Genreä vai ei?

Tunnustan, että luen usein kirjoja vähän vastakarvaan, vastoin tekijän intentioita. Tämä johtuu omista genremieltymyksistäni. Jos kirjassa on jokin vähänkin "outo" tai spekulatiivinen elementti, luen sen mielelläni genrekirjana vaikka sitä ei olisi sellaiseksi tarkoitettukaan. Jotkut kirjat, kuten Marja-Leena Virtasen Kirjeitä kiven alle tai osa Katja Kaukosen novelleista ovat myös monimerkityksellisiä, flirttailevat magian kanssa ilman, että niiden merkitys tyhjenisi siihen.

Usein kirjoittajat haluavat koko genrestä eroon ja vain kirjoittaa, tekstiä, ilman genremääreitä tai rajoituksia. Luokittelu on kustantajaa ja kirjakauppiasta, genremäärittely kriitikkoa ja kirjallisuudentutkijaa varten. "Tekstin genrellä ei ole väliä, täytyy sen silti olla hyvä." Mutta mikä on hyvää kenellekin, kuka päättää, milloin teksti toimii, toteuttaa oman tarkoituksensa?

Kananlihalla-blogissa pohdittiin kritiikin konventioita. Pitäisikö teksti lukea vain tekstinä vai huomioida ennen arvostelemista, mihin genreen se on kirjoitettu? Tietysti tekstin sijoittaminen ja lukeminen osana genreä helpottaa kriitikon työtä, koska silloin tekijän intentio on helpompi arvata. Mutta tekstit eivät aukottomasti aina sijoitu mihinkään genreen, eivät edes "yleiseen kaunokirjallisuuteen." Anneli Kannon uusi Alzheimerin tautia käsittelevä romaani oli luokiteltu tietokirjojen puolelle, koska sieltä aiheesta kiinnostuneet lukijat sen osaavat löytää.

Ja kirjoittajille tulee myös selviä huteja. On mahdollista, että aikuisten romaanissa 12-vuotiaat päähenkilöt eksyvät metsään ja kokevat siellä seikkailun susien kanssa. Jos tekstin kirjoittaja on kuitenkin itse 13-vuotias ja kirjallinen ilmaisu hyvin epäsuoraa kerrontaa tyyliin "sitten he menivät sinne, ja sitten tapahtui sitä, ja he kirkaisivat", on epätodennäköistä että tekstiä luettaisiin aikuisten kirjana, vaikka kirjoittaja olisi sen sellaiseksi tarkoittanutkin. Tämä ei ole mitenkään vakavaa, ennemmin melkeinpä pakollinen vaihe tietyn kirjoittatyypin (lue=omani) uralla.

Kokemus auttaa kirjoittajaa myös siinä, että hän pystyy tunnistamaan paremmin oman intentionsa. Tavoittelenko tiheää, kerroksellista, minimerkityksellistä ilmaisua? Vai iskevää, mukaansatempaavaa, sujuvalukuista tekstiä? Jos kirjoittaja vastaa, että molempia, kannattaa miettiä vielä hetkisen. Kaikessa romaanimuotoisessa kerronnassa pitäisi olla jollakin tavalla jännite, mutta millä keinoin se luodaan? Yhdellä tekstillä ei voi olla kovin monta päämäärää. Nämä (tiedostamattoma?) valinnat vaikuttavat siihen, minkä genren tai tyylilajin osana kirjaa luetaan.

Romaanin aihe ei määrää tyyliä. Vakavasta aiheesta voi kirjoittaa kevyesti ja kevyestä aiheesta syväluotaavasti. Kirjoittaja voi tietää myös itsestään, tavoitteleeko hän enemmän sanataiteellista vaikutusta vai haluaako hän vain kertoa hyvän tarinan. Tai mitä milloinkin. Itse pyrin tällä hetkellä kielessä tarkkuuteen, jäljentämään tapahtuman paperille mahdollisimman suoraan, ilman selittävää kerrosta. Seuraavalla kerralla ehkä jotain muuta.

Jos tekstin vaikutus lukijaan on kovin erilainen kuin sen on itse tarkoittanut, on kaksi mahdollisuutta: vaihtaa näkökulmaa (tai genreä) siihen, jota on lukijan mielestä tullut kirjoittaneeksi, tai harjoitella, harjoitella kunnes teksti toimii sellaisena kuin sen on mielessään kuvitellut. Ratkaisu riippuu omasta motivaatiosta. Kannattaa olla myös rehellinen. Joskus vastaus löytyy omasta kirjahyllystä. Mitä kirjoittaja mieluiten lukee on ehkä lähempänä sitä mitä hän haluaa myös kirjoittaa, huolimatta siitä, onko laji arvostettu kriitikoiden keskuudessa vai ei.