Suomen paras maakunta

On se todettava, että Suomessa on paljon ja kaikenlaista.

Olen tänä kesänä matkustanut ristiin rastiin halki Suomen etelä–pohjoinen- sekä itä–länsi-suunnassa. Eteläisin paikka oli toukokuun alussa Maarianhamina, läntisin toukokuun lopussa Rauma, itäisin paikka kesäkuussa Lieksa ja pohjoisin heinä-elokuussa Inari. Melko lailla äärilaidoilla on tullut käytyä siis. Näistä paikoista vain Maarianhaminassa olin käynyt aiemmin. Se on tuttu kaupunki pohjoismaisista scifitapahtumista, jollaiseen osallistuimme nytkin. Matkalla olin puolison, lapsen ja tämän kaverin kanssa.

Länsirannikolla kävin päiväseltään Raumalla Suomen Työväen Musiikkiliiton Länsi-Suomen piirin 100-vuotisjuhlassa. Minulle hahmottui vasta viime vuonna, että Länsi-Suomi ylipäätään on asia. Vanha läänijako ehti olla niin vähän aikaa, että siitä ei jäänyt pysyvää muistijälkeä. Teknisesti asun nytkin Länsi-Suomessa, Tampereella. Läänien tilalle vain ovat tietenkin nykyään tulleet avit. Toukokuinen aurinkoinen lauantaipäivä kauniissa Vanhassa Raumassa oli erittäin hieno kokemus. Menin kuorokaverin kanssa junalla ja bussilla Porin kautta ja palasimme illalla Onnibussilla Tampereelle.

Juhannusviikolla ajoimme puolestaan perheen ja mummon kanssa itään Kolille, josta olikin hienot maisemat Pieliselle. Ajomatka mökiltä Nilsiästä ei ollut kauhean pitkä, joskaan ei lyhytkään, mutta se tuli todetuksi, miten tosiaan syrjäisiä paikkoja Pohjois-Karjalassa on. Toisaalta Lieksassakin asuu tuttuja, ja ylipäätään Itä-Suomen vetovoima on viime vuosina ollut voimakas ihan oman ikäisteni keskuudessa. Kuopiossa vietän tietysti paljon aikaa, koska siellä on niin anoppila kuin vapaa-ajan asuntokin, mutta suht keskeisenä kaupunkina Kuopiolla on minusta kyllä enemmän oma kuin yleisesti itäsuomalainen identiteetti.

Kesäloman kruunasi viikon oleskelu Pohjois-Suomessa, tukikohtana Saariselkä, tarkemmin sanottuna Journalistiliiton loma-asunto. Olin liikkeellä yhtiökumppanin ja yhteensä kolmen nuoren/lapsen kanssa. Koska yhtiökumppani oli autolla, pääsimme retkeilemään Tankavaarassa, Inarissa ja Norjan puolella Finnmarkissa. Tapasimme myös Ivaloon asettuneita tuttaviamme.

Suuret olivat siis erot kesän varrella maisemissa, kaupungeissa, paikallisissa murteissa. Tuleehan sitä mietittyä, millaista olisi elää keskenään niin erilaisissa paikoissa, ja millainen ihminen olisin, jos olisinkin kotoisin Pohjois-Karjalasta. Tai Nuorgamista.

Helsingissä syntyneelle tyypillisesti minulla ei ole alueellista tai maakunnallista identiteettiä. Molemmat vanhempanikin ovat syntyneet Helsingissä. Tampereella asun, koska se on kätevää, ei tarvitse miettiä mistä asunto, palvelut, tienesti. Helsingissä käyn perhe- ja työsyistä, en juuri matkusta sinne oma-aloitteisesti.

Hyvä puoli Helsingissä syntymisessä on ollut se, että pystyn tai joudun suhtautumaan koko muuhun Suomeen turistin uteliaisuudella ja kiinnostuneisuudella. Olenkin käynyt kaikissa Suomen nykyisissä maakunnissa, Keski-Pohjanmaata lukuunottamatta. Olen ulkopuolinen, joten voin ihastella maakuntien erityispiirteitä vierestä, ilman painolastia. Ulkomailla sama juttu, koska siellä olen puolestaan tietysti suomalainen. Sivusta seuraaminen ja tarkkaileminen ovat oivaa apetta kirjailijan mielikuvitukselle. Bonuksena olen vielä turisti entisessä kotikaupungissanikin! Koska olen asunut sieltä poissa niin kauan.

(Puoliso kysyi, enkö voisi seuraavaksi kirjoittaa Suomeen sijoittuvaa romaania. No kun en voi. Melkein kaikki suomalaiset kirjailijat kirjoittavat Suomeen sijoittuvaa proosaa, minun ei tarvitse.)

Juureton en ole. Kaikilla on juuret. Monet itseni ikäiset tuntuvat hahmottavan juurensa sen kautta, mistä heidän isovanhempansa ovat kotoisin. Minulla onkin toinen mummo kotoisin Savosta ja toinen Peräpohjolasta. Ensimmäiseksi mainittuun alueeseen minulla on pysyvä yhteys mökki- ja perhekuvion kautta. Jälkimmäinen on aktivoitunut vasta viime vuosina, kun olen oppinut käyttämään yöjunia. Peräpohjola on nykyään osa Lapin maakuntaa, mikä on hieman outoa, koska joku Tornio on niin kulttuurisesti kuin luonnonmaantieteellisestikin melko lailla eri asia kuin esimerkiksi Utsjoki. Mummoni puhui aina vain "pohjoisesta".

Koska kesäloma on lopuillaan ja arki alkamassa, listaan tähän Suomen parhaat maakunnat omien subjektiivisten kokemuksieni, vaikutelmieni ja mielikuvieni perusteella. Lista ei ole erityisessä järjestyksessä.

1. Etelä-Pohjanmaa. Kun Tampereelta lähtee ajamaan kolmostietä, maisema muuttuu pian Parkanon jälkeen. Tiet ovat leveämpiä, autot ovat uudempia, talot ovat komeampia. Ollaan Etelä-Pohjanmaalla, yritteliäinä ja ylpeinä tunnettujen ihmisten maakunnassa! Pikkuisia maatalousvaltaisia paikkakuntia on vieri vieressä, ja ihan pikkupaikkakunnillakin on oma kirjakauppa. Usein niiden yhteydessä on jokin muukin palvelu, kuten Alkon noutopiste tai Matkahuollon asiamiespalvelu. Kun lakeudelta nousee illan hämärtyessä usva, maisema on ihan erilainen kuin missään muualla Suomessa. Hauska yksityiskohta on, että muu Suomi ajattelee Etelä-Pohjanmaata kun sanoo Pohjanmaa, mutta tuntemani eteläpohjalaiset itse tarkoittavat Pohjanmaalla Vaasaa.

Usva nousee lakeudelta. Kuva: Alma Soikkeli.

2. Ahvenanmaa. Ei ole maakunta vaan itsehallintoalue. Tuntuu kuin olisi ulkomailla. Kaikki puhuvat ruotsia, mistä pidän. Suomen Monaco.

Maarianhamina on merellinen kaupunki.

3. Savo, Etelä- tai Pohjois-, ihan sama. Täällä on Suomen paras leipä. Vuosien jälkeenkään en ole päättänyt, onko se Marskin arinaruisleipä, Siiskosen kauraleipä vai jokin muu. Puolisoni on Savosta kotoisin, samoin yhtiökumppanini, joka myös sanoo kokevansa itsensä savolaiseksi. Täällä ollaan perinteisesti vieraanvaraisia ja joviaaleja. Hauska yksityiskohta on, että joillakin läheisillä kollegoillani kirja-alalla, osa länsisuomalaisia ja osa savolaisia, saattaa olla ihan oikeaa klapia kommunikaatiossa. Länsisuomalaiselta meinaa lähteä järki, kun savolaiselta ei saa selvää vastausta, kyllä tai ei.

Savolaiset markkinat.

4. Peräpohjola. Ei ole nykyisin maakunta. Meänkieltä puhuva, poronkäristystä syövä, vanhoillislestadiolaisessa perheessä kasvanut mummoni on täältä kotoisin, tarkemmin sanottuna Torniosta. Täällä on sitä kaunista luontoa ja se on riittävän kaukana Etelä-Suomesta. Läntisin osa Peräpohjolaa oli historiallisesti osa Ruotsin Länsipohjaa ja siis Suomea vasta autonomian ajalla. Luonnonmaantieteellisesti Muonio, jossa käyn vuosittain, on tietysti Lappia.

5. Finnmark. Ei ole maakunta eikä sijaitse edes Suomessa. Mutta siellä puhutaan suomea eli kveeniä ja siellä on valaita. En yhtään ihmettele, miksi Suomen isänmaalliset piirit sekosivat Jäämerestä. Ei ole toista samanlaista sinistä tai avaruuden tuntua. On kaukana Etelä-Suomesta. Lähden heti uudestaan, kun saan jonkun kuskiksi. Kansallisvaltioiden rajat – ne ovat sellaisia jälkeenpäin piirrettyjä.

Varanginvuono.

Mainittakoon lopuksi, että taloudessa asuva teini-ikäinen, joka on ollut useimmilla reissuilla mukana, ei näe eroja Suomen eri osien välillä. Kaikkialla kasvaa metsää, ihan pohjoisinta Lappia lukuunottamatta, ja jokaisella vähänkin isommalla paikkakunnalla on samanlainen S-Market. Mikä tahansa maakunta näistä tai jokin muu voi olla Suomen paras maakunta.

Vuosiraportti 2021

Kun Anneli niin minäkin. Toinen koronavuosi toi muassaan etäkursseja, etäharjoituksia, striimejä ja paljon perumisia. Toisaalta se on sisältänyt myös paljon kirjoittamista, lukemista ja lautapelejä.

Maaliskuussa ilmestyi kolmas tietokirjani, opas nimeltä Sinä julkaiset kirjan. Sen julkaisi Penelope-kustannus, oman Proosakuiskaaja-yrityksemme aputoiminimi. Opas on saanut kiitosta käytännönläheisestä ja suorapuheisesta otteestaan. Se on tarkoitettu harrastajakirjoittajille, kirjailijoille, kaikille kirja-alasta kiinnostuneille sekä esimerkiksi julkaisutoiminnasta kiinnostuneille yrityksille.

Maaseudun Tulevaisuus teki kirjasta tuoreeltaan juttua, joka on luettavissa täällä. Kirja on arvosteltu täällä ja täällä ja sen voi tilata täältä: https://holvi.com/shop/proosakuiskaaja/.

Keväällä 2021 Penelope-kustannukselta ilmestyi myös minun ja Shimo Suntilan toimittama Kultainen antologia -verkkojulkaisu, johon laadin esipuheen ”Aina ei voi tiivistää - 10 vuotta uusrahvaanomaista spekulatiivista fiktiota”. Antologian on valittu kahdeksalta kirjoittajalta seikkailullisia novelleja. Esipuhe on omasta mielestäni merkittävin teksti, jonka olen julkaissut tänä vuonna, ja se kuten koko antologia on ladattavissa ilmaiseksi täältä.

Proosakuiskaaja osallistui myös ensimmäistä kertaa Helsingin kirjamessuille jaetulla pöytäpaikalla Vaskikirjojen kanssa ja perusti oman pienen verkkokaupan. Penelopen ja Tarinalankojen valikoimaan voi tutustua täällä.

Vuoden isoin urakka oli tilauskirjan kirjoittaminen yhdessä asiakkaan kanssa. Teos ilmestyy alkuvuodesta 2022 ja kertoo tamperelaisen urheilualan maahantuontiyrityksen 20-vuotisen tarinan. Oli mielenkiintoista kurkistaa omien tuttujen ympyröiden ulkopuolelle ja tehdä jotain aivan muuta!

Kirjoitin vuoden aikana historiallista romaania, joka sijoittuu Saksan hansa-aikaan 1400-luvulle. Romaani sisältää fantastisia elementtejä ja se on saanut innoituksensa prinsessa Hedwig Saksilaisen (1445–1511) elämästä. Vuoden aikana romaani saavutti harjakorkeutensa, mutta paljon on vielä tekemistä, ennen kuin olen siihen tyytyväinen.

Kirjoitin kolme novellia: historiallisen kauhunovellin ja matkailukauhua sisältävän novellin ensi vuonna ilmestyviin antologioihin, sekä scifinovellin, joka toivottavasti julkaistaan myöhemmin. Novellini ”Painovoiman sieppaamat” esitettiin tsekinkielisenä käännöksenä Tsekin yleisradiossa keväällä 2021. Lisäksi novellini Valaanpyytäjän vaimo ilmestyi uusintapainoksena Steampunk! Messinkiä ja morsiamia -antologiassa syksyllä 2021.

Kursseja pidin Tampereen seudun työväenopistossa sekä Tampereen Kesäyliopistossa sekä annoin palautetta käsikirjoituksista Proosakuiskaaja-yrityksemme kautta. Touhusin mukana Osuuskumma-kustannuksessa mm. kustannustoimittajana, -päällikkönä, myyntitiimin jäsenenä sekä Tampere Steampunk Festival- ja Tampereen Kirjafestarit -tapahtumissa. Kirjailijoita haastattelin yleisön edessä Roosalupi-illassa marraskuussa sekä Kirjafestareilla joulukuussa. Esiinnyin itse Pirkkalaiskirjailijoiden perustamalla Kirjailija kotiin -kanavalla huhtikuussa ja Kirjastoseuran fiktiopäivässä Metsossa marraskuussa.

Harrastuspuolella lauloin tamperelaisen Kanerva-kuoron mukana niin pienryhmän kuin koko kuoron voimin yhteensä viidellä keikalla, mikä oli korona-aikana yllättävä saavutus.

Koronakurimuksessa ei paljoa matkailtu, mutta osallistuin kuitenkin pohjoismaiseen Fantastika-konferenssiin Tukholmassa marraskuun lopussa. Kotimaassa kävin muun muassa Savonlinnassa, Punkaharjulla, Seinäjoella ja Lapissa.

Täytin marraskuussa 40 vuotta. Ikä karttuu jos kohta ei vielä paina. Erityisiä toiveita ensi vuodelle minulla ei ole, paitsi että pandemia menisi ohi. Vuonna 2021 soitin aivan liian vähän pianoa, yritän korjata asian ensi vuonna.

Kiitän Taiteen edistämiskeskusta ja Suomen Kirjailijaliittoa taiteellisen toimintani tukemisesta.

Menestyksekästä uutta vuotta 2022 kaikille Margaret Pennyn muistikirjan lukijoille!

PS. Kurkkaa myös Osuuskumma-kustannuksen kevät 2022.

Kirjailijan jalanjäljissä: Oxford

Lontoon matkapäiväkirjan kirjoittaminen laahaa jäljessä, nyt ollaan jo kotona. Minulla oli pari matkakirjaa, paikan päältä hankittua, joista meinasin blogata. Sir Arthur Conan Doylen ja Sherlock Holmesin maisemista voisin myös kirjoittaa pari sanaa. Mutta ensin minun piti kirjoittaa retkestämme Oxfordissa.

Oxfordin historiallista keskustaa ympäröi kaunis kanava, jonka laitureihin on kiinnitetty pittoreskeja asuntoveneitä. Entisten kaupunginmuurien sisällä on linna ja saksilaistorni, mutta varsinainen nähtävyys tai antinähtävyys ovat Oxfordin yliopiston colleget. Nähtävyys siksi, että juuri keskiaikaisesta yliopistostaan Oxford on tunnettu ja collegerakennukset ovat ainakin ulkoapäin kuin mitä kauneimpia luostareita tai katedraaleja. Antinähtävyys siksi, että collegeihin ei useimmiten saa mennä sisään tutustumaan. Toki poikkeuksiakin on.

Kaksi puuta.

Oxfordiin lähdimme tieteinkin kirjailija J.R.R.Tolkienin jalanjäljissä. Hän opiskeli siellä Exeter-collegessa ja opetti Pembroken ja Mertonin collegeissa melkein kaksikymmentäviisi vuotta, samalla kun kirjoitti Hobitti- ja Taru Sormusten herrasta -teokset. Muita kaupungin kirjailijakuuluisuuksia ovat esimerkiksi Lewis Carrol ja C.S.Lewis.

Oxfordin luentosalit, kappelit ja suojaiset pihamaat ovat tuttuja elokuvista, ylipäätään koko kaupunkikeskusta kujineen, torneineen ja siltoineen on hyvin viehättävä. Harry Potter- elokuvien Tylypahkaa muistuttavaan Christchurchin katedraaliin olisi päässyt sisäänpääsymaksun maksamalla. Jätimme väliin, mutta ihailimme katedraalia ulkoapäin, vihreistä puistoista käsin.

Vrt.

Lähettäisikö lapsensa opiskelemaan velhokouluun? ... ai niin, se on vain tarinaa.

Sen sijaan Divinity Collegen ja Balliolin joihinkin tiloihin pääsi tutustumaan, muodollinen pääsymaksu oli punnan tai kaksi. Potentiaalisten tulevien opiskelijoiden vanhemmille iskettiin asiaankuuluvasti collegen esite käteen. Myös yliopiston kasvitieteellinen puutarha oli avoinna vierailijoille.

Bodleian Libraryssa säilytetään paitsi tärkeimpiä keskiaikaisia englanninkielisiä käsikirjoituksia, myös J.R.R.Tolkienin alkuperäisiä käsikirjoituksia. Ne nähdäkseen pitäisi kuitenkin rekisteröityä kirjaston käyttäjäksi.

Tolkienin ja Lewisin ihailijat voivat pistäytyä myös oluella The Eagle & Child -pubissa, jota herrojen Inklings-kirjailijaryhmä kutsui Bird & Babyksi. Paikka on opiskelijakaupungille tyypillisesti mukava baari, ei mikään hienostelupaikka, tuoppi bitteriä maksoi alle neljä puntaa.

Myös junamatka Lontoon Paddingtonilta Oxfordiin on maisemiltaan mukava. Näimme vihreitä kukkuloita, lampaita, peltojen yläpuolella kaartelevia haukkoja sekä (tulva)jokia.

Joululoma oli ihmeisesti onnistunut, koska eilen oli täydellisen lomaltapalannut eli pihallaoleva olo, yhtään ajatusta ei liikkunut päässä eikä ainakaan mitään työasioita. Mutta nopeasti ne näköjään yhden päivän jälkeen palaavat, ajatukset työhön.

Sen ääreen, siis!

Hienot kuvat otti M.G.Soikkeli.

Väriä, rikkaita ja köyhiä

Kävin syyslomailemassa sukulaisissa Skånessa. Aurinkoa ei sumuisella ja sateisella rannikolla paljon pilkahtanut, muita väripilkkuja kyllä. Teimme päiväretken yliopistokaupunki Lundiin, joka oli yhtä kaunis ja pittoreski kuin aina ennenkin. Mutta kuten malmölaiset sanovat, Lund on postikortti ja akateeminen kupla, todellinen elämä on kolmen ja puolensadantuhannen ihmisen Malmössa. Kaupungissa on kaikkea, sateenkaarikirjallisuuden messut kaupunginkirjastossa ja paikallinen pieni scifi-con samaan aikaan. Viimeisenä päivänä kävimme myös Kööpenhaminassa, jonne on Malmösta puolen tunnin matka siltaa pitkin.

Asuimme Möllevågnstorgetin ympäristössä, joka on kuin pieni lähi-itä. Tarkemmin sanottuna kuin kylmä ja märkä lähi-itä. Kauppojen mainostekstit ovat ruotsiksi ja arabiaksi, pieniä etnisiä ravintoloita ja elintarvikekauppoja on ihan joka paikassa ja torilla raikuu reipas kansainvälinen meininki. ”Möllan” on parhaillaan keskellä gentrifioitumisprosessia: entiset vuokratalot, vuosisadan alun jugend-tyyliset kaupunkitalot on vastikään muutettu osakeyhtiöiksi ja entiset asukkaat ovat ostaneet asuntonsa suhteellisen edullisesti (tai muuttaneet pois).

Svensk pumpa.

Malmössa pakolaisia on niin paljon, että suomalaiset iltapäivälehtien lööpit "pakolaistulvasta" alkavat naurattaa. Pakolaisia jeesataan monelle tavalla, virallisesti ja epävirallisesti. Suuri osa ei halua jäädä Ruotsin etelärajalle hakemaan turvapaikkaa, vaan jatkaa eteenpäin muihin kaupunkeihin ja muihin Pohjoismaihin. Paikallisten ruotsalaisten meininki tuntui olevan, että olkoon sota ja Euroopan unionin laajuinen ongelma, mutta ihmisistä on pidettävä huolta.

Myös romanikerjäläisiä on paljon. En huomannut, että kerjäläisille olisi annettu rahaa sen useammin kuin Tampereellakaan, mutta kerjäläiset tervehtivät ohikulkijoita ja ohikulkijat tervehtivät takaisin. Miksi ruotsalainen uskaltaa katsoa kerjäläistä silmiin, mutta suomalainen ei? Ajattelen, että kyse on siitä, että on myös henkisesti varaa, resursseja olla kokematta toisia uhkana.

Ruotsin talous kasvaa, toisin kuin Suomen. Sukulaiseni sanoivat, että Ruotsinkin televisiossa aina jauhetaan siitä että on kriisi, mutta sitten ruotsalaiset kyllästyvät ja menevät ostoskeskukseen shoppailemaan. Ruotsalaiset ovat hyviä kuluttamaan. Ostovoimaa on enemmän, ehkä kokonaisvarallisuuskin on suurempi, mutta ainakin Malmössa huomasin myös, että asunnot ovat halvempia. Kun keskiluokan varallisuus ei ole kiinni asunnoissa, jää rahaa paikalliseen kulutukseen, mikä tekee hyvää työllisyydelle. Ruotsalaiset ovat myös aina huolehtineet siitä, että maassa on riittävästi vierastyövoimaa.

Matkalukemisena oli Juri Nummelinin toimittama Luurankomies ja muita kauhutarinoita villistä lännestä (Kuoriaiskirjat 2014) sekä Rivka Galchenin esikoisromaani Atmospheric Disturbances. Paikan päältä ostin Bernt Hermelen paljastuskirjan Firman Bonnier - Sveriges maktigaste mediesläkt pokkarina. Niin, tasa-arvon mallimaassa on mahtisukuja, kuten Bonnierit ja Wallenbergit, joiden jäsenet ovat saaneet varallisuutensa ja valtansa syntymällä oikeaan perheeseen. Voisi muistaa, että Bonnierit omistavat tätä nykyä Suomessa muun muassa WSOYn ja Tammen sekä Akateemisen Kirjakaupan. Aika ison siivun koko suomalaista kirja-alaa, siis. Perheyrityksenä Bonnier ei ole listautunut pörssiin, vaan omistus pidetään tiukasti oman suvun käsissä.

Salmen eteläpuolella Kööpenhaminassa, Christianborgin linnaa katsomassa.

Edistyksellinen keskustelukulttuuri, tasa-arvovaatimukset ja yleinen humanismi hämärtävätkin Itämeren tältä puolelta katsottuna sitä tosiseikkaa, että Ruotsi on luokkayhteiskunta, vielä paljon syvemmin kuin suomalainen yhteiskunta. Toisaalta sosiaalisen liikkuvuuden eteen on tehty paljon, toisaalta vanha raha ja valta ovat voimissaan. Esimerkiksi perintöveroa Ruotsissa ei ole.

Ruotsiin muutto tuntuu näinä aikoina monella tavalla houkuttelevalta vaihtoehdolta. Unelmaelämässä en olisi paljon mitään muuta mieluummin kuin suomalainen kirjailija, paitsi ruotsalainen kirjailija. Muutto vieraaseen maahan on kuitenkin iso riski, kaikki pitäisi aloittaa alusta ja eteenpäin on vaikeampi päästä, koska kieli muodostaa uuden esteen entisten rinnalle. Toisin sanoen: maahanmuuttaja joutuu aina varautumaan sosiaaliseen laskuun. Taidan kuitenkin jäädä nököttämään siihen, missä olen, ja vastaisuudessakin vain vierailla Ruotsin puolella.

Matkakuumetta ja uusia julkaisuja

Jäsenyys, matkaliput, Airbnb-majoitus, laivahytti, esiintymisvaatteet, Osuuskumman kirjojen tekijänkappaleet, lapsen Aku Ankka…

Tänään lähtee juna kohti Turkua ja junan mukana allekirjoittanut & seuralainen, tavoitteena nousta huomenna aamulla Ahvenanmaan lauttaan. Maarianhaminassa, Alandica-konferenssikeskuksessa järjestetään torstaista sunnuntaihin Archipelacon, pohjoismainen tieteiskulttuuritapahtuma. Tapahtuman kunniavieraina ovat George R.R.Martin Yhdysvalloista, Johanna Sinisalo Suomesta ja Karin Tidbeck Ruotsista.

Emännöin lauantaina Itämeren alueen kirjoittajien vapaamuotoisen tapaamisen Hästholm-kokoushuoneessa klo 13. Varsinainen syy matkalle on kuitenkin Osuuskumma-kustannuksen edustaminen sekä uuden antologiamme, Surupukin julkistaminen.

Surupukki. Ruotsalaisia tieteistarinoita on Christine Thorelin kääntämä ja minun ja M.G.Soikkelin toimittama kokoelma, joka tarjoaa pienen maistiaisen naapurimaamme novellitarjonnasta. Kokoelmaan on valittu novellit kuudelta ajankohtaiselta ruotsalaiskirjoittajalta. Erityisesti on mainittava Archipelaconin kunniavieraan Karin Tidbeckin novelli Olen laskenut suruni yllesi, tarina, jonka surullisen päähenkilön mukaan kokoelma on saanut nimensä.

Novellien lisäksi teoksen jälkisanoissa taustoitetaan ruotsalaisen sf/f-kirjoittajakentän kehitystä uudella vuosituhannella. Teos on myynnissä conissa ja sen voi ladata e-kirjana Elisa Kirja -palvelusta. Myöhemmin teos on saatavilla myös kustantajan verkkokaupasta sekä kirjakaupoista. Julkistaminen tapahtuu Fiskö-huoneessa perjantaina klo 13. Kaikki konferenssin osallistujat ovat tervetulleita tapahtumaan.

Niin, osallistujat. Konferenssi on loppuunmyyty, joten viikonlopun herkut ovat tarjolla vain 800 jäsenyytensä lunastaneelle osallistujalle. Omani hankin jo viime kesänä. Jäsenyyksiä kauppaavat konferenssit eivät ole Suomessa mitään uutta, mutta tavallisesti täällä on totuttu jokakesäiseen Finncon-tapahtumaan päiväkävijöineen ja ilmaisine sisäänpääsyineen. Jännittävää nähdä, millainen viikonlopusta muodostuu.

Kesän tieteiskulttuuritapahtumat ovat ystävien, uusien ja vanhojen kesken vietettyä laatuaikaa. Kansainvälisen kirjoittajakentän monet uudet julkaisut ajoitetaan tämän vuoksi usein kesälle, kun kustantamot tavallisesti lomailevat ja niiden työntekijät istuvat laiturinnokassa lukemassa.

Tieteis- ja fantasiakirjallisuuden sekä kansainvälisen lukijakunnan iloksi Usvazine-verkkolehti on julkaissut erikoisnumeron Usva International 2015. Numero esittelee seitsemän suomalaista kirjailijaa: Magdalena Hai, Saara Henriksson, Jussi Katajala, Maija Haavisto, J.S. Meresmaa, Shimo Suntila ja Anne Leinonen. Englanninkieliset novellit voi ladata ilmaiseksi luettavaksi täältä. Courtesy of fandom, you’re welcome!

Archpelaconissa on myynnissä myös Osuuskumman uusinta kotimaista antologiaa nimeltä Käärmeenliekit. Lohikäärmeaiheisten tarinoiden kokoelman on toimittanut Hanna Matilainen ja Erkka Leppänen ja siinä on peräti 17 tarinaa kotimaisilta kertojilta. Oma panokseni antologiaan on novelli Rigurin käärme, joka taitaa olla samalla ensimmäinen julkaistu fantasianovellini. Sain idean novelliin, kun kävin pari vuotta sitten Skånessa viikinkiaikaisella kivikehällä. Tällaisella:

Novellissa kivikehän luona tapaavat viimeisen kerran salaperäiset hahmot Maeridia ja Kasir. Heillä on yhteinen menneisyys, johon kuuluu kamppailu vallananastaja Riguria vastaan: verisiä vuosia, vainoa ja vielä jotakin pahempaa. Voiko menneet julmuudet sovittaa nykyisyydessä?

Sain juuri kesäkuun alussa ilmestyneen teoksen tekijänkappaleet käsiini ja odotan innolla, että pääsen laivalle sitä lukemaan. Teoksen voi hankkia kustantajan verkkokaupasta.

Mutta ennen kuin päästään coniin ja iloitsemaan kaikista näistä julkaisuista pitää silittää ja tiskata ja pakata. Kello on puoli kaksitoista ja hengailen vielä pyjamassa. Toisaalta, minulta on ilmestynyt tällä viikolla kolme novellia. Nyt levätään laakereillamme ja nautitaan siitä, mitä Archipelaconin ohjelmatoimikunta on saanut kasaan. Ship o’hoy, täältä tullaan!

…hitaasti mutta varmasti…

Kirjakaupoilla Tukholmassa

Seuraa blogin toinen matkailujuttu tänä vuonna. Nimittäin Tamperehan on muuten hyvä paikka, mutta ulkomaisia lehtiä saa huonosti eikä erikoiskirjakaupoissakaan ole kauheasti valinnanvaraa. Onneksi ei tarvitse asua ulkomailla nauttiakseen niiden hyvistä puolista. Lähimpään läntiseen suurkaupunkiin ei ole kauhean pitkä matka ja toisella kotimaisella pärjää sielläkin . (Riippuu ihmisestä, kummalla "toisella".)

Meillä (=minulla ja puolisolla) on vakiokierros, jonka selvittää parissa tunnissa kävellen Slussenilta. Jos siis sattuu matkustamaan Viking Linella. Se menee näin: kävellään Söderille lauttasatamasta ja käännytään Malmtorgetin kohdalta kohti keskustaa Götgatanille. Siinä Wayne's Coffeen vieressä on kansainvälinen lehtikioski josta voi ostaa vaikka Film Internationalin, jos sitä ei kotikaupungin lehtikioskista satu saamaan. (En tiedä, miten on tilaajilla. Ainakin Sight & Soundin saadakseen puolison piti liittyä British Film Instituten jäseneksi.)

Lehtipisteen vieressä on sympaattinen kirjakauppa Söderbokhandeln. Aina vastaavassa kirjakaupassa Euroopassa vieraillessani mietin, miksei Suomessa tehdä tätä näin helposti. Yksi iso huone, seinillä hyllyt kattoon saakka täynnä kirjoja. Pitkä tiski jossa muutama matala pino ns. "helposti myytävää" kirjallisuutta. Ruotsalaiset ovat painattaneet mm. novellisarjan, jota myydään yksittäisinä, noin postikortin kokoisina vihkosina. Ohessa myytäviin, nätteihin pahvirasioihin voi koota haluamansa valikoiman vaikka lahjaksi. Yhteen rasiaan mahtuu ehkä neljä vihkosta.

Södermalmin jälkeen ylitetään Slussenin liittymäkaaos ja tullaan Vanhaankaupunkiin. Siinä Västerlångatanilla on Science Fiction Bokhandeln. Kirjakaupan tunnistaa julkisivussa kiipeilevästä lohikäärmeestä. Kolmessa kerroksessa kirjoja, sarjakuvia, pelejä ja loputtomasti krääsää. Ostin Affront-kustantamon spekulatiivisen fiktion antologian Maskinblod 3:n 159 kruunulla ja englanninkielisen Locus-lehden 85 kruunulla. Mukaan lapselle tuliaiseksi Tintti-figuuri (50 kr).

Västerlånggatanilta on muutama askel ylös Stortorgetille. Siinä tukholmalaisittain caffe lattea pahvimukista siemaillessaan voi luoda kaihoisia silmäyksiä Ruotsin Akatemian taloon ja toivoa, että joku heittäisi ikkunasta kirjallisuuden Nobel-palkinnon.

Vanhastakaupungista kävellään ripeästi keskustaan kohti Nordiska Kompanietin tavarataloa. Sen takana, Mäster Samuelsgatanilla on Akademibokhandeln, johon voi jälleen mennä ihailemaan edistynyttä kirjakaupankäymisen taitoa ja kirjojen esillepanoa. On lukupiiriä, kirjavinkkausta, kirjailijavierailua ja mukava kahvila keskellä kauppaa. Lehtihyllystä mukaan tarttui tällä kertaa ruotsalaisten harrastajiakirjoittajien oma aikakauslehti Skriva (65 kr).

Akademibokhandelnia kulmittain vastapäätä on halpakirjakauppa, josta puoliso hamstrasi DVD:itä. Halpakirjakaupassakin erottui esillepano: tämän vuoden Nobel-voittaja Patrick Modianon ruotsinnettuja teoksia vino pino, Augustpriset-palkintoehdokkaat aseteltuna omaan hyllyynsä keskelle liikettä. Enpä ole Runeberg-palkintoehdokkaita Kirjatorilla nähnyt pistetyn esille.

Siinä Tukholman keskustan kirjakierros kokonaisuudessaan. Hyviä vinkkejä otetaan vastaan kierroksen täydentämiseksi. Loppuhuomiona, että Ruotsia puhuu noin puolet enemmän ihmisiä kuin suomea, eli noin kymmenen miljoonaa ihmistä, ja ruotsinkielinen kirja-alakin on vastaavasti suurempi. En kuitenkaan haluaisi olla kirjailija Ruotsissa, ainakaan Tukholmassa. Jos Suomessa on vaikeaa erottua kaunokirjailijana niin Ruotsissa se lienee vielä vaikeampaa, eikä kirjailijoiden kuvista päätellen edes mahdollista ilman kallista kampausta. Metsäläisyys kunniaan!

Unkarin viisi parasta

Paluumatkalla kymmenen päivän Unkarin-turneelta. Kävimme Balaton-järven etelärannalla, etelässä Pecsissä ja maaseudulla sen ympäristössä sekä mennen tullen Budapestissa. Unkarilainen emäntämme kysyi minulta, miksi pidän maasta. Vastasin, että koska täällä kasvaa tammia, mutta todellisuudessa syitä on monia. Pikapäivityksenä päätinkin listata viisi parasta asiaa Unkarissa.

Maa. Koko Unkari sijaitsee kauniilla paikalla Tonavan altaassa ja pääkaupunki Budapest erityisen kauniilla paikalla joen varrella. Balaton-järven etelärannalla on kilometreittäin kaunista rantaa vanhoine pajupuineen ja vihreine nurmikkoineen. Junan ikkunoista näkee viinirinteitä, vehreitä peltoja ja lehtoja, paikoin vihreitä kukkuloita silmänkantamattomiin. Unikkoja tienpientareilla ja niittämättömillä nurmikoilla. Varsinaisella pustalla, joka on savannimainen ekotyyppi maan itäosassa, en ole koskaan käynyt.

Kansa. Suomalainen sulautuu unkarilaisten joukkoon vaivattomasti. En ole koskaan tuntenut itseäni Budapestissa tyhmäksi turistiksi toisin kuin esimerkiksi Prahassa. Päin vastoin, minulta kysytään tietä. Unkarilaiset ovat ystävällisiä lapsille ja kohteliaita busseissa ja metroissa. He eivät myöskään pidä niin tiukasti kiinni erilaisista säännöistä ja kielloista kuin suomalaiset.

Sää. Unkarin ilmasto on ihanteellinen. Toukokuussa on täysi kesä kun Suomessa vielä värjätellään nollan tuntumassa. Tulvat ovat harmillinen poikkeus muuten suotuisaan säähän. Sen jälkeen kun joku päätti säännöstellä Tonavan uoman tulvat ovat olleet lähes jokakeväinen riesa. Myös Unkarissa on innostuttu rakentamaan hienoja kerrostaloja aivan veden partaalle. Idea ei ole hyvä, koska tulvan sattuessa asukkaat joutuvat soutamaan koteihinsa.

Kulttuuri. Budapestin keskusta edustaa (aitoa ja keinotekoista) fin de siecleä kauneimmillaan. Arkkitehtuurin uusgoottilainen helmi on mm. Parizsi Udvar kävelykeskustassa Vaci utin varrella, hotelli Gellert puolestaan hurmaa art nouveaun ystävät. Paljon teatteria, musiikkia ja undergroundia. Budapestissa konsertoivat myös isot maailmantähdet jotka eivät Suomeen vaivaudu. Sziget-festivaali saa kaikki kotimaiset festarit kalpenemaan - ihmiset eivät edes ole hirveässä kännissä niin kuin täällä. Kirjakauppoja on joka paikassa - kansalliset kirjakappaketjut ovat Corvina, Libri ja Aleksandria, mutta myös itsenäisiä kirjakauppoja ja divareita näkee paljon, samoin kirjakojuja kaduilla. Budapestissa on myös muutama englanninkielinen kirjakauppa, joisss myydään sekä uusia että käytettyjä kirjoja.

Ruoka ja viini. Hyvälaatuisia vihanneksia ja hedelmiä on saatavissa ympäri vuoden. En ole koskaan törmännyt unkarilaisessa valintamyymälässä sellaisiin kolhuisiin munakoisoihin tai kalpeisiin tomaatteihin kuin Suomessa. Budapestissa pidän erityisesti monipuolisista turkkilaisista ravintoloista. Keskustasta saa hyvän ja tuoreen pitafalafelin vähän alle kahdella eurolla. Kansallisruokaa langosia voi syödä kerran matkan aikana, ei useammin, jos ei halua että lentoyhtiö laskuttaa paluumatkalla lisämaksua painonnoususta. Tokajia kannattaa maistaa. Viinit ovat parempia kuin maineensa ja hyvin edullisia ruokakaupoista ostettuna. Huono maine johtunee siitä, että Alko tuo Suomeen vain halvimpia merkkejä.

Tasapuolisuuden vuoksi listaan myöhemmin viisi huonointa asiaa Unkarissa, mutta nyt en jaksa. Lapsi sairastui paluumatkalla Pecsistä ja vietti viimeisen päivän hotellissa kuumeisena ja lentokentällä ja koneessa oksennellen. Helatorstaina pääsemme puolestaan mummon kyydissä mökille Savoon palelemaan. Ota siivouskirjan viimeistelytyöt mukaan, kahden viime viikon aikana en ole saanut niille mitään tehdyksi.

Posted via DraftCraft app

Katkelmia Pariisin matkapäiväkirjasta II

Versaillesin palatsiin oli mielenkiintoista tutustua entisen poliittisen historian opiskelijan näkökulmasta. Olen käynyt siellä viimeksi yksitoistavuotiaana. Aikanaan palatsi on tosiaan ollut keskellä ei-mitään, jottei kuninkaan olisi tarvinnut nähdä alamaisiaan. Kuningas Louis XIV muutti isänsä kesäpaikan vakinaiseksi asunnoksi ja remontoi siitä palatsin. Versaillesin puistossa on maata ja lääniä noin kansallispuiston verran. Kuninkaat pysyivät siellä kunnes vallankumous lopetti bileet. Olisi pitänyt ottaa Guillotine-peli mukaan, olisimme voineet pelata sitä jälkeenpäin hotellissa.

Palatsissa oli yleisölle avoinna paljon enemmän tiloja kuin muistin edellisestä vierailusta. Rouvien kamareista on aikanaan päässyt suoraan puutarhaan, nyt niissä oli näyttely alkuperäisistä sisustuksista huonekaluineen. Käsityöläiset ovat olleet arvossaan aikana, jolloin kaikki kultaukset ja kirjonnat on pitänyt tehdä käsin. Ilmankos Versaillesin porvarit ovat pystyneet rakentamaan komean kaupungin palatsin viereen. Peilisalien peileihin ovat vieraat kaivertaneet vuosisatojen aikana nimiään. Kuninkaan ja kuningattaren asunnot olivat avoinna yleisölle. Kappeliin sai vain kurkistaa.

Osa puutarhasta oli remontissa, myös suuri suihkulähde, mikä oli pettymys. Mutta vuodenaika nyt ei ollut paras mahdollinen vierailuun muutenkaan. Hyvä puoli oli, että palatsissa ei ollut niin kovaa tungosta kuin pelkäsimme. Sää oli synkkä, ei aurinkoa Aurinkokuninkaan palatsissa meille! Emme käyneet Trianonin palatseissa, koska emme jaksaneet kävellä sinne saakka. Ne ovat ilmeisesti mukavampia asua kuin suureellinen Versailles. Kuten Versaillesissa, myös Trianonissa on solmittu sopimuksia, jotka ovat muuttaneet Euroopan karttaa. Esimerkiksi unkarilaisille sana Trianon edustaa heidän suurinta kansallista tappiotaan ja Trianonin rauhansopimus suurta vääryyttä.

Loisteliaassa Versaillesissa ei ole tosiaan ollut juuri mitään mukavuuksia. Ei ihme, että monarkkeja ei ole huvittanut asua Versaillesissa enää Ranskan suuren vallankumouksen jälkeen. Edes Napoleonilla ei ollut varaa pitää sitä kunnossa. Sen sijaan kruunajaishuoneessa oli valtava maalaus, joka esitti Napoleonin keisarinnan Josephinen kruunaamista. Kannatti tilata ensin maalaus ja sitten avioero.

Versaillesiin on rakennettu hisseja ja esteettömiä kulkureittejä hitaasti liikkuville vierailijoille ja esim. pyörätuolin kanssa liikkuva pääsee avustajan kanssa ilmaiseksi sisään, ehkä johtuen siitä, että lipunmyyntitoimisto ei ole esteetön. Kiinnitin asiaan huomiota, koska Pariisissa kaupungilla ei ole esteetöntä juuri mikään, vähiten metro.

(myöhemmin)

En minä jaksaisi täkäläistä elämänmenoa. Koulusta ja töistä pääsee vasta kuudelta, kauheat määrät koululaisia kulkee ohitse kun istumme Village Mongessa juomassa happy hour -hintaista Stellaa. Perheenemännät kantavat ruokakasseja vielä puoli kahdeksan aikaan illalla. Tosin päivällinen on kuulemma samalla iltapala.

Kävimme iltakävelyllä Point Neufilla ja Notre Damella. Markku osti Shakespeare & Companylta kirjan Tintin & the Secret of Litterature. Minä katselin antikvariaatin ikkunaa. Hintahaitari on leveä, käytettyjen kirjojen pöydässä kaupan ulkopuolella Hemingwayn Vanhus ja meri Bantamin vintage-pokkarina hintaan viisi euroa ja ikkunassa kovakantinen, Hemingwayn nimikirjoituksella varustettu To Have And Have Not 2500 euron hintaan. Kenelle kellot soivat -ensipainos olisi maksanut 1750 euroa.

19.12.

Kävimme kääntymässä Jardin des Plantesissa, mutta oli vähän liian kylmä istuskella penkillä. Puut ovat lehdettömiä, maa ja puiden rungoilla kiertelevä muratti vihreät, samoin kitkeräntuoksuiset puksipuut joita kasvaa joka puistossa sekä villinä että muotoon leikattuna. Jardin des Plantesissa on suurimmat trooppiset kasvihuoneet joita olen nähnyt, mutta emme käyneet sisällä. Näimme kauriita ja wallabeja lasten eläintarhan aidanväleistä.

Tämä kulmakunta Latinalaiskorttelin eteläosassa on todella kuin kylä. Puotien omistajat ovat asettaneet kauppatavarat, ruoat ja kukat kadulle näytille. Pikkuruiset liiketilat palvelevat lähinnä varastoina, jotka on tukittu näyteikkunaa myöten täyteen tavaraa niin, että vain puodin pitäjä mahtuu istuksimaan oviaukossa. Viereisessä arabikorttelissa on moskeija ja hammami, basaarikauppoja ja muuta. Kävimme myös Pariisin "Chinatownissa" syömässä ystävien kanssa laoslaisessa ravintolassa.

Mouffetardin opiskelijakapakoissa emme ole istuneet, asiakkaat ovat meitä liian paljon nuorempia. Village Monge on kantapaikka. Baareissa ja kahviloissa selviäisi vähän halvemmalla jos tilaisi ja joisi tiskillä, mutta olemme halunneet lepuuttaa jalkojamme ja istua salissa. Espresso maistuu kitkerältä ja hinta on suomalaiselle kohtuullinen 2,20-2,70 euroa. Pienet, vain neljän asiakaspaikan kokoiset etniset ruokapaikat ovat yleisiä. Joka maailmankolkan keittiöt ovat tosiaan edustettuina ja halvimmillaan esimerkiksi libanonilainen falafel-rulla maksaa noin muutaman euron. Sokerileipomoissa myydään uskomattomia joululeivoksia, jouluhalkoa emme koko aikana muistaneet maistaa emmekä muutakaan makeaa oikeastaan.

Paperittomia siirtolaisia Ranskassa on paljon. Ihmiset liikkuvat, tekisi mieli sanoa jotain liikkumisenvapaudesta mutta se on vain puhetta, kun tosiasia on se liike. Ei ole realistista kieltää ihmisiä muuttamasta mihin haluavat, tai siis voisihan sitä vetää rajat kiinni ja laittaa lapun että kymmenen sisään, mutta ei se ole toiminut koskaan ennenkään historian aikana niin. Suljetut yhteiskunnat pysähtyvät ja taantuvat. Eikä kukaan tosissaan haluaisi palata Suomessakaan kahdenkymmenen vuoden takaiseen aikaan, tai kolmenkymmenen.

Vähän samalla tavalla suhtaudun konservatiivisiin aatteisiin. Kolmekymmentäluvulla, kun Suomessa intoiltiin heimoaatteesta tai Suur-Suomesta, katolilaisuus oli Keski-Euroopassa antisemitismin ja antikommunismin synonyymi. Sosialistiset liikeet ajoivat tasa-arvoa ja demokratiaa periaattein, jotka nykyään allekirjoittaisi kuka tahansa keskustaoikeistolainen, ainakin Suomessa. Arvostan silti jollain tavalla enemmän kristillistä armoa kuin tasa-arvoisen yhteiskunnan loogista kyynisyyttä. Maailmassa ei ole järkeä. Joskus armo on tärkeämpää kuin oikeudenmukaisuus.

Katkelmia Pariisin matkapäiväkirjasta I

Olen ollut pitkällä joululomalla johtuen siitä, että puolison 50-vuotissyntymäpäivän juhlareissu ajoittui juuri joulun alle. Päivitän tänne hieman myöhässä tunnelmia matkalta, koska en viitsinut paikan päällä päivittää blogia.

15.12.

Ranskassa oli 36 tunnin junalakko torstaista perjantaihin, onneksi me saavuimme lauantaina. Kaupunki suruliputtaa kuolleen eteläafrikkalaisen valtionpäämiehen kunniaksi. Metrossa ryhmä isoja (!) koulupoikia tekee lapsellisia kepposia ja liimaa vaunussa seisovan miehen lahkeisiin post it -lappuja ja työntää saappaanvarteen tyhjän mehupakauksen, kun tämä katselee toisaalle. Hotelli on sama kuin viimeksi. Huone on pieni ja aulassa haisee homeelle, mutta Pariisissa joutuu maksamaan lisämaksun ei-homeisesta hotellista joten tämä kelpaa meille. Hotellin aamiainen on hyvä, mannermainen aamiainen on yllättävän täyttävä kun sen keralla tarjotaan tarpeeksi voita ja rasvaista juustoa.

Uhmasimme väkijoukkoja ja kävimme Musée de l'Orangeriessa. Lehdistökortti on täällä melkoinen carte blanche, pääsee parhaimmillaan liputtomin johon ohi eikä tarvitse maksaa. Kuvaton lehdistökortti henkilöllisyystodistuksen kanssa kelpasi kaikkialla muualla paitsi Versaillesissa. Orangeriessa oli Diego Riveran ja Frieda Kahlon vierailunäyttely. Istuimme lummehuoneessa. Päivä oli niin kaunis, ettemme menneet muihin museoihin vaan kävelimme Champs Elyséesin joulutorilla. Kojut ja härvelit oli sijoitettu autotien varteen niin, että keskellä sijaitseva puisto jäi tyhjäksi ja rauhalliseksi.

Hotellimme sijaitsee Latinalaiskorttelien ja jonkun arabimestan välissä lähellä Rue Mouffetardia. Mouffetard on täynnä pieniä ruokapaikkoja, jotka edustavat kaikkien kansallisuuksien keittiöitä, sekä ruokakauppoja. Kalakauppiaat levittelevät kampasimpukoita, ostereita ja puolikuolleita taskurapuja isoilla lavoilla ohikulkijoiden nähtäviksi. Täkäläisten jouluruokaa ostereita on tarjolla joka paikassa, eipä ole tullut mieleen maistaa. Ei kaikki mitä ranskalaiset tekevät ole tyylikästä tai järkevää.

Joulumeduusa luo tunnelmaa.

16.12.

Päivän toinen espresso, jota yritän juoda niin kuin paikalliset, lasitetulla terassilla istuen. Kävin keskiajan taiteen museossa Thermesissä. Rakennus oli tosin ulkoa hienompi kuin sisältä. Esillä oli keskiajan taidetta kasoittain, varsinkin upeita gobeliineja. "Nainen ja yksisarvinen" oli lainassa Japanissa mutta paikalla olivat "nainen ja kaikki-muut-keskiajan-eläimet" sekä länsimaisen taiteen suosituin motiivi: nakunainen kylvyssä.

Markku ei halunnut tulla museoon vaan lähti kiertelemään DVD-kauppoja. Vastapäätä kahvilaa on elokuva-arkisto, pitkä jono kiemurtelee kadulle ja siinä seisoo enimmäkseen harmaantuvia miehiä. Samassa korttelissa on Suomi-instituutti ja aivan nurkan takana Sorbonne-aukio.

Kaupunki menettää osan lumouksestaan kun sen on saanut jollakin tavalla (turistin näkökulmasta) haltuun, pitäisi oleskella siellä pidempi aika. Turistina on vaikea löytää omaa tapaansa olla Pariisissa tai missään muualla. Vaikka olisi suomalaisena kirjailijana Pariisissa ja vaikka suomalaiset kirjailijat olisivat käyneet Pariisissa iät ja ajat vain sen itsensä vuoksi.

17.12.

Musée d'Orsayssa vasemmalla rannalla. Vanhaan rautatieasemaan rakennettu museo on niin suuri ettemme jaksaneet katsoa edes koko pysyvää näyttelyä, edes maalauksia. Onneksi sentään osan. Vaihtuvassa näyttelyssä oli vaihteeksi nakumiesten kuvia, klassisia maalauksia sikinsokin Pierre & Giles -taiteilijaparin töiden kanssa tms. Jälkimmäiset jäivät parhaiten mieleen. Plus se, että Andy Warhol osa oikeastikin piirtää. M'O on näkemisen arvoinen itsessään, plus näin paljon Cezannen, Gauguinin ja van Goghin Etelä-Ranskassa maalaamia töitä.

Olen minä vähän miettinyt romaaniakin. Tajusin muun muassa, että jos vanhennan päähenkilöä, myös edeltävät polvet ovat eläneet aikaisemmin.

Tukholma-Lund-Malmö 2013 osa I

Pinnistelemättömän epä-älyllinen matkakertomus Ruotsista

Kävin eteläisessä Ruotsissa, koska olin luvannut jo jonkin aikaa kyläillä Lundissa sukulaisteni luona. Ensimmäisenä yönä perillä näin katastrofiunia. Tulva, pyörremyrsky ja lentokoneen putoaminen, ja ennen sitä oma kannettava, valkoinen muovikuorinen tietokoneeni oli murentunut kahtia ja jättänyt minut ilman kaikkia tiedostojani. Siinä sitten oltiin. Puhelinkin oli hajalla. Ehkä uni heijasteli pelkojani tulevaa syksyä ajatellen, tai sitten olin syönyt vain liikaa herkkuja ennen nukkumaanmenoa. Ruotsissa syödään aina herkkuja. Mutta ensi pari sanaa itse matkasta.

Junailemme perheen Skåneen

Olin vuosikymmenen verran vakaumuksellinen ympäristöaktivisti enkä astunut jalallani lentokoneeseen. Nykyään kun lennän vihaan katkerasti joka sekuntia nousun ja laskun aikana. Väliajat ovat siedettäviä. Lentokentät ovat kauheita eikä niillä ole mitään tekemistä. Meidän piti lähteä tällekin reissulle lentäen, vaikka joka kerta kun mies tai minä lennämme vannomme, ettemme tee sitä enää. Katselimme lentoja Kööpenhaminaan (koska se on Lundia verrattoman lähellä), mutta sopivat lennot olisivat olleet kalliit ja halpalento olisi lähtenyt jumalattomaan aikaan varhain aamulla.

Inhoan joka tapauksessa halpalehtoyhtiötä, joten valitsimme sen sijaan astetta pienemmän pahan, halpajunayhtiön eli Veolian. Matkustimme ensin Itämeren yli perinteisesti autolautalla. Kun minä olin pieni, Ruotsiin eli Lundiin mentiin aina autolautalla. Ei meillä ollut autoa, mutta jatkoimme junalla Tukholmasta, niin kuin teimme nytkin. Nuorempana kun reilasin Euroopassa vihasin autolauttaetappia, se oli pitkä ja tylsä ja kaikki laivalla oli kallista, puhumattakaan tympeistä eläkeläisistä jotka katsoivat nuorta reppumatkalaista nenänvartta pitkin.

Nykyään pidän taas Ruotsin-laivoista, koska pedeissä on jonkun muun kuin minun vaihtamat lakanat ja kahvilasta saa (kallista) katkarapuvoileipää. Lapsi pitää Ruotsin-laivoista, koska niissä on pallomeri. Vain mies vihaa käytävältä öisin kuuluvaa humalaisten mölinää, mutta koska tilanne on pahimmillaankin win-win-lose, valitsemme aika usein autolautan. Normivuonna rehellisesti sanottuna kolme kertaa vuodessa, koska olemme nyt parina vuonna käyneet syys- ja hiihtolomaviikonloppujen lisäksi suomalaisten ja ruotsalaisten fanien yhteisessä scifikonferenssissa Maarianhaminassa helatorstaiviikonloppuna.

Kuva: Markku Soikkeli

Halpajunayhtiön liput ovat huomattavan halpoja. Istumapaikkamme paluumatkalla Lundista Tukholmaan maksoivat meiltä kolmelta vain 300 kruunua. Menomatkalla hinta oli kaksinkertainen, koska oli viikonloppu, mutta halusimme matkustaa juuri sinä päivänä koska meidän piti osallistua Tapahtumien yöhön Tampereella ensin. Loppujen lopuksi vain mies osallistui lukemalla runoja kirjakaupassa, mutta joka tapauksessa. Veolian kalusto on monta vuosikymmentä vanhaa, puupaneelein sisustettuja vaunuja jonka kaltaisia olen nähnyt Suomessa joskus pari vuosikymmentä sitten jos silloinkaan, jos en sotke johonkin Euroopan maahan. Penkit olivat vanhanaikaisia, pehmustettuja ja mukavia, toisin kuin nykyaikaisissa, nopeammissa junissa. Suosittelen Veoliaa paluumatkan puolentoista tunnin myöhästymisestä huolimatta. Paluumatkasta lisää myöhemmin.

Toiset lukevat junassa

Matkalukemiseksi olin pakannut mukaan tavallaan chick litiä, Gyles Brandrethin Oscar Wilde and the Candlelight Murders -romaanin, trade paperpack -kokoisen laitoksen. Yhtä hyvin olisin voinut pakata minkä tahansa ei-liian-painavan kirjan, sillä en koskaan matkalla lue sitä kirjaa, jonka olen pakannut. Ostan viime hetkellä pokkarin tai lehden aseman kioskista ja luen sitten sitä, keskittymiseni ei matkalla riitä lukemaan niitä kirjoja joita luen kotona, ei ole koskaan riittänyt. Tällä kertaa mies antoi minulle lahjaksi ostamansa Shopaholic Abroad -pokkarin, jonka olin itse asiassa lukenut jo aiemmin ja jota luin uudelleen tyytyväisenä koko matkan ajan, silloin kun en syönyt eväitä tai syöttänyt lapselle eväitä tai riidellyt lapsen kanssa tabletin käytöstä, tai nukkunut.

Rakastan Sophien Kinsellan Himoshoppaaja-sarjaa, vaikka en itse juuri shoppaile (muuten kuin juuri mainitsemillani sietämättömillä lentokentillä tai autolautoilla, kun mitään muutakaan tekemistä ei ole) enkä omista ainuttakaan merkkivaatetta, laukuista tai kengistä puhumattakaan. Niissä on englantilaisen huumorin ja nokkeloinnin lisäksi kaksi piirrettä, joista pidän. Ensimmäinen on kirjailijan kyky kehitellä juonta niin, että päähenkilö Becky joutuu mitä piinallisimpiin tilanteisiin. Sydämettömimmänkin lukijan myötätunto taipuu höpsön Beckyn puolelle, kun hän joutuu valkoisen valheen vuoksi yhä pahempaan liemeen. Kaikkiin näihin tilanteisiin Becky joutuu, koska hän haluaa miellyttää ihmisiä ympärillään. Kaikki tilanteet ratkaistaan jokseenkin onnenkantamoisen kautta, todellisessa elämässä himoshoppaaja-Becky ei pystyisi ratkaisemaan kroonista ulosottokierrettään sen paremmin kuin velkaantuneet euromaatkaan eivät pysty.

Toinen piirre, josta kirjoissa pidän, onkin juuri niihin sisältyvä salaviisas finanssitalouden kritiikki. Sarjan ensimmäisessä osassa Himoshoppaajan salaiset unelmat Becky on töissä yksityistalouksien säästämistä käsittelevässä aikakauslehdessä, vaikka hän ei ymmärrä taloudesta mitään. Kirjassa vinoillaan taloustoimittajille, jotka kopioivat vain sellaisenaan rahoitusyhtiöiden tiedotteita ja käyvät välillä lounailla. Sarjan toisessa osassa, siinä, joka minulla oli mukana matkalla, Becky antaa säästäjille vinkkejä televisiossa, vaikka ei ole itse elämässään säästänyt lanttiakaan. Becky mieluummin uskottelee itselleen, että kalliit laukut ja kengät ovat sijoitus. En tiedä, mikä olisi osuvampi kuva naistenlehtien markkinoimasta talouskäyttäytymisestä kuin Beckyn harjoittama itseensä "sijoittaminen".

Se matkalukemisesta. Junassa oli joka tapauksessa liian kuuma ja olin huonosti nukutun yön jälkeen liian väsynyt, että olisin pystynyt kunnolla lukemaan. Sen sijaan minua vastapäätä istunut, neljän hengen pöytäpaikkamme jakanut nuori ruotsalaisnainen luki koko matkan keskittyneesti joko kovakantista, muovitettua Historia av litteratur -teosta, muistiinpanojaan tai jonkin runoilijan elämäkertaa, en saanut kirjan nimestä selville kenen. Enkä kysynyt naiselta, oliko hän kirjallisuuden opiskelija, olisi ehkä pitänyt. Hänen matkatavaransa, joihin kuuluivat kalastussaappaat, virveleitä ja samanlainen rinkka kuin minullakin on kotona, hämäsivät. Hänellä oli Ruotsin ratsastusjoukkueen reppu ja purjehduseuran college-paita. Nuori nainen oli niin vaalea, että hänen kasvonsa olivat kesän jäljiltä täynnä pisamia, epäilemättä hän oli viettänyt aikaa enemmän ulkona kuin kirjojen ääressä. Kadehdin nuorten opiskelijoiden keskittymiskykyä. En enää muista, pystyinkö itse lukemaan parikymppisenä keskittyneesti tuntikausia, ehkä en. Hän istui rauhallisesti paikoillaan ja naurahti vain silloin kun lapsi tunki hänen syliinsä nähdäkseen, miten mies ratkaisi tablettitietokoneen possupelin tehtävän.

Älä usko keskiaikakulissia

Aurinko paistoi vaunuun koko viisituntisen junamatkan ajan Ruotsin halki. Vasta perillä Lundin asemalla alkoi sataa, kun piti astua junasta pois, tietysti. Liukastelimme märillä mukulakivillä Lundin keskustan halki. Olen käynyt Lundissa muutaman vuoden välein sen jälkeen kun olin ensimmäisellä luokalla peruskoulussa enkä kyllästy keskustaan koskaan. Ensinnäkin Lund näyttää enemmän Tanskalta kuin Ruotsilta. Itse asiassa Suomi on ollut osa Ruotsia pidempään kuin Skånen maakunta. Lundin keskustassa on tuomiokirkko, keskiaikainen asemakaava ja puistoissa valtavia lehteviä puita, siitä saa käsityksen millainen paikka Turku voisi olla jos keskustaa ei olisi pilattu autoilla. Yliopiston kampus levittäytyy keskustasta pohjoiseen alkaen keskustan puiston eli Lundagårdin 1700-luvun tiilirakennuksista ja jatkuen seuraavien vuosisadan rakennuksiin entisellä sairaala-alueella. Yhtään rumaa tai modernia taloa ei ole vahingossakaan rakennettu joukkoon.

Kuva: Markku Soikkeli

Lundin yliopistossa on periaatteessa 48 000 opiskelijaa, käytännössä kuulemma 30 000. Kun koko kaupungissa on vähän alle satatuhatta asukasta, voi päätellä, että Lund on opiskelijakaupunki. Todellisuudessa Lund on yksi Ruotsin kalleimpia kaupunkeja asua eikä todellisuudessa edes oikea kaupunki, urbaani sellainen, oikea kaupunki alueella on 300 000 tuhannen asukkaan Malmö kymmenen minuutin junamatkan päässä. Mutta Lund on soma ja pittoreski ja tuomiokirkossa on kahden kerroksen korkuinen astronominen kello, joka on rakennettu 1400-luvulla. Suosittelen vierailua Lundissa historiafriikeille ja niille, jotka pitävät opiskelijaromantiikasta.

Kaverini, jota tapasin Lundissa sanoi hänkin, että Lund muistuttaa enemmän Tanskaa. En tiedä, onko se hyvä vai huono asia. Kaverini mielestä Ruotsin eteläkärjessä on parasta se, että sieltä pääsee nopeasti pois. Toisaalta sieltä pääsee nopeasti Tanskaan, joka ei välttämättä ole parannus. Mutta tätini mukaan Tanskan läpi ajaa kahdessa tunnissa ja sen jälkeen on Eurooppa avoinna... tai ainakin Saksa.

Sama luonnontieteilijäkaverini on mukana hankkeessa, joka tekee neutroneita ja aikoo rakentaa suuren neutronisuihkun Lundin pellolle. Sillä voi kuulemma mitata kaikenlaista. Kaverini on rakentamassa mittalaitetta hankkeelle. Ne kaivavat sita varten hyvin syvän kuopan savimaalle. Keskustan yliopistokampus sen sijaan näyttää siltä, että siellä pitäisi tutkia arkeologiaa tai kuolleita kieliä tai jotakin obskuuria keskiaikaista skolastiikkaa. Mutta ei, Lundin yliopisto taitaa ylpeillä nykyään lähinnä nanoteknologialla ja lääketieteellä. Hyvä, ettei avaruustutkimuksella.

Matkaraportin seuraavassa osassa: Painokoneita ja steampunkia. Paljon puutarhoja. Tapaamme kaksi ruotsalaista ja yhden islantilaisen kirjailijan. Mies kieltäytyy astumasta enää yhteenkään museoon. Ja mitä tehdä sadepäivänä Tukholmassa?