Antologioita, antologioita!

Antologiahaasteeni on nytkähtänyt eteenpäin pitkästä aikaa. Vuodenvaihteessa tein lupauksen: en sitoudu toimittamaan uutta novelliantologiaa ennen kuin edelliset on luettu. Haasteen tässä vaiheessa totean, että olen hankkinut hyllyyni kahta lukuunottamatta kaikki listalta löytyvät kirjat.

Alkuvuonna lukemani antologiat ovat:
- Tulikirjaimet, Stepanin Koodeksi -legendaan pohjautuva antologia
- Steampunk! Höyryä ja helvetinkoneita, nimensä mukaisesti steampunk-antologia
- Murhamystiikkaa, eli okkulttisia etsivätarinoita sisältävä antologia
- Tiamatin värit, Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien avaruusantologia
- Mustaa lihaa, Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien kyberpunk-antologia
- Hurtan koodeksi, kirjailija Boris Hurtan juhlavuosiantologia
- Tämä jalka ei ole minun, kehokauhuantologia.

En lähde tarkemmin tässä ruotimaan lukuelämyksiäni, sillä edustamani yhteisö on julkaissut näistä hyvän osan enkä olisi suosittelijana kovin puolueeton. Tästä satsista onnistunein kokonaisuus oli ehkä viimeiseksi lukemani kehokauhuantologia. URS- eli Uusrahvaanomaiseen spekulatiiviseen perinteeseen* liittyvissä antologioissa (takakannen mukaan esim. Tiamatin värit ja Mustaa lihaa) pistää silmään varsinaista pulp-perinnettä edustavien novellien vähäisyys. Esimerkiksi Tiamatin värit -teoksessa tätä edustaa minusta oikeastaan vain Tuomas Salorannan novelli.

Seuraavana lukuvuorossa yöpöydälläni on Osuuskumman julkaisema Ruumiittomat. Suomalaisia aavenovelleja -antologia.

***

Sitten uudempia antologiauutisia. Uusin novellijulkaisuni ”Seuraaja” löytyy Siipisulka. Tarinoita enkeleistä -antologian kansien välistä.

Enkeliantologiasta saa syyttää minua. Ihmettelin nimittäin puolijulkisesti (Facebook-seinälläni) toukokuussa, miksi enkeliromanssit olivat niin hyvin edustettuna kirjakaupan pokkarihyllyssä. Kuka nämä puolialastomat kansikuvapojat otti tosissaan? Asiasta syntyi hersyvä keskustelu, jossa FB-kaverini spekuloivat ihmisen ja enkelin välisten suhteiden mahdollisuuksilla. Ajatus kypsyi yön yli ja seuraavana päivänä totesin: kyllä tässä on jotain niin ärsyttävää, että antologia pitää tehdä.

Ja se tehtiin. Vajaaseen kolmeen vuoteen mahtui erilaisia vaiheita kirjoittajien ja ideoiden keräämisestä, novellien kirjoittamisesta ja työstämisestä, kustantajan etsimisestä, kirjoittajien jäämisestä pois ja uusien tulemisesta tilalle, kakkos- ja kolmosversioiden hiomisesta ja kirjatuotannosta julkistamistilaisuuden suunnitteluun ja järjestämiseen. Kokoelma ilmestyi painosta helmikuussa, ja virallisesti se julkistettiin Helsingissä Kauhucon-tapahtuman yhteydessä huhtikuun alussa.

Kippis!

Antologian toimittajina liihottelevat allekirjoittanut sekä Mia Myllymäki. Sen on kustantanut Aavetaajuus, hienosta kansitaiteesta vastaa S. Haltijakäpälä. Kehotan hankkimaan Siipisulan itselle, kaverille tai pikkusiskolle. Houkuttelevan värikkäästä kannesta huolimatta kirja ei kuitenkaan sovellu alle 16-vuotiaalle.

Antologiaa saa hankkia Aavetaajuudelta (verkkokauppa tai kivijalkakauppa Kalliossa) tai Rosebud City Centeristä Helsingistä.

Siipisulka on arvosteltu tuoreeltaan Kosmoskynä-verkkolehdessä: Siipisulka-antologian enkelit ovat eroottisia, romanttisia ja kerettiläisiäkin (Ville Linna)

*Uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio on perinteistä tai modernimpaa genrekirjallisuutta - scifiä, fantasiaa, kauhua, avaruusseikkailuja, miekkaa & magiaa - ennen kaikkea konstailematonta viihdettä, joka ei pyri olemaan valtavirta- tai jopa korkeakirjallisuutta. ”URS on paluu aikaan, jolloin barbaarit tiesivät teräksen salaisuuden, eristyneiden pikkukaupunkien liepeillä väijyi kosmisia kauhuja ja kuolevien planeettojen prinsessat olivat kauniita (sekä vähäpukeisia).” - kollektiivi

Spefikirjailijana Suomessa: Lukumuistoja

Lukutaito on kovasti tapetilla keskustelussa ja kirjailijoita, erityisesti lasten- ja nuortenkirjailijoita värvätään osallistumaan. Kirjojen lukemisesta keskustellaan meillä tietysti myös kotona, koska lapsi kuuluu juuri tuohon haastavaan ”middle grade” -ikäryhmään (8–12-vuotta). Muutkin vanhemmat tuntuvat kyselevän lukusuosituksia netissä – lapsilleen.

Sen sijaan omasta lukemisestaan somekuplassani keskustelevat harvat. Ilahdun jokaisesta poikkeuksesta, joten kirjoitanpa itsekin vähän siitä, millaisia kirjoja lukemalla olen päätynyt nykyiseen ammattiini.

Lapsuusmuistoja ja tähtipölyä

Ala-asteikäisenä minulla oli itsepäinen mielikuvitus. Muistan, miten etsin kirjastosta aikamatkakirjaa, jonka olin päättänyt olevan olemassa. Kaverini olivat kertoneet siitä minulle, se saattoi olla kirja tai elokuva, mutta joka tapauksessa siinä lapset matkustivat ajassa pulveria käyttämällä. Pyysin kirjastovirkailijoita etsimään kortistosta apunani, mutta eivät hekään löytäneet ”Aikapulveri” tai ”Ajan taika" -nimistä kirjaa.

Samanlainen kokemus oli, kun keksin sarjakuvan maailman parhaasta skeittaajapojasta (mielikuvitukseni ei riittänyt kehittämään skeittaajatyttöä). Ajattelin, että kun etsin tarpeeksi kauan, tällainen sarjakuvasankari varmasti tulee vastaan. Menin etsimään Kontulan antikvariaatista ja kävin läpi lattialla olevan ison pinon sarjakuvia. Kauppias varmaan vähän ihmetteli. Sen muistan, että mukaan lähti silloin lohdutuspalkintoja Sarjakuvalehti-niminen lehti.

Sellaista oli silloin. Nyt olen kirjailija ja voin itse kirjoittaa ne tarinat, joita ei vielä ole.

Ihan pienenä minulle luettiin tietysti satuja, ja vähän myöhemmin kuuntelin niitä satukasetilta. Tiivistettynä lapsuuteni 3–13 ikävuoden välillä meni näissä merkeissä: Taikahuilu (televisiosta), satubaletit Pähkinänsärkijä ja Joutsenlampi, Grimmin prinsessasadut, Disneyn klassikkoelokuvat, Tove Jansson, C.S.S.Lewisin Narnia, Eva Ibbotson, Jules Verne, Michael Ende, Roald Dahl, Taru sormusten herrasta, Susan Cooperin Pimeä nousee, William Corlettin Taikurin talossa, noidat, vampyyrit, kauhuklassikot, Stephen King.

Ja paljon muuta. Vampyyri-innostuksen jälkeen lopetinkin fantasian lukemisen moneksi vuodeksi ja aloitin uudestaan vasta opiskeluaikoina.

Uuden Kuun Emilia ja sisäoppilaitosromaanit

Nuorempana rakastin tyttökirjoja. Klassisista tyttökirjoista tykkäsin erityisesti Montgomeryn Runotyttö-sarjasta ja Alcottin kirjasta Pikku naisia. Luin myös Susan Coolidgen Katy-kirjoja, Burnettin Salaisen puutarhan ja Pikku prinsessan, Jean Websterin sisäoppilaitosromaaneja kuten Setä Pitkäsääri -kirjan ja sen jatko-osan, sekä muita nuorten lukemistosarjoissa ilmestyneitä kirjoja. Runotyttö-kirjoista suosikkini oli keskimmäinen, Runotyttö maineen polulla, jossa Emilia opiskelee uudella paikkakunnalla lukiossa.

Tämä I.K.Inhan kääntämä vuoden 1928 painos Pienestä runotytöstä on ilmestynyt WSOY:n koululaiskirjastossa. Kirjalla on minulle lähinnä tunnearvoa, kieli on vanhahtavaa eivätkä sivut pysy enää kasassa.

Omaa lasta en ole saanut tyttökirjoista innostumaan. Kaikki, joiden nykyään tiedän lukevan niitä, ovat aikuisia naisia.

Nykykirjailijoista lemppareitani olivat ainakin Erlend Loe, Sue Townsend ja myöhemmin Anja Kauranen, jonka kirjoja luin yläasteella. Tietyssä vaiheessa luin innokkaasti myös ikäryhmälle markkinoituja ”varoitustarinoita” huumeiden käyttäjistä, kuten Nancyn ja Ruohoa lunta. Nuorena parasta olivat kuolleet nuoret.

Muistan, miten iso askel kirjaston lastenosastolta oli aikoinaan nuorten osastolle. Miten uudelta maailmalta se tuntui. Facebook-seinälläni oli taannoin keskustelua siitä, mitä eroa on ”perinteisellä” nuortenkirjallisuudella ja ns. YA-kirjallisuudella. Käsitteen YA eli young adult ensimmäistä kertaa 2000-luvulla, kun WSOY julkaisi Lista-nimistä sarjaa noin 18-30-vuotiaille lukijoille. Aikaisemmin vanhemmat teinit lukivat aikuisten kirjoja. Esimerkiksi siskoni piti Katri Tapolan Kalpeat tytöt -kirjaa talismaninaan ja kuljetti sitä mukana laukussa koko lukion ajan. Mutta luimme myös Harry Potteria!

WSOY julkaisi vuosituhannen alussa myös Bulevardi-sarjaa nuorille lukijoille. Luin Salla Simukan Minuuttivalssin vuonna 2004 kun olin yliopistossa, eli olin saman ikäinen kuin kirjan päähenkilö Susanna. Muistan ajatelleeni, että se oli suunnattu lukijoille, jotka olivat uuden elämänvaiheen kynnyksellä, mutta eivät vielä olleet muuttaneet kotoa ja ”aikuistuneet”. (Esikoisteoksen Kun enkelit katsovat muualle luin vasta tämän jälkeen, eli luin kirjat väärässä järjestyksessä.)

Raja yliopiston ja lukion välillä on todella vaikea ylittää kirjallisuudessa. Tuntuu, että henkilöhahmot elävät aivan eri tarinaa, jos heitä seurataan sekä yliopistossa että lukiossa.

Kultaiset scifimuistot

Sanotaan, että scifin kulta-aika on silloin, kun lukija on 12-vuotias. Toisin kuin moni kollega, en itse lukenut scifiä varhaisnuorena. Tämä on saattanut vaikuttaa siihen, että olen lukenut vähän eri kirjat kuin monet nykyiset kaverini. Esimerkiksi Isaac Asimovin robottitarinat, Arthur C. Clarken romaanit ja Frank Herbertin Dyyni ovat jääneet minulta lukematta tähän päivään saakka.

Aloitin scifin lukemisen vasta lukiossa, kun olin kiinnostunut ensisijaisesti yhteiskunnallisesta kirjallisuudesta. Niinpä scifi-lukeneisuuteni kivijalan muodostivat Ursula le Guinin teokset kuten Maailma, vihreä metsä, Stanislav Lemin Solaris ja Kyberias sekä muun muassa Frederik Pohlin ja C.M. Kornbluthin Avaruuden kauppamiehet. Tietysti pidin myös Linnunradan käsikirjasta liftareille.

Mutta ennen kaikkea luin silloin ja luen nyt spekulatiivista fiktiota, en niinkään puhtaaksiviljeltyä scifiä. Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi ehti ilmestyä, kun olin vielä herkässä iässä. Kirja teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Myös Peter Hoegin Lumen taju oli minulle tärkeä kirja lukiossa etenkin tunnelmaltaan, vaikka spefielementti onkin siinä ohut. Lisäksi minä ja kaverini pidimme kovasti Vuokko Tolosen kirjasta Tampereen ilmastot.

Kirjat olivat kalliita, emmekä omistaneet niitä lukioikäisinä montaa kappaletta. Joskus pystyimme ostamaan niitä jäännöseräkauppa Kirjatorilta Hämeenkadulta. Kaverini osti sieltä muutaman kappaleen Tampereen ilmastoja, jotta olisi voinut lahjoittaa lempikirjaansa myös muille.

Fantasia oli sitten eri juttu, olin Narnian ja Tarun sormusten herrasta lukenut kauan ennen kuin tartuin ensimmäisiin scifi-kirjoihin. En ole myöskään oikeastaan kirjoittanut puhdasta scifiä vaan enemmän juuri spefiä. Scifinovelleja puolestaan aloin lukea vasta yliopistossa.

Kirjallisuusmaku nyt

Minulla ei ole suosikkikirjailijoita, niin kuin monellakaan lukevalla ihmisellä ei ole. Mahdotonta olisi kirjoja ja niiden kirjoittajia vertailla toisiinsa. Sen sijaan on tiettyjä kirjoittajia, joita olen lukenut pidempään, sanotaan yli kymmenen vuotta, joilta olen pyrkinyt lukemaan kaiken mikä on (suomeksi) ilmestynyt) ja joiden teoksiin myös palaan. Kukaan näistä kirjailijoista ei ole ”ajankohtainen”. Heitä ei voi seurata sosiaalisessa mediassa, ja jotkut ovat kuolleet.

Varsinkin väsyneenä huomaan, että luen mieluiten samoja kirjoja yhä uudelleen. Julia Cameronin kielikuvaa käyttääkseni ”täytän luovuuden kaivoa”, mutta en jaksa omaksua uutta vaan palaan vanhoille lähteille, vanhojen esikuvien pariin.

En pysty nimeämään omaa kirjallisuusmakuani, joku ulkopuolinen sen ehkä osaisikin tehdä. Pyrin lukemaan monipuolisesti: yleistä kaunokirjallisuutta, genrekirjallisuutta, tietokirjallisuutta, runoja, esseitä, bestsellereitä ja pienpainatteita. Pyrin, käytännössä luen mitä käteen osuu. Luen myös paljon keskeneräisiä käsikirjoituksia työn kautta. Oikeastaan vain rikoskirjallisuutta luen häviävän vähän.

Sen voin sanoa varmasti, että menetän työmotivaationi ja kiinnostukseni kirjallisuuteen, jos en säännöllisesti lue jotain todella hyvää. Kieli on instrumentti, jota pitää jatkuvasti vaalia, ja sen pystyn tekemään lähinnä lukemalla.

Fantasian kielellä

Luin Anja Snellmanin uusimman kirjan Antautuminen. Mitään uutta siinä ei ollut verrattuna aikaisempiin kirjoihin, samat aiheet ja aistimukset. Realismiin uppoaa helposti, näitä tuttuja kirjoja kulutan yhtä helposti kuin hengitän ilmaa sisään ja ulos. Kirjan maailman tuttuus on mietityttänyt minua laajemminkin kotimaisen nykyproosan kohdalla. Tartun helposti suomalaiseen uutuuskirjaan, mutta samanlaista kirjan maailmaan uppoutumisen, uuden avautumisen elämystä kuin toisessa ajassa tai paikassa tapahtuvan kirjan kohdalla koen harvoin.

Mietin tätä varsinkin siihen nähden, että tieteis- tai fantasiateokseen tarttuminen on usein toisaalta vaikeampaa, toisaalta palkitsevampaa. Lukemisen aloittaminen on aina hitaampaa, jokin hankaa vastaan, aiheuttaa kitkaa. Se on uuteen maailman tottuminen, joka haraa vastaan. Tämä on myös fantastisen, mielikuvitusta viljelevän kirjallisuuden vahvuus. Se tapahtuu maailmassa, joka on olemassa vain mielikuvituksessa, kertomuksessa ja käytetyssä kielessä. Kuvitteellisista maailmoista on toisaalta vaikea kertoa yhtä vivahteikkaasti kuin arkitodellisuudesta, toisaalta lukija hämmästyy ja ihmettyy, kun tässä onnistutaan hyvin.

Realismin vahvuus on, että tunnistamme lähiöäidin uupumuksen hänen työntäessään kaksosrattaita ostoskeskuksessa, ruuhkabussin bussin märän koiranhajun, laitapuolen kulkijat asemalla. Realismin heikkous on, että tunnistamme nämä samat asiat ilman, että tunnistaisimme itse teosta omana maailmanaan, omana todellisuutenaan. Jos olen liian lähellä teoksen kuvaamaa maailmaa, luen kirjaan enemmän omia aikaisempia kokemuksiani ja mielikuviani kuin kirjailijan tarkoittamia tekstimaailmoja. Tästä seuraa ilmiö, joka on melko yleinen suomalaisten lukijoiden keskuudessa: ei kai se tollai oikeasti sanonut.

Luen Catherynne M. Valenten lastenkirjoja, joissa Sibylla on tytön muotoinen ovi ja maailmojen välissä sijaitsee komero, johon elämämme aikana hukkaamamme pikkutavarat kasaantuvat. Tutkija Farah Mendelsohn on sanonut, että fantasia on metaforan konkretiaa. Kirjallisuus olisi melko tylsää, jos sen lukeminen ei aiheuttaisi aivojen kääntymistä hieman toiseen asentoon.

Niinpä lukukokemus jää valjuksi, jos suomalaista nykytodellisuutta käsittelevässä proosassa ei ole todella vahvaa omaa näkökulmaa, kirjailijan luomaa suodatinta, jonka läpi kuvatut tapahtumat ja henkilöt näyttäytyisivät lukijalle uudella tavalla. Aina uuden näkökulman luominen on kova vaatimus ja kovimpia, joita kirjailijalle asetetaan.

Tuttu nuortenkirjailija totesi olleensa onnekas valinnassaan, että hän kirjoittaa fantasiaa - hän käsittelee ikuisia kysymyksiä rakkaudesta ja moraalista ilman, että teos vanhenee yhtä nopeasti kuin viimeisin aikalaiskuvaus älypuhelimineen. Näin se on: ajan pinnallisia ilmiöitä kuvaava teos on parin vuoden päästä kourallinen rypistyneitä, kellastuneita koivunlehtiä. Ilman inhimillistä kokemusta, perustarinaa ja myyttejä, fantasiasta vahvaa todellisuutta, teos on puiseva.

Lopuksi: kokoelma Leena Krohnin lyhyitä proosateoksia ilmestyy 800-sivuisena laitoksena Yhdysvalloissa, julkaisijana spekulatiiviseen fiktioon keskittyvä kustantaja. Teosta ylistetään tuoreeltaan esimerkiksi Kirkus Reviews -julkaisussa. Kirjallisuuden rakastaminen ei katso genrerajoja, rajat ylittämällä ja ennakkoluulottomalla asenteella voi saada parhaat puolet molemmista maailmoista.

Miksei Jeppe mene lukioon?

Saska Saarikoski ottaa kantaa suomalaislukioiden tyttöistymiseen, tai pikemminkin surffaa viranomaisten sivuilla etsimässä tietoa koulutuksen sukupuolijakaumasta. Kirjoitus alkoi lupaavasti. Minusta olisi ollut kiinnostavaa kuulla Saskan omia näkemyksiä kahden pojan ja kahden tytön vanhempana. Mutta loppuosa tekstistä meni tähän samaan "miksi naiset viranomaisina ja opettajina eivät huomioi poikia" -valitukseen.

En jaksa uskoa, että oppilaan sukupuoli olisi se merkittävin tekijä toisen asteen koulutusvalinnoissa. Kai poikalasten siinä kuin tyttölastenkin vanhemmat tietävät, miksi lapsi ei halua lukioon. Vuosisatojen ajan, kun tytöt pidettiin poissa koulusta, niin sukupuolijakauman vinoutuma oli järjestelmän vika. Kuitenkin luulisi, että rauhanajan vauraassa pohjoismaassa lapsilla olisi hyvät mahdollisuudet oppia niin äidinkieltä kuin matematiikkaakin lämmitetyissä, valaistuissa luokissaan, koulutetun opettajan tuella. Sitä paitsi minusta näyttää, että monet tytöt on oikein hyviä matikassa, niin kuin pojatkin. Joku muu on vikana, jos naiset eivät innostu fysiikasta tai miehet äidinkielestä.

Uskonkin, että valintoihin vaikuttavat enemmän vanhempien taustat ja arvostukset sekä koulutuksen resurssien suuntaaminen. Puhun nyt vanhempien lapsiinsa käyttämistä resursseista ja kannustuksesta. Kuulemma Aasian maissa kuten Kiinassa ne tytöt, jotka ylipäätään pääsevät korkeakouluun, ohjataan helpommin luonnontieteellisille aloille kuin länsimaissa. Eli raha, toivo tulevasta menestyksestä ratkaisee enemmän kuin sukupuoli. Meillä lapset saavat valita opiskelualansa aika vapaasti, kiinnostuksesta riippuen, koska yksilön vapaus toteuttaa itseään on meikäläisessä kulttuurissa arvostetumpaa. Sama pätee varmaan myös toisen asteen koulutukseen, lukioon tai ammattikouluun. Kumpi tienaakaan enemmän, toimittaja vai putkimies?

Ylipäätään minusta tasa-arvokeskustelussa tuijotetaan liikaa vaan siihen oppilaan sukupuoleen. Ei huomioida tarpeeksi sitä, miten meillä on ylipäätään enemmän lukiolaisia kuin kolmekymmentä vuotta sitten, mitä mahdollisuuksia yhteiskunnalliseen nousuun nähdään koulutuksen kautta olevan (ilmeisesti koko ajan vähemmän), ja niin edelleen. Minna Canthilla olisi epäilemättä ollut asiaan sanottavaa. Enemmän kuin sukupuolta pitäisi katsoa yhteiskuntaluokkaa. Koululaisen kohdalla saman asian voi ilmaista sanalla ”vanhemmat.”

Poikien koulumenestykselle olisi varmaan paljonkin tehtävissä. Tutkittua tietoa oppimisen ja opetuksen tasa-arvosta on yllin kyllin, eri asia, pystytäänkö luokkahuoneiden todellisuudessa tätä tietoa hyödyntämään. Voidaan kysyä poikien vanhemmilta, mitä pitäisi tehdä. (Paitsi jos humanistisesti sivistyneen Saarikosken perheessäkään pojat eivät halua lukioon, mutta tältä kannaltahan asiaa ei nyt tarkasteltu.) Itse kuuntelen mielelläni ammattilaisia, luokanopettajia ja erityisopettajia, silloin kun tietoa kantautuu koulusta kotiin saakka, ja kantautuuhan sitä.

Otetaan nyt esimerkiksi lukutaito. Kuulostaa mahtipontiselta ekaluokkalaisen vanhemman suusta, mutta olen kovasti samoilla linjoilla lapseni koulun kanssa. Eli vanhemmilla on sen edistämisessä merkittävä rooli. On tärkeää, että vanhemmat lukevat lapselle ääneen, ja että lapsi välillä lukee vanhemmilleen. Ei kannata tuomita sarjakuvia. Olisi hyvä, jos vanhemmat lukisivat lapsen aikana, eli lukisivat lapsen nähden myös itse.

Vasemmistolaisen työväenliikeen hiipumisen myötä myös työväen sivistysliike on hiipunut. Jos työväenluokkaisen perheen poika ei koskaan näe isäänsä kirja kädessä, sillä voi olla isompi merkitys kuin millään opettajalla, koulujärjestelmällä tai tasa-arvotiedon keskuksen suosituksilla ikinä. Itselläni on pieni epäilys, että myös porvarillisten, korkeasti koulutettujen litteraattien perheiden vanhemmat nykyään lapsensa aikana silmäilevät enemmän älypuhelinta kuin kirjaa.

Niin. Minulle saa sitten kuuden vuoden kuluttua tulla muistuttamaan kasvattajan hybriksestäni.

Aina kun puhutaan peruskoulusta ja lukiosta, sisäinen anarkistini/oikeistolibertaristini nostaa rumaa päätään ja jupisee, että kasvatustyö kuuluu vanhemmille. Vihasin aikanaan peruskoulua ja kun se päättyi, vannoin, että vaikka kuinka aikuinen ja kypsä ja tasa-arvoa kannattava minusta tulee, en koskaan käänny kannattamaan pakollista peruskoulua. Tietenkään kaikki vanhemmat eivät tunne omia lapsiaan tai heidän maailmaansa, tai heillä ei ole resursseja kannustaa lasta koulunkäyntiin samalla tavalla kuin jonkun luokkakaverin perheessä. Siksi on tärkeää, että peruskoulutuksen tasa-arvosta keskustellaan, ja muustakin kuin sukupuolinäkökulmasta. Mutta koulu ei voi, ei vain yksinkertaisesti voi tehdä kaikkea ja vaikuttaa lapsen elämässä ihan kaikkeen.

Kokonaan toinen kysymys on, miksi miehet jättävät lasten kasvatuksen naisten harteille niin kotona kuin koulumaailmassa. En toisaalta usko siihenkään, että kasvattajan sukupuolella olisi niin paljon merkitystä. Mutta yhtä hyödyllinen kysymys kuin se, miksi naisena en ole suuntautunut luonnontieteelliselle alalle, olisi miehenä kysyä, miksi en ole lähtenyt opettajankoulutukseen.

Runojen materialismista. Ehdotus hyllyjärjestykseksi.

Suurimman osan hyllymetreistä vie WSOY:n kustantama runous ennen vuotta 2004. Mitähän helvettiä sen jälkeen tapahtui?

Marraskuussa on voimassa lukuhaaste, jonka aikana luetaan kolmekymmentä sivua kaunokirjallisuutta päivässä. Olen ilmoittautunut mukaan, mutta koska luen niin paljon proosaa työn kautta, ajattelin lukea marraskuussa vaihteen vuoksi kolmekymmentä runoa päivässä. Aloitan omasta hyllystä.

Olen viime aikoina raakannut kirjoja ja tavaroita meillä kämpillä. Luoko se järjestystä pään sisäiseen kaaokseen, en tiedä, mutta nyt lukuhaasteen ansiosta sain kaivettua runokirjat esiin hyllyntakusilta ja keittiön kaapeista, mihin niitä on tilan puutteessa tungettu. Vähän uudelleenjärjestelyä, ja kaikki mahtuivat kirjahyllyyn.

Luokittelin kokoelmat kustantamoittain ja suurin piirtein ilmestymisjärjestyksessä. Miksi? En tiedä, mutta kun pinot olivat syntyneet olohuoneen lattialle, tuli väistämättä muutamia seikkoja mieleen lyyrikasta ihan historian ja kustantamisen näkökulmasta. Selvittelen niitä tässä kirjoituksessa. Olen itse aktiivisesti mukana osuuskuntamuotoisessa kustannustoiminnassa, joten olen kiinnostunut myös sellaisista asioista kuin kirjan painoasu, sidonta ja materiaalit.

Ja kyllä on myös niin, että suhteeni runouteen on esineisempi kuin proosaan. Antakaahan, kun selitän. Meillä romaanit kiertävät. Niitä tulee postiluukusta arvostelukappaleina, niitä annetaan ja saadaan lahjaksi, lainataan, kannetaan divariiin, kirpparille ja kirjaston kierrätyslootaan, niitä kirjoitetaan, toimitetaan ja kustannetaan itse. Runojen liike on hitaampaa. Runot olemme säästäneet.

Werner & Söderström, suurin ja kaunein

Ylivoimaisesti suurimman osan sekä klassikoista että nykyrunoudesta hyllyssämme on julkaissut WSOY. Pinot ovat kuvassa vasemmalla. Kotimaiset klassikot painottuvat viime vuosisadan alkupuolelle: Otto Mannisen, Uuno Kailaan, W.A.Koskenniemen ja Katri Valan kootut. Modernit Lauri Viita ja Kirsi Kunnas, käännösrunoutta Shakespearen soneteista saksalaiseen ja unkarilaiseen nykyrunouteen.

WSOY:n kustantamat runot hyllyssä. Kuva: Saara Henriksson

Näyttää siltä, että vielä kymmenen vuotta sitten isot kustantajat julkaisivat aktiivisesti nykyrunoutta: vuodelta 2004 meillä on hyllyssä seitsemän runokokoelmaa yksin WSOY:lta, mukaan lukien Vilja-Tuulia Huotarisen esikoiskokoelma Sakset kädessä ei saa juosta. Onnea Vilja-Tuulialle kymmenvuotistaiteilijajuhlan ansiosta, mutta valikoimasta väistämättä mieleen tuleva johtopäätös on tämä:

1) Kymmenen vuotta sitten esikoisrunoilijaksi suurelta kustantajalta mielivä oli paremmassa asemassa kuin nyt.

Otavan seitsemän tähteä

Otavan pino on myös korkea. Suuri osa siitä on Pentti Saarikosken tuotantoa, mutta ei talonväen harrastuneisuuden vuoksi vaan enemmänkin sukulaisten, jotka ovat jättäneet kokoelmat perinnöksi. Klassikoita on myös jonkin verran, enemmän kotimaista kuin käännösrunoutta: Eino Leinoa, moderneja Paavo Haavikkoa, Tuomas Anhavaa. Myös Hannu Salaman kolme kokoelmaa hyllyssä ovat Otavan julkaisemia. 2000-luvun kokoelmat Sanna Karlströmiä ja Arto Melleriä myöten ovat ilmestyneet Päivi Puustisen suunnittelemassa komeassa sarja-asussa. Uusi ääni -antologia on vuodelta 2006, sen jälkeen ei mitään.

2) Pena on Pena, keskimäärin suomalaisten ehkä parhaiten tuntema runoilija. Entä jos prosaisteista joku yksi olisi noin hyvin tunnettu yli muiden ja ennen kaikkea elämäntavoistaan, ottaisiko se prosaistia pannuun, vissiin ottaisi.

Tammi, Teos ja Sammakko

Tammen pino on matalampi, mutta kunniakas: antiikin runoja käännöksinä, Eeva-Liisa Mannerta ja Sirkka Turkkaa, myöhemmin muun muassa Kristiina Wallinia. Seuraavana, tasoissa ovat Teoksen ja Sammakon pinot. Kun hyllyn vanhin kokoelma, WSOY:n kustantama Sahan Kallen runoja on vuodelta 1891, ensimmäiset Teoksen julkaisemat kokoelmat ovat Tomi Kontion Vaaksan päässä taivaasta ja Kristiina Lähteen Bunsenliekki vuodelta 2004. Teoksen kirjat ovat erittäin hyvistä materiaaleista, on laadukkaat sidonnat ja kiiltävät nimiölehdet. Jo ulkoasu lupaa laatua.

Sammakon (mies)runoilijat ovat puolestaan saaneet kääreekseen vaihtelevamman, pahvikantisen, rennon alakulttuurisen asun. On Rimbaudia ja Bukowskia, Hirvilammia ja Terhoa, jätkiä. Jostain syystä pelkkiä miesrunoilijoita on valikoitunut myös Sanasadolta (kuusi, muun muassa Juha Raution Olen matkinut kaikkia lintuja) ja enostonelta (viisi).

3) Runoilija, nimesi on Markku. Tai Risto, tai Arto.

Seuraavaksi hyllyyn pääsevät "muut" yleiskustantamot, joiden julkaisemia runoja meillä on vähän, mutta niiden yhdessä muodostamasta pinosta tulee kohtuullisen korkea: edesmennyt Weilin+Göös, Kirjayhtymä (Jevgeni Jevtushenkon Runoni), Liken runoilijat, Karisto ym. Rankkasin myös rokkarirunoilijat erikseen eli A.W.Yrjänä, Juice Leskinen ja rocklyriikat kustantajaan katsomatta. Samaan väliin 1970-luvun poliittinen runous.

4) Tendenssirunous on jälkeenpäin noloa.

Ruohonjuuritaso

Viimeistään nyt pinot hupenevat ja muuttuvat yksittäisiksi teoksiksi. Nyt tulevat nykyrunouden aluskasvusto, underground ja ruohonjuuritaso. Savukeidas (Verlaine-käännös), runoyhdistys Nihil Interitiltä pari julkaisua, poesian, ntamon ja Robustoksen julkaisemia kokoelmia kutakin yksi. Maahengen kustantamat kauniit kirjat Arto Seppälältä ja Anelma Järvenpää-Summaselta. Loput ovat omakustanteita ja pienpainatteita. Ohuita, pahvikantisia niteitä. Joitakin ruotsin-, englannin- ja unkarinkielisiä runoja ja käännöksiä.

Kaanon on tuhtia ja komeaa. Kuva: Saara Henriksson

Vaan eipäs vielä ollutkaan kaikki, vaan: lappeellaan, (koska eivät muuten mahdu hyllyväliin), läskikaanon: isot opukset, Tuhat laulujen vuotta ja Tämän runon tahtoisin kuulla, Maailman runosydän. Jos pienkustantajien runot leviävät vain pienelle porukalle, näitä "joka kodin" runojättiläisiä löytyy jo sitten useammasta kirjahyllystä.

Kysymys: kuka näistä ohuiden pahvikantisten pienpainatteiden runoilijoista, vähälle huomiolle jäävistä tekijöistä ja oman tien kulkijoista pääsee tai päätyy tulevien aikojen isoihin kokoomateoksiin? Jos nyt runous onkin vireää marginaalissa ja pienkustantamoissa, niin kaupallisten kustantajien ja suuren yleisön mielenkiinto kohdistuu proosaan. Mitkä näistä nykyrunoista muistetaan, mitkä jäävät jäljelle?

Ja vielä: kun pinoja katselee, näkee aikajanalta paitsi klassikkoaseman, myös kustantajan runoilijan työhön kohdistaman panostuksen. Kun pienkustantamoiden kokoelmat ovat painoasultaan sitä sun tätä eikä runoja tuntematon lukija (minä) tunnista tekijää saati kustantamon nimeä, mikä takaa laadun? Tämä on hyvä kysymys myös omalle viiteryhmälleni, eli spekulatiivisen fiktion lukijalle ja harrastajalle. Miten osoitamme laadun ostajalle?

Runojen lukemisesta

Olen lukenut runoja niin vähän, että osaan nimetä suosikkini - Aulikki Oksanen, Ilpo Tiihonen, Kristiina Wallin - jo monen vuoden ajalta. Jos lukisin enemmän, suosikkeja tulisi varmasti lisää. Toivottavasti tämä marraskuu muuttaa asian. Runojen "ymmärtäminen" on minua runoudessa vähiten kiinnostava seikka. En lukiessani pyri ymmärtämään tai tulkitsemaan runoa, luenpahan vain. Tärkeimmät osaan ulkoa.

Varsinkin nykyrunoudella on jossakin määrin elitistinen leima. Jotkut runoasiantuntijat tai -harrastajat tuntuvat narsistisilta kusipäiltä, koska he ovat narsistisia kusipäitä. Heitä on myös kaikkien muidenkin kirjallisuudenlajin harrastajissa. Turhaan runoutta kokonaisuudessaan kaihdetaan "vaikeana" kirjallisuutena, runoutta ne ovat muistovärssytkin. Runouteen mahtuu niin korkeaa kuin matalaa.

Se runohyllyn penkomisesta, nyt lukemaan. Olisi kiinnostavaa kuulla myös ehdotuksia vaihtoehtoiseksi järjestykseksi. Miten runot tai muut kirjat on järjestetty sinun kirjahyllyysi?

PS. Yritin selvittää tätä kirjoitusta varten, minkä verran Tammi ja WSOY julkaisevat runokokoelmia tänä vuonna. Todettakoon, että kirja.fi-palvelusta ei löydy tällä perusteella tietoa ja että Kirjakevät- ja Kirjasyksy -sivujen palvelin ei vastaa. Kiitos tästäkin, Bonnier.

Savon Sanomien nettiversiosta sentään selvisi, että tänä vuonna WSOY:lta ovat ilmestyneet Silene Lehdon ja Helena Sinervon uudet kokoelmat, paremmin prosaistina tunnetun Anja Snellmanin Runoksia sekä Markku Envallin ja Pekka Kejosen aforismeja. Tammelta ilmestyivät Tämän runon haluaisin kuulla -antologia ja Kirsi Poutasen Villonin puutarha. Ei esikoisteoksia.

Marginaalista ja arvostuksesta

Suomalainen spekulatiivinen fiktio etsii yhä uusia yleisöjä. Eilen tipahti luukusta tekijänkappale julkaisusta Finnish Weird, joka löytyy myös ilmaisena e-julkaisuna täältä. Minulta on julkaisuun käännetty artikkeli, jossa haastattelen oululaista esikoiskirjailijaa Jenny Kangasvuota. Julkaisua on tarkoitus levittää Lontoon maailmanconissa tänä kesänä ja tavoitella paitsi kannatusta Helsingin maailmancon-hankkeelle, myös esitellä kotimaisia kirjoittajia.

Toisaalla kirjoittajat ovat jälleen valitelleet novellien ja muutenkin lyhyen muodon jäämistä paitsioon laajemmissa ympyröissä. Olkoonkin, että novellikokoelmia ja antologioita julkaistaan ruohonjuuritasolla paljon, suurin osa niistä jää kuitenkin pienen piirin jutuiksi. Joskus tavoite on tehdä nimenomaan marginaalikirjallisuutta. Tästä on kyse esimerkiksi splatterpunk-antologian tapauksessa eikä näille julkaisuille suurta kansansuosiota haetakaan.

Marginaalikulttuurin tekijällä on kuitenkin myös omat huonot hetkensä. Mikrokustantajan tai marginaalikirjailijailijan mahdollisuudet levittää omia töitään ovat pienet: Applen iStoreen tai Elisa Kirjaan voi lätkäistä kotimaisen teoksensa myyntiin ja linkkailla ahkerasti sosiaalisessa mediassa, tai sitten tehdään paperijulkaisu, jonka hyvällä tuurilla muutama kivijalkaliike huolii valikoimiinsa. Vastaanotto jää usein muutamaan mainintaan nettifoorumeilla, tai sitten arvosteluun kaverin toimittamassa lehdessä tai blogissa.

Kirjoittajat ovat myös valittaneet, että henkilövetoinen saippuaooppera kelpaa proosamuodossa, mutta kunnon seikkailua eivät osaa arvostaa sen enempää kustantajat kuin lukijatkaan. Kritiikin mukaan myös spefiyleisö tai fandom seuraavat näitä samoja suosikkeja. En tiedä, voiko George R.R. Martinin Tulen ja jään laulu -sarjaa (vaikka sekin taidetaan mieluummin lukea englanniksi tai tunnetaan nimellä vain nimellä Game of Thrones) enää pitää nimenomaisesti fandomin suosikkina, kun sarjasta on tullut valtavirtaa. Teos on kuitenkin monen fantasiakirjoittajankin suosikki ja siltä osin voin yhtyä käsitykseen saippuaoopperasta. Valtavirta on, no, valtavirtaa. Jos jostain löytyy ymmärtäjiä marginaalille niin fandomista, mutta eihän heitä monta ole kun ei ole ihmisiä fandomissakaan.

Kursorinen silmäys Tähtivaeltajan (tärkein spefiteosten arvosteluareena tällä hetkellä nyt kun Portille on sattunut pidempi julkaisutauko) näyttäisi paljastavan, että kotimaista marginaalisempaakin spefiä arvostetaan ja paikoin jopa kiitetään. Myös viihdyttävät kyberpunk- ja steampunk-kokoelmat ovat saaneet hyvää palautetta. Tähtivaeltajan tai muiden alan lehtien arvostelijaporukka kuuluu kuitenkin yleensä samaan pieneen piiriin kuin kirjoittajakin.

Ymmärrän kirjailijaa, joka kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden jälkeen pohtii, onko hänen ponnisteluillaan ollut mitään vaikutusta. Itselläni tulee ensi vuoden tammikuussa kuluneeksi kymmenen vuotta debyytistä ja siinä voi olla pysähtymisen paikka.

Olen ollut huomaavinani että kirjailijat, joita kollegat arvostavat surevat, että suuri yleisö ei ymmärrä, kun taas suuren yleisön suosikit haluaisivat tunnustusta kriitikoilta ja "piireiltä". Yleensä molempia ei saada. Joskus tietysti. Emmi Itärannan Teemestarin kirja taas voi olla esimerkki siitä, että koskaan ei voi sanoa ei koskaan.

Mitä piireihin tulee, niin tämä taitaa olla keski-ikäistymiseen liittyvä havainto: kun vilkaisen nopeasti ympärilleni joudun toteamaan, että nämä samat ihmiset joiden kanssa marisen joka päivä chatissa ovat juuri se "piiri", jota parikymppisenä ihmetellen ulkopuolelta katsoin. Ei taida olla aktiivifandomia kummempia tai hienompia kirjallisia piirejä kuin Suomessa missään. Aika arkista puuhaa suomalainen kirjailijuus kuitenkin on. En myöskään tunne yhtään kirjailijaa, joka ei ainakin välillä kokisi, että häntä ei arvosteta.

***

Tälle viikolle on osunut mukavasti kevään juhlia. Mukavasti siksi, että ne tarjoavat hienon sulkeuman freelancerin kevään työlohkolle. Tänään julkistetaan Viita-toverin Teppo Paulaston romaani Kolvi Tulenkantajien kirjakaupassa. Onnea Tepolle! Aion pistäytyä juhlissa, sillä artikkelikokoelman esipuhe on kirjoitettu ja novellikokoelma, jossa olin kustannustoimittajana, lähti tänään painoon. Leppoisa opas huusholliin löytyy kustantajan syksyn listoilta ja romaani edistyy palauteryhmän hyvässä käsittelyssä. Tästä on hyvä lähteä Unkariin huomenna. Yritän kirjoittaa matkaltakin jotakin. Onnellista toukokuun loppua blogin lukijoille!

Kotimainen spefiteos etsii lukijaa

Olen pitkästä aikaa seurannut Risingshadow -foorumin keskustelua scifi- ja fantasiakirjoista, eli tuttavallisemmin spefikirjallisuudesta (=spekulatiivinen fiktio, realistisesta kerronnasta poikkeava fiktio). Kirjoittajan kannalta näiden keskustelujen seuraaminen on opettavasta: mitkä teokset nousevat keskustelunaiheiksi?

Grant Wood: American gothic. Löytyisikö Pohjanmaalle sijoittuvista tarinoista kotimainen spefivastine amerikkalaiselle genrelle?

Kysymys palautuu mielenkiintoisella tavalla siihen, miten teos yleensä löytää lukijansa. Kotimaisen scifin, fantasian tai kauhun tapauksessa mahdollisia yleisöjä on hahmotettavissa neljä, jotka luettelen seuraavassa pienimmästä suurimpaan.

Ensin tulee kirjoittajan luonnollinen yleisö, eli toiset kirjoittajat tai spefiharrastajat eli fandom. Tämä on pieni porukka, joka toisaalta ostaa paljon kirjoja, mutta ei nykypäivänä välttämättä ehdi lukea kaikkea mitä julkaistaan, vaikka sen kuuliaisesti ostaisikin. Fandom-yleisö on maultaan kehittynyttä ja vaativaa. Lukijat etsivät uusia ideoita, eivät välttämättä niinkään hyviä tarinoita, koska niitähän kerrotaan muissakin genreissä. Tämä yleisö lukee usein paljon, myös muuta kaunokirjallisuutta kuin spefiä. Pienet kustantajat kuten Kuoriaiskirjat tai Vaskikirjat julkaisevat periaatteessa tälle yleisölle, toki välillä joukossa voi olla laajempaa yleisöä kiinnostavia hittejäkin.

Seuraava laajempi piiri ovat spefin lukijat ylipäätään: vampyyrisarjojen ystävät, nuortendystopian suurkuluttajat, Alistair Reynoldsinsa pokkareina lentokentiltä ostavat insinöörit. Ja niin edelleen. Joukkoon mahtuu myös perinteisestä roolipelifantasiasta innostunutta nuorta ja vanhempaakin väkeä.

Näitä yleisöjä hätyyttelevät kotimaiset sarjat kuten J.S.Meresmaan Mifonki-sarja sekä Magdalena Hain Gigi ja Henry -sarja. Viimeksimainitut edustavat YA-fantasiaa ja steampunkia ja toisin kuin kotimaisissa sarjoissa usein aiemmin, niissä ei ole leimallisesti suomalaiskansallisia piirteitä. Tällaisen spefin kirjoittajan kannalta ongelma on, miten erottua käännöskirjallisuuden joukossa. Lukijalle, joka on kiinnostunut nimenomaan vampyyreista tai nuorista sankareista synkässä tulevaisuudessa ei kotimaisuus ole kovin tärkeä suositusperuste siinä kohdassa, kun hän valitsee luettavaa.

Joskus kirjoittajat nurisevat, että nuoremmat lukijat voivat jopa suhtautua ennakkoluuloisesti kotimaiseen kirjaan. Ongelma lienee kuitenkin ennemmin se, että nuortenkirjallisuus ylipäätään ei menesty, jos sen kyljessä ei ole elokuvaa tai muuta herättämässä huomiota. Ainakin tällaista viestiä kerrotaan kaupallisten kustantajien taholta toukokuun Image-lehdessä.

Jos kirjoittaja haluaa omalta osaltaan kehittää spefiä genrenä, tällaiselle yleisölle kirjoittaminen ei välttämättä tarjoa mitään uutta. Houkutus-genren tai Nälkäpelin lukijat ehkä etsivät yleensä romanssia tai seikkailua eivätkä spefiä spefin vuoksi. Lisäksi vaikka tämä lukijaporukka on paljon laajempi, se ei ostovoimallaan pysty pitämään kovin monta kirjailijaa leivässä Suomen kokoisessa maassa.

Sitten on valtavirtayleisö. Satunnaisia kotimaisia viihdehittejä lukuunottamatta lukeva yleisö suosii kaunokirjallisesti korkeatasoisia teoksia, jotka ovat pääsääntöisesti ison kustantajan julkaisemia ja Helsingin Sanomien kriitikoiden kiittämiä. Tänään Hesarissa oli pieni uutinen Kirjakauppaliiton huhtikuun myydyimmistä kirjoista. Myydyin teos, Tommi Kinnusen Neljäntienristeys voi olla vaikka miten hieno kirja, mutta spefikirjoittajan kannalta on lohdutonta, että hittikirjaksi nousee aina vain hienovarainen kertomus sodan polttaman pohjoisen pienistä ihmisistä, tai kertomus lestadiolaisäidin raskaasta elämästä, tai muu vastaava perusrealistinen teos.

Toki spefiteoskin voi nousta suuren yleisön suosikiksi, ilman muuta. Esimerkiksi Mikael NiemenPopulaarimusiikkia Vittulajänkältä on käännösstatuksestaan huolimatta nimenomaan suomalainen teos, jossa (kotikriitikon mukaan) yliluonnolliset tapahtumat sopivat hyvin yhteen persoonallisen kertojanäänen kanssa. Tällaisen teoksen pitää kuitenkin todella, no, erottua. Populaarimusiikkia Vittulajänkältä sisältää myös ajankuvaa sekä eksoottisen ympäristön.

Sitten ovat vielä ulkomaat. En edes aloita siitä, miten vaikeaa spefikirjoittajan (niin kuin kenen tahansa muunkin kirjoittajan) on lyödä itsensä läpi käännösmarkkinoilla. Ulkomaisten lukijoiden kannalta suomalaiskansallinen eksotiikka voi olla bonusta, kun taas täällä spefilujat ovat saaneet lukea sitä jo sen verran kauan, että siihen voidaan viitata värttinä- tai tuohifantasiana.

Miten sitten erottautua, löytää teokselle uusia lukijoita pienen piirin ulkopuolelta?

Lukijoiden löytäminen kotimaiselle proosalle voi olla valtavirtapuolellla ihan yhtä vaikeaa kuin spefipuolellakin. Uusia, erilaisia ilmiöitä nousee pintaan harvakseltaan. Tässä mielessä steampunk voi olla pieni pelastus spefikirjallisuudelle. Uuskumma ja sen jälkeläinen Suomi-kumma ehkä lopulta kiinnostivat jälleen vain liian pientä yleisöä.

Eri mediat myös kierrättävät ideoita ja tarinoita keskenään entistä nopeammalla tahdilla. Yhdysvalloissa hyvin suosituksi nousseessa tv-sarjassa True Detective mysteeri ja selittämätön ovat kiinteä osa kerrontaa. Amerikassa tälle genrelle on nimikin, "southern gothic". Ehkä tulevaisuudessa parhaiten menestyvät teokset, jotka pystyvät hyödyntämään arvoituksellista elementtiä tunnelman kautta, tätä arvoituksellisuutta tai sen mahdollisia tulkintoja mitenkään selittämättä.

Haluatko todella kirjailijaksi?

Kirjailijaliitosta kävi kutsu jäsenseminaariin keskustelemaan kustannustoimittajan ja kirjailijan suhteesta. Kutsu kirvoitti pohdintoihin kustannusmaailman muutoksesta yleisemminkin. Pohdinnan tueksi kaivoin esille Jera ja Jyri Hännisen viime vuonna ilmestyneen oppaan Haluatko todella kirjailijaksi.

Opas on kevyttä ja tiedoiltaan nopeasti vanhenevaa luettavaa, hakuteos, joka keskittyy enempi kirja-alan juoruihin kuin tarjoamaan mahdollisimman kattavaa kuvausta alasta. Kirjan parasta antia on seikkaperäinen perehdytys apurahajärjestelmään, tämä on sellaista tietoa, jota en ole nähnyt näin käytännöllisesti esitettynä missään muualla. Oppaassa on tietoa myös kustantamoista, mutta kuten sanottu, kustannusala on tuulinen ja pomot vaihtuvat nopeasti.

Kirjan lopussa olevassa huoneentaulussa Sofi Oksanen sanoo, että kirjailija ei tarvitse kustantajaa. Kirjailija tarvitsee hyvän kustannustoimittajan, hyvän tiedottajan, hyvän agentin ja hyvän juristin.

Käsityksemme kirjailijan työstä perustuu paljolti siihen aikaan, kun kustannusala oli pääomavaltaista, kirjoja painoivat lähinnä vakavaraiset kustannustalot omissa kirjapainoissaan ja kirjailijoita oli vähän. Vieläkin kirjailijoiden julkisissa kannanotoissa vilahtelee kaipuu vanhaan systeemiin, jossa kirjailija vain kirjoitti ja kustantaja maksoi ennakot ja huolehti sen jälkeen kaikesta muusta. Vaihtoehtoja kuitenkin tarvitaan. Esimerkiksi, montako runoilijaa olisi Suomen maassa, jos vain suurten kustantamoiden runoilijat julkaisisivat? Pysyisikö runous tällä tavalla elinvoimaisena? Epäilen.

Omassa kustantamossani ei ole kotimaisen kaunokirjallisuuden osastoa, joten toimitustyö on ostettu ulkopuolelta. Huono puoli on, että lähin lukijani (molemmat kirjani toimittanut kustannustoimittaja) ei ole kuukausipalkkaisena töissä kustantamossa ja hän saattaa ajelehtia muualle kirjojen välillä. Toisaalta tilanne ei ole juuri parempi isossa kustannustalossa: moni kirjailija on kokenut jääneensä orvoksi, kun oma kustannustoimittaja on saanut edellisissä yt-neuvotteluissa kenkää tai vaihtoehtoisesti irtisanoitunut mahdottoman työmäärän vuoksi.

Kirjailijoiden järjestöissä Suomessa ja ulkomailla valitellaan pienten ja keskisuurten kustantamoiden kirjavaa sopimuskäytäntöä ja taattujen ennakoiden puuttumista. Myös kirjojen ulkoasu ja puutteellinen toimitustyö herättävät kritiikkiä. Tämä ei kuitenkaan johdu toimijan koosta, pienikin toimija voi tuottaa painoasultaan ja sisällöltään ensiluokkaisen teoksen. Myös kirjailijat (tai kirjailijanalut) saattavat jupista, että kun teos on vain tarpeeksi hyvä, sille löytyy myös kustantaja ja yleisöä. Jos ei löydy, maailma on paha.

Nythän on niin, että aina on vaihtoehtoja. Voi esimerkiksi istua kotona itkemässä, että kaupalliset kustantamot eivät julkaise jotakin kirjallisuudenlajia. Tai sitten voi tarttua toimeen. Painotekniikan kehitys on mahdollistanut sen, että julkaisutoiminnan voi aloittaa entistä pienemmällä pääomalla. Näin esimerkiksi Osuuskummassa, jossa vajaat 20 jäsentä ovat jäsenmaksuilla keränneet pääoman, joilla on aloitettu suomalaisen scifi- ja fantasianovellin julkaisutoiminta. Idea on tehdä juuri sellaista, mitä muut kustantamot eivät tee. Voitte vaikka huviksenne vilkaista, montako genrenovellikokoelmaa kaupalliset kustantajat Suomessa ovat julkaisseet viime vuosina.

Voidaan sanoa, että tällainen pienjulkaiseminen on enemmän harrastustoimintaa kuin varsinaista kustantamista. Kotimaiselle genrenovellille on olemassa vain pieni yleisö, mutta on se silti yleisö. Toiminnan ammattimaisuutta ei vähennä se, että kirjailijat eivät elätä sillä itseään. Sitä paitsi tällä argumentilla Suomessa olisi vain kourallinen ammattimaisia kirjailijoita. Jos kirjailijan työstään saama keskimääräinen tulo on 2000 euroa vuodessa, on selvää, ettei kukaan itseään elätä moisilla summilla.

Kirjailijalle on hyödyllistä kurkistaa myös pöydän toiselle puolelle, siihen, mitä kustantamisen todellisuus on. Osuuskummassa olen oppinut vuodessa todella kummallisia asioita: miten käännösoikeuksia ostetaan, miten kuolleen kirjoittajan tekijänoikeuksien haltijaa jäljitetään, mitä ovat ylikurssi, verokanta ja arvonlisäveron palautus. Kustantaminen on työtä, jota tehdään rakkaudesta, niin kuin kirjoittaminenkin.

En ole elänyt järjestöjen haikailemaa vanhaa aikaa. Jos olisin, tuskin haluaisinkaan sitä takaisin. Nykyään painokset ovat pieniä, mutta nimekkeitä on enemmän. Kotimainen kirjallisuus on elinvoimaista, sitä kirjoitetaan, luetaan, ostetaan, lainataan, siitä keskustellaan ja sen ympärille perustetaan ties mitä messuja ja blogeja ja härpäkkeitä.

Kaikki polut ovat avoinna suomalaiselle kirjailijalle, jos hän on vain valmis niitä kulkemaan. Sofi Oksasen huoneentaulu voi tuntua ylimieliseltä, mutta siinä on totuuden jyvä myös meille, jotka emme ole suuren yleisön tuntemia kirjailijoita. Jyvä on se, että Oksanen ei ehkä ole paras prosaistimme, mutta hän on paras esimerkki siitä, miten kirjailija voi pidellä prosessin joka vaihetta hyppysissään. Tulokset voivat olla merkittäviä.

Jera ja Jyri Hänninen: Haluatko todella kirjailijaksi? Helsinki-kirjat 2012.

Ihmissuhteita ja kasvua zombien mielentilassa

Julkkarit ovat onnellisesti ohi, kiitos kaikille osallistuneille! Helsingin-vierailua onkin seurannut pitkittynyt flunssa, jonka seurauksena olen kerrankin ehtinyt lukea. Seija Vilénin Mangopuun alla on käymässä kauttani kaverilta kaverille, luin sen yhdessä päivässä, hyytävä ja kiinnostava tarina uskonlahkoon nuorena liittyvästä naisesta. Ennen kaikkea sitä lukiessa tuli kuitenkin nälkä, niin elävästi kirjassa kuvataan hindulaista ruokakulttuuria, tuoksut miltei tuntee lukiessaan. Ruoka on sallittu aistinautinto seksistä pidättäytyville bhaktoille, siksi se ehkä onkin niin tärkeää.

Luin myös loppuun Eve Hietaniemen Yösyötön. Kirjassa mies jää yksin pikkuvauvan kanssa, kun äiti sekoaa ja lähtee lätkimään. Sain sen kesällä Annelta mutta jätin kesken, romaani palautti hyvin mieleen miten avuttomaksi sitä voi tuntea itsensä vastasyntyneen kanssa. Kirja sisältää myös pari ihan osuvaa piikkiä naisten suuntaan: puistomammat valittelevat lastenhoidon raskautta ja miesten itsekkyyttä, mutta lastaan hoitavaa isää he pitävät kuitenkin vähän liian pehmona. Yösyöttö on hyvinkirjoitettu lukuromaani ja erityisesti eri puistoäitien kuvaukset olivat hauskoja, mutta mikään syvällinen kokemus se ei ole. Ja eikös vain tässäkin kirjassa yhdessä kohdassa ollut henkilöllä nimi väärin. Aijai.

(Jatkoa: Lapsen yskän vuoksi valvotun yön jälkeen luin uudelleen myös Laura Honkasalon Tyttökerhon. Käsittämättömän tyhjänpäiväisiä ihmisiä, joista kerrotaan jankkaavaan, tyhjänpäiväiseen tyyliin. Edes minun kaverini eivät ole maailmankuvaltaan noin lapsellisia, ja ne sentään haluavat melkein kaikki kirjailijaksi. Ihmissuhteista lukeminen on kuitenkin parasta sisältöä näille zombiepäiville.)