Kadonnut romaani

Anja Snellmanin romaani Maru ei sitten ilmestynyt eikä ilmesty. Näin päättelin oheisen linkin kommenttilaatikosta. Romaani mainitaan edelleen mm. Wikipediassa kirjailijan teosluettelossa, mutta syystä tai toisesta se vedettiin kustannusohjelmasta pois. Snellmanin (ent. Kaurasen) kynänjäljen ihailijana se on tietysti sääli, mutta syy romaanin poisvetämiseen oli varmaankin hyvä.

Huomasin asian siitä syystä, että Hesari kertoi tänään Julkisen sanan neuvoston ratkaisusta, jonka mukaan Facebook-seinällä julkaistua päivitystä saa siteerata lehdistössä. Linjaukseen johti Snellmanin kantelu Iltalehden toiminnasta. Perustelu menee jotenkin niin, että päivityksiä saa siteerata Journalistin ohjeiden mukaisesti ilman lupaa, jos niiden julkaisu ei loukkaa kenenkään yksityisyyttä. Eli tietojen pitää olla yhteiskunnallisesti merkittäviä, ja jos ne ovat arkaluontoisia, silloin pitää kysyä lupa. Eikun.

Otetaanpa alusta. Siis mitä tässä oikein linjattiinkaan? Päätöksessä sanotaan, että poikkeustapauksissa. Eli journalistin ohjeita noudattaen myös yksityisten ihmisten Facebook-sivut ovat julkisia, jos aihe on yhteiskunnallisesti merkittävä eikä kenenkään yksityisyyttä loukata. Ne, joiden mielestä pelkästään FB-kavereille kirjoitetun viestin julkaiseminen muulla on yksityisyyden loukkaamista, voivat siis jatkossa harkita entistä tarkemmin mitä julkaisevat.

Koko linjaus kuulostaa siltä, että harkinnan varassa ja tapauskohtaisesti edetään jatkossakin. Ymmärrän epämääräisen "linjauksen", koska tiedonhankintaa Facebookista ei ole mahdollista absoluuttisesti rajata millään järkevillä perusteilla. Yksityisasetukset voitaisiin ottaa lähtökohdaksi, mutta kun kaupallinen yhteisöpalvelu muuttaa asetuksiaan kuitenkin säännöllisin väliajoin, tähän ei voi nojata. Viisasta onkin suhtautua siihen Facebookiin kuin nettiin yleensäkin. Minkä sinne laitat, se on pahimmassa tapauksessa julkista riistaa.

Mutta alkuperäiseen aiheeseen. Oliko Snellmanin päivitys koskien ilmeisesti sisarensa kuoleman vuosipäivää yhteiskunnallisesti merkittävä? Snellmanin mielestä Iltalehti toimi kyseenalaisesti. JSN:n vastauksessa puolustettiin, että kirjailija oli itsekin kirjoittanut sisarensa kuolemasta mm. kolumnissaan ja aikoi tosiaan julkaista aiheesta myös romaanin. Viime syksynä myös toisen kirjailijan, Riikka Ala-Harjan, sisar oli puheenaiheena lehdistössä. Sisko syytti Ala-Harjaa omaisten kohtaloiden repostelusta kirjassaan.

Liekö päätökseen jättää Maru julkaisematta liittynyt samanlaisia seikkoja, emme tiedä. Kuvauksen perusteella Iltalehden juttu aiheesta oli melko tyhjänpäiväinen. Maru-romaanille olisi todennäköisesti löytynyt lukijoita. Sellaiset aiheet kuin avioero, läheisen kuolema sekä sairastuminen ovat niin yleisiä kokemuksia ihmisten elämässä, että kosketuspintaa kuvittelisi löytyvän - samalla kun luemme, voimme sitten moraalisesti muka paheksua että tässä taas paha kirjailija panee lihoiksi lähisuhteensa.

Jää nähtäväksi, mitä seurauksia JSN:n linjauksella on, jos mitään. Omasta puolestani olisin kuitenkin valmis linjaamaan, että jos ostaa iltapäivälehden lukeakseen tyhjänpäiväisiä julkkisjuoruja, vastuu siirtyy lukijalle.

Romaani puutteessa lohdutan itseäni lukemalla uudelleen Anja Snellmanin viime keväänä julkaiseman pamfletin Ivana B. Ihan siitä ilosta, että vasta Voiman jutun luettuani tajusin otsikon sanaleikin. Olen näin hidas. Maria Pääjärvi kysyi sinänsä ansiokkaassa Voiman jutussaan, miksi keski-ikäisten naisten autofiktion pitäisi kiinnostaa. Minua kiinnostaa siksi, että Snellman kirjoittaa paremmin, parempia lauseita kuin suurin osa muista suomalaisista kirjailijoista. Siksi. Ivana B:n pitäisi puolestaan lukea jokaisen, joka haluaa nykypäivänä kirjailijaksi.