Opas on kevyttä ja tiedoiltaan nopeasti vanhenevaa luettavaa, hakuteos, joka keskittyy enempi kirja-alan juoruihin kuin tarjoamaan mahdollisimman kattavaa kuvausta alasta. Kirjan parasta antia on seikkaperäinen perehdytys apurahajärjestelmään, tämä on sellaista tietoa, jota en ole nähnyt näin käytännöllisesti esitettynä missään muualla. Oppaassa on tietoa myös kustantamoista, mutta kuten sanottu, kustannusala on tuulinen ja pomot vaihtuvat nopeasti.
Kirjan lopussa olevassa huoneentaulussa Sofi Oksanen sanoo, että kirjailija ei tarvitse kustantajaa. Kirjailija tarvitsee hyvän kustannustoimittajan, hyvän tiedottajan, hyvän agentin ja hyvän juristin.
Käsityksemme kirjailijan työstä perustuu paljolti siihen aikaan, kun kustannusala oli pääomavaltaista, kirjoja painoivat lähinnä vakavaraiset kustannustalot omissa kirjapainoissaan ja kirjailijoita oli vähän. Vieläkin kirjailijoiden julkisissa kannanotoissa vilahtelee kaipuu vanhaan systeemiin, jossa kirjailija vain kirjoitti ja kustantaja maksoi ennakot ja huolehti sen jälkeen kaikesta muusta. Vaihtoehtoja kuitenkin tarvitaan. Esimerkiksi, montako runoilijaa olisi Suomen maassa, jos vain suurten kustantamoiden runoilijat julkaisisivat? Pysyisikö runous tällä tavalla elinvoimaisena? Epäilen.
Omassa kustantamossani ei ole kotimaisen kaunokirjallisuuden osastoa, joten toimitustyö on ostettu ulkopuolelta. Huono puoli on, että lähin lukijani (molemmat kirjani toimittanut kustannustoimittaja) ei ole kuukausipalkkaisena töissä kustantamossa ja hän saattaa ajelehtia muualle kirjojen välillä. Toisaalta tilanne ei ole juuri parempi isossa kustannustalossa: moni kirjailija on kokenut jääneensä orvoksi, kun oma kustannustoimittaja on saanut edellisissä yt-neuvotteluissa kenkää tai vaihtoehtoisesti irtisanoitunut mahdottoman työmäärän vuoksi.
Kirjailijoiden järjestöissä Suomessa ja ulkomailla valitellaan pienten ja keskisuurten kustantamoiden kirjavaa sopimuskäytäntöä ja taattujen ennakoiden puuttumista. Myös kirjojen ulkoasu ja puutteellinen toimitustyö herättävät kritiikkiä. Tämä ei kuitenkaan johdu toimijan koosta, pienikin toimija voi tuottaa painoasultaan ja sisällöltään ensiluokkaisen teoksen. Myös kirjailijat (tai kirjailijanalut) saattavat jupista, että kun teos on vain tarpeeksi hyvä, sille löytyy myös kustantaja ja yleisöä. Jos ei löydy, maailma on paha.
Nythän on niin, että aina on vaihtoehtoja. Voi esimerkiksi istua kotona itkemässä, että kaupalliset kustantamot eivät julkaise jotakin kirjallisuudenlajia. Tai sitten voi tarttua toimeen. Painotekniikan kehitys on mahdollistanut sen, että julkaisutoiminnan voi aloittaa entistä pienemmällä pääomalla. Näin esimerkiksi Osuuskummassa, jossa vajaat 20 jäsentä ovat jäsenmaksuilla keränneet pääoman, joilla on aloitettu suomalaisen scifi- ja fantasianovellin julkaisutoiminta. Idea on tehdä juuri sellaista, mitä muut kustantamot eivät tee. Voitte vaikka huviksenne vilkaista, montako genrenovellikokoelmaa kaupalliset kustantajat Suomessa ovat julkaisseet viime vuosina.
Voidaan sanoa, että tällainen pienjulkaiseminen on enemmän harrastustoimintaa kuin varsinaista kustantamista. Kotimaiselle genrenovellille on olemassa vain pieni yleisö, mutta on se silti yleisö. Toiminnan ammattimaisuutta ei vähennä se, että kirjailijat eivät elätä sillä itseään. Sitä paitsi tällä argumentilla Suomessa olisi vain kourallinen ammattimaisia kirjailijoita. Jos kirjailijan työstään saama keskimääräinen tulo on 2000 euroa vuodessa, on selvää, ettei kukaan itseään elätä moisilla summilla.
Kirjailijalle on hyödyllistä kurkistaa myös pöydän toiselle puolelle, siihen, mitä kustantamisen todellisuus on. Osuuskummassa olen oppinut vuodessa todella kummallisia asioita: miten käännösoikeuksia ostetaan, miten kuolleen kirjoittajan tekijänoikeuksien haltijaa jäljitetään, mitä ovat ylikurssi, verokanta ja arvonlisäveron palautus. Kustantaminen on työtä, jota tehdään rakkaudesta, niin kuin kirjoittaminenkin.
En ole elänyt järjestöjen haikailemaa vanhaa aikaa. Jos olisin, tuskin haluaisinkaan sitä takaisin. Nykyään painokset ovat pieniä, mutta nimekkeitä on enemmän. Kotimainen kirjallisuus on elinvoimaista, sitä kirjoitetaan, luetaan, ostetaan, lainataan, siitä keskustellaan ja sen ympärille perustetaan ties mitä messuja ja blogeja ja härpäkkeitä.
Kaikki polut ovat avoinna suomalaiselle kirjailijalle, jos hän on vain valmis niitä kulkemaan. Sofi Oksasen huoneentaulu voi tuntua ylimieliseltä, mutta siinä on totuuden jyvä myös meille, jotka emme ole suuren yleisön tuntemia kirjailijoita. Jyvä on se, että Oksanen ei ehkä ole paras prosaistimme, mutta hän on paras esimerkki siitä, miten kirjailija voi pidellä prosessin joka vaihetta hyppysissään. Tulokset voivat olla merkittäviä.
Jera ja Jyri Hänninen: Haluatko todella kirjailijaksi? Helsinki-kirjat 2012.
Pienkustantamisessa korostuu laatu - siis laatu ihan jo prosessissa suhteessa loppukäyttäjään. Yleisön oletuksena on, että iso kustantamo tarkoittaa laatua ja pieni vähemmän laatua (resurssien vuoksi), vaikka se ei mene yksioikoisesti niin. Pienkustantaja joutuu todistamaan enemmän, koska on silmätikkuna.
ReplyDeleteVaikka siis kuinka olisi "harrastustoimintaa", niin aika äkkiä siitä tulee professionaalista, jos aikoo yltää laaturiteereihin...
Näinhän se on, usvazine. Nykytilanne on, että mikään ei estä yrittämästä - rahkeet täytyy kuitenkin hankkia tai ansaita itse. Ihan sama juttu kuin kirjailijoilla, ei niitäkään mistään vain putkahda, vaan jokaisen on kuljettava se oma tiensä.
ReplyDelete