Tutkimusmatka

Tekstin työstämisen ja hauduttamisen syklissä olen jälleen pisteessä, jossa käsikirjoitus nostetaan esiin tutkittavaksi. Tämä on omalla tavallaan lempivaiheitani romaanin kirjoittamisessa: teksti on tuttua, mutta välimatkan päästä sen verran vierasta, että pystyn tekemään tutkimusmatkan omaan tekstiini. Tavallaan sukellan metsään uudelleen, näen runkoja ja varsia, joita en ensimmäisellä kerralla huomannut.

Kustannustoimittaja lähetti tekstiä koskevia kysymyksiä. Huomasin muistelevani muutaman vuoden takaisia tilanteita, niitä, joissa ideat ovat syntyneet. Romaanissa on kysymys lyhyesti sanottuna tästä: historia murenee, mutta toivo jää. Olin kymmenen vuotta kirjoilla yliopistossa, pääaineenani poliittinen historia. En ollut kovinkaan hyvä opiskelija. Tentit menivät hyvin, mutta opinnäytteistä sain surkeat arvosanat. Minulla oli mielikuvitusta mutta ei historiantutkimukseen tarvittavaa tarkkuutta, seminaareissa sain kyllä ideasta kiinni, mutta minulla ei ollut malttia seurata sitä loppuun saakka.

Onneksi on kirjallisuus, ja kirjoittaminen. Uudessa romaanissa unkarilaistaustainen Paul muuttaa Budapestin historialliseen keskustaan remontoimaan asuntoa perheelleen. Hän ei saa otetta ympäröivästä yhteiskunnasta: hän on ulkopuolinen, ei kunnolla amerikkalainen mutta ei myöskään unkarilainen. Eräänä yönä yläkerran naapuri koputtaa oveen, ja kupla puhkeaa Paulin ympäriltä. Hän tutustuu kaupungin ulkopuolella kokoontuvaan ryhmään, joka näyttää pitelevän käsissään vastauksia Paulin kysymyksiin. Nykyhetki on teoksen aloituspiste ja pintataso, itse tarina kulkee omia reittejään.

Kolmas romaani (välttelen vieläkin romaanin nimen sanomista) on minun puheenvuoroni seminaarissa, jota ei koskaan pidetty.

Romaanin yhteiskunnallinen todellisuus sijoittuu talven 2006-2007 poliittiseen kuohuntaan Unkarissa, mutta sen henkinen maisema on nuorempi. Keväällä 2010 olin lapsen kanssa mukana, kun mies piti vierailuluentoja Budapestin ELTE-yliopistossa. Olin hieman allapäin, koska en ollut pärjännyt J.H.Erkon lyhytproosakilpailussa, sen sijaan kaksi kaveriani oli sijoittunut. Olin lähettänyt Moby Dollin kustantajalle luettavaksi. Oli putkiremonttia ja evakkoasumista, opinnot olin katkaissut, elin välitilassa elin lapsen kanssa kotona tai oikeastaan äidin asunnossa. Tuolloin sain myös ensimmäisen yhteydenoton kustantajalta, joka oli kiinnostunut julkaisemaan esikoisromaanini.

Olen aina pitänyt Budapestin kaupungista, kuten tästä blogistakin voi päätellä. En väitä millään tavalla ymmärtäväni unkarilaista yhteiskuntaa. Ehkä sitä on mahdotonkin ymmärtää. Mutta Budapest on suurkaupunki, monikansallinen, monikulttuurinen, elävä. Sitä asiaa eivät voi poliittiset tuulet muuttaa, elleivät sitten todella repressiivisen hallinnon kautta ja sellaista emme toivottavasti kovin pian uudestaan näe. Budapestissa olen yhtä ulkopuolinen kuin Paul, mutta toisin kuin päähenkilö, olen itsekin kotoisin kulttuurista jota ulkomaalaisten voi olla vaikea ymmärtää jo kielen takia.

Tällä hetkellä minun on hyvä olla tarinan maailmassa, hämärässä loistaa lämpimiä valoja ja siellä täällä on sopivan pimeitä nurkkauksia, joista ehkä lähtee oviaukkoja ja tunneleita johonkin aivan muualle. Toivon kovasti, että tarina valmistuu, ja lukijat pääsevät myös vierailemaan tässä maailmassani.