Pöydän toisella puolella I

Olen monta kertaa halunnut blogata pienkustantamisesta, mutta otsikko on täysin riittämätön kattamaan sitä kirjoa, josta kirjailijan, journalistin, osuuskunnan jäsenen, kirjoittajaohjaajan ja fandomin jäsenen elämäntapa muodostuu. ”Pöydän toisella puolella” kattaa nämä alueet jokseenkin kaikki. Alueita yhdistää se, että siinä ollaan vastakkaisella puolella sitä pöytää, jonka ääreen kirjailija mielikuvissa sijoitetaan.

Toimittajana haastattelen kirjailijoita, kustannustoimittajana toimitan muiden tekstejä, tapahtumissa ja coneissa istun niin yleisössä kuin paneeleissakin, kirjoittajakoulutuksessa olen se ohjaaja, en vain omaan taiteeseensa keskittyvä kirjoittaja. Yhden työpäivän aikana roolit voivat vaihdella monta kertaa. Koska roolit ovat limittäisiä, en edes yritä erotella niitä toisistaan. Ainoastaan journalismiin minulla on muodollinen koulutus, kaiken muun olen opetellut työn ohessa.

Riku Korhosen kanssa Roosalupilla tammikuussa. Kuva: Hannu Peltonen

Kollega Juha-Pekka Koskinen kirjoitti blogissaan vastikään, ettei tiedä mitä se myyttinen, kotona uurastava kirjailija tekee: ”Kollegat, nuo pirulaiset, ovat kaikki erilaisia, joten paha on yleistää.” JP Koskinen on tuottelias ja nopea kirjailija, minä taas olen helvetin hidas. Siitäkin syystä teen tätä kaikkea muuta. (Omaa kirjailijan päiväänsä on muuten avannut myös Anneli Kanto).

Tänä keväänä olen ohjannut kirjoittajaryhmiä muun muassa työväenopistossa, kesäyliopistossa ja Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien kurssilla. Lehtijuttuja en ole ehtinyt kirjoittaa, mutta olen haastatellut kirjailijavieraita Tampereen proosaklubilla.

Aika

Virolaisten runoilijoiden teksteistä suomennettiin viime vuosikymmenellä antologia, jolla oli mainio nimi Ajattelen koko ajan rahaa. Minä ajattelen koko ajan aikaa, sitä on liian vähän, se juoksee silmien edestä ja sormien läpi ja loppuu kunkin päivän osalta aivan liian pian. Tällä hetkellä en joudu laskemaan niin visusti joka penniä, mutta joudun budjetoimaan aikani ja voimavarani tarkasti.

Olen 35-vuotias, eikä minulla ole koskaan ollut vakituista työpaikkaa. Valmistuin media-alalle viime vuosikymmenen puolivälissä, jolloin mediatalot alkoivat irtisanoa porukkaa. Olen ollut freelancer lähes koko työurani. Tuntuu, että koko ajan pitää työskennellä entistä kovemmin, jotta saisi edes nykyisen työtilanteensa pidettyä, saati kohennettua sitä. Koko ajan on uutta opittavaa. Vasta viimeaikoina olen tajunnut esimerkiksi jälkihoidon merkityksen, eli suhde asiakkaaseen ei katkea, kun viimeinen työ on saatu päätökseen, vaan yhteydenpidon pitäisi jatkua jollakin tavalla, jos haluaa lisätöitä.

Archipelaconissa Maarianhaminassa 2015 ruotsalaisten kirjailijoiden Kristina Hårdin ja Karin Tidbeckin kanssa. Kuva: Juri Timonen

Minulla ei ole vapaa-aikaa. Kirjoitan tai toimitan aamulla ja luen, lähetän sähköposteja ja hoidan muutenkin juoksevia asioita illalla. Lomat vietetään niin, että lapsi tulee mukaan työmatkoille. Toukokuussa hän pääsee Uppsalaan kielikylpyyn pelaamaan kännykällä, kun vanhemmat ovat scifi-tapahtumassa esiintymässä. Kesänvietto mökillä on vuoden tärkeä työlohko, silloin kirjoitetaan saunakamarissa, kun ei ole opetusta tai muita keikkoja.

Palkaton työ on myös työtä. Pitäisi kirjoittaa blogiin ja päivittää sosiaalisen median tilejä. Osuustoiminnalla pyrimme kasvattamaan arvoa omalle yrityksellemme juurikaan nostamatta siitä itsellemme palkkaa. Marginaalisen kirjallisuudenlajin kuten spefinovellin kustantamiseksi osuuskuntamalli puolestaan on välttämätön, kun kaupallinen kustantaja ei yleensä näin pienen yleisön kirjallisuuteen tartu.

Elämä

Työn ja vapaa-ajan sekoittuminen on tietysti ammatinvalintakysymys, mutta välillä törmään teollisen työn yhteiskunnan rajoituksiin ja asenteisiin. Illat ja viikonloput meillä jompi kumpi vanhemmista on usein opettamassa tai kokouksessa, eli se ei ole mitään perheaikaa. Omat ja lapsen harrastukset ja esimerkiksi vanhempainillat jäävät tämän vuoksi helposti väliin, ei auta, vaikka meillä päivällä olisi teoriassa paremmin aikaa kuin normaaliyhteiskunnan työssäkäyvillä vanhemmilla. Joka kerta hävettää, kun pyydämme lapselle lupaa olla ylimääräinen päivä poissa koulusta vanhempien pitkän viikonloppumatkan takia. Meillä ei ole kotikaupungissamme verkostoja tai sukulaisia, jotka voisivat lähettää lapsen kouluun ja olla iltapäivällä kotona tiukassa tilanteessa.

Vapaata freelancerin päivärytmiä ei ole, sillä lapsen koulu alkaa joka päivä kahdeksalta. Toisaalta pikkukoululainen ei joudu viettämään iltapäiviään yksin, koska yleensä aina vähintään toinen vanhemmista on kotona, toisaalta työpäivä helposti katkeaa, kun lapsi tulee koulusta kotiin.

Taannoin hain alennusta lapsen päivähoitomaksuihin, kun perheen tulot putosivat toisenkin vanhemmat jäätyä freelanceriksi. Kokosin apurahapäätökset, niukat palkkanauhat ja muut tositteet kuoreen ja postitin suunnittelijalle. Päätöksen saamiseen kesti melkein vuosi, tosin onneksi laskua ei pätkähtänyt tuolta ajalta yhtäkkiä maksettavaksi. Työvoimaviranomaisten kanssa en ole edes yrittänyt asioida sitten vuoden 1999.

Markkinointi

Oman lohkonsa ajasta haukkaa markkinointi. Tämä on se asia, jota yritän koko ajan juosta kiinni, mutta joka koko ajan karkaa. Markkinoinnin ja myynnin alkeellisuus on usein meikäläisten kulttuurialan osaajien ongelma. Kirjailijat kyllä kiltisti perustavat some-tilejä ja osallistuvat tapahtumiin, mutta ajattelutapa useinkin on, että se nyt menee siinä sivussa. Mutta jos kirjailijan pitäisi elättää itsensä käytännössä yrittäjänä, ei voi olettaa, että markkinointi siinä sivussa vain "hoituu".

Tätä asiaa ei voi korostaa liiaksi. Varsinkin jos on uusi alalla, ei ole niin kuuluisa kirjailija että naistenlehdistä varsinaisesti soiteltaisiin, eivätkä toimivat verkostot esimerkiksi keikkojen saamiseksi ole vielä syntyneet, vapaa kirjoittaja joutuu markkinoimaan itseään. Markkinointia ei voi tehdä kaiken muun ”päälle”, vaan sille on osoitettava oma aikansa ja paikkansa. Kyllä, tämä tarkoittaa, että jotakin muuta jää tekemättä.

Osuukumman mainosvideon kuvauksissa. Kuva: Hannu Peltonen

Olen oppinut hyväksymään sen, että markkinointiin käytetty aika on pois kirjoittamisesta: jalkatyö kirjakaupoissa (kirjailijavieraille ei yleensä makseta), seminaareihin ja ilmaistapahtumiin osallistuminen, yhteydenpito esimerkiksi eri koulutusten järjestäjiin, juttujen kaupitteleminen julkaisuihin, nettisivujen näpertäminen tms. vievät tuhottomasti aikaa. Viime kädessä hakemusten tekeminen on myös markkinointia jollekin, apurahan myöntäjille.

Mutta leipää ei tule pöytään vasta siitä, että on kirjoittanut hienoja kirjoja tai on todella hyvä asiantuntija, vaan jonkun pitää ensin tulla tietoiseksi kahdesta edellä mainitusta seikasta. Freelancerina työskentely ei tarkoita sitä, että saa tehdä mitä haluaa, vaan siinä joutuu tekemään uhrauksia myös tylsempien asioiden eteen. Viikottainen joogatunti tai keramiikkakerho jää väliin, tai HBO:n sarjan uusi jakso. Se on valitettavaa.

Minäkään en osaa tai muista tai tajua kertoa tekemisistäni aina edes silloin, kun siitä olisi välitöntä hyötyä. Mutta markkinointiin voi yrittää kehittää myös positiivisen asenteen. Ajatella, että olkoonkin, että Suomessa on perinteisesti ollut paheksuttavaa nostaa omaa häntäänsä. Ollaan me ylpeitä tekemisistämme ja kerrotaan, missä mennään. Mallia tarjoavat vaikkapa amerikkalaiset kollegat.

Jos ei alkuvaiheessa ei pysty panostamaan verkostojen luomiseen, voi olla hyvä ratkaisu kokeilla ensin siipiään päivätyön ohella. Myös työttömyyspäivärahan lisäksi saa nykyään tienata sen 300 euroa kuussa ennen kuin se vaikuttaa tukiin. Tämä voi riittää siihen, että saa freelancer-hankkeensa vauhtiin, ainakin vähäksi aikaa. Keljuin tilanne on niillä, joita karenssi uhkaa, he joutuvat seulan tiukimman soveltamisen mukaan periaatteessa kirjoittamaan salaa.

Lopuksi:

Tavattoman onnellinen olen, jos satun jostain saamaan apurahaa. Apuraha merkitsee minulle mahdollisuutta keskittyä edes lyhyiksi jaksoiksi kirjoittamaan ilman tätä kaikkea muuta. Apurahat ovat monille kirjailijoille myös työn ensisijainen edellytys.

Tässäpä tämä ensimmäinen osa. Seuraavaksi kirjoitan osuustoiminnasta.

Pää pystyyn, kulttuurin tekijä

Tänään tunnen syvästi puhetyöläisen eli opettajan tai esiintyjän osan kehossani. Tarkemmin sanottuna kurkussani. Flunssaa on jatkunut pari viikkoa ja toivon, että ääni kestää. Kävin eilen palauttamassa viimeiset päiväkirjat ja jatkolistat työväenopiston toimistoon. Lauantaina opetan koko päivän Orivedellä. Tammikuussa alkavat uudet työväenopiston ja kesäyliopiston kurssit.

Valittelin kollegoille palkkiotason vaihtelua sekä ohjauskeikoilla että lehtien avustajana. Yleensä maksetaan mieluummin vähemmän kuin enemmän. Ystäväni totesi, että maksajat ovat huomanneet, että tekijöitä on tarjolla myös ilmaiseksi. Ongelma on, että kukaan ei tiedä, mikä on seuraava ansaintalogiikka esimerkiksi kirjailijantyössä. Muuttuuko kirjallisuus kokonaan apurahataiteeksi, vai muuttuvatko kirjailijat jonkinlaisiksi kouluttajiksi tai hyvinvointikonsulteiksi?

Myös Saska Saarikoski (HS 10.12.) tuntee syvästi kulttuurialan ahdingon, niin syvästi, että on jopa peloissaan. Kauhun vallassa ei ole kiva kieriskellä. Huolipuheesta hän pyrkiikin löytämään tien voimaantumiseen ja rohkeisiin irtiottoihin. Entäpä jos tsemppaisimme yhdessä?

Sitä paitsi, mikä loppujen lopuksi on vialla? Kirjailijat eivät tunne halpatyöntekijöiden ahdinkoa, koska he eivät kuitenkaan tee mitään oikeita töitä. Kirjailijat inisevät pikkuasioista, kuten siitä, että muuta työtä tekevien kirjailijoiden osuus (52 % kyselyn mukaan) muutetaan aamu-Hesarin pääkirjoitukseen 16 % prosentiksi. Kaikki (Hesarissa) tietävät, mikä totuus on. Että ne kulttuurin tekijät kieriskelevät pelosta, koska eivät ole tarpeeksi lahjakkaita tai hyviä, ja lopun aikaa juovat kahvia ja polttelevat röökiä ja valittavat, miten kurjaa niiden elämä on.

Vain vakituisessa työsuhteessa (kuten Hesarin toimittajana) tehty työ on oikeaa työtä. Paitsi se halpatyö, jota sitäkään ei tätä nykyä taideta tehdä juuri vakisopimuksilla, mutta sitä Saarikoski ei taida muistaa. Muistaapa mainita Arto Salmisen, vaikka uskallan veikata, että lähimpänä taksikuskin työtä helsinkiläinen toimittaja on ollut takapenkillä istuessaan.

Mutta asiaan. Pelottaako minua? Ei pelota, koska ei ole aikaa. Pitää tehdä töitä. Kirjoitan, kustannustoimitan, ohjaan ryhmiä, teen lehtityötä. On kaksi eri asiaa vakuutella itselleen "you can do it" ja olla samalla huolissaan kehityksestä, joka leikkaa mahdollisuuksia muilta.

Jos nyt unohdetaan hetkeksi yleistykset ja tarkastellaan kulttuurin tekijän ansaintapalettia ihan oikeasti, huomataan, että se on monipuolinen mutta samalla ohut. Käytännössä työtä joutuu sekä lehtiavustaja että tuntiopettaja tekemään enemmän, kun samalla palkkiotasoa pyritään laskemaan.

Kirja-alan perinteiset kivijalat ovat murtuneet kymmenessä vuodessa. Hesarin kulttuurisivut, kritiikit, kirjakauppojen näytevarastot, vanhat käytännöt jotka tukivat kirjan näkyvyttä ovat menettäneet merkitystään. Kaverini totesi, että hän törmää toistuvasti Katja Ketun kasvoihin, hiuksiin ja vartaloon, muttei ole juuri nähnyt esimerkiksi kritiikkejä Yöperhonen-kirjasta. Kirjallinen viihde, joihin Finlandia-palkinnon jakaminen ja kirjamessutkin oikeastaan lukeutuvat, ovat pönkittyneet ja saaneet lisää merkitystä. Mutta näillä viihdeareenoilla juhlivat oikeastaan vain suurimmat nimet.

Kun kirjan myyntitulot eivät riitä kattamaan elinkustannuksia, tienesti on saatava jostain muualta. Tuntuu vähän oudolta, että kirjailija olisi puhetyöläinen tai esiintyjä. Kuitenkin on jo pitkään ollut niin, että kirjailijoiden tulot voivat koostua suurelta osalta erilaisista vierailuista. Kun kirjan julkisuus muuttuu, maksajien keskuudessa tuntuu olevan iso epäselvyys siitä, onko kirjailijan esiintyminen mainosta omalle tuotannolle (tyyliin omalle ”yritystoiminnalle”) vai onko se ammattilaisen antamaa opetusta tai koulutusta. Tai esiintymistä, esiintymisestäkin maksetaan niille jotka yrittävät elää, no, esiintymällä.

Periaatteessa asiassa ei pitäisi olla mitään epäselvää. Eihän konsulttiakaan kutsuta kouluttamaan ja sanota, että sinähän saat tästä keikasta yrityksellesi mainosta.

Sen sijaan esimerkiksi kirjamessuilla kaikki esiintyvät ilmaiseksi (”mainosta”). Eikä asia ole näinkään yksinkertainen. Marginaaliselle kirjallisuudenlajille on ylipäätään elintärkeää, että syntyy yhteys lukijoihin ja saman asian äärellä liikkuviin. Ei silloin istuta kotona ja odoteta että palkataan esiintymään, vaan mennään ja tehdään. Kirjallisuudessa nyt kuitenkin on pohjimmiltaan kysymys kommunikaatiosta ja kohtaamisesta.

Ylen uutisessa Runeberg-kirjaraati valittelee, että kirja on vaikeampi saada lukijan tietoisuuteen kuin koskaan. Mutta asian ei ole pakko olla näin.

Kollega esitti muutaman huomion: nettikaupat ja sähkökirja periaatteessa mahdollistavat kirjan leviämisen laajemmalle kuin koskaan. Kustantamot ovat suureksi osaksi luopuneet ”keskikaartin” kirjailijoiden mainostamisesta, vaikka mainostus on perinteisesti ollut tapa saattaa lukijat ja kirjat yhteen. Myös myyntitoimien tehokkuudesta on kirjailijoilla ja kustantamoilla (tai agenteilla) eriäviä käsityksiä.

Mitä oikeastaan haluan sanoa? Haluaisin sanoa, että pää pystyyn, kirjailijat ja toimittajat.

Haastattelin taannoin kustannusalan vaikuttajaa, joka sanoi, että se on ihan läpikyllästynyt siihen, että alallamme ollaan ihan koko ajan niin kauhean huolissaan ihan kaikesta. Jatkuva valitus kirja-alan synkkyydestä ainakaan auta nostamaan sen arvostusta. Ja kyllä, huolipuhetta on liikaa verrattuna siihen, miten kiinnostavia asioita kirjallisuudessa tapahtuu tälläkin hetkellä.

Kulttuurin tekijöiden pitäisi itse arvostaa itseään enemmän. Miten meitä voitaisiin arvostaa pääkirjoitussivuilla, jos emme tee sitä itse? Ei pidä vain kumartaa vain nöyränä sille, että voi voi, asiakas on oikeassa, pelaa mieluummin Angry Birdia puhelimella kuin lukee ja me ollaan huonoja kun kirjamyynti laskee, oma vika, ruoskitaan itseämme. Oi ja voi!

Ystäväni kutsuisi tätä rakenteelliseksi läheisriippuvuudeksi. Mieluummin seison omilla jaloillani kuin roikun vahingollisessa suhteessa.

Ajattelen myös, että Saska Saarikoski heijastaa omia pelkojaan kuvitteelliseen kulttuuriväkeen.

Meillä voi samaan aikaan olla kova kulttuurilehdistö, ammattitaitoisia kriitikoita ja hyviä kirjailijoita, monipuolisia kirjastoja ja viihtyisiä kirjakauppoja. Juuri tippui postilaatikosta laadukas kirjallisuuslehti Kosmoskynä. Ja osuuskuntia! Ja kustantamoissa on ammattitaitoa, ja mainitsinko jo kirjailijat?

Puhumattakaan lukijoista, jotka ovat arvokkaita joka ikinen.

Samaan aikaan meillä on kehitystä, jossa itsensä työllistävänä on entistä vaikeampi saada sosiaaliturvaa, mediayhtiöt ajavat palkkioita alas ja hallituksen politiikka kurjistaa köyhimpien oloja.

Sivistyksen ja kulttuurielämän olemassaolo ei oikeuta sitä, että toimittajat ja kirjailijat voisivat jäädä lepäämään laakereillaan.

Eikä siihen ole mahdollisuuttakaan. Joten työ jatkuu, ja työn iloa toivotan myös Sanomataloon. Sillä ilo ei vähene siitä, että arvostaa myös toisen työtä.

Kadonnut romaani

Anja Snellmanin romaani Maru ei sitten ilmestynyt eikä ilmesty. Näin päättelin oheisen linkin kommenttilaatikosta. Romaani mainitaan edelleen mm. Wikipediassa kirjailijan teosluettelossa, mutta syystä tai toisesta se vedettiin kustannusohjelmasta pois. Snellmanin (ent. Kaurasen) kynänjäljen ihailijana se on tietysti sääli, mutta syy romaanin poisvetämiseen oli varmaankin hyvä.

Huomasin asian siitä syystä, että Hesari kertoi tänään Julkisen sanan neuvoston ratkaisusta, jonka mukaan Facebook-seinällä julkaistua päivitystä saa siteerata lehdistössä. Linjaukseen johti Snellmanin kantelu Iltalehden toiminnasta. Perustelu menee jotenkin niin, että päivityksiä saa siteerata Journalistin ohjeiden mukaisesti ilman lupaa, jos niiden julkaisu ei loukkaa kenenkään yksityisyyttä. Eli tietojen pitää olla yhteiskunnallisesti merkittäviä, ja jos ne ovat arkaluontoisia, silloin pitää kysyä lupa. Eikun.

Otetaanpa alusta. Siis mitä tässä oikein linjattiinkaan? Päätöksessä sanotaan, että poikkeustapauksissa. Eli journalistin ohjeita noudattaen myös yksityisten ihmisten Facebook-sivut ovat julkisia, jos aihe on yhteiskunnallisesti merkittävä eikä kenenkään yksityisyyttä loukata. Ne, joiden mielestä pelkästään FB-kavereille kirjoitetun viestin julkaiseminen muulla on yksityisyyden loukkaamista, voivat siis jatkossa harkita entistä tarkemmin mitä julkaisevat.

Koko linjaus kuulostaa siltä, että harkinnan varassa ja tapauskohtaisesti edetään jatkossakin. Ymmärrän epämääräisen "linjauksen", koska tiedonhankintaa Facebookista ei ole mahdollista absoluuttisesti rajata millään järkevillä perusteilla. Yksityisasetukset voitaisiin ottaa lähtökohdaksi, mutta kun kaupallinen yhteisöpalvelu muuttaa asetuksiaan kuitenkin säännöllisin väliajoin, tähän ei voi nojata. Viisasta onkin suhtautua siihen Facebookiin kuin nettiin yleensäkin. Minkä sinne laitat, se on pahimmassa tapauksessa julkista riistaa.

Mutta alkuperäiseen aiheeseen. Oliko Snellmanin päivitys koskien ilmeisesti sisarensa kuoleman vuosipäivää yhteiskunnallisesti merkittävä? Snellmanin mielestä Iltalehti toimi kyseenalaisesti. JSN:n vastauksessa puolustettiin, että kirjailija oli itsekin kirjoittanut sisarensa kuolemasta mm. kolumnissaan ja aikoi tosiaan julkaista aiheesta myös romaanin. Viime syksynä myös toisen kirjailijan, Riikka Ala-Harjan, sisar oli puheenaiheena lehdistössä. Sisko syytti Ala-Harjaa omaisten kohtaloiden repostelusta kirjassaan.

Liekö päätökseen jättää Maru julkaisematta liittynyt samanlaisia seikkoja, emme tiedä. Kuvauksen perusteella Iltalehden juttu aiheesta oli melko tyhjänpäiväinen. Maru-romaanille olisi todennäköisesti löytynyt lukijoita. Sellaiset aiheet kuin avioero, läheisen kuolema sekä sairastuminen ovat niin yleisiä kokemuksia ihmisten elämässä, että kosketuspintaa kuvittelisi löytyvän - samalla kun luemme, voimme sitten moraalisesti muka paheksua että tässä taas paha kirjailija panee lihoiksi lähisuhteensa.

Jää nähtäväksi, mitä seurauksia JSN:n linjauksella on, jos mitään. Omasta puolestani olisin kuitenkin valmis linjaamaan, että jos ostaa iltapäivälehden lukeakseen tyhjänpäiväisiä julkkisjuoruja, vastuu siirtyy lukijalle.

Romaani puutteessa lohdutan itseäni lukemalla uudelleen Anja Snellmanin viime keväänä julkaiseman pamfletin Ivana B. Ihan siitä ilosta, että vasta Voiman jutun luettuani tajusin otsikon sanaleikin. Olen näin hidas. Maria Pääjärvi kysyi sinänsä ansiokkaassa Voiman jutussaan, miksi keski-ikäisten naisten autofiktion pitäisi kiinnostaa. Minua kiinnostaa siksi, että Snellman kirjoittaa paremmin, parempia lauseita kuin suurin osa muista suomalaisista kirjailijoista. Siksi. Ivana B:n pitäisi puolestaan lukea jokaisen, joka haluaa nykypäivänä kirjailijaksi.

Tosikon kirjallisuusblogi

Kiitokset viikonloppuna ilmestyneelle Hesarin Kuukausliitteelle, joka Kirjallisuuden kentällä -jutullaan poistaa viimeisetkin rippeet siitä uskosta, että itse kirja olisi kiinnostava, ei kirjailija tai hänen brändinsä. Jutussa on sijoitettu kotimaiset kirjailijat jalkapallokentälle eri pelipaikoille. Saamme lukea, että kärjet Oksanen ja Rimminen ovat hankalia, pitelemättömiä ja maalinahneita. Fagerholm puolestaan on yllättävä nousija, joka panee itsensä likoon.

Idealismista on vain haittaa, jos ei halua pahoittaa mieltään. Kiitokset myös siitä, että graafisen tiivistyksen jälkeen itse kirjoja ei tarvitse enää lukea ymmärtääkseen niiden paikkaa tai hahmottaakseen niiden merkitystä, se olisikin liian vaivalloista.

Ymmärrän vertauksen viihdearvon, mutta mitä ihmeen iloa tällaisesta jutusta on lukijoille, suomalaisesta kirjallisuudesta puhumattakaan? Lukuunottamatta sitä, että jutussa tiivistyy ajan suhtautuminen kirjallisuuteen yleensä. Suomen kirjallisuuden All Stars listaa klassikot, mutta kertooko Minna Canthin tuotannosta mitään järkevää se, että kirjailijaa kuvataan "väkivahvaksi"? Ei kerro. Samanlaisia ympäripyöreitä tiivistyksiä voi lukea kustantajien Vuoden kirjat -luettelosta, kolmen sanan kuvauksia kirjoista. Paitsi, että nyt kolmeen sanaan ei tiivistetä kirjaa vaan itse kirjailija.

Tyhjänpäiväisen jalkapallojutun sijasta valtakunnan ykköslehden sivuilla voisi käsitellä vaikkapa sitä, miten nuortenkirjoissa luodaan jatkuvasti uusia ja outoja maailmoja perinteisen koululaiskirjallisuuden lisäksi. Nuortenkirjallisuus tuntuu kiinnostavan lehdistöä vähemmän, vaikka tekijät olisivat kuinka hyviä ja lukijoitakin riittää. Tai sitä, miten runouden kirjoittamisen (tai julkaisemisen) käy, kun kirjallisuus toimii yhä enemmän julkisuuden ehdoilla ja valokeilaan pääsevät lähinnä prosaistit. Mikko Rimminen ja Kari Hotakainen aloittivat runoilijoina, mutta Hesarin jutussa ei kentälle päästetty pelaamaan yhtään julkaisevaa lyyrikkoa.

Samassa lehdessä on pitkä, koskettava juttu Arto Paasilinnasta. Se kuitenkin käsittelee Paasilinnaa henkilönä: hänen perhettään, mökkiään, terveydentilaansa ja uraansa.

Olen tosikko ja nyrpistän tällaiselle "jos suomalainen kirjallisuus olisi jalkapallojoukkue" -jutulle. Ja omaan blogiini ryhdyn kirjoittamaan pelkkiä tylsiä ja vakavia juttuja hyvästä kirjallisuudesta.