Kun siirryin harrastaja-antologioista ja -lehdistä ammattilaisjulkaisuihin, lähinnä proosaa kirjoittamaan ja toimittamaan, panin merkille erään seikan: isoina staroina pitämäni kokeneet ammattilaiset eivät osoittaneet ison staran elkeitä silloin, kun piti hoitaa pikkuasioita. He olivat yleensä huolellisia aikataulujen, yhteydenpidon, laskutuksen tai ihan yksinkertaisten kuittausten kaltaisissa asioissa, sellaisissa, joista huolehtimisen voisi kuvitella olevan boheemin taiteilijan kiinnostusten alapuolella.
Oli kysymys kirjailijahaastatteluista, niiden tarkistamisesta, tekstin korjauksista tai yksinkertaisesti deadlineista, ammattilaiset hoitivat homman kotiin. Menestyneet kirjailijat hoitavat kirjailijantyötään kuin pientä yritystä, oli se sitten sivu- tai päätyö. Lopputulos on, että näiden ihmisten kanssa on miellyttävää työskennellä. Pienet asiat ovat isoja asioita.
Aikataulut
Ammattilaiset palauttavat tekstin määräaikaan mennessä tai jos eivät, ovat hyvissä ajoin yhteydessä ja pyytävät lisäaikaa. Osa harrastajista palauttaa tekstin ajoissa, mutta merkittävä osa myöhässä tai ei ollenkaan. (Muunnelma tästä: kirjoittajakurssilaiset, josta ei ilmoittautumisen jälkeen enää koskaan kuulla.)
Kirjoittamiseen vakavasti suhtautuvan harrastajan kannattaa pyrkiä pois opiskelijan ajankäytöstä. Nimittäin opiskelijalla duunit kasautuvat deadlinen alle, ymmärrettävästi, koska kursseja ja tenttejä on paljon. Mutta tuolla oikeassa maailmassa kirjoittajien on työskenneltävä silloin kun he voivat, ei silloin kun aika on otollisin. Kirjailija ja kouluttaja Anneli Kanto puhuu ”etukenosta”, neuvo on hyvä ja sitä kannattaa ehdottomasti noudattaa.
Myös (ja etenkin): ammattilainen joutuu kustantamossa tilanteisiin, jossa heidän on yksinkertaisesti sovitettava aikataulunsa muiden ammattilaisten aikatauluihin. Ammattilaisena hän joutuu myös tilanteisiin, jossa hän joutuu odottamaan kaikkia muita. Kirjailija ei saa joustoa, vaan pikemmin joutuu nipistämään omasta aikataulustaan.
Järjestelmällisyys
Katselin syksyllä MasterChef Australia-ohjelmaa. Hesarin TV-sivuilla joku julkkiskokeistamme kommentoi, että oli ensin arvellut taitavien kilpailijoiden olevan todellisuudessa ammattilaisia. Osallistujien sotkuiset työtavat olivat kuitenkin paljastaneet heidät aidoiksi kotikokeiksi.
Ammattilaisen työtapa voi ulkopuolisesta näyttää kaoottiselta, mutta todellisuudessa kaikki on harkittua. Aikafaktori on jälleen ratkaiseva asia. Kotikokki voi käyttää annoksen tekemiseen miten kauan aikaa tahansa (tai no, ainakin niin kauan kuin perhe ei ole vielä kuollut nälkään). Ammattilaisen erottavat harrastajasta itseluottamus, nopeat ideat ja niiden hyödyntäminen, harjaantunut käsityötaito ja systemaattinen lähestymistapa työhön.
Sama pätee huolellisuuteen. Kun kirjoitin tästä aiheesta muutama vuosi sitten, joku huokaisi, että kokeneet kirjoittajat mahtavat olla superihmisiä. Mutta eivät he ole. Ihan tavallisella arkijärjellä pystyy merkitsemään liuskoihin sivunumerot. Ohjattaville puhun ”kirjoittajan viitasta”, joka puetaan päälle. Kirjoittajan roolissa hutiluskin on itsevarma ammattilainen.
Valmistautuminen
Harrastajan tietokone feilaa, poikaystävä jättää tai koira kuolee. Myös ammattilaisen tietokone feilaa, poikaystävä jättää ja koira kuolee, mutta hän on varautunut siihen, että pahin tapahtuu ja yleensä juuri deadlinen alla. Tuttu käsikirjoittaja kirjoitti romaania ja hoiti muun muassa kolumnivelvoitteensa tabletilla, jonka lasiruudun lapset olivat iskeneet särölle. Erityisesti työvälineet pettävät ja silloin pitää olla varasuunnitelma. Kun kirjoittaja pääsee tietyn kynnyksen yli, vastaan ottavat tahot olettavat, että saat työn tehdyksi keinolla millä hyvänsä. Jos kirjailija ei ole Ilkka Remes tai Jari Tervo, kustantajat eivät yleensä maanittele häntä pitämään kiirettä käsikirjoituksen seuraavan version kanssa. He viivaavat kirjan yli kauden listalta.
Sosiaalisuus
Kirjoittajana pärjääminen ei edellytä sosiaalisuutta, mutta siitä on helkkaristi apua. Sosiaalisuudella tarkoitan tässä toisten auttamista, hyviä käytöstapoja ja huomaavaisuutta työtovereita kohtaan.
Huolimatta laajalle levinneestä uskomuksesta, jonka mukaan kirjailija luo kirjan yksin ja se maagisesti ilmestyy kirjakauppojen hyllyihin, kirjan julkaiseminen on ryhmätyötä kirjailijan, toimittajan, kustantajan ja graafikon välillä. Kirjallinen kenttä laajemmin sisältää yhteistyötä kollegoiden, kirjallisuuslehtien päätoimittajien, tapahtumajärjestäjien ja kirjakauppiaiden kanssa.
Parhaiten verkostoituvat ne, jotka auttavat muita. Osallistuvat tapahtumien järjestämiseen, antavat teksteistä palautetta vertaisryhmissä, ottavat vastaan luottamustoimia, julkaisevat tovereiden tekstejä lehdissä tai kustantavat niitä kirjoina, opettavat. Verkostoituminen ei ole sama asia kuin uralla eteneminen, mutta siitä on uralla todella paljon hyötyä. Kirjoittajat, jotka vain ottavat muiden tarjoamat palvelut vastaan, jäävät ulkoreunalle ikuisiksi ajoiksi ihmettelemään, miten tässä kävi näin.
Hyvältä tyypiltä siedetään jopa huomattava määrä vittumaista käytöstä.
Jos et olekaan skenen (näitä voi muodostua esimerkiksi lehtien, tapahtumien tai kirjallisuudenlajien ympärille) sosiaalinen keskipiste, kannattaa omaksua vähintään ammattimaisen kunnioittava suhtautumistapa toisiin ihmisiin. Älä snobbaile. Älä tylytä. Älä viskele piikkejä tovereittesi niskaan, tapaamissa tai sosiaalisessa mediassa, vaikka sinua kuinka harmittaisi.
Varsinkin, jos koet olevasi puolustuskannalla, kannattaa noudattaa varovaisuutta. Muistan vieläkin, kun osallistuin ihka ensimmäiseen antologian julkistamistilaisuuteeni. Seistiin siinä toisen novellistin kanssa kustantajan toimitilojen käytävällä ja mätettiin lautaselle tuulihattuja tai mitä nyt viime vuosikymmenellä tällaisilla kokkareilla tarjottiinkaan. Kokeneempi kirjoittaja, antologiaan osallistunut novellisti hänkin, tuli ilmoittamaan, että hän ei aio syödä. Hän oli juuri käynyt kustannustoimittaja sen-ja-sen kanssa lounaalla, häntä ei voisi vähempää kiinnostaa nyt syöminen.
Älä missään tapauksessa nosta itseäsi toisten kustannuksella. Älä ainakaan tee sitä tökerösti.
Kirjallisuuspiirit Suomessa ovat pienet ja kaikki tietävät pian, ketä kannattaa varoa: kuka viskelee piikkejä, kuka ottaa rähinäviinaa, kuka tulee esiintymislavalle myöhässä (tai humalassa, tai ei ollenkaan), kuka vyöryttää henkilökohtaista tai taiteellista ahdistustaan kuulijoiden niskaan, kuka pilaa aina bileet. Suomalainen käyttäytymiskoodisto ei salli asioiden selvittämistä suoraan puhumalla ennen kuin vasta viimeisessä hädässä. Sosiaalisesti kömpelömmät tapaukset vain huomaavat vähitellen jääneensä sivuun kutsuista, tilaisuuksista, keikoista, apurahoista.
Lopuksi:
Pikkuasioihin kannattaa kiinnittää huomiota, koska onnistuminen vähäisessä yksityiskohdassa voi luoda uran. Hyvä kello kauas kaikaa, ja luotettavan kirjoittajan kanssa on helppoa työskennellä jatkossakin.
Tämäkin oli hyvä ja ansiokas kirjoitus. Olen pohtinut asiaa aikaisemminkin, mutta toisen taiteenlajin eli musiikin kautta. Meillä on Suomessa laulajia ja yhtyeitä, jotka ovat vuosikymmeniä kiertäneet tanssi- ja muita esiintymislavoja (mm. Katri Helena, Paula Koivuniemi, Souvarit, Jari Sillanpää ja lukemattomia muita) ja edelleen heillä on kysyntää. Olen tullut samaan tulokseen, että tämä johtuu ammattilaisen kyvystä hoitaa asiansa kunnolla, huolehtia niistä pienistä asioista. Jos aika ei riitä itse niistä huolehtimiseen, heillä on siihen palkattuna toinen ammattilainen, jonka työn jälkeen he voivat luottaa. Keikoilla pitää olla ajallaan, roudaukset ja äänentoiston ja muun pitää olla tehtyinä. Ääni pitää olla avattu, kroppa ravittu ja levännyt. Ja sitten viihdytetään ammattilaisen tavoin. Yleisölle tästäkin työstä näkyy vain jäävuoren huippu. Kokonaisuus on kuitenkin se, millä artisti yhtyeineen kiinnitetään toisenkin kerran. Jo se, että he jaksavat vuosikymmeniä ajaa ympäri Suomea väistellen hirviä aamuhämärässä, on uskomatonta ja hatun noston arvoista vaatimatonta puurtamista. No, onhan niitä diivojakin, mutta ilman heidänkään ammattitaitoaan ja pikkuasioihin panostamista hei eivät kauan pysy diivoina.
ReplyDeleteLuin tässä taannoin osuvan huomion, taisi olla joku casting-ammattilainen, minkä vuoksi vaikkapa britti- ja jenkkisarjoissa tuntuu olevan aina samat naamat. Syy on yksinkertaisesti se, että he ovat ammattilaisia: tulevat töihin silloin kun on sovittu, siinä kunnossa kun on sovittu, etukäteistyöt on tehty (repliikit opeteltu), tekevät sen, mistä on sovittu eli hoitavat taas pikkuasiat, oman leiviskänsä. Jos kuvauksista myöhästyy, tulee paikalle päihtyneenä, ei ole opetellut vuorosanojaan, diivailee ja hankaloittaa koko tuotantoa käytöksellään, niin ei niitä rooleja niin vain enää saa.
Kirjailijoilla, toimittajilla ja muilla sanankäytön ammattilaisilla on varmasti ihan sama juttu. Heidän työnsä ei vain ole samalla tavalla näkyvää (paitsi jos jättää tulematta esiintymiseen ilman peruutusta, niin näkyyhän se), joten on tosi arvokasta, että tuot näitä asioita esiin :) t. Pirja
Kiitos kommentista, Pirja. Viime aikoina olen minäkin juontunut pohtimaan näitä asioita "naapuritaiteiden" näkökulmasta. En ole siis vaihtamassa alaa. :D Kunhan pohdin, että se mikä näyttää helpolta, luonnolliselta ja harkitulta vaikkapa kuvataiteessa tai musiikissa kätkee alleen valtavan määrän työtä, joka ei vain paljastu yleisölle. Koska olen kirjailija, tiedän tai kuvittelen tietäväni, millaisen määrän "metatyötä" menestyskirjailija on joutunut tekemään. Sen sijaan esimerkiksi näyttelijän työstä en tiedä juuri mitään, ja karismaattista näyttelijää elokuvassa tai näyttämöllä voin pitää luonnonlahjakkuutena tai ilmestyksenä.
ReplyDelete