Kirjailija, some ja keski-ikäisyys

Olen kymmenen vuoden ajan kirjoittanut aiheesta kirjailija ja sosiaalinen media muun muassa tässä blogissa. Vuonna 2013 totesin, että ehkä olisi kannattanut olla kirjailija 1970-luvulla, mutta jos ei ollut silloin vielä syntynytkään, on pakko keksiä jotain muuta. Tämä postaus on syntynyt siitä jo pitkään hautomastani epäilyksestä, että lopulta visuaalisuutta korostava sosiaalinen media, kuten Instagram, puraisee kirjailijaa pepusta. Ja se ei tunnu sitten ollenkaan kivalta.

Kirjoittaminen ja some: kuin pakkokalan syömistä.

Vielä kymmenen vuotta sitten kirjalliseen julkisuuteen liittyi kaksoisstandardi, joka ilmeni näin:
1) älä missään nimessä mainosta omaa kirjaasi, ja
2) muista markkinoida ahkerasti omaa kirjaasi.

Nykyään kirjailijan itsensä tekemää markkinointia sosiaalisessa mediassa pidetään itsestäänselvänä, koska sitä tekevät henkilöbrändäyksen hengessä muutkin ammattikunnat. Samalla – kirjallisuuden julkisessa sanassa eli tiedotusvälineissä saaman tilan yhä kaventuessa – myös huonot puolet korostuvat.

1) Ollakseen kiinnostava visuaalisessa sosiaalisessa mediassa, kuten YouTubessa tai Instagramissa, kirjailijan on oltava alle 50-vuotias. Poikkeuksen muodostavat nuortenkirjailijat, joiden on oltava alle 40-vuotiaita ollakseen kiinnostavia. Visuaalisen somen armoton laki koskee erityisesti naisia, jos somekanavan näyttävyys painottuu tilin omistajan ulkonäköön. Miki Liukkonen (RIP) jää muistikuviimme ainaisesti kolmekymppisenä.

2) Uudessa Imagessa on kuuden aukeaman juttu esikoiskirjailija Stella Harasekista. Jutusta saa kuvan, että kirjan (Pimeä aine, Tammi) kirjoittaminen oli somejulkisuudessa esiintyneelle Harasekille kuin pallokalan syömistä, ja siinä todetaankin suoraan, että esikoisen kirjoittaminen oli tappaa hänet. Tässä asiassa ajattelen kuin sveitsiläiset, eli ei niin isoja riskejä kannata ottaa. Mieluummin jää henkiin.

3) Myydyimmistä nykykirjailijoistamme Ilkka Remeksellä, Reijo Mäellä tai Enni Mustosella ei ole minkäänlaista somepresenssiä. Kirjailijapuheessa tavataan sanoa, että tämä johtuu siitä, että heidän kirjojaan ei tarvitse heidän itsensä mainostaa. Mutta ehkä se on kuitenkin pidemmällä aikavälillä enemmänkin syy kuin seuraus. Heidän aloittaessaan uraansa somea ei ollut. Viihdekirjailijan aika kuluu naputellessa sanoja käsikirjoitukseen, ei somekuvia räpsiessä.

4) Viimeinen huono puoli on sama joka se on ollut aina, eli minulle visuaalisen somen päivittäminen on ollut aina pakkopullaa: työlästä ja vaatii välineitä, muita kuin näppäimistön. Sen vuoksi olen jäänyt jumittamaan tähän vanhanaikaiseen blogiinkin. Keski-ikäisenä on lupa pudottaa pois listalta asiat, joita ei enää huvita tehdä. Tässä mielessä, ja vanhan liiton toimittajakoulutuksen saaneena, siirtymä on minulle helpompi. Jos on pakko olla relevantti, se saa luvan tapahtua muuta kautta.