Ruohonjuuria ja mikrokustantamista

Turun kirjamessujen jälkeen toipilaana, sohvanpohjalta on aikaa osallistua sosiaalisessa mediassa käytäviin kirjasotiin. Viimeisin myrsky vesilasissa nousi siitä, kun ntamo-kustantamon Leevi Lehto ilmoitti harkitsevansa 27 tänä vuonna julkaistun runokirjan vetämistä Ylen Tanssiva karhu -kilpailusta. Kilpailuraadin puheenjohtaja, runoilija Harri Nordellin esitti Ylen Kultakuume-ohjelmassa lausunnon, jonka mukaan "meillä on tällä hetkellä muuan pienkustantamo joka julkaisee book on demand -perusteella ja tuottaa ja julkaisee hirvittävästi runoutta jota ei olisi pitänyt tuottaa ollenkaan..."

Kuitenkin viimevuotinen Tanssiva karhu -palkittu sattui olemaan ntamon kirjailija. Samassa ohjelmassa (kuulemma) myös todettiin, että ns. isoilta kustantajilta ei ilmesty tänä vuonna yhtään esikoisteosta runouden saralta.

Blogin lukijoille lienee selvää, että ntamon julkaisujen mahdolliseen tasonvaihteluun en pysty ottaman kantaa. Mielestäni seuranneessa keskustelussa menevät kuitenkin kirjanpainamiseen ja kustantamiseen liittyvät käsitteet välillä iloisesti sekaisin. Tarvepainatuksesta puhutaan kuin se olisi kustantamista vailla mitään seulaa, tekstin toimittamista tai harkintaa. Näinhän ei suinkaan ole. Alla lyhyt muistilista perusasioista:

Tarvepainatus on kirjan painamista book-on-demand -perusteella, eli kirjasta tuotetaan digitaalisessa painossa kappaleita silloin, kun siitä on tilauksia. Tämä ei ole ollut mahdollista milloinkaan aikaisemmin kirjapainotaidon historiassa. Tarvepainatus vähentää riskiä, hyvässä ja pahassa. Tarvepainatus ei sinänsä kerro kirjan kustannustavasta, tai kustantamon kunniallisuudesta.

Pienkustantaminen on perinteistä kustantamista siinä mielessä, että kustantaja ottaa kirjasta määrätynkokoisen painoksen ja vastaa kuluista itse. Pienkustantamoiden hyviä puolia ovat nopeus, joustavuus ja erikoistuminen. Esimerkiksi Faros, Robustos ja turbator ovat pienkustantamoja. Pienkustantamot tekevät kulttuurityötä, jota ilman Suomessa ei todennäköisesti nähtäisi vaikkapa renessanssiajan espanjalaisten tarinoiden käännöksiä. Huonoja puolia pienkustantamoissa voivat olla kustannustoimittamisen puutteet, kirjojen hutiloitu graafinen- ja ulkoasu, markkinointi- ja levityskanavien puute sekä taattujen ennakoiden puuttuminen. Nämä puutteet eivät kuitenkaan koske kaikkia pienkustantamoja.

Palvelukustantaminen tarkoittaa sitä, että kirjoittaja maksaa kustantamon palveluista, esimerkiksi kustannustoimittajan tai graafikon palveluista, tai sitoutuu ostamaan osan painoksesta. Esimerkiksi tamperelainen Mediapinta tuottaa erilaisia palveluja vaikkapa sukunsa historiikin kansien väliin tallettamisesta kiinnostuneelle harrastajakirjoittajalle. Tällöin kyse ei ole kuitenkaan ammattimaisesta kirjoittamisesta.

Osuuskunta-kustantaminen tarkoittaa sitä, että kirjoittajat itse perustavat osuuskunnan tuottamaan ja julkaisemaan kirjoja. Osuustoiminnan tunnusmerkkejä ovat yhteisöllisyys, kirjojen toimittaminen "ristiin" eli kirjoittajat toimittavat toistensa teoksia sekä rouhe ruohonjuuritason meininki. Osuuskuntamuotoisia kustantamoja ovat ainakin Poesia ja Osuuskumma.

Sähköinen kustantaminen tarkoittaa kirjojen julkaisemista e-kirjamuodossa.

Mikrokustantaminen liittyy Juri Nummelinin mukaan usein lukulaitteille tarkoitettujen lehtien kustantamiseen, mutta nimitystä voi käyttää myös print-on-demand-teknologialla julkaistaviin kirjoihin, joista ei oteta varsinaisia painoksia sanan perinteisessä mielessä. Esimerkiksi Aavetaajuuden joukkorahoitteista Murhamystiikkaa-julkaisua voidaan kutsua mikrokustantamiseksi. Toivotan käsitteen hurraahuudoin tervetulleeksi suomalaiseen keskusteluun ja ehdotan, että sitä aletaan käyttää kaikesta ammattimaisesta ja puoliammattimaisesta sähköisen ja printin rajalla operoivasta pienkustantamisesta.

Miksi tämä keskustelu kiinnostaa minua?

Koska ns. spekulatiivisen fiktion eli scifin, fantasian, kauhun tms. kentällä tilanne on jokseenkin sama. Aikuisille kirjoitetun spefin julkaiseminen tapahtuu suurilta osin pienlehdissä, pienkustantamoissa ja Internetissä. Välillä ollaan helisemässä (palkintoraadit ja arvostelujen kirjoittajat) suuren novellimäärän edessä, enimmäkseen kuitenkin iloitaan monipuolisuudesta ja monenkirjavuudesta. Määrä ei heikennä laatua, päinvastoin: muhevassa maaperässä kasvavat ja kukkivat kauneimmat kukat.

Inton kirjailijana olen itsekin pienkustantamon kirjailija, tavallaan, mielestäni Into huitelee käytännössä keskisuurten luokassa.

Kirjailijan toimeentulon näkökulmasta totean samaa kuin Juri Nummelin: mikrokustantaminen ei toimeentuloa takaa, mutta monipuolistaa kirjallisuutta. Wanhaan hyvään aikaan kustantamoiden ja kritiikin portinvartijat varmistivat, että liian moni ei päässyt osille, kun lukijoita, julkisuutta tai palkintoja jaettiin. Nyt digitaalinen murros on lopullisesti mullistanut kaunokirjallisuuden julkaisemisen. Kirjallisuus kilpailee vapaa-ajan vietteenä Netflixin tv-sarjojen, tietokonepelien ja sosiaalisen median klikkaushupien kanssa. Lehtien lukijoita "kiinnostavat" (=toimitusten termi sille, minkä mainostajat arvelevat kuluttajaryhmiä kiinnostavan) vain jo valmiiksi nimekkäimmät kirjailijat, ja heistäkin kiinnostavimpana seikkana mainitaan kirjojen myyntiluvut.

Ehkä olisi kannattanut olla kirjailija 1970-luvulla, mutta mitä jos ei ollut silloin vielä syntynytkään? Kun tilanne on tämä, on pakko keksiä jotain uutta. Sähköisen median hyödyntäminen ei ole valinnaista sen enempää perinteisille kuin uusillekaan kustannustoimijoille.

Kirjallisuus ei kärsi julkaisualustasta, ei vähene joukkotiedotusvälineiden huomion katveessa. Kirjailijuus elää ja muuttuu siinä missä maailmakin. Taaksepäin on hyvä katsoa, siellä ovat ja pysyvät klassikot joiden pariin voi palata yhä uudestaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö edessä olisi vielä jotain nähtävää.

Kirjoittaja on Osuuskumma-kustannuksen jäsen.