Enpäs kirjoitakaan itselleni

Tänään kirjoitin aamupäivän lyhytproosaa ja mietin lausetta, jota olen itsekin käyttänyt: kirjoitan ensisijaisesti itselleni, tai vaihtoehtoisesti: kirjoitan sellaista, mitä itse haluaisin lukea. Itselleen kirjoittaminen tuntuu luontevalta vastaukselta siihen, miksi joku kirjoittaa niin kuin kirjoittaa. Pari viikkoa sitten olin kuuntelemassa luentoa, jossa kokenut kirjailija kertoi palaavansa toisinaan uudelleen vanhojen teostensa pariin. Tunnustus sai minut mietteliääksi. En ole tosiaan lukenut omia kirjojani niiden ilmestyttyä, hädin tuskin edes yksittäisiä novelleja, jotka ovat ilmestyneet lehdissä tai osana jotakin kokoelmaa.

Ja niinhän se on, että eivätpä tosiaan olekaan teokseni minua itseäni varten tarkoitettuja. Minähän tiedän jo, mitä niissä tapahtuu, tunnen niiden maailman läpikotaisin. Taitaa olla niin, että itse kirjoittaminen, kirjoittamisen tapahtuma on minua varten ja lopputulos muita varten.

Kirjan maailman tuttuus on mietityttänyt minua laajemminkin kotimaisen nykyproosan kohdalla. Pyrin lukemaan mahdollisimman monipuolisesti sekä uutuusproosaa että vanhempia teoksia, kotimaisia ja ulkomaisia. Tartun helposti suomalaiseen uutuuskirjaan, mutta samanlaista kirjan maailmaan uppoutumisen, uuden avautumisen elämystä kuin ajassa tai paikassa kauempana olevan kirjan kohdalla koen harvoin.

Epäilen, että kyse on maailmasta, ajasta jossa itse kirjoitan: olen liian lähellä teoksen kuvaamaa maailmaa, luen kirjaan enemmän omia aikaisempia kokemuksiani ja mielikuviani kuin kirjailijan tarkoittamia tekstimaailmoja. Realismin vahvuus on, että tunnistamme lähiöäidin uupumuksen hänen työntäessään kaksosrattaita ostoskeskuksessa, ruuhkabussin bussin märän koiranhajun, aseman spurgut. Realismin heikkous on, että tunnistamme nämä samat asiat ilman, että tunnistaisimme itse teosta omana maailmanaan, omana todellisuutenaan.

Ehkä tämä on myös fantasian vahvuus: maailma, joka on olemassa vain mielikuvituksessa, kertomuksessa ja käytetyssä kielessä. Toisaalta täysin kuvitteellisista maailmoista on vaikea kertoa yhtä vivahteikkaasti kuin todellisuudesta, jonka kirjailija on itse kokenut.

Niinpä lukukokemus jää valjuksi, jos suomalaista nykytodellisuutta käsittelevässä proosassa ei ole todella vahvaa omaa näkökulmaa, kirjailijan luomaa suodatinta, jonka läpi kuvatut tapahtumat ja henkilöt näyttäytyisivät lukijalle uudella tavalla. Aina uuden näkökulman luominen on kova vaatimus ja kovimpia, joita kirjailijalle asetetaan.

***

Tänään ja huomenna aherran vielä proosan parissa, loppuviikosta suuntaan Helsinkiin ja kirjamessuille. Haastattelen kirjailijoita Osuuskumman toteuttamassa ohjelmakokonaisuudessa ja päivystän osastolla torstaista perjantaihin. Saa tulla moikkaamaan!