherista
Elokuvien järjestys ja ilmestymisvuodet ovat kätevimmin tsekattavissa Wikipediasta