Thursday, August 7, 2014

Rohkeutta on tarttua työhön

Minulla oli ammattikorkeakoulussa hyvä äidinkielen ja luovan ilmaisun opettaja. Hän teetti meillä harjoituksia, rohkaisi ja opetti hyviä työmenetelmiä. Opiskelun loppuvaiheessa kerroin hänelle, että haaveilen julkaisevani kirjan. Hän kysyi hymyssä suin, onko minulla jo ideoita. Ei, minä sanoin, minulla on käsikirjoitus.

Miksi kustantamoihin tulee niin paljon käsikirjoituksia? Miksi kirjoittajat julkaisevat nykyään enemmän myös omakustanteena? Kirjoittajakoulutus sekä esimerkiksi tekstinkäsittelyohjelmien kehityt mainitaan usein syynä siihen, että ne kirjoittajat, jotka ennen rustasivat innokkaasti pöytälaatikkoon, pyrkivät nyt lähettämään tekstinsä maailmalle. Ajattelen, että yksi syy on myös sukupolvien välillä tapahtunut muutos: minä ja ikätoverini olemme varmempia ja innokkaampia ilmaisemaan itseämme kuin vanhemmat toverimme.

Moni vanhempana (yli viisikymppisenä) aloittanut kirjoittaja on kertonut, miten kirjoittaminen oli pitkään arka haave, jota ei nuorempana tohtinut lähteä toteuttamaan. Sanotaan, että vanhemmat sukupolvet on kasvatettu kavahtamaan itsensä ylentämistä. Ei saa kuvitella olevansa mitään erityistä. Sanomattakin on oletettu, että kirjoittamisen, julkaisemisen ja itsensä ilmaisemisen ajateltiin olevan tätä erikoista, sitä, että kuvittelee itsellä olevan jotakin sanottavaa jota muiden pitäisi kuunnella.

En voi kirjoittaa tästä asiasta mitään varmaa, koska en ole vanhempieni ja heitä edeltävien sukupolvien kasvatusta kokenut. Sen sijaan tiedän, että minun sukupolvelleni on korostettu, että jokaisessa on jotakin ainutlaatuista ja jokaisella on oma tarinansa kerrottavanaan. Huonoissa tapauksissa tämä johtaa väärään itsevarmuuteen (kykyjen tai kokemuksen puutteessa) ja huonoon itsekritiikkiin, mutta hyvässä tapauksessa lopputulos on tämä: itse kirjailijuudelta on riisuttu sen myyttinen status jonakin tavallisen ihmisen ulottumattomissa olevana asiana. Kirjallisuus ja sen tekeminen ovat yhä useamman ulottuvilla.

Eikä siinä ole sen jälkeen enää mitään niin ihmeellistä, että naapureiden tarvitsisi pyöritellä päätään sen vuoksi, että nyt se Pikku-Maija on seonnut kun se kuvittelee kirjailijaksi ryhtyvänsä. Ei enää, ja se on vapauttavaa.

Taide ei ole demokratia, eivätkä luovan työn hedelmät irtoa kerääjilleen tasaisesti - eivät edes ahkeruuden perusteella. Sen sijaan - ja nyt käytän poliittisesti kammoksumaani termiä - mahdollisuuksien tasa-arvo on laajentunut ja auennut sellaisillekin ihmisille, jotka ennen yhtä helposti eivät olisi tarttuneet kynään (tai laskeneet sormiaan kirjoituskoneen tai tietokoneen näppäimistölle). Tämä ruohonjuuritaso ja sieltä ponnistavien kirjoittajien monikirjoisuus ei voi olla suomalaiselle kirjallisuudelle haitaksi.

Syksyn alussa moni aloittaa kirjoittamisharrastuksen tai hakee vanhalle harrastukselle potkua työväenopistojen, kansalaisopistojen ja korkeakoulujen kursseilta. Rohkeus on sellainen voima, että se leviää ympäristöön, muihin ihmisiin. Toivon niin nuorille kuin varttuneillekin kirjoittajille menestystä työhön ja mitä parhainta onnea.

Wednesday, July 9, 2014

Finnconissa 11.-13.7.

Ylihuomenna eli perjantaina yksi tämän vuoden parhaista projekteista saapuu maaliinsa, kun kirjoittajaopas Kummallisen kirjoittajat. Fiktiivisen maailman luominen ilmestyy. Julkaisijana on Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry ja toimittajina Anne Leinonen, Irma Hirsjärvi ja minä. Opas on muodoltaan artikkelikokoelma, jossa kirjoittajina on kotimaisen spekulatiivisen fiktion sekä nousevia että vakiintuneita tähtiä.

Sisällysluettelo näyttää seuraavalta:

Tiina Raevaara: Tarina syntyy ideoiden leikkauspisteessä
Saara Henriksson ja Anne Leinonen: Rakenne kannattelee tarinaa
Markku Soikkeli: Selittämisen taide ja outojen yksityiskohtien välttämättömyys
Liisa Rantalaiho: Jännitettä rautalankaan. Tarinan yhteiskunta ja politiikka
Eija Lappalainen ja Anne Leinonen: Routasisarusten maailman rakentaminen
Jussi Katajala: Historiallisen spefin kirjoittaminen
Heikki Nevala: Pelon elementit eli tunnelman kirjoittaminen kauhupainotteisesti
Tommi Vänni: Lukijan hämäämisestä
J.S. Meresmaa: Romanttinen fantasia ja sen luominen
Tuomas Saloranta: Tarinan kirjoittaminen
Shimo Suntila: Kirjoittajan työkalupakki. Pyhä kolminaisuus: lukeminen, palautteen saanti ja palautteen anto
Boris Hurtta ja Irma Hirsjärvi: Parateksti ja konteksti eli mitä kirjan ympärille
Katri Alatalo: Onko fantasialla tulevaisuutta?
Saara Henriksson: Isona minusta tulee kirjailija
Irma Hirsjärvi: Lue muutakin! Lyhyt johdatus siihen muuhun kirjallisuuteen.

Upean kansikuvan on laatinut Maija Pietikäinen. Oppaan voi tilata täältä.

Kirja julkistetaan osana Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien 30-vuotisjuhlintaa Finnconissa Jyväskylässä. Tämä Suomen suurin tieteis- ja fantasiakulttuuritapahtuma järjestetään viikonloppuna eli 11.-13.7. Jyväskylän yliopiston liikuntakasvatuksen laitoksen tiloissa.

Lähdemme siis perjantaina koko perhe Finnconiin, paitsi mies, joka osallistuu tutkijatapaamiseen ja lähtee jo huomenna. Viikonlopun aikana osallistun julkkareiden lisäksi Writers Unite -tapaamiseen eli kansainväliseen kirjoittajamiittiin, johon ovat tervetulleita kaikilla kielillä kirjoittavat ja kirjoittamisesta kiinnostuneet kävijät.

Sunnuntaina aamupäivällä toimin puheenjohtajana kotimaisen spekulatiivisen fiktion monimuotoisuutta käsittelevässä paneelikeskustelussa Vaniljavanukasta ja vaihtoehtoja. Samana päivänä pidän ns. pecha kucha -esityksen aiheesta Kirjailijan kummallinen työ yhdessä kolmen muun kirjailijan kanssa. Kannattaa tulla kuuntelemaan ja katsomaan kuvia! Tässä yksi esityksen valokuvista, saa yrittää arvata, miten se liittyy kirjailijan työhön.

Tänä vuonna Finnconissa on erityisesti hienoja työpajoja: historiallisia aselajeja, kalevalamittaisen runon kirjoittamista ja lapsille lohikäärmeaskartelua. Kannattaa siis ehdottomasti tulla paikalle! Nähdään siellä.

Finnconin koko ohjelma on täällä.

Tuesday, May 27, 2014

Unkarin viisi parasta

Paluumatkalla kymmenen päivän Unkarin-turneelta. Kävimme Balaton-järven etelärannalla, etelässä Pecsissä ja maaseudulla sen ympäristössä sekä mennen tullen Budapestissa. Unkarilainen emäntämme kysyi minulta, miksi pidän maasta. Vastasin, että koska täällä kasvaa tammia, mutta todellisuudessa syitä on monia. Pikapäivityksenä päätinkin listata viisi parasta asiaa Unkarissa.


Maa. Koko Unkari sijaitsee kauniilla paikalla Tonavan altaassa ja pääkaupunki Budapest erityisen kauniilla paikalla joen varrella. Balaton-järven etelärannalla on kilometreittäin kaunista rantaa vanhoine pajupuineen ja vihreine nurmikkoineen. Junan ikkunoista näkee viinirinteitä, vehreitä peltoja ja lehtoja, paikoin vihreitä kukkuloita silmänkantamattomiin. Unikkoja tienpientareilla ja niittämättömillä nurmikoilla. Varsinaisella pustalla, joka on savannimainen ekotyyppi maan itäosassa, en ole koskaan käynyt.

Kansa. Suomalainen sulautuu unkarilaisten joukkoon vaivattomasti. En ole koskaan tuntenut itseäni Budapestissa tyhmäksi turistiksi toisin kuin esimerkiksi Prahassa. Päin vastoin, minulta kysytään tietä. Unkarilaiset ovat ystävällisiä lapsille ja kohteliaita busseissa ja metroissa. He eivät myöskään pidä niin tiukasti kiinni erilaisista säännöistä ja kielloista kuin suomalaiset.



Sää. Unkarin ilmasto on ihanteellinen. Toukokuussa on täysi kesä kun Suomessa vielä värjätellään nollan tuntumassa. Tulvat ovat harmillinen poikkeus muuten suotuisaan säähän. Sen jälkeen kun joku päätti säännöstellä Tonavan uoman tulvat ovat olleet lähes jokakeväinen riesa. Myös Unkarissa on innostuttu rakentamaan hienoja kerrostaloja aivan veden partaalle. Idea ei ole hyvä, koska tulvan sattuessa asukkaat joutuvat soutamaan koteihinsa.

Kulttuuri. Budapestin keskusta edustaa (aitoa ja keinotekoista) fin de siecleä kauneimmillaan. Arkkitehtuurin uusgoottilainen helmi on mm. Parizsi Udvar kävelykeskustassa Vaci utin varrella, hotelli Gellert puolestaan hurmaa art nouveaun ystävät. Paljon teatteria, musiikkia ja undergroundia. Budapestissa konsertoivat myös isot maailmantähdet jotka eivät Suomeen vaivaudu. Sziget-festivaali saa kaikki kotimaiset festarit kalpenemaan - ihmiset eivät edes ole hirveässä kännissä niin kuin täällä. Kirjakauppoja on joka paikassa - kansalliset kirjakappaketjut ovat Corvina, Libri ja Aleksandria, mutta myös itsenäisiä kirjakauppoja ja divareita näkee paljon, samoin kirjakojuja kaduilla. Budapestissa on myös muutama englanninkielinen kirjakauppa, joisss myydään sekä uusia että käytettyjä kirjoja.



Ruoka ja viini. Hyvälaatuisia vihanneksia ja hedelmiä on saatavissa ympäri vuoden. En ole koskaan törmännyt unkarilaisessa valintamyymälässä sellaisiin kolhuisiin munakoisoihin tai kalpeisiin tomaatteihin kuin Suomessa. Budapestissa pidän erityisesti monipuolisista turkkilaisista ravintoloista. Keskustasta saa hyvän ja tuoreen pitafalafelin vähän alle kahdella eurolla. Kansallisruokaa langosia voi syödä kerran matkan aikana, ei useammin, jos ei halua että lentoyhtiö laskuttaa paluumatkalla lisämaksua painonnoususta. Tokajia kannattaa maistaa. Viinit ovat parempia kuin maineensa ja hyvin edullisia ruokakaupoista ostettuna. Huono maine johtunee siitä, että Alko tuo Suomeen vain halvimpia merkkejä.

Tasapuolisuuden vuoksi listaan myöhemmin viisi huonointa asiaa Unkarissa, mutta nyt en jaksa. Lapsi sairastui paluumatkalla Pecsistä ja vietti viimeisen päivän hotellissa kuumeisena ja lentokentällä ja koneessa oksennellen. Helatorstaina pääsemme puolestaan mummon kyydissä mökille Savoon palelemaan. Ota siivouskirjan viimeistelytyöt mukaan, kahden viime viikon aikana en ole saanut niille mitään tehdyksi.

Posted via DraftCraft app

Friday, May 16, 2014

Marginaalista ja arvostuksesta

Suomalainen spekulatiivinen fiktio etsii yhä uusia yleisöjä. Eilen tipahti luukusta tekijänkappale julkaisusta Finnish Weird, joka löytyy myös ilmaisena e-julkaisuna täältä. Minulta on julkaisuun käännetty artikkeli, jossa haastattelen oululaista esikoiskirjailijaa Jenny Kangasvuota. Julkaisua on tarkoitus levittää Lontoon maailmanconissa tänä kesänä ja tavoitella paitsi kannatusta Helsingin maailmancon-hankkeelle, myös esitellä kotimaisia kirjoittajia.

Toisaalla kirjoittajat ovat jälleen valitelleet novellien ja muutenkin lyhyen muodon jäämistä paitsioon laajemmissa ympyröissä. Olkoonkin, että novellikokoelmia ja antologioita julkaistaan ruohonjuuritasolla paljon, suurin osa niistä jää kuitenkin pienen piirin jutuiksi. Joskus tavoite on tehdä nimenomaan marginaalikirjallisuutta. Tästä on kyse esimerkiksi splatterpunk-antologian tapauksessa eikä näille julkaisuille suurta kansansuosiota haetakaan.

Marginaalikulttuurin tekijällä on kuitenkin myös omat huonot hetkensä. Mikrokustantajan tai marginaalikirjailijailijan mahdollisuudet levittää omia töitään ovat pienet: Applen iStoreen tai Elisa Kirjaan voi lätkäistä kotimaisen teoksensa myyntiin ja linkkailla ahkerasti sosiaalisessa mediassa, tai sitten tehdään paperijulkaisu, jonka hyvällä tuurilla muutama kivijalkaliike huolii valikoimiinsa. Vastaanotto jää usein muutamaan mainintaan nettifoorumeilla, tai sitten arvosteluun kaverin toimittamassa lehdessä tai blogissa.

Kirjoittajat ovat myös valittaneet, että henkilövetoinen saippuaooppera kelpaa proosamuodossa, mutta kunnon seikkailua eivät osaa arvostaa sen enempää kustantajat kuin lukijatkaan. Kritiikin mukaan myös spefiyleisö tai fandom seuraavat näitä samoja suosikkeja. En tiedä, voiko George R.R. Martinin Tulen ja jään laulu -sarjaa (vaikka sekin taidetaan mieluummin lukea englanniksi tai tunnetaan nimellä vain nimellä Game of Thrones) enää pitää nimenomaisesti fandomin suosikkina, kun sarjasta on tullut valtavirtaa. Teos on kuitenkin monen fantasiakirjoittajankin suosikki ja siltä osin voin yhtyä käsitykseen saippuaoopperasta. Valtavirta on, no, valtavirtaa. Jos jostain löytyy ymmärtäjiä marginaalille niin fandomista, mutta eihän heitä monta ole kun ei ole ihmisiä fandomissakaan.

Kursorinen silmäys Tähtivaeltajan (tärkein spefiteosten arvosteluareena tällä hetkellä nyt kun Portille on sattunut pidempi julkaisutauko) näyttäisi paljastavan, että kotimaista marginaalisempaakin spefiä arvostetaan ja paikoin jopa kiitetään. Myös viihdyttävät kyberpunk- ja steampunk-kokoelmat ovat saaneet hyvää palautetta. Tähtivaeltajan tai muiden alan lehtien arvostelijaporukka kuuluu kuitenkin yleensä samaan pieneen piiriin kuin kirjoittajakin.

Ymmärrän kirjailijaa, joka kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden jälkeen pohtii, onko hänen ponnisteluillaan ollut mitään vaikutusta. Itselläni tulee ensi vuoden tammikuussa kuluneeksi kymmenen vuotta debyytistä ja siinä voi olla pysähtymisen paikka.

Olen ollut huomaavinani että kirjailijat, joita kollegat arvostavat surevat, että suuri yleisö ei ymmärrä, kun taas suuren yleisön suosikit haluaisivat tunnustusta kriitikoilta ja "piireiltä". Yleensä molempia ei saada. Joskus tietysti. Emmi Itärannan Teemestarin kirja taas voi olla esimerkki siitä, että koskaan ei voi sanoa ei koskaan.

Mitä piireihin tulee, niin tämä taitaa olla keski-ikäistymiseen liittyvä havainto: kun vilkaisen nopeasti ympärilleni joudun toteamaan, että nämä samat ihmiset joiden kanssa marisen joka päivä chatissa ovat juuri se "piiri", jota parikymppisenä ihmetellen ulkopuolelta katsoin. Ei taida olla aktiivifandomia kummempia tai hienompia kirjallisia piirejä kuin Suomessa missään. Aika arkista puuhaa suomalainen kirjailijuus kuitenkin on. En myöskään tunne yhtään kirjailijaa, joka ei ainakin välillä kokisi, että häntä ei arvosteta.

***

Tälle viikolle on osunut mukavasti kevään juhlia. Mukavasti siksi, että ne tarjoavat hienon sulkeuman freelancerin kevään työlohkolle. Tänään julkistetaan Viita-toverin Teppo Paulaston romaani Kolvi Tulenkantajien kirjakaupassa. Onnea Tepolle! Aion pistäytyä juhlissa, sillä artikkelikokoelman esipuhe on kirjoitettu ja novellikokoelma, jossa olin kustannustoimittajana, lähti tänään painoon. Leppoisa opas huusholliin löytyy kustantajan syksyn listoilta ja romaani edistyy palauteryhmän hyvässä käsittelyssä. Tästä on hyvä lähteä Unkariin huomenna. Yritän kirjoittaa matkaltakin jotakin. Onnellista toukokuun loppua blogin lukijoille!

Wednesday, May 14, 2014

Pää kiinni, köyhä kirjailija

Viime talvena kollega kirjoitti köyhyydestä kulttuurialan julkisena salaisuutena. Kirjailijan tekemä havainto oli tiivistettynä tämä: taiteilijuuteen tai kirjailijuuteen liitetään julkisessa keskustelussa jokin hohto, johon rahattomuus tai köyhyys eivät sovi. Kirjoituksesta seurasi luonnollisesti keskustelua eri taiteenalojen ihmisten keskuudessa, monet havainnot olivat yhteisiä. Mieleeni on jäänyt myös se, kun käsikirjoittaja kertoi osallistuneensa ensi-iltaan viimeisillä rahoilla ostetussa mekossa, jotta kukaan ei pääsisi luulemaan häntä häviäjäksi tai epäonnistuneeksi.

Kun ihminen tulee esiin luovan työnsä kautta, siihen ei haluta liittää köyhyyden stigmaa, sillä se halventaisi itse työtä. Vaikka näillä kahdella asialla ei olisi mitään tekemistä toistensa kautta.

Sitten ovat internetin keskustelupalstat ja Facebook. Taannoin törmäsi kollegan kirjoituksen herättämään keskusteluun uudelleen. Nyt valitettiin, että kultturialan ihmiset katsovat oikeudekseen saada toimeentuloa, vaikka kukaan ei ole kiinnostunut ostamaan heidän työtään. Oikeastaan ei sanottu edes näin, vaan kirjailijoita verrattiin suoraan elätteihin ja loisiin.

Keskustelussa otettiin annettuna, että kirjailija pyrkisi elämään työstään saamillaan tekijänpalkkioilla. (Viimeisen kerran: myyntituloja saa kustantaja, joka maksaa kirjailijalle tekijänoikeuskorvauksia, joihin siis rojaltit lukeutuvat.) Tämä ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Suomessa on vain muutama kirjailija, joka elää kirjojensa tekijänoikeustuloilla. Tuntemieni kirjailijoiden ammatteja ovat mm. kustannustoimittaja, varastopäällikkö, koulupsykologi, vapaa toimittaja, kotiäiti, työtön.

Hetkinen. Työtön kirjailija? Mikä sellainen kuvittelee olevansa? Tämä hampuusi luulee olevansa kirjailija ja taiteilija, vaikka vastaanottaa tukea yhteiskunnan varoista? Pois sellainen.

Eli toinen asia, mitä keskustelussa ei hahmoteta on, että kirjailijoita on meillä kaikista tuloluokista, siis ihan kaikista. On köyhiä, keskiluokkaisia ja muutamia rikkaitakin. Ongelma on, että kaikilla muilla on lupa ja oikeus tehdä luovaa työtä ja julkaista ajatuksiaan paperilla. Vain köyhällä tai työttömällä ei, koska siis kamoon kirjailijuus, sehän on jotain hienoa ja keskiluokkaista, ei sitä ole tarkoitettu rahvaalle.

Mutta leikitäänpä hetkeksi keskustelussa esiintyneen ajatuksen mukana. Meillä on keskustelija A, kutsukaamme häntä vaikka Stadin Viherliljaksi ilmaistaksemme hänen todennäköisen asuinpaikkakuntansa, ammattistatuksensa, liberaalin ajatusmaailmansa sekä ikäluokkansa. Hän argumentoi seuraavaa: jos kirjailija saa kuukauden tulon vuoden työstä, miksi vaivautua?

Miksi lukijoidenkaan pitäisi vaivautua? Kuukauden mediaanitulo 2000 euroa on nimittäin se summa, jonka kirjailija tällä hetkellä saa nimenomaan tekijänoikeuskorvauksista. Tämän verran on siis keskimäärin maksettu kirjoista, jotka ovat kirjaston hyllyillä, kirjakaupoissa, ihan tavallisten ja tunnettujenkin kotimaisten kirjailijoiden nimikkeistä. Vain aivan harvat teokset yltävät huomattavaan myyntiin.

Onneksi hätä ei ole tämän näköinen, koska suurin osa kirjalijoistamme todella työskentee myös muissa ammateissa. Totuus on (ja tässä puhuu keskustelija B eli minä!) että tällä hetkellä parhaat edellytykset kirjailijan ammatissa toimimiseen on sellaisella ihmisellä, jonka lapset ovat jo aika isoja, jolla on keskiluokkainen ammatti josta hän saa kuukausipalkkaa ja josta hän voi tarvittaessa jäädä palkattomalle vapaalle apurahan osuessa kohdalle. Toiseksi parhaat edellytykset ovat ammattitaitonsa ja asiakassuhteensa vakiinnuttaneilla freelancereilla. Ja niin edelleen.

Keskustelija B on siis kirjailija siinä missä häntä enemmän tai vähemmän luetut kollegansakin. Hän tulee tällä hetkellä työllään toimeen. Kun puhutaan rahasta, hänellä on enemmän tilaa ja puheoikeutta kuin alkuperäisen köyhyyskirjoituksen kirjoittajalla. Sillä jos ei mikään muu niin ainakin tämä pointti tulee keskustelussa alleviivatuksi, moneen kertaan: köyhän taiteilijan on vastedeskin pysyttävä piilossa, nöyränä ja hiljaa, jotta hän ei joutuisi kuulemaan ilkkuvia mitäsläksit- ja vittuilukommentteja. (Mistä tämä viha ja katkeruus taiteilijoita kohtaan muuten edes kumpuaa? Onko se suomalainen erityispiirre?)

Mutta palatkaamme aiheeseen. Keskustelijamme Viherlilja siis ehdottaa, että nämä kaikki kirjailijat jotka eivät täytä edellytyksiä elättää itsensä työllään, kirjallisuuteen liittyen tai muulla työllä, saisivat lätkäistä hanskat tiskiin. Palaamme aivan ensimmäiseen argumenttiin: mikä oikeus on ihmisellä saada toimeentuloa, jos hän ei tee työtä.

Nythän on niin, että on lama. Sanomalehdestä saamme lukea, miten työkkäri "koventaa" asennettaan työnhakijoihin. Työpaikkoja on määrätyn ajan jälkeen löydyttävä, niitä on työnhakijan taiottava ilmasta, tai hänen on ilmoittauduttava työvoimapoliittiseen koulutukseen, tai opiskelijaksi. Jäljelle jäävät, ne jotka eivät täytä ehtoja tai jotka syystä tai toisesta pysyttelevät työmarkkinoiden ulkopuolella. He ovat yleensä köyhiä.

Eli näin meillä on keskustelija C, pienituloinen kirjailija maakunnasta, jolla on historiassaan työttömyyttä sekä vakavia terveysongelmia. Hänen tulonsa vaihtelevat pienistä naurettaviin. Hänellä voi olla perhettä tai muita hoidettavia. Ei auta, että moni kirjailija (myös maakuntakirjailijat B ja C) yrittää elättää itsensä freelancerina tai toimittajana. Tämäkin ala on vaikeutunut avustajasopimusehtojen huonontumisen, kilpailun ja media-alan kurjistumisen myötä.

Tosin Viherliljallamme on tähänkin ratkaisu: hankkikaa työtä, josta maksetaan. Tietysti. Nuorena ihmisenä on vaikea hahmottaa tätä vaikeutta, että varmankin keskiluokkaisen työpaikan voivat yt:t, alan murros tai vaikka sote-uudistus viedä alta, sitä ei ihminen (työntekijä, kirjailija, taiteilija) itse voi valita. Kaikki ei aina mene niin kuin opiskeluaikana kuvittelisi, tai vaikka kuinka uskoisi, ettei itse koskaan esimerkiksi sairastu. (Tai hanki lapsia, jotka voivat sairastua, sekin voi olla kaukana nuoren horisontista.)

Joka tapauksessa olemme päässeet ajatusleikissämme siihen kohtaan, jossa keskustelija C on siivottu pois paitsi keskustelusta, myös kirjallisuuden piiristä. Tiukennamme vielä ehtoja ja toteamme, että vain ne jotka onnistuvat tekemään taidetta ruikuttamatta edes ajoittain tilanteensa vaikeudesta saisivat luopua leikistä. Nyt alkaa karsinta: lähtevät väsyneet, työn ja perheen välissä taiteilivat isät, alkoholisoituneet sinkkunaiset, ylityöllistetyt työpaikkojensa vastuunkantajat, provisiopalkalla työskentelevät puhelinmyyjät ja vuorotyöläiset ihan muuten vain. Ja niin edelleen.

Keitä meille jää? Millainen on suomalainen kirjallinen kenttä, jossa keskiluokkainen kirjailija saa puhua, mutta köyhän on pidettävä päänsä kiinni? Millaisista ihmisistä kirjoitetaan, millaiset elämänpiirit tallentuvat kirjallisuuteen? Meille jäävät Riikka Pulkkisen keskiluokkaisten henkilöiden ihmissuhteista kertovat romaanit, Sofi Oksasen lähihistoriaan sijoittuvat romaanit sekä joitakin dekkareita ja historiallisia romaaneja. Ei lyriikkaa, ei lyhytproosaa. Nykypäivään sijoittuvista kertomuksista putoavat pois vähäväkisten ja köyhien tarinat, sillä paitsi että niitä ei haluta kuulla ei ole myöskään ketään niitä kirjoittamassa, koska ääni ja sananvapaus kuuluvat vain keskiluokalle ja voittajille.

Ja tämä on minulle, keskustelijalle B joka edes jollakin tavalla kokee suomalaisen kirjallisuuden omaksi asiakseen, se kaikkein tärkein havainto. Myös Suomeen mahtuu monenlaisissa elämänpiireissä asuvia ihmisiä. Meitä on paljon enemmän ja erilaisissa elämäntilanteissa eläviä kuin monen helsinkiläisen liberaalivihreän media-alan "nuoren ammattilaisen" horisontista ehkä hahmotetaankaan. Terveisiä Kehä III:n sisäpuolelle: ei ole häpeä eikä vamma olla köyhä. Asia on yhteinen, kansallinen ja Euroopan laajuinen.

Sillä nyt ovat käynnissä kaiken kukkuraksi Euroopan parlamentin vaalit. Olen lauantaina lähdössä kymmeneksi päiväksi Unkariin, maahan, jossa köyhiä ja pettyneitä riittää, jossa Viherliljan kaltaiset itsevarmat ammattilaiset nauretaan paskaisenkyynisesti katuun. Maahan, jossa tästä huolimatta arvostetaan kieltä, kulttuuria, kääntämistä ja ennen kaikkea kirjallisuutta. Ennen matkaa pitäisi käydä äänestämässä, jos meinaa mennä. Arvatkaapa, miten paljon tällä hetkellä huvittaa?

Haistakaa paska vihreät, oikeisto ja vasemmisto ja kaikki muutkin puolueet. Kirjailijana, suomalaisena ja eurooppalaisena en voi olla tekemättä muutakaan johtopäätöstä: köyhää ei halua kuunnella kukaan.

Monday, May 12, 2014

Ammattikirjailijoiden aika on ohi?

Tänään julkistettiin Pentinkulman päivien E80-esikoiskirjailijaseminaarin osallistujalista. Hurraa! Pentinkulman päivät on maamme kirjallisuustapahtumista vakiintuneimpia ja parhaimmin järjestettyjä, ja seminaarista on minulle korvaamatonta apua. Osallistuin ko. seminaariin vuonna 2011. Puolet meistä seminaarin osallistujista on julkaissut toisen teoksen tämän jälkeen. Toisen teoksen vastaanotto on melkein kaikilla jäänyt vaisummaksi kuin ensimmäisen, kun esikoiskirjaan sisältyvä uutuusarvo on käytetty, mutta kirjailijoiden tulevaisuus näyttää hyvältä: teoksia kypsyy, ja silloin tällöin kuullaan hyviä julkaisu-uutisiakin.

Kun koko ympäröivä yhteiskunta rummuttaa tehokkuutta ja tuottavuutta, tältä mentaliteetilta on vaikea pysytellä kirjailijanakaan suojassa. Jokainen teos vaatii kuitenkin omanlaisensa kypsyttelyajan. Silti mietin, kuinka moni nykyisistä kolmekymppisistä, aloittelevista kirjailijoista pääsee samaan julkaisutahtiin kuin maamme säännöllisesti julkaisevat, keskipolven kirjailijanimet. Anna-Leena Härkönen on hyvä esimerkki. Vaikka hän toisaalta aloitti niin aikaisin että sitä voidaan pitää varaslähtönä, 35-vuotiaana hän oli julkaissut kuitenkin jo kahdeksan teosta. Anja Snellman (Kauranen) oli julkaissut samanikäisenä viisi teosta, Jari Tervokin neljän runokokoelman lisäksi kaksi romaania.

Kirjailijan arvoa ei tietenkään mitata tuotteliaisuuudella, kaikkea muuta. Sen sijaan epäilen, että Kaari Utrion, Laila Hirvisaaren, Anja Snellmanin tai Antti Tuurin (yhdeksän teosta ennen 35 vuoden ikää) tavoin säännöllisesti julkaisevaksi kirjailijaksi pääsee yhä harvempi, ainakaan yhtä aikaisin "urallaan". Edes "nimet" tai kustantamoiden tähdet eivät nykyään pysty tähän, sillä he ovat tyypillisesti aloittaneet vanhempina, muutamaa poikkeusta kuten Katja Kettua lukuunottamatta. Enkä nyt laske mukaan lasten- ja nuortenkirjallisuutta, sillä näissä kirjallisuudenlajeissa julkaisuvauhti on jo odotusarvoisesti vähän toisenlainen. Jostain syystä säännöllisesti julkaiseva kirjailija näyttää harvinaistuvan.

Mitä väliä sillä sitten on, ilmestyykö kirjoja säännöllisesti, kunhan ne ovat hyviä? Tulkitsen, että pidempi hiljaisuus teosten välillä johtuu kuitenkin kirjailijan työskentelyolosuhteiden muutoksesta. Kirjailijanammatti on pitkäjänteistä toimintaa ja tuotanto rakennetaan teos kerrallaan. Monet kustantamot eivät talousvaikeuksien puristuksessa ehkä halua sitoutua tuntemattoman nuoren kirjailijan teosten julkaisemiseen koko tämän kaaren aikana, jonka kehitys vaatisi. Eikä kirjailijaa ole ilman kustantantajaa. Monet aiemmin julkaisseet kirjailijat ovat huomanneet joutuvansa etsimään uuden kustantajan, kun kustantaja ei ole enää innostunut julkaisemaan seuraavia teoksia.

Antti Tuuri julkaisee nykyäänkin säännöllisesti, joskaan ei välttämättä enää yhden teoksen vuosivauhdilla. Hänen kustantajansa on Otava. Nuoremman polven tuotteliaat kirjailijat kuten Juha-Pekka Koskinen julkaisevat usean kustantajan kautta. Kun kirjailija jää ilman kustantajaa, hän vaikenee.

Kokonaan toinen juttu on, että tuotteliainkaan kirjailija ei usein pysty elämään saamillaan tekijänoikeustuloilla (en mielelläni puhu myyntituloista, koska niitä saa tosiasiallisesti kustantaja) eikä riittävän pitkiä apurahoja riitä monille pitkäjänteisen työskentelyn turvaamiseksi, vaikka kustantaja mielellään julkaisisikin.

Toivotan onnea ja pitkäjänteisyyttä tuleville seminaarilaisille, ja toivon pitkäjänteistä ajattelua myös heidän kustantajiltaan.

Thursday, May 8, 2014

Kotimainen spefiteos etsii lukijaa

Olen pitkästä aikaa seurannut Risingshadow -foorumin keskustelua scifi- ja fantasiakirjoista, eli tuttavallisemmin spefikirjallisuudesta (=spekulatiivinen fiktio, realistisesta kerronnasta poikkeava fiktio). Kirjoittajan kannalta näiden keskustelujen seuraaminen on opettavasta: mitkä teokset nousevat keskustelunaiheiksi?

Grant Wood: American gothic. Löytyisikö Pohjanmaalle sijoittuvista tarinoista kotimainen spefivastine amerikkalaiselle genrelle?

Kysymys palautuu mielenkiintoisella tavalla siihen, miten teos yleensä löytää lukijansa. Kotimaisen scifin, fantasian tai kauhun tapauksessa mahdollisia yleisöjä on hahmotettavissa neljä, jotka luettelen seuraavassa pienimmästä suurimpaan.

Ensin tulee kirjoittajan luonnollinen yleisö, eli toiset kirjoittajat tai spefiharrastajat eli fandom. Tämä on pieni porukka, joka toisaalta ostaa paljon kirjoja, mutta ei nykypäivänä välttämättä ehdi lukea kaikkea mitä julkaistaan, vaikka sen kuuliaisesti ostaisikin. Fandom-yleisö on maultaan kehittynyttä ja vaativaa. Lukijat etsivät uusia ideoita, eivät välttämättä niinkään hyviä tarinoita, koska niitähän kerrotaan muissakin genreissä. Tämä yleisö lukee usein paljon, myös muuta kaunokirjallisuutta kuin spefiä. Pienet kustantajat kuten Kuoriaiskirjat tai Vaskikirjat julkaisevat periaatteessa tälle yleisölle, toki välillä joukossa voi olla laajempaa yleisöä kiinnostavia hittejäkin.

Seuraava laajempi piiri ovat spefin lukijat ylipäätään: vampyyrisarjojen ystävät, nuortendystopian suurkuluttajat, Alistair Reynoldsinsa pokkareina lentokentiltä ostavat insinöörit. Ja niin edelleen. Joukkoon mahtuu myös perinteisestä roolipelifantasiasta innostunutta nuorta ja vanhempaakin väkeä.

Näitä yleisöjä hätyyttelevät kotimaiset sarjat kuten J.S.Meresmaan Mifonki-sarja sekä Magdalena Hain Gigi ja Henry -sarja. Viimeksimainitut edustavat YA-fantasiaa ja steampunkia ja toisin kuin kotimaisissa sarjoissa usein aiemmin, niissä ei ole leimallisesti suomalaiskansallisia piirteitä. Tällaisen spefin kirjoittajan kannalta ongelma on, miten erottua käännöskirjallisuuden joukossa. Lukijalle, joka on kiinnostunut nimenomaan vampyyreista tai nuorista sankareista synkässä tulevaisuudessa ei kotimaisuus ole kovin tärkeä suositusperuste siinä kohdassa, kun hän valitsee luettavaa.

Joskus kirjoittajat nurisevat, että nuoremmat lukijat voivat jopa suhtautua ennakkoluuloisesti kotimaiseen kirjaan. Ongelma lienee kuitenkin ennemmin se, että nuortenkirjallisuus ylipäätään ei menesty, jos sen kyljessä ei ole elokuvaa tai muuta herättämässä huomiota. Ainakin tällaista viestiä kerrotaan kaupallisten kustantajien taholta toukokuun Image-lehdessä.

Jos kirjoittaja haluaa omalta osaltaan kehittää spefiä genrenä, tällaiselle yleisölle kirjoittaminen ei välttämättä tarjoa mitään uutta. Houkutus-genren tai Nälkäpelin lukijat ehkä etsivät yleensä romanssia tai seikkailua eivätkä spefiä spefin vuoksi. Lisäksi vaikka tämä lukijaporukka on paljon laajempi, se ei ostovoimallaan pysty pitämään kovin monta kirjailijaa leivässä Suomen kokoisessa maassa.

Sitten on valtavirtayleisö. Satunnaisia kotimaisia viihdehittejä lukuunottamatta lukeva yleisö suosii kaunokirjallisesti korkeatasoisia teoksia, jotka ovat pääsääntöisesti ison kustantajan julkaisemia ja Helsingin Sanomien kriitikoiden kiittämiä. Tänään Hesarissa oli pieni uutinen Kirjakauppaliiton huhtikuun myydyimmistä kirjoista. Myydyin teos, Tommi Kinnusen Neljäntienristeys voi olla vaikka miten hieno kirja, mutta spefikirjoittajan kannalta on lohdutonta, että hittikirjaksi nousee aina vain hienovarainen kertomus sodan polttaman pohjoisen pienistä ihmisistä, tai kertomus lestadiolaisäidin raskaasta elämästä, tai muu vastaava perusrealistinen teos.

Toki spefiteoskin voi nousta suuren yleisön suosikiksi, ilman muuta. Esimerkiksi Mikael NiemenPopulaarimusiikkia Vittulajänkältä on käännösstatuksestaan huolimatta nimenomaan suomalainen teos, jossa (kotikriitikon mukaan) yliluonnolliset tapahtumat sopivat hyvin yhteen persoonallisen kertojanäänen kanssa. Tällaisen teoksen pitää kuitenkin todella, no, erottua. Populaarimusiikkia Vittulajänkältä sisältää myös ajankuvaa sekä eksoottisen ympäristön.

Sitten ovat vielä ulkomaat. En edes aloita siitä, miten vaikeaa spefikirjoittajan (niin kuin kenen tahansa muunkin kirjoittajan) on lyödä itsensä läpi käännösmarkkinoilla. Ulkomaisten lukijoiden kannalta suomalaiskansallinen eksotiikka voi olla bonusta, kun taas täällä spefilujat ovat saaneet lukea sitä jo sen verran kauan, että siihen voidaan viitata värttinä- tai tuohifantasiana.

Miten sitten erottautua, löytää teokselle uusia lukijoita pienen piirin ulkopuolelta?

Lukijoiden löytäminen kotimaiselle proosalle voi olla valtavirtapuolellla ihan yhtä vaikeaa kuin spefipuolellakin. Uusia, erilaisia ilmiöitä nousee pintaan harvakseltaan. Tässä mielessä steampunk voi olla pieni pelastus spefikirjallisuudelle. Uuskumma ja sen jälkeläinen Suomi-kumma ehkä lopulta kiinnostivat jälleen vain liian pientä yleisöä.

Eri mediat myös kierrättävät ideoita ja tarinoita keskenään entistä nopeammalla tahdilla. Yhdysvalloissa hyvin suosituksi nousseessa tv-sarjassa True Detective mysteeri ja selittämätön ovat kiinteä osa kerrontaa. Amerikassa tälle genrelle on nimikin, "southern gothic". Ehkä tulevaisuudessa parhaiten menestyvät teokset, jotka pystyvät hyödyntämään arvoituksellista elementtiä tunnelman kautta, tätä arvoituksellisuutta tai sen mahdollisia tulkintoja mitenkään selittämättä.