Sunday, September 15, 2019

Antologiahaaste jatkuu

Tämä päivitys on vähän jäljessä, mutta tehdäänpä pieni väliaikatiedote vuoden 2019 antologiahaasteesta, ettei tahti vallan hyydy. Kesällä on kiva lukea kummitustarinoita ja muuta kauhua, ja niinpä mökille valikoitui luettavaksi antologiahaasteen tummempaa osastoa.

Viimeksi luettuja antologioita ovat:

Samuli Antila ja Markus Harju (toim.): Ken vainajia muistelee ja muita myytillisiä tarinoita. Espoon Science Fiction Seura 2013
Heikki Nevala, Anni Nupponen ja Shimo Suntila (toim.): Ruumiittomat. Suomalaisia aavenovelleja. Osuuskumma 2014
Magdalena Hai ja Hanna Matilainen (toim.): ROCKNOMICON. Osuuskumma 2015
Juri Nummelin (toim.): Kirotun kirjan vartija. Suomalaisia Cthulhu-tarinoita. Jalava 2016
Juri Nummelin (toim.): Sininen tiikeri: Kryptozoologisia novelleja. Helmivyö 2018

Tähän satsiin kuului Osuuskumman raskaan musiikin teema-antologia ROCKNOMICON, joka yllättäen nousi haasteen suosikkien joukkoon. Harvemmin olen hekotellut ääneen novellia lukiessani niin kuin Jussi Katajalan novellin Rock’n’roll ei kuole koskaan -kohdalla. Mismassi! Sinisessä tiikerissä miellyttivät erityisesti Anu ja Eero Korpisen novellit. Juri Nummelinin kokoamissa antologioissa on novelleja takuunimiltä, minkä myös huomaa – Kirotun kirjan vartija oli viihdyttävä pläjäys, mutta jotkut "vierailevat tähdet" eivät aivan yltäneet luottokirjailijoiden tasolle.

Vähän hitaasti etenee nyt tämä kahdenkymmenenviiden antologian haasteeni, mutta ei se mitään, vuotta on vielä jäljellä! Seuraavaksi pyrin lukemaan jotakin vähän tuoreemmilta tapauksilta, eli antologioita, jotka esittelevät uusia kirjoittajia.

Haasteen edelliset osat:
http://margaretpenny.blogspot.com/2019/04/antologioita-antologioita.html
http://margaretpenny.blogspot.com/2018/12/antologiahaaste-2019.html

Tuesday, September 10, 2019

Arvostelu: Koskettimien soittamisesta DDR:ssä

Rockmusiikista näkee harvemmin kirjoitettavan kosketinsoittajan näkökulmasta, paitsi Black Metal Ankoissa. Mutta nyt kirjoitetaan, ja kirjailijana on kukapa muu kuin Rammstein-yhtyeen legendaarinen Flake Lorenz. Teos ”Kosketinrunkkari. Niin kuin sen satun muistamaan” (suom. Miika Kupiainen 2016) ei kuitenkaan kerro varsinaisesti Rammsteinista, vaan — koskettimien soittamisesta DDR:ssä!

Tartuin kirjaan mielelläni, kun jonkinlaisena pimputtelijana pidän itseänikin. Soittimien löytämisen hankaluus, punkkarien krustikämpät ja kaatopaikat, Berliinin muurin murtuminen ja koko Itä kuvataan elävästi tässä omakohtaisessa ja yllättävässäkin teoksessa.

Rimpula Itä-Berliinistä

Christian "Flake" Lorenz on syntynyt vuonna 1966 Prenzlauer Bergissä entisessä Itä-Berliinissä. Nykyisin kaupunginosa on muodikas, silloin se oli rähjäinen. Perhe harrasti patikointia ja vanhojen tavaroiden dyykkaamista, hento poika vihasi urheilua ja häntä kiusattiin koulussa. Lapsuus oli aineellisesti vaatimatonta mutta turvallista. ”Neljän tai viiden vanhana tajusin, että oli olemassa paikka, josta hyvät leikkikalut ja purukumi olivat peräisin. Paikka oli nimeltään Länsi. Kuvittelin, että se olisi vähän kuin iso yksikerroksinen kauppahalli, jonne ainoastaan eläkeläiset pääsivät sisään”, Flake kirjoittaa.

Länsiradiota kuitenkin kuunneltiin ja Flake innostui bluesista ja rock-musiikista, erityisesti Rolling Stonesista. Soittimekseen hän valitsi pianon. Hänellä ei omien sanojensa mukaan ollut musikaalisuutta eikä rytmitajua, mutta kärttämisen jälkeen hän pääsi tunneille. Piano oli vanha, ja se täytyi virittää puoli sävelaskelta korkeammalle, että kielissä olisi pysynyt riittävä jännitys.

"Yritin soittaa mukana C-duurissa, mutta se oli minulla H, ja sitten kaikki meni hankalaksi lukuisien mustien koskettimien takia. Enkä voinut soittaa muiden muusikoiden kanssa, koska en pystynyt riittävän nopeaan puolen sävelaskeleen muutokseen. Pianolla on vaikeaa muuttaa nuotinnusta.”

Yksin soittaminen muodostui lopulta tylsäksi ja Flake alkoi etsiä bändikavereita. Hän soitti bluesia kirkoissa, jotka olivat ainoita paikkoja, joissa saivat soittaa muutkin kuin virallisen soittoluvan omistavat bändit. Bändissä soittamista varten tarvittiin urut. Isä osti Flakelle sellaiset, ja sana levisi nopeasti. Kylään pamahti rumpali, johon Flake oli tutustunut koulussa. Urut olivat painavat ja niiden kantamiseen tarvittiin neljä ihmistä. Seuraavana päivänä rumpali palasi laulajan kanssa. Bändin laulaja puhui kadulta autoilijan viemään soittimen treenikämpille.

”Joimme viinapullon ja aloimme harjoitella”

Näin Flake liittyi vähän alle parikymppisenä bändiin Feeling B. Siinä hän tutustui Kitaristiin, johon viitataan teoksessa vain isolla alkukirjaimella, mutta joka on siis Rammsteinin nykyinen kitaristi Paul Landers. (Samoin Rammsteiniin viitataan Yhtyeenä isolla Y:llä.) Bändissä musiikki oli sivuseikka, sekoilu ja juhliminen ykkösasia. Koskettimet korvasivat alunperin basistin puuttumisen: ”Ensimmäisessä lyhyessä keskustelussa kävi ilmi, että minut tarvittiin korvaamaan heidän basistinsa, koska tämä oli joko joutunut vankilaan tai oli heille liian bluesrajoitteinen.”

Flaken mukaan normibändissä kosketinsoittaja on nokkimisjärjestyksessä jonon hännillä. ”Kosketinrunkkareiden edellä ovat jopa saksofonistit, koska heillä on niin sanotusti erityistaitoja. Kuka tahansa osaa painella vähän koskettimia. Homma oli epäsuosittu, ja vain harva halusi olla pimputtaja.”

Musiikin tekeminen oli intensiivistä. ”Asuimme laulajan luona. Rumpali asettui iltaisin takki päällä ja kengät jalassa riippumattoon. Kun palasimme takaisin kämpille, hän nousi ylös ja meni rumpujen taakse. [...] Rumpali ei aina ilmestynyt treeneihin, joten totuimme harjoittelemaan ilman häntä. Istuimme laulajan sänkyyn, ja minä otin soittimeni syliin. Mietimme kaikessa rauhassa uusia biisejä.”

Hasista saatiin silloin tällöin muurin toiselta puolelta ja sitä poltettiin kollegan krustikämpällä. ”Keittiön lattialla olleet jätteet peitettiin avonaisella sanomalehdellä. Uudet roskat heitettiin levitettyjen sanomalehtien päälle. Samalla alla olevat jätteet poljettiin kasaan. Lattia nousi pikkuhiljaa yhä korkeammalle. Vessassa asui puluja, enkä sen takia uskaltanut käyttää sitä.”

Ammattilaismuusikoiden lisäksi DDR:ssä oli harrastelijabändejä, joiden jäsenten täytyi pystyä todistamaan, että heillä oli virallinen työpaikka. Niiden oli soitettava raadille saadakseen luokituksen joka toinen vuosi. Sitä varten täytyi esittää sanoitukset, työnantajan suostumus, ansioluettelo ja rikosrekisteriote. Vain tätä kautta he saivat esiintymislupia esimerkiksi nuorisoklubeille ja musiikkisaleille.

Feeling B sai tällaisen luvan, ja bileet jatkuivat luvan kanssa. Joskus he pyysivät muilta bändeiltä palautetta. Se oli aina samaa: hankkiutukaa eroon laulajasta, opetelkaa soittamaan ja käyttäytykää ylipäätään niin kuin aikuiset ihmiset. Flaken mukaan onneksi he eivät kuunnelleet. He keikkailivat ympäri Itä-Saksaa ja naapurimaita, bilettivät ja nukkuivat milloin missäkin. Tällä tavalla he tutustuivat myös Laulajaan (eli Till Lindemanniin), kun tämä noukki jonkin keikan jälkeen heidät mukaansa.

Feeling B.n laulajalla Aljoscha Rompella ei ollut rytmitajua. Arvioituaan ajoituksen väärin hän pystyi laulamaan koko kappaleen väärässä tahdissa. ”Se on hyvin harvinainen taito”, Flake kirjoittaa. ”En tiedä hänen lisäkseen ketään, joka pystyy siihen.” Bändistä tuli hyvin suosittu, vaikka Flaken sanoin sanoituksissa tai musiikissa ei ollut mitään järkeä. Lopulta Feeling B toimi kymmenen vuotta.

Musiikin tekeminen DDR:ssä tarkoitti ennen kaikkea ainaista, loputonta ja määrätietoista soittimien ja laitteiden etsimistä. Flake synnytti oman soundinsa niistä laitteista, jotka sai käsiinsä. Hän hyötyi siitä, että kosketinsoittajia ei ollut kovin monta. Se ei ollut houkutteleva pesti, eikä DDR:stä saanut käyttökelpoisia kosketinsoittimia.


”Jotkut taiteilijat sanovat, että vain lavalla he voivat olla se henkilö, joka ovat aina halunneet olla. Minä en tiedä, kuka haluan olla. Yllätyn joka kerta, kun näen, kuka siellä lavalla taas Flaken hahmossa seisoo ja tanssii.” - Flake Lorenz, suom. Miika Kupiainen

Muurin murtuminen pelastaa aseistakieltäytyjän

Työttömyys, tyhjäntoimittaminen ja ”epäsosiaalinen elämäntapa” (eli punkkarius) olivat DDR:ssä rangaistavia, mutta niin kauan kuin muusikolla oli jokin nimellinen työpaikka, hän sai olla rauhassa. Ruoka ja asuminen olivat halpaa. Yksi uhka miespuolisilla soittajilla oli, nimittäin asepalvelus. DDR:ssä juuri kukaan ei ollut palvelukseen kelpaamaton, ja totaalikieltäytyjää odotti vankila. Flake haki lääkärin avulla lykkäystä ja vältteli kutsuntatilaisuuksia vuosikaudet. Viimeisen kerran hänet kutsuttiin 1989, kun DDR veteli jo viimeisiään.

Upseerit eivät tienneet, mikä valtakunnan tulevaisuus olisi. ”Sanoin heille, että kieltäydyn asepalveluksesta. Lähetin heille vielä kirjeen, jossa kerroin, että olen sängynkastelija, homoseksuaali, läpeensä tatuoitu ja vankilakundi. En koskaan kuullut heistä yhtään mitään.” Rammstein-sekstetin kuudesta jäsenestä vain rumpali Christoph Schneider on käynyt armeijan.

Saksat yhdistyivät jälleen lopullisesti vuonna 1990. Ehkä yllättävää, mutta itäpuolen punkkiskenessä juuri kukaan ei kannattanut Saksojen yhdistymistä. Flaken mielestä koko Länsi-Saksa oli typerä eikä hän halunnut olla sen kanssa missään tekemisissä, mitä nyt kävi hakemassa soittimia ja länsiautoja entisen rajan takaa.

”Suurin osa tehtaista suljettiin, ja koko maa paskottiin täyteen kauppakeskuksia, joita kukaan Lännessä ei enää halunnut. [...] Kaikki Idästä muistuttava kärrättiin kaatopaikalle, siirrettiin syrjään, revittiin maan tasalle. Kaikessa oli mukamas asbestia.”

Muurin murtumisen jälkeen länsimusiikkia tuli vapaasti saataville Itään, ja moni itäsaksalaisbändi, joka oli jäljitellyt länsityylejä, huomasi olevansa ilman töitä. Myös entisen Itä-Saksan alueen äärioikeiston nousu nähtiin ensimmäisen kerran sodan jälkeen 90-luvun alkupuolella. Uusnatsit alkoivat tehdä hyökkäyksiä punkkikeikoille.

Flake suhtautuu yhä erittäin kriittisesti kapitalismiin sekä tuntuu pitävän edelleen Länsi-Saksaa typeränä.

”Länsi-Saksassa natsit pääsivät heti sodan jälkeen hallitukseen. Tuomarit ja lakimiehet jatkoivat töissään kuin mitään ei olisi tapahtunut. [...] CDU ei kärsinyt minkäänlaisia tunnontuskia, kun se nimitti [Baden-Württembergin osavaltion] ministeripresidentiksi eli pääministeriksi Hans Filbingerin, joka oli vakaumuksellinen kansallissosialisti ja kolmannen valtakunnan ajan laivaston sotaoikeuden tuomari.”

Rammstein: Bileet päättyvät

Flake oli tottunut juhlimaan rankasti. Bileet päättyivät, kun Kitaristi ja Rumpali kutsuivat hänet liittymään uuteen, Saksojen yhdistymisen jälkeen perustettuun mutta itäsaksalaisista muusikoista koostuvaan Rammsteiniin. Uudessa Yhtyeessä kukaan ei yrittänyt olla vitsikäs. Soittajat tunnistivat heti, että tähän kannatti panostaa. Basisti Oliver Riedel jätti saman tien hyvässä nosteessa olleen bändinsä, samoin muut muusikot jättivät vanhat kokoonpanonsa. Tukat ajeltiin ja alastomat yläkropat öljyttiin.

Flake ei enää pitänyt itseään pelkkänä kosketinrunkkarina. Hän pystyi tarjoamaan musiikillisia ajatuksia kappaleen tekoprosessiin ja toteuttamaan niitä. MIDI oli keksitty ja saatavilla, ja sen myötä ääniä saattoi käsitellä monipuolisemmin ja kerrostaa. Soittotaidoiltaan hän väittää yhä jääneensä 10-vuotiaan musiikkikoululaisen tasolle, mutta tämä ei pidä paikkaansa. Soittotaidon voi todeta vaikka tältä livevideolta, jossa Lorenz säestää Till Lindemania klassisella pianolla kappaleessa Mein Herz Brennt.

Viinaa kosketinsoittaja käytti jossain vaiheessa rankasti, mutta Rammsteinin myötä sekin väheni. Yhtye pakotti Flaken katsomaan videolta keikan, jossa hän soitti päihtyneenä, eikä hän sen jälkeen enää kiivennyt humalassa lavalle.

”Kosketinrunkkari” kertoo Rammsteinista varsin vähän, mutta se kertoo kaiken tarpeellisen. Musiikin tekemisen riemun, yhteisöllisyyden tarjoaman tuen, esiintymisen tuomat vaihtelevat kokemukset. Päähenkilöstään Flakesta se piirtää aidosti eksentrisen ja sympaattisen kuvan. Muusikko harrastaa vanhoja autoja ja lukemista, varsinkin kiertueilla. Hän kirjoittaa pitävänsä enemmän musiikin tekemisestä kuin esittämisestä.

Flake Lorenz on naimisissa ja hänellä on viisi lasta. Hän asuu edelleen Berliinissä ja soittaa alkuperäiskokoonpanolla yhä esiintyvässä Rammsteinissa, jonka musiikkia bändi itse sanoo "tanz-metaliksi" (tanssimetalliksi) ja kaikki muut industrial metalliksi.
Suosittelen ”Kosketinrunkkaria” kaikille, joita kiinnostaa Saksan lähihistoria, sikäläinen punkkiskene ja koskettimien soittaminen, sekä tietysti Rammsteinin faneille. Osa jutuista kannattaa ottaa suolanokareen kera, sen verran vauhdikkaita anekdootit ovat. Yhtyeen muusikoista kirjallisuusmiehiä on myös kaksi runokokoelmaa julkaissut Till Lindemann.

Katkelmat teoksesta Flake. ”Kosketinrunkkari.” Minerva Kustannus 2016
Helsingin Sanomien arvostelu ”Kosketinrunkkarista”
Flake Lorenzin haastattelu Kaaoszinessä