Minun piti mennä pankin sijoitusiltaan kuulemaan, miten saadaan vakaata tuottoa pohjoismaisista kiinteistöistä (rahakirjaa, älkää kysykö), mutta huonot yöunet ja nuha jättivät kotiin. Sen sijaan nautin laskevan auringon valosta työhuoneen seinällä ja naputan tätä.
Mietin siis eilisiä tanssitreenejä. Opettaja pani meidät hyppäämään satakaksikymmentäkahdeksan changement-hyppyä ja teetti sellaisia développéita, missä siis jalkaa nostetaan eteen, taakse ja sivulle, että kiristelin hammasta. (Kun teen baletissa jotain erityisen raskasta liikettä, painan kieltä vasten poskihampaita, se on tyhmän näköistä mutta vähemmän tyhmän näköistä kuin se että yrittää taiteilla kieli keskellä suuta.) Ei se mitenkään superhyvin mennyt, mutta meni kuitenkin.
Mutta siellä tangolla huhkiessani tajusin jotain. Itse asiassa teen saman huomion varmaan joka vuosi, vain unohdan sen välillä, ja sitten olen taas innoissani että oivalsin. Että miksi minä sitten lopulta kuitenkin pystyn aina hitaasti kehittymään, vaikka olen aina ja vain se slarvaaja-paska, joka rimaa hipoen suoriutuu, jotenkin raahautuu treeneihin.
Sen vuoksi, että asetan aina riman tarpeeksi korkealle. Kun sitten tarpeeksi kauan yritän ja lopulta pääsen jotenkin yli, niin se on kuitenkin enemmän kuin mihin pystyin alun alkaen.
Ja minä en siis ole mitenkään tietoisesti sitkeä tai sinnikäs. En vain pysty lopettamaan silloin olisi järkevää. Pidän vain vaikeista asioista, hankalista haasteista ja hankalista ihmisistä, en voi sille mitään.
Niin kuin nyt tämä kolmas romaani, Syyskuun jumalat. Sain sen kaksi kertaa kustannustoimittajalta takaisin, että kirjoita uudestaan ja paremmin. Olen kirjoittanut tätä kirjaa pidempää kuin edes esikoisromaaniani Moby Doll, ja sen kirjoittaminen on ollut vaikeampaa. Kertaakaan ei ole tullut edes mieleen luovuttaa. (Kaverit, jos olen sanonut, että nakkaan käsikirjoituksen tulee, se on vain draamaa. Sitä paitsi käsikirjoitus on kovalevyllä.)
Luonteessani on monia vikoja, mutta perfektionismi ei ole yksi niistä. En koskaan ole luokan paras tai säihkyvin, en koskaan ole ollut enkä tule olemaan. Satakaksikymmentäkahdeksan changementia on kuitenkin 128 changementia, vaikka lopussa hengästyttäisi ja pohkeet huutavat hoosiannaa. Ja vaikka ne eivät olisi täydellisiä. Satakahdeksankymmentä liuskaa on enemmän kuin nolla liuskaa. Parempaa kohti mennään.
Tämän vuoksi tarvitsen aina ihmisiä ja asioita, joita vasten työskentelen. Baletinopettajan, kustannustoimittajan. Tavoitteita, sparraajia. Ystäviä, jotka eivät ole yes-miehiä tai naisia vaan käskevät vetämään pään pois perseestä, kun siihen on tarve. Eli vinkkinä, jos olet mukavuudenhaluinen niin kuin minä, hanki ihmisiä tai tavoitteita, jotka kirivät sinua eteenpäin.
Ja näin puurran hitaasti pitkää matkaa, yritän kehittyä, kirjoittaa parempaa proosaa. Olen jakanut kolmannen romaanin editointikierroksen päivämatkoiksi. Pysyttelen tahdissa vaikka en jaksaisi. Kuun lopussa minulla on kuitenkin editoitu pinkka, eikä työsumaa rästissä, niin kuin muuten olisi. Tässä ei ole mitään erityistä ansiota, vaihtoehtoakaan ei ole, jos haluan, että kirja ilmestyy elokuussa.
Tarvitsen aina lievää pakottamista. Jos en löydä fiksumpia tavoitteita tai fiksumpia toimintamalleja, niin näillä mennään. En voi muuttua priimukseksi. En ehkä enää haluakaan.
Ohjaan oman taiteellisen työni ohella paljon harrastajakirjoittajia. On monta asiaa, jotka haluaisin sanoa tilanteissa, kun opiskelijat epäilevät omia mahdollisuuksiaan. Yleensä ne tulevat kuitenkin mieleen liian myöhään. Olen kerännyt niitä tiedostoon ja ajattelin, että julkaisenkin ne täällä. En puhu nyt poetiikasta tai proosan laadusta, vaan henkisistä ominaisuuksista.
”Sitkeys” olkoon sarjan ensimmäinen osa. Seuraavat ovat Pikkuasiat, Vastuu ja Pettymys.
Jatkoa siis seuraa.
Kiva, että jaat ajatuksiasi toisille! Sitkeys? Sitä ihan varmasti tarvitaan. Muussakin kuin kirjoittamisessa.
ReplyDeleteKiitos kommentista, Liisu! Joo, raah. Sitkeyttä tarvitaan, mutta sen hankkimista helpottaa, jos maali on tarpeeksi kiehtova, ts. motivaatio on tarpeeksi hyvä.
Delete