Syitä kirjoittaa

J.S.Meresmaa pohtii toisaalla kirjailijan motiiveja. Miksi Jeppe juo, miksi kirjailija kirjoittaa? (Tai kustantaja kustantaa, voisi hyvin kysyä jatkoksi, mutta se on toinen tarina.) Helppo vastaus olisi, että kirjoitan, koska jotain on vielä sanomatta. Mutta entä jos kirjoittaja huomaa puhuvansa kuuroille korville?

Suomessa on monta kirjailijaa, joiden taidoilla ja julkaisutahdilla pitäisi elellä kirjailijana jo varsin mukavasti. Valitettavasti me kirjailijat joudumme kuitenkin usein toteamaan, että yleisöä (ostajia kirjoille) ei riitä, kutsuja aamutelevisioon ei tule, agentit eivät kiinnostu ja kirjallisuuspalkinnot jaetaan jossakin kaukana omasta horisontista, toisille kirjailijoille.

Vuotavassa veneessä syntyy tietty näköharha. Ulappaa on lähdetty ylittämään, koska rannalle jääminen ei ole syystä tai toisesta ollut käypä vaihtoehto. Edellinen urapolku on saattanut jäädä nousuveden alle, näin käy yhä useammin, taloudellisesti epävarmoina aikoina. Itselläni on ollut vain lyhyitä apurahapätkiä, mutta ne eivät ole olleet sen lyhyempiä kuin työpätkäni olivat toimittajana.

Kun vesi pulppuaa veneeseen, on paha katsella maisemia. Jos veneestä katsoo kuitenkin ympärilleen, voi huomata läheisillä luodoilla seisovan lukuisia rantaan pelastautuneita, jotka katselevat jo aivan muita horisontteja. Moni suomalainen kirjailija julkaisee vain yhden kirjan, ja monet julkaisevat vain kaksi. Joskus tarkoituskaan ei ollut julkaista enempää. Kaikki on tullut sanotuksi jo esikoisteoksessa.

Ja kun oikein asiaa ajattelee, niin kirjoittaminen ei muistuta järven ylittämistä vuotavassa veneessä ollenkaan. Vesi on kylmää ja märkää ja siihen voi upota eikä sitten voi hengittää. Kirjailija jää korkeintaan sohvalle katselemaan televisiosarjoja, tai lukemaan työpaikkailmoituksia. Sekin voi olla hyvä muistaa.

Kun kolmekymppisestä tuntuu, että kaikki muut huitelevat kaukana edellä, voi olla kysymys myös tästä.*

Monen kirjoittajan suurin haave on julkaista oma teos. Kaikkien kohdalla tämä ei toteudu milloinkaan. Julkaiseville kirjailijoille ehdotan seuraavaa ajatusleikkiä: kaikki ne, jotka muistavat ensimmäisen teoksensa ilmestymisen ja lähtisivät leikkiin uudestaan, vaikka heillä olisi nykyinen tieto kylmien vesien karikoista, voisivat nostaa kätensä ylös. Sitten he voisivat laskea kätensä ja mennä takaisin kirjoittamaan. Jupista vaikka mennessään, että Margaret Penny käskee.

---

Aika hyviä syitä kirjoittaa antavat myös toisten kirjoittamat loistavat kirjat (on mahdollista, että vähemmän loistavat kirjat antavat vielä parempia syitä kirjoittaa, mutta ei siitä sen enempää). Luin eilen loppuun Hannele Mikaela Taivassalon Nälän. Kuulasta, viimeisteltyä lausetta niin kuin Taivassalolta aina ja pitkästä aikaa oikeasti häijy vampyyrihahmo. Tämän kirjan olisin halunnut itse kirjoittaa.

Luin myös loppuun David Foster Wallacen Hauskaa, mutta ei koskaan enää. Huomaan yhä useammin lukevani mieluummin hyvää esseistiikkaa tai journalismia kuin parastakaan fiktiota. Tätä kirjaa en olisi halunnut kirjoittaa, koska en olisi halunnut olla siellä Mainen hummerijuhlilla tai valtameriristeilijällä kaikkien niiden amerikkalaisten turistien keskellä. No, ei Wallacekaan halunnut.

****

Hyvä tapa palauttaa usko omaan kirjoittamiseensa (tai ihmiskuntaan) on sulkea internet aina silloin tällöin. Koska kirjailijan työ on kuitenkin enimmäkseen yksinäistä kyyhöttämistä neljän seinän sisällä nyyh niin tätäpä en useinkaan halua tehdä. Margaret Pennyn muistikirja, rakas ikkunani ulkomaailmaan löytyy nykyään myös Facebookista. Jos harrastat ko. sosiaalista mediaa, käy tykkäämässä saadaksesi päivitykset ja muuta kiinnostavaa asiaan (kirjoittamiseen, kirjallisuuteen ja musikaalisiin merinisäkkäisiin) liittyen omalle etusivullesi.

---
*(31-vuotiaana en väitä puhuvani neljä- tai viisikymppisten saati vanhempien kollegojen puolesta. Katsotaan sitten kymmenen vuoden päästä.