Kirjakaupoilla Tukholmassa

Seuraa blogin toinen matkailujuttu tänä vuonna. Nimittäin Tamperehan on muuten hyvä paikka, mutta ulkomaisia lehtiä saa huonosti eikä erikoiskirjakaupoissakaan ole kauheasti valinnanvaraa. Onneksi ei tarvitse asua ulkomailla nauttiakseen niiden hyvistä puolista. Lähimpään läntiseen suurkaupunkiin ei ole kauhean pitkä matka ja toisella kotimaisella pärjää sielläkin . (Riippuu ihmisestä, kummalla "toisella".)

Meillä (=minulla ja puolisolla) on vakiokierros, jonka selvittää parissa tunnissa kävellen Slussenilta. Jos siis sattuu matkustamaan Viking Linella. Se menee näin: kävellään Söderille lauttasatamasta ja käännytään Malmtorgetin kohdalta kohti keskustaa Götgatanille. Siinä Wayne's Coffeen vieressä on kansainvälinen lehtikioski josta voi ostaa vaikka Film Internationalin, jos sitä ei kotikaupungin lehtikioskista satu saamaan. (En tiedä, miten on tilaajilla. Ainakin Sight & Soundin saadakseen puolison piti liittyä British Film Instituten jäseneksi.)

Lehtipisteen vieressä on sympaattinen kirjakauppa Söderbokhandeln. Aina vastaavassa kirjakaupassa Euroopassa vieraillessani mietin, miksei Suomessa tehdä tätä näin helposti. Yksi iso huone, seinillä hyllyt kattoon saakka täynnä kirjoja. Pitkä tiski jossa muutama matala pino ns. "helposti myytävää" kirjallisuutta. Ruotsalaiset ovat painattaneet mm. novellisarjan, jota myydään yksittäisinä, noin postikortin kokoisina vihkosina. Ohessa myytäviin, nätteihin pahvirasioihin voi koota haluamansa valikoiman vaikka lahjaksi. Yhteen rasiaan mahtuu ehkä neljä vihkosta.

Södermalmin jälkeen ylitetään Slussenin liittymäkaaos ja tullaan Vanhaankaupunkiin. Siinä Västerlångatanilla on Science Fiction Bokhandeln. Kirjakaupan tunnistaa julkisivussa kiipeilevästä lohikäärmeestä. Kolmessa kerroksessa kirjoja, sarjakuvia, pelejä ja loputtomasti krääsää. Ostin Affront-kustantamon spekulatiivisen fiktion antologian Maskinblod 3:n 159 kruunulla ja englanninkielisen Locus-lehden 85 kruunulla. Mukaan lapselle tuliaiseksi Tintti-figuuri (50 kr).

Västerlånggatanilta on muutama askel ylös Stortorgetille. Siinä tukholmalaisittain caffe lattea pahvimukista siemaillessaan voi luoda kaihoisia silmäyksiä Ruotsin Akatemian taloon ja toivoa, että joku heittäisi ikkunasta kirjallisuuden Nobel-palkinnon.

Vanhastakaupungista kävellään ripeästi keskustaan kohti Nordiska Kompanietin tavarataloa. Sen takana, Mäster Samuelsgatanilla on Akademibokhandeln, johon voi jälleen mennä ihailemaan edistynyttä kirjakaupankäymisen taitoa ja kirjojen esillepanoa. On lukupiiriä, kirjavinkkausta, kirjailijavierailua ja mukava kahvila keskellä kauppaa. Lehtihyllystä mukaan tarttui tällä kertaa ruotsalaisten harrastajiakirjoittajien oma aikakauslehti Skriva (65 kr).

Akademibokhandelnia kulmittain vastapäätä on halpakirjakauppa, josta puoliso hamstrasi DVD:itä. Halpakirjakaupassakin erottui esillepano: tämän vuoden Nobel-voittaja Patrick Modianon ruotsinnettuja teoksia vino pino, Augustpriset-palkintoehdokkaat aseteltuna omaan hyllyynsä keskelle liikettä. Enpä ole Runeberg-palkintoehdokkaita Kirjatorilla nähnyt pistetyn esille.

Siinä Tukholman keskustan kirjakierros kokonaisuudessaan. Hyviä vinkkejä otetaan vastaan kierroksen täydentämiseksi. Loppuhuomiona, että Ruotsia puhuu noin puolet enemmän ihmisiä kuin suomea, eli noin kymmenen miljoonaa ihmistä, ja ruotsinkielinen kirja-alakin on vastaavasti suurempi. En kuitenkaan haluaisi olla kirjailija Ruotsissa, ainakaan Tukholmassa. Jos Suomessa on vaikeaa erottua kaunokirjailijana niin Ruotsissa se lienee vielä vaikeampaa, eikä kirjailijoiden kuvista päätellen edes mahdollista ilman kallista kampausta. Metsäläisyys kunniaan!

Leikin loppu (leikki on vasta alkanut)

Kollega J.S.Meresmaa kirjoitti blogissaan yllättävistä asioista, jotka hänen arjessaan ovat muuttuneet kirjojen julkaisemisen myötä. Nämä ovat siis asioita, jotka eivät liity itse kirjoittamiseen vaan sosiaaliseen elämään ja esimerkiksi esiintymiseen.

Kirjoittava ihminen näkee maailman eri tavalla. Tämä ei riipu siitä, onko kirjoittaja julkaissut omaa teosta vai ei. "Kirjailijaa" voidaan pitää ammattinimikkeenä kirjoittavalle ihmiselle, jonka täytyy vastata omista painetuista sanoistaan. Erot kirjoittavan ja ei-kirjoittavan elämän välillä ovat enimmäkseen muita kuin ulkokirjallisia.

Silti "ammattikirjailijana" näitä yllättäviäkin muutoksia tulee eteen. Junalippuja tulee minunkin varattua paljon. Vielä enemmän kuvaani kirjailijan ammatista on ehkä muuttanut osuustoiminta eli Osuuskummassa toimiminen. Kun saan käteeni uutuusteoksen, en vain selaile teosta ja lue takakantta, vaan taitan kirjan keskeltä ja tsekkaan sidonnan laadun sekä tarkistan nimiölehdeltä painopaikan. Inton kustannustoimittajat katsoivat minua vähän oudosti viimeksi kun näin kävi.

Toinen kollega, Shimo Suntila kertoi epäilleensä muinoin, että kirjailijoilla on maailmasta ja kirjallisuudesta jotakin sellaista tietoa, jota hänelle ei ollut vielä paljastettu. Suntila on kirjoittanut aiheesta mainion raapaleenkin. "Kirjailijan opas" -tarinan päähenkilölle olisi voinut lykätä käteen myös seuraavan tarkistuslistan:

- Kiinnostuksen kohteet monipuolistuvat. Puheessa alkaa vilahdella kryptisiä sanoja ja käsitteitä kuten kirjavuosi, vedokset, kustannustoimittaja, Frankfurt, Sanasto-korvaukset ja Lukukeskus-taksat.

- Keskustelet sujuvasti kiehtovista aiheista kuten kirjastokorvauksien taso ja sähkökirjojen arvonlisävero.

- Kirjakauppiaat ovat suosikkisi ammattiryhmien joukossa.

- Osaat mainita nimeltä ainakin yhden jäsenen valtion kirjallisuustoimikunnassa. Ylipäätään tiedät sellaisen elimen olemassaolosta kuin valtion kirjallisuustoimikunta.

- Pelkäät lehdenjakajaa; onko kritiikkiä? Eikö vieläkään ole ilmestynyt kritiikkiä?

- Odotat eteisessä postinkantajaa ja nappaat kirjeen heti, kun se työntyy postiluukusta. Apurahaa, kustannussopimus vai hylsyjä?

- Tajuat, että leikki on loppu. Kirja menee painoon ylihuomenna ja viimeiset oikolukukorjaukset on saatava perille huolimatta siitä, miten huonosti on edellisenä yönä nukkunut ja miten kaikki muut arjen tehtävät kaatuvat päälle.

- Tajuat, että leikki jatkuu. Ja sen, mikä etuoikeus on toimia ammatissa, joka kasvattaa itsetuntemusta niin kuin kirjoittaminen ja lukeminen tekevät ja jossa työvälineenä on oma itse ja oma psyyke. Siitä on hyvä jatkaa.

Varaa valita

Blogisti esittää mielenkiintoisia kysymyksiä rahasta. Haluan osallistua keskusteluun täälläkin. Vapaa kirjoittaja miettii usein rahaa, siltä näyttää, jopa useammin kuin proosan estetiikkaa tai kirjallisuutemme tilaa.

Lehtikirjoituksista päätellen eri tuloluokkiin kuuluvien ihmisten elämät eriytyvät Suomessa. Jäin miettimään, miten tämä näkyy minun ja tuntemieni ihmisten arjessa. Ovatko kaverit valikoituneet lähtökohtaisesti jo opiskelualan ja -kavereiden mukaan samasta tuloluokasta, vai ohjaavatko aikuisuuden valinnat (tai hyvä säkä esimerkiksi työpaikan suhteen) sitä, millaisen kaveripiirin kanssa sitä viettää aikaa?

Olen aikaisemmin kirjoittanut siitä, miten keskiluokkaisen ihmisen "muistot" niukasta opiskeluajasta eivät käy todellisen köyhyyden kokemuksesta. Köyhyys on sitä, että ihmisellä ei ole edes näköpiirissä parempaa taloudellista tilannetta. Voisin nykyisellä kokemuksella lisätä vielä sen, että perheet ovat taloudellisesti keskenään tasa-arvoisimillaan silloin, kun lapset on hankittu nuorina, työuran alussa tai opintojen vielä ollessa kesken. Melkein kaikilla alle kolmekymppisillä, jotka jäävät vanhempain- tai hoitovapaalle, on tiukkaa. Mutta toisin kuin joka puolelta naisille toitotetaan, lasten hankkiminen nuorena ei merkitse vääjäämätöntä tuloloukkua. Monella alalla ura urkenee ja varsinainen ammattitaito alkaa vasta karttua näiden naisten ollessa vähän päälle kolmekymppisiä. Silloin kun lapset jo menevät kouluun ja lapsenteon myöhemmäksi jättäneet katoavat vanhempainvapaille. "Pikkulapsiajan" köyhyys ei (onneksi!) tarkoita koko elämän mittaista köyhyyttä.

Puhutaan varallisuuden tai akateemisen koulutuksen periytymisestä, mutta sääntö ei päde maailmassa, jossa alle neljäkymppiset työikäiset ovat paljon huonommissa (epävarmoissa ja pienipalkkaisissa) työsuhteissa kuin omat vanhempansa aikanaan. Siis jos ylipäätään ovat töissä. Mutta mitä tulee sosiaaliseen elämään, lopputulos on kuitenkin sama. Suunnilleen samassa tilanteessa olevien ihmisten kanssa sitä tulee hengattua. Suurin osa tuttavapiiristäni joutuu huolehtimaan rahan riittämisestä, oli se sitten laskuihin tai asuntolainaan. Joitakin yksittäisiä varakkaita tai (erityisen) köyhiä äiti-lapsi-kavereita lukuunottamatta kaikki asuvat suunnilleen samanlaisilla alueilla. He tekevät ehkä eri alojen töitä, mutta viettävät vapaa-aikaansa samalla tavalla.

phocahispidan havainnoista kiinnostavin on ehkä tämä: työ tai työttömyys erottavat kaveripiirit taloudellisesti, mutta vapaa-aika erottaa heidät sosiaalisesti.

Yleensä minun ei tarvitse miettiä vapaa-ajanviettoa rahan kannalta. Vapaalla kirjoittajalla ei välttämättä edes ole niin selvää rajaa työn ja vapaa-ajan välillä. Esimerkiksi heinäkuun lomakuukautena kirjoitin kaksi lehtijuttua, osallistuin Finnconiin joka on alan suurin vuosittainen tapahtuma ja editoin romaania ja muutamaa novellia. Aika ystävien ja sukulaisten kanssa kului molemmin puolin kyläillessä, kirjoittajakavereiden kanssa myös yhteisten projektien kuten osuustoiminnan ja pienlehtien julkaisemisen merkeissä. Lapset pyörivät siinä mukana. Kukaan ei meidän perheelle edes ehdottele mitään etelänmatkoja. Lomilla vietämme aikaa suvun mökillä ja mies bongaa lahjakortteja ruotsinlaivalle huutonetistä.

Kun oma vapaa-aika on järjestetty itselle sopivalla tavalla, ei harmita kieltäytyä "ylimääräisistä" reissuista ja juhlista. Viikonloppulomasta lentoineen eurooppalaiseen pääkaupunkiin kieltäydyin kerran sillä perusteella, että tiesin kutsujan tykkäävän juhlia muun muassa tilaamalla alkajaisiksi kolmen hengen pöytäseurueelle pullon kuohuvaa, kun minä juon mieluummin vain kaljaa, ja sen jälkeen herkuttelemalla pihvillä, kun minä syön korkeintaan katkarapuvoileivän. Ei siinä ole oikein järkeä.

Jos rahaa olisi paljon, ei tarvitsisi miettiä, osallistuuko mökin katon remonttikustannuksiin tai meneekö kesällä kirjoittajakouluun ulkomaille. Kun rahaa on vähemmän, pitää valita, kumpaa tarkoitusta varten alkaa säästää. Jos rahaa ei ole yhtään, perhe elää toimeentulotuella ja joka euro lasketaan, ei pääse edes valitsemaan eri vaihtoehtojen välillä. Siinä mielessä katkarapuleipäkin on minulle enemmän tyyli- ja elämäntapakysymys. En muutenkaan söisi pihviä eikä tulisi mieleenkään lähteä johonkin laskettelukeskukseen.

Monet harrastukset ovat sinänsä ilmaisia, kuten tieteis- ja fantasiakulttuuri tai yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Kaunokirjallisuutta voi lainata kirjastosta ja kansalaisaktivismia voi sitäkin harrastaa kirjaston tiloissa. Käytännössä osallistumismahdollisuudet ovat kuitenkin erilaisia. Conimatkat, hotellit ja oluet eivät ole ilmaisia. Perheellinen naispoliitikko puolestaan tarvitsee laajan tukiverkoston, jonka kaikki aika ja energia eivät mene päivittäisestä toimeentulosta huolehtimiseen.

Sitten on valintoja, joissa ei lopulta ole kysymys rahasta. Iltapukua en ole vuokrannut, lainannut tai hankkinut eläissäni. Olen saanut pari kertaa apurahan, joiden jakotilaisuudesta olen jäänyt pois pukukoodillisen kutsun takia. Minusta tämä on valintakysymys, jota ehkä valaisee siskoni keksimä esimerkki: kirjailija iltapuvussa on vähän niin kuin tutkijakoululainen, joka pienellä rahalla tekee väitöskirjaa laitoksella viisi vuotta ja joutuu sen jälkeen vuokraamaan tonnin frakin ja tarjoamaan päivällisen vastaväittäjälle ja kustokselle ja joka kaiken päätteeksi potkaistaan laitokselta pois. Muutaman tuhannen euron apurahan juhliminen iltapuvussa on mielestäni ristiriidassa apurahansaajan aseman kanssa. Puhumattakaan siitä, mikä pohjimmiltaan on kirjailijan tehtävä, hyvänen aika.

Monet naiset väittävät, että raha "ei ole heidän arvoissaan" korkealla tai että rahalla ei ole heille merkitystä. Nuorena opiskelijana sitä onkin huoleton. Yleensä nämä samat ihmiset kuitenkin pidemmän päälle toivovat, että heidän ei tarvitsisi olla taloudellisesti riippuvaisia vanhemmista, puolisosta, Kelasta, sossusta. Että olisi vähän liikkumavaraa, itsenäisyyttä, taloudellista turvaa. Varaa tehdä lapsille hankintoja ilman stressiä ja kyyneleitä. Siksi rahalla on väliä. Raha ja toimeentulo ovat tärkeitä asioita: "Kun ihminen ihminen on, niin leipää hän tarvitsee". Tärkeistä asioista puhutaan ystävien kesken ja silloin tuntuu mukavalta, kun toinen voi samastua omiin kokemuksiin. Koskivat ne sitten toimeentulotuen hakemista kuin naisyrittäjän raskasta vastuuta työntekijöistään.

Toivoisin, että Suomen ilmapiirissä olisi helpompaa puhua rahasta. Silloin naisetkin voisivat helpommin tajuta oman asemansa ja oivaltaa, milloin yhteiskunta tai jopa heidän läheisensä viilaavat heitä linssiin. Blogistille haluaisin kirjoittaa lohdutukseksi ystäväni Aino-Maijan kuolemattoman ajatuksen, että ihmiset eivät poseeeraa siksi että olisivat yhtä hyviä kuin muut, vaan siksi, että olisivat yhtä hyviä kuin kuvittelevat muiden olevan. "Skumpan ja macaronsien voimalla liihottava ruiskurusketettu ja kynsihoidettu bisnesnainen" voi ajatella, että elämäntapablogistin elämä on aina rentoa ja tyylikästä ja siksi pitää itsekin yrittää.

Katkaistaan mielikuvien kierre ja käydään käsiksi itse asiaan.

Marginaalista ja arvostuksesta

Suomalainen spekulatiivinen fiktio etsii yhä uusia yleisöjä. Eilen tipahti luukusta tekijänkappale julkaisusta Finnish Weird, joka löytyy myös ilmaisena e-julkaisuna täältä. Minulta on julkaisuun käännetty artikkeli, jossa haastattelen oululaista esikoiskirjailijaa Jenny Kangasvuota. Julkaisua on tarkoitus levittää Lontoon maailmanconissa tänä kesänä ja tavoitella paitsi kannatusta Helsingin maailmancon-hankkeelle, myös esitellä kotimaisia kirjoittajia.

Toisaalla kirjoittajat ovat jälleen valitelleet novellien ja muutenkin lyhyen muodon jäämistä paitsioon laajemmissa ympyröissä. Olkoonkin, että novellikokoelmia ja antologioita julkaistaan ruohonjuuritasolla paljon, suurin osa niistä jää kuitenkin pienen piirin jutuiksi. Joskus tavoite on tehdä nimenomaan marginaalikirjallisuutta. Tästä on kyse esimerkiksi splatterpunk-antologian tapauksessa eikä näille julkaisuille suurta kansansuosiota haetakaan.

Marginaalikulttuurin tekijällä on kuitenkin myös omat huonot hetkensä. Mikrokustantajan tai marginaalikirjailijailijan mahdollisuudet levittää omia töitään ovat pienet: Applen iStoreen tai Elisa Kirjaan voi lätkäistä kotimaisen teoksensa myyntiin ja linkkailla ahkerasti sosiaalisessa mediassa, tai sitten tehdään paperijulkaisu, jonka hyvällä tuurilla muutama kivijalkaliike huolii valikoimiinsa. Vastaanotto jää usein muutamaan mainintaan nettifoorumeilla, tai sitten arvosteluun kaverin toimittamassa lehdessä tai blogissa.

Kirjoittajat ovat myös valittaneet, että henkilövetoinen saippuaooppera kelpaa proosamuodossa, mutta kunnon seikkailua eivät osaa arvostaa sen enempää kustantajat kuin lukijatkaan. Kritiikin mukaan myös spefiyleisö tai fandom seuraavat näitä samoja suosikkeja. En tiedä, voiko George R.R. Martinin Tulen ja jään laulu -sarjaa (vaikka sekin taidetaan mieluummin lukea englanniksi tai tunnetaan nimellä vain nimellä Game of Thrones) enää pitää nimenomaisesti fandomin suosikkina, kun sarjasta on tullut valtavirtaa. Teos on kuitenkin monen fantasiakirjoittajankin suosikki ja siltä osin voin yhtyä käsitykseen saippuaoopperasta. Valtavirta on, no, valtavirtaa. Jos jostain löytyy ymmärtäjiä marginaalille niin fandomista, mutta eihän heitä monta ole kun ei ole ihmisiä fandomissakaan.

Kursorinen silmäys Tähtivaeltajan (tärkein spefiteosten arvosteluareena tällä hetkellä nyt kun Portille on sattunut pidempi julkaisutauko) näyttäisi paljastavan, että kotimaista marginaalisempaakin spefiä arvostetaan ja paikoin jopa kiitetään. Myös viihdyttävät kyberpunk- ja steampunk-kokoelmat ovat saaneet hyvää palautetta. Tähtivaeltajan tai muiden alan lehtien arvostelijaporukka kuuluu kuitenkin yleensä samaan pieneen piiriin kuin kirjoittajakin.

Ymmärrän kirjailijaa, joka kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden jälkeen pohtii, onko hänen ponnisteluillaan ollut mitään vaikutusta. Itselläni tulee ensi vuoden tammikuussa kuluneeksi kymmenen vuotta debyytistä ja siinä voi olla pysähtymisen paikka.

Olen ollut huomaavinani että kirjailijat, joita kollegat arvostavat surevat, että suuri yleisö ei ymmärrä, kun taas suuren yleisön suosikit haluaisivat tunnustusta kriitikoilta ja "piireiltä". Yleensä molempia ei saada. Joskus tietysti. Emmi Itärannan Teemestarin kirja taas voi olla esimerkki siitä, että koskaan ei voi sanoa ei koskaan.

Mitä piireihin tulee, niin tämä taitaa olla keski-ikäistymiseen liittyvä havainto: kun vilkaisen nopeasti ympärilleni joudun toteamaan, että nämä samat ihmiset joiden kanssa marisen joka päivä chatissa ovat juuri se "piiri", jota parikymppisenä ihmetellen ulkopuolelta katsoin. Ei taida olla aktiivifandomia kummempia tai hienompia kirjallisia piirejä kuin Suomessa missään. Aika arkista puuhaa suomalainen kirjailijuus kuitenkin on. En myöskään tunne yhtään kirjailijaa, joka ei ainakin välillä kokisi, että häntä ei arvosteta.

***

Tälle viikolle on osunut mukavasti kevään juhlia. Mukavasti siksi, että ne tarjoavat hienon sulkeuman freelancerin kevään työlohkolle. Tänään julkistetaan Viita-toverin Teppo Paulaston romaani Kolvi Tulenkantajien kirjakaupassa. Onnea Tepolle! Aion pistäytyä juhlissa, sillä artikkelikokoelman esipuhe on kirjoitettu ja novellikokoelma, jossa olin kustannustoimittajana, lähti tänään painoon. Leppoisa opas huusholliin löytyy kustantajan syksyn listoilta ja romaani edistyy palauteryhmän hyvässä käsittelyssä. Tästä on hyvä lähteä Unkariin huomenna. Yritän kirjoittaa matkaltakin jotakin. Onnellista toukokuun loppua blogin lukijoille!

Spefin julkaiseminen Suomessa, osa 1

Novelleja, rohkaisua ja runsaudenpulaa

Atorox-lyhytlista on valmistunut, hurraa! Mainittakoon, että palkinnon ehdokasnovelleista kolme on ilmestynyt allekirjoittaneen toimittamassa julkaisussa. Joukossa on voimaa, myös novellien kirjoittamisessa, tästä kannattaa lukea Shimo Suntilan hyvä kirjoitus. Vuoden parhaalle scifi- tai fantasianovellille myönnettävä Atorox-palkinto jaetaan heinäkuussa Finnconissa Jyväskylässä.

Toisaalla kyseltiin taannoin, missä voi julkaista kotimaisia scifi- tai fantasianovelleja. Pidin tänään kurssillani työväen opistossa esityksen spefin julkaisemisesta, joten liitän sen tähän kokonaisuudessaan. Spefillä tarkoitetaan kirjoituksessa spekulatiivista fiktiota, eli scifiä, fantasiaa, kauhua ja muuta kummaa. Jaan kirjoituksen kahteen osaan: ensin puhutaan novelleista, romaaneista tai muista kokonaisista teoksista on asiaa jäljempänä. Jos siis haluat nähdä novellisi (ja oman nimesi) Atorox-listalla ensi vuonna, lue eteenpäin ja pane toimeksi!

Lehdet

Scifiä tai fantasiaa kirjoittavalla harrastajalla on hyvät mahdollisuudet saada tarinansa julki. Novelleja julkaistaan paljon, viime vuonna peräti 373. Julkaisukenttä on melko vakiintunut ja toimii kohtalaisesti. Palautettakin saa. Atorox-palkinnon lisäksi tästä osoituksena on Kosmoskynän novelliarvioitipalsta Kosminen Colosseum (joka muuten tarvitsee lisää avustajia! Toim. huom.).

Kirjoituskilpailut ovat vakavissaan harrastavalle kirjoittajalle otollisin tapa saada oma novelli julkaisua. Monet lehdet julkaisevat kirjoituskilpailuissa sijoittuneita tekstejä. Tuomariston päätökset perustuvat kuitenkin subjektiiviseen makuun, joten niitä ei kannata ottaa myöskään liian vakavasti suuntaan tai toiseen. Palkintojen lisäksi lehdet eivät tällä hetkellä maksa kirjoituspalkkioita. Kilpailujen palkinnot ovat yleensä verovapaita.

Portti Science Fiction -lehti etsii julkaistavat novellit yleensä oman kirjoituskilpailunsa kautta. Spin ja Kosmoskynä julkaisevat erityisesti julkaisijaseurojensa yhteisessä Nova-kirjoituskilpailussa sijoittuneita novelleja. Tähtivaeltaja julkaisee novelleja yleensä esittelemiltään kirjailijoilta ja järjestää silloin tällöin myös oman kirjoituskilpailun. Hyviä novelleja voi muutenkin lähettää tarjolle lehteen kuin lehteen.

Kannattaa muistaa myös Alienisti, Legolas, verkkolehti Kalaksikukko, Escape sekä muut epäsäännöllisesti tai satunnaisesti ilmestyvät scifi-seurojen lehdet. Verkkolehdet Usva ja Kultakuoriainen ovat valitettavasti tauolla. Ursula ottaa jonkin verran vastaan romanttisia spefi-novelleja osuuskunnan ulkopuolisilta. Pikkulehdet eivät tavallisesti maksa novelleista, vaan lehtiä tehdään vapaaehtoisvoimin, rakkaudesta sf/f-kirjalkisuuteen.

Antologiat

Turkulainen Turbator on julkaissut mm. zombie-, aikamatka-, Sherlock Holmes - ja Mannerheim-aiheiset antologiat. Kustantamo ilmoitti vuonna 2012 lopettavansa novelliantologioiden julkaisemisen. Osuuskumma on nouseva antologioiden julkaisija, mutta osallistujat ovat pääsääntöisesti jäseniä. Uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio eli URS julkaisee viihteellisiä ja/tai pulp-spefiantologioita. URS toimii vapaamuotoisena kollektiivina, johon pääsee mukaan tekemällä. Se julkaisee antologiansa yleensä jonkin yhteistyökustantajan kanssa. Antologioita julkaisevat satunnaisesti myös suuremmat kustantajat. Esimerkkinä toimikoon viime kesänä Jalavalta ilmestynyt Kuun pimeä puoli -ihmissusitarinoiden kokoelma.

Viime vuosina on julkaistu paljon erityisesti teema-antologioita. Yleensä tämä on tehty niin, että on kerätty porukka, joka on innostunut jostakin aiheesta, valittu toimittajat ja kirjoittajat ovat lähettäneet tekstinsä mukaan ilman korvausta. Edellinen scifivaliot-tyyppinen antologia on julkaistu 1991, joten uudelle voisi pikkuhiljaa olla tilausta.

Internet

Sähkökirja on uusi muoto kirjailijan välittää viesti lukijalle. Suomalainen pioneeri scifin saralla on tässä asiassa Kimmo Lehtonen, joka on julkaissut teoksensa Lue minut yksinomaan internetissä. Nykyään kuka tahansa voi laittaa teoksensa myyntiin esimerkiksi Elisa Kirjaan, Applen kauppaan tai Amazoniin, mutta se vaatii jonkin verran teknistä osaamista ja viitseliäisyyttä, Applen tapauksessa myös yhdysvaltalaisen verotunnuksen. Markkinointi jää myös kirjailijan huoleksi. Osuuskumma julkaisee kaikki teoksensa myös sähkökirjoina.

Monet kirjailijat julkaisevat lukunäytteitä ja novelleja, jopa kokonaisia romaaneja (etenkin Amerikassa) blogeissaan. Kilpailu lukijoista on kova ja nimeä halutaan esille. Scifi-harrastajakunnassa vaikuttavista fanikirjoittajista voisi mainita Shimo Suntilan, joka on omassa blogissaan julkaissut laajamittaisesti muun muassa arvosteluja sekä vuonna 2012 yhden raapaleen eli sadan sanan tarinan päivässä.

Foorumit pitää mainita myös tässä yhteydessä. Kirjoittajafoorumeilta voi saada palautetta teksteistä (annathan palautetta myös muille), löytää samanhenkisiä ihmisiä ja foorumeilla järjestetään myös yhteisprojekteja, joiden tuloksena voi olla vaikkapa verkkojulkaisu (tai osuuskunta). Paperiarkki.net, Rising Shadow ja (melko kuollut) Netticolosseum ovat hyviä foorumeita kirjoittajalle. Kirjoittamisesta voi muuten rupatella Paperiarkin IRC-kanavalla.

Jopa sähköposti voi toimia julkaisualustana. M.G.Soikkelin lyhytnovellipalvelu toimi kirjailija Bruce Holland Rogersin esimerkin mukaisesti kaksi vuotta, nykyään Osuuskumma lähettää sähköpostitse raapaleita tilaajille oman Kummalinnun munia -palvelunsa kautta.

Ulkomaat

Jos saa käännettyä tekstinsä vaikkapa englanniksi (tai kirjoittaa toisella kielellä alunperinkin), julkaisumahdollisuudet moninkertaistuvat, mutta niin myös kilpailu lukijoista. Lehtiin kuten kuuluisaan Asimov´s Science Fictioniin, Clarkesworldiin tai Interzoneen voi tarjota tekstiä kuka tahansa englanniksi kirjoittava. Nämä lehdet yleensä myös maksavat teksteistä, Asimov's ilmeisesti sanamäärän mukaan. Englanninkielisiä kirjoituskilpailuja on paljon, muun muassa rahakas Writers of the Future vuosittain, joskin kannattaa huomata L. Ron Hubbard -kytkös.

(jatkuu...)

Kirjailija paljastaa syvimmän traumansa

Palaan vanhaan keskustelunaiheeseen, koska olen hitaasti syttyvä näin pimeimpään aikaan vuodesta. Luinhan minäkin sen Suomen Kuvalehden Romaani sairastaa -artikkelin. Kyseinen lehti on kuitenkin meille tilattu. Otin tekstin talteen ja luin nyt, kun eräs kuolonlinja on jälleen selätetty. Otan kantaa vielä muutamaan keskustelussa esitettyyn väitteeseen.

On totta, että olen lukenut tänä vuonna enemmän esseitä ja vähemmän romaaneja kuin aiempina vuosina. Se johtuu siitä, että kirjoittamalla itse romaania pääsee melko perusteellisesti (vähän kirjoittamisen vaiheesta riippuen) kyllästymään perusteellisesti koko romaanimuotoon. Luotan, että kiinnostus sieltä vielä nousee kun vähän aikaa kuluu.

Kriitikko Putte Wilhelmson sanoo jutussa, että hänestä tuntuu kuin monen nykyromaanin kirjoittaminen olisi jäänyt kesken. Myös minulla on pelko, että kirjoittaminen jää kesken. Että kyllästyn aiheeseen ja haluan päästä siitä yli ja eteenpäin. Että pupu menee pöksyyn ja yritän saada kirjan julkaistua liian hätäisesti, jotta näyttäisin julkaisuluettelon perusteella tuotteliaammalta. Kirjallisuuden julkaisutahdin kiihtyminen on todellinen ongelma laadun kannalta. Pitäisi pystyä pitämään päänsä kylmänä.

Kirjoittajakoulutuksesta

Monesti kuulee väitettävän, eikä vain Suomen Kuvalehden jutussa, että suomalainen kirjallisuus on liiankin siistiä ja keskiluokkaista. Tommi Melender valittaa, että koulutuksen tuottamista romaaneista "puuttuu esteettinen ja emotionaalinen riskinotto".

Olen itse käynyt useita kirjoittajakoulutuksia ja olen tästä valinnasta onnellinen. Kirjoittajakoulutus on tapa päästä tekemään sitä mitä haluaa, tilaisuus keskittyä kirjoittamiseen töiden, perheen ja muun elämän keskellä. Antti Majander totesikin Hesarissa hienosti, että jos kirjoittajakoulutukseen osallistuneiden tekstit tuntuvat puisevilta, kannattaa tutustua niihin teksteihin joissa kaikki on keksitty ihan itse. Näitä teoksia pääsee lukemaan vaikkapa arvostelupalveluissa tai palvelukustantamoiden kustantamina.

Kirjat syntyvät kirjoittamalla. Lahjat eivät jakaudu tasan, mutta ei myöskään kyky kestää vastoinkäymisiä - tai onnenpotkuja. Tunnen monia lahjakkaita kirjoittajia, jotka eivät ole pystyneet tekemään työtä esimerkiksi mielenterveysongelmien vuoksi ja ovat siksi vaienneet. Terveys, etenkin mielenterveys on kirjoittajankin työkyvyn edellytys numero yksi. Tukeva joukko, yhteisö taustalla ylläpitää tätä työkykyä.

Kipupisteistä

Helsingin Sanomien tyhjänpäiväisessä HS Raati -kyselyssä Osmo Soininvaara totesi, että kirjailijat ovat keskiluokkaistuneet siinä missä yleisönsäkin. Tämä ei ihan pidä paikkaansa. Pikkujättiläinen-blogissa huomautettiin aiheellisesti, että erityisesti nuorten tai huonosti toimeentulevien kirjoittajien on vaikea päästä isoille kustantajille, koska kustantamot eivät tue kirjailijoitaan enää samalla tavalla kuin ennen. Onneksi kuitenkin pikkukustantamot paikkaavat tätä aukkoa. Paras viimeaikainen osoitus tästä on 20-vuotiaan Erkko Filanderin palkitseminen HS-esikoiskirjapalkinnolla. Filander on osuuskuntamuotoisen kustantamon Poesian kirjailija.

Mitä vaikeisiin aiheisiin tulee, niitä on todella käsitelty tämänkin vuoden kotimaisissa romaaneissa lestadiolaisäidin väsymyksestä pikkulasten pahoinpitelyyn.

Sitä paitsi emotionaalinen riskinotto ei tarkoita samaa kuin raflaava aihe. Kirjoittaminen on aina emotionaalinen riskinotto. Ainoa tapa mennä vaikeaa asiaa kuten masennusta kohti ei ole se, että (Peter Hoegin sanoin) lätkäistään ruho pöydälle ja tutkitaan sitä mikroskoopilla. Jos näin kuvittelee, kannattaa tehdä pieni koe. Se menee näin: ajattele aihetta, joka on sinulle niin kipeä ja traumaattinen, ettet halua kirjoittaa ainakaan siitä. Sitten kirjoita jotakin, mitä tahansa, kirja tai pari. Palaa tekstien pariin muutaman vuoden kuluttua. Kipu ja kaiherrus ovat siellä, kaikkien luettavissa. Kirjoittaja itse ei ole kirjoittamishetkellä paras henkilö sitä huomaamaan.

Paradoksaalisesti kipeän aiheen tietoinen lähestyminen voi joskus olla se kaikkein huonoin tapa. En kantaisi huolta siitä, ettei kirjallisuus rohkene tutkia kipeimpiä kohtia yhteiskunnassamme. Se tekee sen väistämättä, mutta samalla tavalla kuin kirjoittaja kiertää omaa traumaansa, yhteisö kiertää omaansa. Siksi aikalaiset eivät ole trauman käsittelytavan parhaita kriitikoita.

Näkemyksen syntymiseen tarvitaan aikaa, sitä tarvitsevat niin kirjailijat kuin kriitikot ja kulttuurikeskustelijatkin. Ei menestyksen kintereillä sinnittely vaadi rohkeutta, vaan pysähtyminen.

Kun nyt rahasta oli puhe

Luen harvakseltaan Writing Magazinea. Iso-Britanniassa ilmestyvän lehden sisältöä on hauska verrata Suomen olohin. Kovan kirjoittamiseen ja kirjoittajana elämiseen liittyvän asian lisäksi lehdessä julkaistaan mainoksia, joita seuraamalla saa jonkinlaisen käsityksen "kirjoittajateollisuuden" koosta Britanniassa. Kirjoittajateollisuudella tarkoitan teollisuudenalaa, joka pyörii ihmisten kirjoitusharrastuksen ympärillä ja josta rahat koituvat muille kuin kirjoittajille. Lehden sivuilla kirjoittajille nimittäin tarjotaan palveluja laidasta laitaan: tekstin viimeistelyyn, agentin löytämiseen (ei siis agenttipalveluja, vaan palvelua jonkin toisen palvelun hankkimiseksi), apua kaikkeen mahdolliseen aina perinteisiin kustannepalveluihin saakka. Maksusta, tietenkin.

Millaisia mainokset tässä brittien harrastajakirjoittajalehdessä sitten ovat? Takasivulla mainostetaan kirjekurssia: Why Not Be A Freelance Journalist? Mainoksessa kerrotaan avuliaasti, että "freelancers can earn up to 40,00 pounds a year" kun todellisuudessa yksi sadoista voi. Tie menestyväksi friikuksi on mainoksen mukaan yksinkertainen: tilaa kirjekurssimme. Kurssin hintaa ei mainita, vaan kehotetaan tarttumaan tilaisuuteen "ryhtyä menestyväksi freelanceriksi". Ilmaiset tilaukset puhelimella 24 tuntia vuorokaudessa.

Sisäsivuilla mainostetaan omakustennekonferenssia, arvostettujen yliopistojen kirjoittajalinjoja, book-on-demand-painopalveluita sekä - suomalaisittain yllättäviä - maksullisia kirjoituskilpailuja. Ne ovat kilpailuja tyyliin "lyhyt muistelmakirjoituskilpailu", osallistumismaksu 16 puntaa, pääpalkinto 1000 puntaa. Toimituksellinen aineisto tukee haaveiden toteuttamista: artikkeleita ja kirjailijahaastatteluita aiheesta "näin sain tekstini julkaistua", uravinkkejä, vinkkejä sosiaalisen median hyödyntämiseen, vielä vähän lisää uravinkkejä. Uralle, joka elättää vain harvoja.

En tiedä sitten, onko tämä joku laman merkki. Luin MeNaisista Essi Myllyojan jutun Tupperware-myyjistä ja hätkähdin, miten samanoloisilla lupauksilla ihmisiä houkutellaan "työskentelemään kotonaan". Todellisuudessa menestyäkseen täytyy olla joko huomattavan ahkera tai muuten juuri tähän hommaan sopiva yksilö - yksi harvoista. Muille palkka on pähkinöitä tai tuotelahjoja. Kun puuttuu se vaihtoehto, että hankkisi riittävän hyvän päivätyön ja kirjoittaisi vapaa-ajalla, jää jäljelle unelmien hautominen. Ei ihme, jos Suomessa julkaisevat kirjailijatkin haaveilevat e-julkaisemisen ansaintamahdollisuuksista, agenteista, sosiaalisen median markkinointivoimasta.

Tupperware on leimallisesti naisten juttu, ehkä kirjoittaminenkin - journalistinen tai kaunokirjallisuus - on kohta lasten työtä. Tai ei työtä, mutta sivutoimista puuhastelua. Työväenopiston kirjoittajakurssin opettamisesta tai opiskelijoiden kirjoitustehtävien tarkistamisesta yliopistossa saatavat palkkiot muistuttavat koonsa puolesta lukiolaisten pikku lisätienestejä. Kotona tällaisia summia tienaava puoliso tai vanhempi on äkkiä lapsen asemassa. Hyvä niille, joiden isillä tai äidillä on myöntää lisäksi vähän taskurahaa.

En kiistä, etteivätkö kirjoittajille suunnatut palvelut hyödyttäisi monia. Ammattilaiselle niistä on kuitenkin vain vähän apua. Kotona työskentely on vaativaa, itsensä johtaminen aina on. Kirjailijaksi tuleva onneksi oppii sen pakostakin. Kun kerran on kirjoittanut romaanimittaisen tekstin ja saanut sen julkaistua, maksullisia itsensä johtamisen kursseja ei yleensä enää tarvita.

Tämä on aihe, josta olisi kiinnostavaa herätellä keskustelua. Millaisia mielikuvia ihmisillä on kirjoittajana elämisestä?

Kevään kirjat 2011

Hesari listaa kevään kaunokirjallisuuden osoitteessa

http://www.hs.fi/kulttuuri/artikkeli/Kevään+2011+kaunokirjat/1135263050722

Olen iloinen Moby Dollin "mies etsii naista, nainen valasta" -tiivistyksestä. Voisi kuvitella, että kokonaisen kirjan sisältöä ei pysty kiteyttämään viiteen sanaan, mutta tässä se on aika lähellä.

Esikoisista sanotaan, että niitä on epätavallisen paljon, mutta ei niitä ole minusta kuin kymmenen enemmän kuin syksyllä. Syksyllä taas esikoisia oli vähän. Vertasin listaa huvin vuoksi muutenkin puolen vuoden takaiseen. Nyt voi jo melko turvallisesti sanoa, että viime vuoden esikoisista Aleksandra Salmela on lyönyt kunnolla lävitse, mm. Hesarin kolumnistina. Hieno juttu etunimikaimalle, erityisesti ilahduttaa, että Salmela on tamperelainen kuten allekirjoittanut.

Jopa pelottavan kotimaisen kaunokirjallisuuden pitkältä listalta pistävät silmään erityisesti scifi-kirjailija Hannu Rajaniemen ja ex-pomoni Anna Tommolan esikoiskirjat, sukunimikaima Essi Henrikssonin ja kauhukirjailija Marko Hautalan romaanit sekä Juri Nummelinin Verenhimo-antologia, jossa monta tuttua kirjoittajaa tutkii mahdollisuuksia istuttaa vampyyrinovellia kotimaiselle maaperälle. Erityisesti haluan mainostaa tietenkin M.G.Soikkelin Tuo meille hautavettä jos palaat -novellia! Runoista Juha Raution Häkki ja jännityksestä Carita Forsgrenin Jänistanssi kiinnostavat, tamperelaisia hekin.

Mutta kaikista eniten odotan sankarini ja suosikkikirjailijani Peter Hoegin uutta teosta Norsunhoitajien lapset. Edellinen romaani Hiljainen tyttö on kymmenen lempikirjani joukossa, aika lähellä kärkeä.