Naisten oikeudet eivät ole sadassa vuodessa edistyneet riittävästi. Miksi naiset tyytyvät niin vähään?
Näihin pohdintoihin kirvoitti paitsi taannoinen kotihoito/päivähoitokeskustelu, myös Naisasialiitto Unionin piirissä tälläkin hetkellä käytävät keskustelut Naisasialiitto Unionin jäsenyyden avaamisesta sekä seksin ostokiellosta. Keskustelu on kiihkeää eikä aina kovin laadukasta. Tämäkään puheenvuoro ei ole laadukas, koska olen turhautunut ja vittuuntunut. Kirjotan sen kuitenkin, koska saanpahan se siten pois alta. Lupaan rakentavampia puheenvuoroja sitten tulevaisuudessa.
Naisten äänioikeus oli merkittävä saavutus, koska sen jälkeen naiset ovat osallistuneet yleiseen demokratiakehitykseen. Tämä on parantanut myös naisten asemaa erityisesti hyvinvointivaltiossa. * Kiitos siis ensimmäisen polven feministeille yleistä demokratiakehityksestä, mutta naisliikettä sinänsä tämä sukupolvi ei merkittävästi vienyt eteenpäin.
Perhekeskeisyys tekee karhunpalveluksen
Anu Siflverbergin ansiokkaassa kirjoituksessa Helsingin Sanomissa (24.3.) käsiteltiin kotihoidon tukea mahdollisena köyhyysloukkuna työikäisille naisille. Työpaikkojen, varsinkin mielekkäiden työpaikkojen puuttuminen on ilmiselvä vastaus, miksi edelleenkin nainen jää mielellään kotiin. Jostakin syystä se työpaikka kuitenkin usein löytyy, miehelle. Jos ongelma on työpaikkojen absoluuttinen puute, miksi sitten perheen isä pääsee töihin?
Ongelma on rakenteellinen, eli erityisesti tämän ikäisille naisille ei tahdo löytyä mielekkäitä työpaikkoja. Syy on joko työnantajien syrjivässä rekrytoinnissa, tai työpaikan liian alhaisessa palkassa (ei kannata mennä töihin, koska joutuisi maksamaan päivähoitomaksuja), tai ollaan kouluttauduttu alalle, jolla ei tällä hetkellä riitä töitä. Nämä kaikki ovat asioita, joihin voidaan poliittisella tai yhteiskunnallisella toiminnalla vaikuttaa.
Usein kotiin jäämistä ei edes viitsitä perustella työpaikan puuttumisella, vaan vedotaan lapsen parhaaseen, kiintymyssuhdeteoriaan, "meidän perheen yksilölliseen valintaan". Kuten 1800-luvulla, keskustelun perusteella osalle naisista tärkein kysymys on edelleen, mistä saada elättäjä itselleen. Oli elättäjä sitten mies (porvarilliset naiset) tai hyvinvointivaltio (vasemmistolaiset naiset).
Miksi naiset tyytyvät niin vähään, taistelemaan pöydältä putoavista murusista? Vaikka heidän pitäisi olla mukana kattamassa pöytää niin, että siitä riittäisi kaikille. Oikea vastaus on, että ovathan he mukana: työnantajina, päättäjinä, yrittäjinä. Mutta tämä ei auta naisliikettä. Päin vastoin, osalle naisliikkeen radikaaleista aktivisteista on ongelma, että naiset ottavat vastuuta nykyisessä systeemissä, kohoavat johtajiksi, jotta voisivat käskyttää muita. Pitäisi murtaa systeemi pala palalta. Ja sitten ollaan taas lähtökuopissa.
Kotihoidon tai päivähoidon valitseminen on sivuseikka. Tärkeämpää on kysyä, miten naisten taloudellista ja poliittista asemaa pystyttäisiin parantamaan. Vai kuvitteliko joku, että lapset eivät aikanaan kasvaisi aikuisiksi, meidän rakentamamme yhteiskunnan jäseniksi?
Sama koskee muita feministisessä keskustelussa esiintyviä perheeseen ja lisääntymiseen liittyviä kysymyksiä. Kun poliittiseksi kysymykseksi nostetaan joko "oikeus" synnyttää lääkkeellisesti tai ilman lääketieteen apua, ei tarvitse ottaa vastuuta siitä, että tekee lapsia ylipäätään. Oli perheellä sitten taloudellisia tai sosiaalisia edellytyksiä lasten hankkimiseen tai ei. Koska totta kai hyvinvointivaltion lapsilla on oikeus toimeentuloon.
Mietin joskus, katsommeko me koulutetut hyvinvointivaltion naiset syntyneemme maailmaan vain lunastamaan meille annettuja lupauksia: saatte tietyn toimeentulon, niin monta lasta kuin haluatte, kaikki vapaudet ja oikeudet eikä teidän tarvitse koskaan kohdata kärsimystä. Ja jos kohtaamme kärsimystä, olemme uhreja. Mutta se ei mene niin. Yhtään kenellekään ei ole luvattu syntymässä, että hän ei joutuisi elämässään kärsimään.
Niinpä jos hankkii lapsia, voi joutua siihen tilanteeseen, että joutuukin kasvattamaan heidät yksin, ilman puolisoa. Sama koskee miehiä. Jos herra eroaa pikkuvaimosta ennen kuin lapsi on ehtinyt edes syntyä, voi olla niin, että lasta ei tapaakaan yhtä usein tai harvoin tai ylipäätään silloin, kun haluaisi. Voi joutua maksamaan elatusmaksua. Elämä on kovaa.
Queer eli "hei, me uhriudutaan"
Sloganin mukaan et ole uhri, jos muut ryhmät pyrkivät saamaan etuoikeuksia, joita sinulla jo ennestään on. Tällä tarkoitetaan esim. "miesaktivisteja", jotka valittavat, että tasa-arvo menee jo liian pitkälle. Valitettavasti joillakin queer-feministeiltä jää huomaamatta se, että he harrastavat ihan samaa. Nykyisessä keskustelussa kuka tahansa voi olla uhri. Siis joka vitun ikinen, mies tai nainen, jokainen joka seksuaalisen suuntautumisensa, vammansa, sukupuoli-identiteettinsä tai neurologisen epätyypillisyytensä vuoksi poikkeaa jollakin tavalla normista.
Toisen aallon feminismin aikaan miesten saattoi olla rasittavaa keskustella naisaktivistien kanssa, koska nainen pystyi joka tilanteessa esittämään itsensä patriarkaatin uhrina. Nykyään marginaalisuuteensa voi vedota melkeinpä kuka tahansa. Tärkeä keskustelu ja isot kysymykset liittyvät siihen, onko ihmisillä yhtäläinen mahdollisuus osallistua yhteiskuntaan, käydä töissä, perustaa perhe, puhua suunsa puhtaaksi. Tulla ylipäätään kohdatuksi arvokkaana ihmisenä. Ongelma on, jos marginaalin halutaan määrittävän koko elämää ja kaikkia keskusteluja, koska se on tie, jolla ei ole loppua.
Sillä kun uhriposition omaksuu identiteetikseen, ei tarvitse olla vastuussa omista valinnoista, ei mistään.
Uhrin ei tarvitse ottaa osaa rakentavaan keskusteluun. Ei, koska hän on uhri ja altavastaajan asemassa. Muut keskustelijat ovat "hegemonian" edustajia. Liian perhekeskeisiä homoja, liian perinteisiä naisia, liian reippaita vammaisia. Suostuvaisia yhteiskunnan pikku marionetteja. Näin marginaalit nostetaan keskiöön. Pasifismi tai toisen kunnioittaminen, ne ovat aivan liian vanhanaikaisia käsitteitä, nyt marssitaan marginaalista keskiöön keskisormet pystyssä. Uhrin ei tarvitse olla vastuussa omista valinnoistaan, koska ne ovat ne muut, jotka sortavat häntä.
Queer-aktivistit kamppailevat myös "turvallisen tilan" puolesta. Turvallisinta on, jos olet itse vähän punk, marginaalia, vaihtoehtoinen. Vaihtoehtoisen tilan perustajat määräävät säännöt, joita muiden pitää heidän tilassaan, kahvilakekkereillä, elokuvanäytöksessä tai kokouksessa noudattaa. Jos et suostu, sinulle tehdään selväksi, että seuraavan kerran ei ole tulemista. Tällainen menettely on traagista etenkin pienemmissä kaupungeissa. Koska pahimmassa tapauksessa feministisestä aktivismista kiinnostunut mutta ei tarpeeksi kaveripiirin silmissä kunnostautunut henkilö suljetaan kokonaan ulkopuolelle.
Entäpä sitten?
Ihan ensiksi nainen tai naiseksi itsensä kokeva voisi yrittää arvostaa itseään. Tarkastella omia aikuisiällä tekemiään valintoja. Hyväksyä ne tehdyiksi, vaikka ei olisi tähänhetkiseen tilanteeseen niin tyytyväinenkään. Miettiä, miten voisi parantaa omaa asemaansa, mutta arvostaa itseään yhtä kaikki.
Tämän jälkeen on helpompi arvostaa toisia. Osallistua vaikkapa keskusteluun siitä, pitäisikö Naisunionin jäsenyys avata "ihan kaikille", tai naisten lisäksi miehille, miten asian haluaakaan ilmaista. Eikä haukkua niitä, jotka näkevät tai ajattelevat toisella tavalla. Voi osallistua keskusteluun seksin ostokiellosta ja arvostaa muita keskustelijoita ja heidän näkemyksiään.
Turvallisemman tilan periaatteet ovat oikein hyviä. Periaatteiden pitäisi koskea myös näitä edistyneempiä queer-aktivisteja: ei heidänkään pitäisi muutamasta väärästä sanavalinnasta tai suunnilleen toisten ihmisten ulkonäöstä olettaa, millaisia ihmisiä nämä ovat.
Ennen kaikkea pitäisi heitellä kiviä vasta sitten jos on itse synnitön. Valta-analyysi on hyvästä, mutta jotta keskustelu pääsisi myös etenemään, ei pitäisi koko ajan joutua palaamaan siihen kysymykseen, kuka nyt katsoo toista pitkin nenänvartta. Koska väheksyvä tai toiset sivuuttava käytös on synti, johon tällä hetkellä syyllistytään ihan joka puolelta, myös marginaalista.
Sanasto:
Ensimmäisen aallon feminismi. Esim. naisten äänioikeuskamppailu (tuolloin ei kuitenkaan käytetty sanaa feminismi).
Toisen aallon feminismi. Radikaali feminismi, joka nosti keskiöön naisen kokemuksen, usein myös naisen ruumiin.
Kolmannen aallon feminismi: feminismi, joka entistä enemmän ottaa huomioon ihonvärin, yhteiskuntaluokan ja seksuaalisuuden vaikutuksen yksilön asemaan
* Kuvitelkaapa tilannetta, jossa naisten äänioikeuskamppailua olisivat johtaneet 70-luvun feministiseparatistit. He olisivat perustaneet naisten (vaihtoehtoisesti lesbojen) parlamentin johonkin kommuuniin ja kansallisessa parlamentissa istuisivat edelleen vain miehet. Jos kamppailua olisivat johtaneet akateemiset kolmannen aallon feministit, he olisivat jääneet riitelemään keskenään siitä, kuka saa edustaa "naisia" tai kenen "kokemus" pääsee esiin, eikä äänioikeutta oltaisi saatu sittenkään.
Kirjoittaja on Unionin jäsen
