Varaa valita

Blogisti esittää mielenkiintoisia kysymyksiä rahasta. Haluan osallistua keskusteluun täälläkin. Vapaa kirjoittaja miettii usein rahaa, siltä näyttää, jopa useammin kuin proosan estetiikkaa tai kirjallisuutemme tilaa.

Lehtikirjoituksista päätellen eri tuloluokkiin kuuluvien ihmisten elämät eriytyvät Suomessa. Jäin miettimään, miten tämä näkyy minun ja tuntemieni ihmisten arjessa. Ovatko kaverit valikoituneet lähtökohtaisesti jo opiskelualan ja -kavereiden mukaan samasta tuloluokasta, vai ohjaavatko aikuisuuden valinnat (tai hyvä säkä esimerkiksi työpaikan suhteen) sitä, millaisen kaveripiirin kanssa sitä viettää aikaa?

Olen aikaisemmin kirjoittanut siitä, miten keskiluokkaisen ihmisen "muistot" niukasta opiskeluajasta eivät käy todellisen köyhyyden kokemuksesta. Köyhyys on sitä, että ihmisellä ei ole edes näköpiirissä parempaa taloudellista tilannetta. Voisin nykyisellä kokemuksella lisätä vielä sen, että perheet ovat taloudellisesti keskenään tasa-arvoisimillaan silloin, kun lapset on hankittu nuorina, työuran alussa tai opintojen vielä ollessa kesken. Melkein kaikilla alle kolmekymppisillä, jotka jäävät vanhempain- tai hoitovapaalle, on tiukkaa. Mutta toisin kuin joka puolelta naisille toitotetaan, lasten hankkiminen nuorena ei merkitse vääjäämätöntä tuloloukkua. Monella alalla ura urkenee ja varsinainen ammattitaito alkaa vasta karttua näiden naisten ollessa vähän päälle kolmekymppisiä. Silloin kun lapset jo menevät kouluun ja lapsenteon myöhemmäksi jättäneet katoavat vanhempainvapaille. "Pikkulapsiajan" köyhyys ei (onneksi!) tarkoita koko elämän mittaista köyhyyttä.

Puhutaan varallisuuden tai akateemisen koulutuksen periytymisestä, mutta sääntö ei päde maailmassa, jossa alle neljäkymppiset työikäiset ovat paljon huonommissa (epävarmoissa ja pienipalkkaisissa) työsuhteissa kuin omat vanhempansa aikanaan. Siis jos ylipäätään ovat töissä. Mutta mitä tulee sosiaaliseen elämään, lopputulos on kuitenkin sama. Suunnilleen samassa tilanteessa olevien ihmisten kanssa sitä tulee hengattua. Suurin osa tuttavapiiristäni joutuu huolehtimaan rahan riittämisestä, oli se sitten laskuihin tai asuntolainaan. Joitakin yksittäisiä varakkaita tai (erityisen) köyhiä äiti-lapsi-kavereita lukuunottamatta kaikki asuvat suunnilleen samanlaisilla alueilla. He tekevät ehkä eri alojen töitä, mutta viettävät vapaa-aikaansa samalla tavalla.

phocahispidan havainnoista kiinnostavin on ehkä tämä: työ tai työttömyys erottavat kaveripiirit taloudellisesti, mutta vapaa-aika erottaa heidät sosiaalisesti.

Yleensä minun ei tarvitse miettiä vapaa-ajanviettoa rahan kannalta. Vapaalla kirjoittajalla ei välttämättä edes ole niin selvää rajaa työn ja vapaa-ajan välillä. Esimerkiksi heinäkuun lomakuukautena kirjoitin kaksi lehtijuttua, osallistuin Finnconiin joka on alan suurin vuosittainen tapahtuma ja editoin romaania ja muutamaa novellia. Aika ystävien ja sukulaisten kanssa kului molemmin puolin kyläillessä, kirjoittajakavereiden kanssa myös yhteisten projektien kuten osuustoiminnan ja pienlehtien julkaisemisen merkeissä. Lapset pyörivät siinä mukana. Kukaan ei meidän perheelle edes ehdottele mitään etelänmatkoja. Lomilla vietämme aikaa suvun mökillä ja mies bongaa lahjakortteja ruotsinlaivalle huutonetistä.

Kun oma vapaa-aika on järjestetty itselle sopivalla tavalla, ei harmita kieltäytyä "ylimääräisistä" reissuista ja juhlista. Viikonloppulomasta lentoineen eurooppalaiseen pääkaupunkiin kieltäydyin kerran sillä perusteella, että tiesin kutsujan tykkäävän juhlia muun muassa tilaamalla alkajaisiksi kolmen hengen pöytäseurueelle pullon kuohuvaa, kun minä juon mieluummin vain kaljaa, ja sen jälkeen herkuttelemalla pihvillä, kun minä syön korkeintaan katkarapuvoileivän. Ei siinä ole oikein järkeä.

Jos rahaa olisi paljon, ei tarvitsisi miettiä, osallistuuko mökin katon remonttikustannuksiin tai meneekö kesällä kirjoittajakouluun ulkomaille. Kun rahaa on vähemmän, pitää valita, kumpaa tarkoitusta varten alkaa säästää. Jos rahaa ei ole yhtään, perhe elää toimeentulotuella ja joka euro lasketaan, ei pääse edes valitsemaan eri vaihtoehtojen välillä. Siinä mielessä katkarapuleipäkin on minulle enemmän tyyli- ja elämäntapakysymys. En muutenkaan söisi pihviä eikä tulisi mieleenkään lähteä johonkin laskettelukeskukseen.

Monet harrastukset ovat sinänsä ilmaisia, kuten tieteis- ja fantasiakulttuuri tai yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Kaunokirjallisuutta voi lainata kirjastosta ja kansalaisaktivismia voi sitäkin harrastaa kirjaston tiloissa. Käytännössä osallistumismahdollisuudet ovat kuitenkin erilaisia. Conimatkat, hotellit ja oluet eivät ole ilmaisia. Perheellinen naispoliitikko puolestaan tarvitsee laajan tukiverkoston, jonka kaikki aika ja energia eivät mene päivittäisestä toimeentulosta huolehtimiseen.

Sitten on valintoja, joissa ei lopulta ole kysymys rahasta. Iltapukua en ole vuokrannut, lainannut tai hankkinut eläissäni. Olen saanut pari kertaa apurahan, joiden jakotilaisuudesta olen jäänyt pois pukukoodillisen kutsun takia. Minusta tämä on valintakysymys, jota ehkä valaisee siskoni keksimä esimerkki: kirjailija iltapuvussa on vähän niin kuin tutkijakoululainen, joka pienellä rahalla tekee väitöskirjaa laitoksella viisi vuotta ja joutuu sen jälkeen vuokraamaan tonnin frakin ja tarjoamaan päivällisen vastaväittäjälle ja kustokselle ja joka kaiken päätteeksi potkaistaan laitokselta pois. Muutaman tuhannen euron apurahan juhliminen iltapuvussa on mielestäni ristiriidassa apurahansaajan aseman kanssa. Puhumattakaan siitä, mikä pohjimmiltaan on kirjailijan tehtävä, hyvänen aika.

Monet naiset väittävät, että raha "ei ole heidän arvoissaan" korkealla tai että rahalla ei ole heille merkitystä. Nuorena opiskelijana sitä onkin huoleton. Yleensä nämä samat ihmiset kuitenkin pidemmän päälle toivovat, että heidän ei tarvitsisi olla taloudellisesti riippuvaisia vanhemmista, puolisosta, Kelasta, sossusta. Että olisi vähän liikkumavaraa, itsenäisyyttä, taloudellista turvaa. Varaa tehdä lapsille hankintoja ilman stressiä ja kyyneleitä. Siksi rahalla on väliä. Raha ja toimeentulo ovat tärkeitä asioita: "Kun ihminen ihminen on, niin leipää hän tarvitsee". Tärkeistä asioista puhutaan ystävien kesken ja silloin tuntuu mukavalta, kun toinen voi samastua omiin kokemuksiin. Koskivat ne sitten toimeentulotuen hakemista kuin naisyrittäjän raskasta vastuuta työntekijöistään.

Toivoisin, että Suomen ilmapiirissä olisi helpompaa puhua rahasta. Silloin naisetkin voisivat helpommin tajuta oman asemansa ja oivaltaa, milloin yhteiskunta tai jopa heidän läheisensä viilaavat heitä linssiin. Blogistille haluaisin kirjoittaa lohdutukseksi ystäväni Aino-Maijan kuolemattoman ajatuksen, että ihmiset eivät poseeeraa siksi että olisivat yhtä hyviä kuin muut, vaan siksi, että olisivat yhtä hyviä kuin kuvittelevat muiden olevan. "Skumpan ja macaronsien voimalla liihottava ruiskurusketettu ja kynsihoidettu bisnesnainen" voi ajatella, että elämäntapablogistin elämä on aina rentoa ja tyylikästä ja siksi pitää itsekin yrittää.

Katkaistaan mielikuvien kierre ja käydään käsiksi itse asiaan.