Friday, November 13, 2020

Erään käsikirjoituksen hyvin pitkä tarina

Silmiini osui kollegan pienelle piirille kirjoittama selostus oman ikuisuusprojektinsa eli romaanisarjan vaiheista. Huomasin, että minullakin on tällainen kertomus, nimittäin tarinasta nimeltä Metsänvartija. Ja tarinaa riittää saagaksi asti.

Kirjoitan sen tähän, niin tulevilla sukupolvilla on mistä ottaa opiksi, ja varoituksen sanaksi. Olkoon se testamenttini paitsi epäonnisen kirjahankkeen vaiheista, myös kirjallisista tavoitteistani eli hienommin sanottuna poetiikastani ja siitä, miten se on kehittynyt ja kompastellut vuosikymmenten(!) varrella. Jos satun kuolla kupsahtamaan covid-19-tautiin tai muuhun, tarinan voi tulostaa ja ripustaa Ristiinan metsään joutomaalle Usvaleirin kirjailijoiden pyhäkköön, kunhan joku sen joskus rakentaa.

Esiajat

Ensimmäiset lauseet ja muistiinpanot tähän projektiin kirjoitin päiväkirjaani lukiolaisena noin vuonna 2001. Asun kimppakämpässä (silloin kommuunissa) Tampereen Kaupinkadulla ja osallistuin innokkaasti eri luonto- ja ympäristöjärjestöjen toimintaan. Kesällä oltiin luontoleireillä, talvisin istuttiin kokouksissa milloin järjestöjen toimistoilla, milloin jonkun aktivistin kotona. Välillä käytiin koulussa ja mielenosoituksissa.

Ensimmäiset muistiinpanot eivät sisältäneet juonta, vain sanailua kaverusten kesken. Minulla ei ollut mitään suunnitelmaa eikä käsitystä siitä, millaisen kirjan haluaisin kirjoittaa. En ajatellut kirjoittamista ylipäätään. Noihin aikoihin tulevaisuudensuunnitelmani oli tulla toimittajaksi, tai mahdollisesti tulkiksi. Enkä tulevaisuudella muutenkaan liikaa vaivannut päätäni, keskityin maailmanparantamiseen hyvässä seurassa.

Ensimmäinen yritys

Vuonna 2002 menin opiskelemaan ammattikorkeakouluun ja luin Julia Cameronin kirjan The Artist’s Way. Siinä kehotettiin määräämään oma tila ja aika arjessa omalle luovalle työlle. Kirja on minulla vieläkin, suomenkielisenä versiona, ja se sisältää paljon silloin muodikasta new age -ajattelua, mutta ensimmäistä kertaa minulle ylipäätään valkeni horisontti, jossa kirjoittaa tavoitteellisesti. Tein uudenvuodenlupauksen: kirjoitan romaanin!

Toukokuuhun 2003 mennessä minulla oli kahdeksan lyhyttä lukua. Käsikirjoituksen lyhyestä mitasta huolimatta teksti oli jaettu kahteen osioon, ja muutenkin se oli vähän sekava, esimerkiksi kronologiaa oli rikottu loogiikalla, jota en enää pysty tavoittamaan. Romaanin nimi oli Metsänhaltija, koska siinä oltiin metsässä, ja koska siinä oli haltija.

Päähenkilö oli tässä versiossa nimeltään Tara. Tarina tapahtui vuoroin ”kaukana pohjoisessa” ja vuoroin nimettömässä kaupungissa, jossa päähenkilöt Tara ja hänen veljensä Markus asuivat. Jo tässä versiossa alku oli suunnilleen kohdillaan: Tara oli joutunut auto-onnettomuuteen, jossa hän oli pudonnut sortuvalta sillata tulvajokeen, ja jonka aikana hän uskoi nähneensä haltijan. Ja onnettomuus liittyi epämääräisellä tavalla ilmastonmuutokseen. Myös Markuksen kämppis Tuomas, johon molemmat sisarukset olivat ihastuneet, oli jo tässä vaiheessa kuvioissa mukana.

”Pohjoisessa” puolestaan asui kyseinen haltija, joka tarkkaili Taraa, tämän päivän näkökulmasta vähän hyypiömäisellä tavalla. Kaupungissa ainoa fantastinen elementti olivat aarnikotkat, jotka jostain syystä asuivat pihalla ja olivat oikeita tai sitten eivät. Luonnossa puolestaan oli Suomen luontoon kuulumattomia elementtejä, kuten karibuja. Ideana oli, että Taran veli Markus oli hänen tietämättään haltijoiden vaihdokas, ja tämä oli syynä sisaruksia erottavaan juopaan.

Ennen kaikkea ensimmäisissä versioissa oli jo mukana käsikirjoituksen keskeinen idea: niin sanotulta atlanttiselta lämpökaudelta 4 800–3 500 eaa. oli jäänyt Kainuun korkeudelle syrjäiseen metsään mikroilmasto, ekologinen tasku, jossa kasvoi samanlainen tammilehto kuin tuolloin aikojen alussa. Ja tuolla lehdossa tapahtui kaikenlaista jännää.

Esikuvia kerronnalle on ollut ainakin itselleni tunnistettavasti Martin Scorsesen Kundun-elokuva ja visuaalisesti John Bauerin satumaailmat sekä Taru sormusten herrasta -elokuvat, jotka tuolloin olivat ensi-illassa. Kirjoittajan kannukset eivät kuitenkaan selvästi riittäneet kokonaisen käsikirjoituksen kirjoittamiseen…vielä!

Toinen yritys

Vuoden 2003 syksyllä tutustuin National Novel Writing Month- eli Nanowrimo -konseptiin. Turussa, jossa tuolloin asuin, kokoontui Nanowrimo-miitti Terrakodilla eli paikallisten scifiseurojen toimistolla YO-talo A:ssa. Ongelmani oli tuolloin, että onnistuin kirjoittamaan lyhyitä proosapätkiä sekä tuon käsikirjoituksen raakileen, mutta pitkään proosaan en venynyt. Päätin yrittää nakutella romaanimittaisen Metsänhaltijan Nanowrimo-tyylillä, eli 1700 sanaa päivässä, surutta eteenpäin välittämättä laadusta. Sen voisi editoida myöhemmin kuntoon.

Rakenne oli osapuilleen sellainen, että kirjan ensimmäisessä osassa liikuttiin kaupungissa Maarun, Markuksen ja kämppis-Tuomaksen kanssa, mutta Tuomas heivattiin tarinasta ko. osan lopussa ja tarinan jälkipuoliskolla metsässä kuvioon astui metsänhaltija, josta otsikko jo vihjasikin. Kirjan lajityyppi siis oikeastaan muuttui kesken tarinan, sillä vaikka haltijan olemassaolosta vihjattiin jo alussa, tarinassa ei ollut ennen viimeistä kolmannesta mitään fantasiaa muistuttavaa. Metsään mentiin etsimään haltijaa ja estämään vanhaa lehtoa uhkaavat hakkuut.

Hakkasin koneelle romaanin ensimmäistä versiota, nimeltään tässä vaiheessa Sademetsä, kevään 2004 aikana. Samana kesänä sain hyviä uutisia: ensimmäinen novellini julkaistaisiin antologiassa, nimittäin Gummeruksen ja Nuoren Voiman Liiton Novellit 2005 -antologiassa! Näin sain kirjoittamiseen uutta pontta, olihan minulla jo jalka miltei kustantamon ovenraossa.

Alkuvuodesta 2005 kävin pokkaamassa tekijänkappaleet, join kustantajan tarjoaman skumpan ja vastasin Turun Sanomien toimittajan kysymyksiin tulevaisuudensuunnitelmistani. Tuo oli sitä aikaa, kun isot kustantamot vielä etsivät uusia ääniä novellikilpailuiden myötä. Jatkoin tekstin työstämistä. Tässä vaiheessa päähenkilön nimi oli muuttunut Maaruksi ja käsikirjoituksen nimi Metsänvartijaksi. Haltijan olin palautteen perusteella heivannut mäkeen, ja korvannut salaperäisellä metsässä asuvalla Aarni-miekkosella. Mainittakoon, että tarinan huipennus sijoittui talviaikaan, ja päähenkilöt liikkuivat metsässä suksilla.

Lähetin käsikirjoituksen luettavaksi kustannustoimittaja Tero Liukkoselle myöhemmin samana vuonna. Hän vastasi nätisti, että sillä on ansionsa, mutta ympäristöteema on liian kahlitseva. En tuosta lannistunut vaan päätin, että käsikirjoituksen aika koittaisi myöhemmin. Minulla oli jo uusi aihe, ja uusi kässäri tulilla. Tuosta uudesta kässäristä tulisi myöhemmin 2. romaanini Linnunpaino.

Kolmas yritys

Käsikirjoitus jäi siis hautumaan taka-alalle. Tein muutamia visiittejä sen pariin ja mm. pyrin jäsentämään rakennetta uudelleen ns. lumihiutalemenetelmän avulla. Moneen vuoteen käsikirjoitukselle ei tapahtunut oikeastaan mitään. Valmistuin, menin töihin, sain vauvan, menin opiskelemaan yliopistoon ylempää korkeakoulututkintoa ja valmistelin julkaistavaksi esikoisromaaniani Moby Doll.

Tein joitakin muistiinpanoja ja leikittelin ajatuksella, että ottaisin käsikirjoituksen uudelleen käsittelyyn. Joskus noihin aikoihin hahmottui, miten tarinan pitäisi oikeasti mennä, eli metsässä ei asunut ketään ylimääräistä henkilöhahmoa vaan se olisi ollut se sama Tuomas koko ajan.

Pikakelaus kevääseen 2014, kun vihdoin kaivoin käsikirjoituksen pöytälaatikosta miltei kymmenen vuoden jälkeen. Totesin sen kieliasultaan niin alkeelliseksi, että koko homma olisi kirjoitettava ns. pinkasta uudelleen. Jätin henkilöt ja tarinan, mutta kirjoitin siitä osapuilleen sellaisen nuortenromaanin kuin silloisilla taidoillani osasin. Olin saanut Taiteen edistämiskeskukselta kohdeapurahan 2000 euroa, joka motivoi työhön.

Vaan käsikirjoituksessa oli vakava ongelma, nimittäin oma nuoruuteni oli jäänyt sinne 90-luvulle, jota käsikirjoitus tuossa vaiheessa enimmäkseen kuvasi. Kenelle suuntaisin romaanin? 2010-luvun nuoret eivät tunteneet niitä bändejä, keskusteluja tai muotia, joita romaanissa esiintyi. Lisäksi asenteet olivat vanhentuneet. Päähenkilöiden ulkopuolisuus, jota he tunsivat 1990-luvun yhtenäiskulttuurissa, ei ollut enää sellaista, johon nykyiset nuoret samastuisivat. Tähän viittasi myös käsikirjoituksesta saamani vertaispalaute.

Lyhyesti: romaanini oli saanut alkunsa tilanteessa, jossa ”terroristi” tarkoitti kettutyttöä, ilmastonmuutos oli kasvihuoneilmiö ja homot olivat kaapissa.

Ymmärsin tämän ongelman itse ennen kuin edes tarjosin sitä mihinkään kustantamoon uudelleen. Jokin tarinassa kuitenkin yhä veti puoleensa. Sen ydin ei ollut muuttunut miksikään, lisäksi päähenkilöiden välinen dynamiikka kiinnosti minua. Minulla oli kaksi vaihtoehtoa: kirjoittaa nuorisokuvaus kokonaan uudelleen vastaamaan tätä päivää, tai jakaa kirja kahteen aikatasoon. Päähenkilöt olisivat varttuneet aikuisiksi, ja ensimmäisten versioiden tapahtumista olisi kulunut jo parikymmentä vuotta.

Päätin valita jälkimmäisen vaihtoehdon.

Neljäs yritys

Kirjoitin kirjaan uuden aikatason, jossa aikuistuneet Maaru ja Markus palasivat nuoruutensa kesien metsämaisemiin etsimään jälkiä kauan sitten kadonneesta Tuomaksesta - sekä estämään metsän kaatamisen. Nuoruuteni leppoisa metsänhaltija oli muuttunut painajaismaiseksi kauhuelementiksi: metsässä oli jotakin uhkaavaa. Mukaan tuli metsureita, poliitikkoja, paikallisia ihmisiä ja muuta väkeä.

Hain ja sain apurahaa. Uusin versio valmistui kesäkuussa 2018. Sain siihen edelleen palautetta useilta kollegoilta ja lähetin sen vihdoinkin Intoon, joka oli kustantanut siihen mennessä kolme romaaniani. Sain kustannuspäälliköltä palautteen lokakuussa 2018 ja ulkopuolisen kustannustoimittajan kirjoittaman lausunnon, jossa käytiin läpi käsikirjoituksen heikkouksia ja vahvuuksia. Luontokuvauksesta pidettiin, mutta tällaisenaan kustantamo ei ollut halukas käsikirjoitusta julkaisemaan.

Olin tuossa vaiheessa aika väsynyt kirjallisuuteen. Minulta oli ilmestynyt kolme kirjaa puolentoista vuoden sisällä, näiden joukossa niin ikään vuosia vienyt Syyskuun jumalat, joten päätin sulatella palautetta kaikessa rauhassa ja palauttaa uuden version sitten, kun voimani olisivat palautuneet. Palautteen suuntaisesti tein käsikirjoitukseen korjauksia ja lähetin uuden version. Tällä välillä kustannuspäällikkö oli jäänyt äitiyslomalle, ja hänellä oli sijainen, jolle lähetin käsikirjoituksen uudelleen tarjolle elokuussa 2019.

Sain käsikirjoituksesta hylsyn helmikuussa 2020. Kustannuspäällikön sijainen tykkäsi kerronnasta, mutta itse tapahtumat eivät temmanneet tarpeeksi mukaansa.

Hetken verran surin, mutta sitten päätin nostaa housut ja niistää nenän, muokata käsikirjoituksesta vielä yhden version ja tarjota sitä muualle.

Viides yritys

Palautteen perusteella Metsänvartija oli selvästi nuorisoromaani. Ajattelin itse, että päähenkilöt eivät olleet vanhentuneet uskottavasti. Päätin siis heittää hyvästit 90-luvulle ja tuoda tarinan kokonaisuudessaan tähän päivään niin, että tapahtumien (Tuomaksen katoamisen ja uusimman hakkuu-uhkan) välillä olisi kulunut vain viisi vuotta. Tämän käsikirjoituksen lähetin uudelleen yhteensä kymmeneen kustantamoon huhtikuun ja elokuun 2020 välillä.

Ja sillä tiellään se on edelleen. Joitakin hylkyjä tuli keväällä, mutta syksyllä on ollut hiljaista. En tiedä enkä uskalla edes kuvitella, mitä koronakriisi kustantamoiden arjelle tekee. Ehkä joku vielä jossakin ehtii lukea kässärin ja näkee siinä sen, minkä minä siinä näen: sisarusten hedelmällisen viha-rakkaussuhteen ja tuhoisan riitelyn Tuomaksesta, metsän seinän hiljaisen voiman, Maarun kasvukivut ja epätavalliset valinnat.

Jos nyt joku luki vuodatuksen tänne asti, niin Metsänvartijan saagasta on ehkä löydettävissä kaksi opetusta.

1. Käsikirjoitukset kasvavat kirjoittajansa myötä. Realismin ja fantasian välillä hapuilevasta nuoruudentyöstä on vuosi(kymment)en välillä kehittynyt ensin nostalginen nuoruuskuvaus, sen jälkeen napakka jännitystarina. Samalla niistä tulee osa kirjoittajansa henkilöhistoriaa. Käsikirjoituksen laajuus on myös tiivistynyt 50 000 sanasta noin 32 000 sanaan.
2. Jotkut käsikirjoitukset saavat peräänsä tällaisen laahuksen. Se on kaikkea sitä tauhkaa, joka kerääntyy oppitunneista, pettymyksistä, harha-askelista, oivalluksista, palautteista ja ties mistä. Joskus käsikirjoitus vain vanhenee eikä suostu enää virkoamaan. Jotkut menettävät ajankohtaisuutensa kirjoittajalle. Toiset nousevat tuhkasta kuin feenix-lintu.

Yleensä tällaisia tarinoita kirjoitetaan siinä vaiheessa, kun käsikirjoitus on jo julki ja palkinto saatu. Kirjailija hymyilee haastattelussa, että pitkä tie on kuljettu ja lopussa kiitos seisoo. Samalla vaietaan lukuisista niistä kirjoista, joista ei vuosien yrittämisen jälkeenkään tullut totta. Tosiasiassa näitä pöytälaatikkoon jääneitä käsikirjoituksia kertyy jokaisen sellaisen kirjailijan uralle, joka vain jaksaa jatkaa riittävän pitkään. Oikea maailma on täynnä keskeneräisiä väitöskirjoja, pöytälaatikkoon jääneitä romaaneja, toteutumattomia unelmia. Varo kertomusta! Sillä ne johtavat harhaan.

Ja jos nyt joku tämän luettuaan toteaa, että siinä se Henriksson nyt paljastaa romaaninsa yksityiskohdat ja pilaa viimeisetkin mahdollisuutensa, niin sille minä sanon: elämä on lyhyt, ja sitten me kuolemme. Hankkikaa elämä.

Minä ainakin aion.

Kirjoittaja on kirjailija, joka on julkaissut kuusi teosta, mutta ei tätä yhtä.

Thursday, May 14, 2020

Korona-ajan ilmaistyö ja napisevat stadilaiset

Koronaeristys hellittää, lapsoset ovat palanneet kouluun opettelemaan turvavälien pitämistä ja myös kirjallisuuskeskustelu pyrkii palaamaan vanhoihin uomiinsa.

Jo aiemmin sanaisen arkkunsa avasi esseisti Antti Hurskainen, joka turhautui korona-aikaan liittyvään kirjailijoiden ja taiteilijoiden sijaistoimintaan: teksti-tv-runoihin, virtuaalisiin kirjailijavierailuihin sun muihin.


Pakollinen kuvituskuva: kevään kirjoja ja hortensia.

Karkeasti ottaen kirjailijoita on kolmenlaisia: aikuistenkirjailijoita, lasten- ja nuortenkirjailijoita sekä tietokirjailijoita. Aikuisten kertomakirjailija kutsutaan esiintymään esimerkiksi kirjastoon, jos hän on kirjallisuusagenttien kielellä ilmaisuna ”upmarket”-tekijä: taiteellisesti korkeatasoinen, mutta tarpeeksi suurta lukijajoukkoa kiinnostava. Silloin hänellä on omasta takaa yleisö, joka myös korona-aikana klikkaa itsensä kuuntelemaan.

Lasten- ja nuortenkirjailijoiden teoksista tehdään kouluesitelmiä, heidän kirjojaan lainataan kasapäin kirjastoista ja niitä ostetaan lahjaksi. Yleisö näille kirjoille syntyy osaksi aikuisten opastamana. Tietokirjailijan varsinainen tienesti saattaa puolestaan tulla juuri esiintymisistä, esimerkiksi koulutuksista. Usein kirja on vain tekosyy, jonka ympärille on kääräisty jonkinlainen konsepti, joka sitten myydään palveluna.

Kirjailijan ammatti tosiaankin on monta asiaa.

Lasten- ja nuortenkirjailijoille virtuaaliesiintymiset ovat koulusulun aikana olleet ainoa tapa olla vuorovaikutuksessa yleisönsä kanssa suoraan, jos emme laske nyt itse kirjan lukemista vuorovaikutukseksi. Suurempilevikkisten kirjailijoiden tilipussiin koronaviruksella on jonkin verran vaikutusta, samoin niiden kirjallisuuden sekatyöläisten, joiden yhtenä tulonlähteenä on haastatella kirjailijoita yleisön edessä.

Vähälevikkisten aikuistenkirjailijoiden tienesti esiintymisistä on sama ilman koronaa tai koronan kanssa, satunnaisia pennosia, jos sitäkään. Pienilevikkinen kertomakirjailija (tai esseisti, tai runoilija) voi harrastaa hauskaa kollegojen kanssa, mutta ei siitä hänelle kukaan maksa, eikä pelkkä näkyvyys tai mahdollisuus näkyvyydeksi vaikuta merkittävästi kirjamyynnin kasvattamiseenkaan. Tai harvoin vaikuttaa, sanotaan niin päin.

Mutta hän on sikäli hyvässä asemassa, että hän voi valita. Silloin haasteeksi nousee keskittymiskyvyn rippeiden kerääminen kirjallisia koitoksia varten, ja siitä kiinni pitäminen. Kun lukijoille kuitenkin kirjoitetaan, kuka haluaa huutaa tyhjyyteen? Argumentiksi ei käy, että ilmaiseksi esiintyvä polkee muiden palkkoja. Kansanopistokirjailija Makkonen kulmakuppilassa ei korvaa Sirpa Kähköstä Metsossa.

En soimaisi kirjailijoita siitä, että he haluavat näkyvyyttä näinä vaikeina aikoinakin. Se on vähän niin kuin syyttäisi työläistä kapitalismista. Antti Hurskainen on aivan oikeassa kysyessään, miksi kirjailijan toimeentulon pitäisi olla esiintymisestä kiinni. Mutta jos se on sitä koronakeväänäkin, se vain on niin. Lasten- ja nuortenkirjailijoille koulukeikat ovat tärkeitä. Esseistille puolestaan tärkeitä ovat apurahat, esimerkiksi Suomen kulttuurirahaston apuraha.

Mikä on helsinkiläisten ammatti, se on maakuntien harrastus. Tällä viikolla ilmestyneessä Nuoren Voiman blogissa Vesa Rantama on huolissaan siitä, miten maakunnissa harrastellaan sitä kulttuurikritiikkiä, jonka tasoa niukkuutta jakavat nuorivoimalaiset pyyteettömästi yrittävät pitää yllä.

Ohitan nyt kysymyksen siitä, onko toimeentulotuesta vähennettävä kirjoituspalkkio 200 euroa kynnyskysymys todella ahtaassa asemassa olevalle vai ei. Kirjoittaessaan ilmaiseksi (vaikkapa blogiin) ihminen ajautuu luontaisesti kirjoittamaan siitä, mistä hän innostuu, rahvaanomaisemmin ilmaisuna, mitä hän ”fanittaa”.

Fanikulttuuri on matalalle arvostettua, kritiikki on korkeaa. Matalalta syntyy juttuja kauhukirjallisuudesta, metallimusiikista ja muista keskiluokkaisista diggailun aiheista, kun Nuoren Voiman esseisti kuuntelee Bruce Springsteenin tuotantoa queer-feministien, korkeakoulutettujen prekaarien ja ideologisesti työttömien hengessä. Mikä näiden aiheiden laadullinen ero on, en tiedä. Kirjoitustapa on erilainen, mutta erilaisia on myös tekstien yleisöjä.

En tiedä Kulttuuritoimituksesta tai kyseisen aviisin taloudesta mitään, mitä nyt olen satunnaisesti juttuja lukenut. On selvä epäkohta, jos palkkioita on lupailtu, mutta niitä ei ole näköpiirissä. Mutta aikuinen ihminen ymmärtää ottavansa riskin lähettäessään jutun toimitukseen ilman selvää sopimusta palkkiosta. Kulttuuritoimituksen kirjoittajat ovat nähdäkseni arvioineet lähettämisen riskin arvoiseksi. Sopimusoikeudessa kun on se luovuttamaton osa, että nimen alle voi kirjoittaa vain asianomainen, ei kukaan muu.

Kulttuuritoimituksella on yksi valuvika: se on syntynyt Tampereella. Voi olla, että ”muunsuomalaisille” juttujen tarjoaminen Nuoreen Voimaan on kynnyksen takana. Minäkin tässä naureskelen kirjailijaskenelle, jonka pääsyvaatimuksena näyttää olevan helsinkiläisyys, kehotietoisuus ja avustajasuhde Imageen. Monimuotoisuudesta huolehtii Kosmos-kustannus, jonka kirjailijat eivät asu vain Kalliossa, vaan jotkut myös itäisemmissä kaupunginosissa.

Nuori Voima on maakuntien satraapeille (kuten Jouni Tossavaiselle ja minulle) liiankin helppo maali.

Minustakin Kulttuuritoimitus ansaitsee hyvän rahoituksen. Verkostot syntyvät sosiaalisissa tilanteissa, ja maakunnissa ne ovat toisenlaisia kuin Helsingissä. Samoin mahdollisuudet ovat erilaisia. Kun prestiisiä apurahoituksen saamiseksi ei ole, sitten tuotetaan ilmaiseksi sisältöä vaikkapa verkkoon.

Ilmainen työ on tosiaankin ongelmallinen asia, ja se koskee koko kirjallista kenttää, sen kaikkia osa-alueita. Omakustanteet ovat matalalle arvostettuja, vaan entäpä jos palkitun runoilijan kokoelmaa ei julkaise kukaan muu kuin runoilija itse. Se on silloin erilainen, parempi ilmaistyö. Ei nuortenkirjailijan pitämä livetuokio instassa.

Ei niin, että minun itseni muutenkaan tulisi käytyä instagramissa. En voi edes julkaista siellä mitään, koska minulla ei ole älypuhelinta. En ole kirjoittanut edes siihen Kulttuuritoimitukseen. Suuren Pekka Markkulan sanoin: minä maksan viulut ja teen mitä tykkään.

Ihmiset: tehkää ilmaiseksi, jos perse kestää ja jos huvittaa. Kukaan ei teitä siihen pakota.

Kirjoittaja on syntynyt Helsingissä.

Monday, March 9, 2020

30 päivää, 30 naisohjaajaa 2020: Haaste jatkuu

#7 Lana Wilson: Miss Americana (2020)

Lauantain tyttöelokuva, jonka katsoin Netflixistä 12-vuotiaan kanssa. Taylor Swift on amerikkalainen country-laulaja, joka kertoo dokumentissa urastaan, levyn tekemisestä ja poliittisesta heräämisestään. Swift on kotoisin Nashvillesta Tennesseestä ja on pyrkinyt kolmeakymppiä lähestyessään karistamaan naispuoliselle pop- ja kantritähdelle asetettuja rooliodotuksia. Nuoremmille katsojille puhuttelevia ovat kohdat, joissa laulaja kertoo kamppailustaan julkisuuden ja sosiaalisen median ylilyöntien kanssa.

#8 Alma Har’el: Hunajapoika (2019)

Esikoispitkä! Nuori filmitähti Otis törttöilee humalassa auton ratissa ja joutuu laitoshoitoon. Siellä hän joutuu tekemään tiliä menneisyytensä kanssa. Takaumajaksoissa lapsinäyttelijä Otis elää kahden valmentaja-isän Jamesin (Shia Labeouf), joka sparraa häntä motellihuoneessa kohti menestystä. Elokuva on Shia Labeoufin käsikirjoittama ja perustuu hänen omiin nuoruudenkokemuksiinsa. Ohjaaja Alma Har’el työryhmineen sai Directors Guild of American parhaan ohjaustulokkaan palkinnon.

#9 Vuokko ja Virva Kunttu: Star shaped scar (lyhyt, 2018)

Kuvaus Ylen sivuilla: ”Vuosaaren prinsessa Jasmin Britney rakastaa meikkejä, koruja ja kauniita juhlamekkoja sekä kaikkea kiiltävää ja vaaleanpunaisesta. Hän ei käy töissä, ei opiskele ja poistuu talvella vain harvoin kotoaan.” Voimakas, puhutteleva elokuva, johon ei päähenkilön oman äänen lisäksi ole juuri lisättävää. Kuvat vaihtuvat rauhallisesti ja toimivat hyvin, kerronta imaisee välittömästi mukaansa. Elokuva voi katsoa Yle Areenassa. Haastan katsomaan itkemättä!

Siinäpä nämä! Olen lähdössä työmatkalle ja olen poissa perjantaihin saakka, joten uusia elokuvapäivityksiä tulee luultavasti vasta viikonloppuna.

Friday, March 6, 2020

30 päivää, 30 naisohjaajaa 2020: Palkinnoista vielä

Viimeksi kirjoitin elokuvapalkinnoista. The New York Times -lehden artikkelin mukaan vuosina 2007–2019 neljän tärkeimmän ohjaajapalkinnon 273 ehdokkuudesta naisohjaajille meni 14 ehdokkuutta, toisin sanoen 5,1 prosenttia.

Saman artikkelin mukaan miesten ja naisten ohjaamien elokuvien vastaanotto oli yhtäläistä sekä yleisön että kriitikoiden keskuudessa. Yleisö ei tiedä eikä välitä, mitä sukupuolta elokuvan ohjaaja edustaa. Kuinka moni muistaa, olivatko Amerikan Psykon tai Wayne’s Worldin ohjaajat miehiä tai naisia? (Molemmat olivat naisen ohjaamia.)

Saman artikkelin mukaan kysyntä genre-elokuville näyttää olevan loputonta. Fandago-sivuston mukaan vuoden 2020 odotetuimmat elokuvat ovat naisten ohjaamia: Patty Jenkinsin ”Wonder Woman 1984”, Cate Shortlandin ”Black Widow” (pääosassa Scarlett Johansson) ja ”Birds of Prey”, ohjaaja Cathy Yan, pääosassa Margot Robbie. Kriitikoiden tai juryjen arvostukset sikseen, elokuvissa käyvä yleisö on valmis käymään lompakollaan.

Löydän viisi syytä sille, miksi naisia ei ole palkittu elokuva-alan kemmakoissa ohjaajapalkinnoilla tämän enempää.

1) Nainen ei ryhtynyt tekemään elokuvia. Tämä koskee esimerkiksi minua. En ole koskaan käsikirjoittanut mitään, vaikka olen opiskellut käsikirjoittamista sekä ammattikorkeakoulussa että yliopistossa. Kaiken lisäksi asun Tampereella, jossa järjestetään kerran vuodessa filkkareiden yhteydessä ammattilaistapahtumia, keskusteluja, neuvontaa ja työpajoja lähes kaikesta mahdollisesta elokuvantekoon liittyvästä. Ei ole mitään tekosyytä. Elämässä on valintoja rajallinen määrä, ja jostain syystä olen valinnut tehdä jotain muuta. Edes massojen suosioon ei tarvitsisi pyrkiä, naiset tekevät myös trash- ja underground -elokuvaa, mutta miehet kuitenkin enemmän.

2) Nainen ryhtyi tekemään elokuvia, mutta luovutti alkumetreillä. Suomessa elokuvakoulujen opiskelijoista ja valmistuneista miesten ja naisten osuus on noin puolet ja puolet. Helsingin Sanomien mukaan naisia elokuva-alalla on paljon, mutta he eivät saa elokuviaan tehdyksi. Naiset hakevat vähemmän Suomen Elokuvasäätiön tukea, ja saavat sitä näin ollen myös vähemmän. Ylellä pitkistä dokumenteista vain kolmannes on naisten ohjaamia, vaikka alan opiskelijoista yli 70 prosenttia on naisia. (Tutkimus julkisen rahoituksen jakautumisesta täällä.

3) Nainen ryhtyi tekemään elokuvia, mutta teki niitä vain yhden tai kaksi. Nyt lähden rohkeasti spekuloimaan asialla, josta en tiedä muuten kuin huutelemalla tekijänä täällä naapuritaiteenalan puolelta aitaa. Työ elokuva-alalla näyttää olevan ahterista. Asta Viertola on kertonut Ylellä, miten kuormittavaa esimerkiksi apulaisohjaajan työ on. Työn rankkuus ikään kuin kuuluu asiaan alalla, jota tehdään kutsumuksesta. Samanlaisia kokemuksia olen kuullut myös teatteripuolelta. Tv-sarjapuolella töitä olisi paiskittavaksi enemmän kuin on koulutettuja tekijöitä, mutta aikataulut ovat järjettömän tiukkoja. Ei jaksa uhrata itseään taiteen alttarilla, siinä ei ole edes mitään järkeä. Miten uupunut tai loppuunpalanut tekijä jaksaisi tehdä hyviä elokuvia?

4) Nainen ryhtyi tekemään elokuvia, mutta ei saanut rahoitusta, tai studiot eivät palkanneet häntä ohjaajaksi. Nyt siirryn ulkomaille, kun kansainvälisistä palkinnoista kuitenkin on puhe. Naisohjaajia Hollywoodissa kartoittaneen Annenberg-tutkimuksen mukaan esimerkiksi Paramount-studio ei ole palkannut yhtään naisohjaajaa viiteen vuoteen, naisohjaajien osuus sen riveissä on siis 0 prosenttia. Parhaiten naisia palkkasi Universal Pictures, vähän yli neljänneksen ohjaajista. (Tiivistelmä PDF-muodossa täällä.)

5) Nainen teki enemmän kuin kolme elokuvaa, pääsi ehdolle, mutta jäi ilman palkintoa. Tuskin kukaan kuvittelee, että kun palkitaan taidetta, tuomaristot nostavat sen objektiivisesti parhaan teoksen voittajaksi. Kuten kirjallisuuden Nobel-palkinnosta kirjoittanut tutkija Sanna Nyqvist on todennut, palkinnot eivät perustu puhtaasti meriitteihin, vaan niiden taustalle kätkeytyy paljon julkilausumattomia painotuksia, arvovalintoja ja vaikutuspyrkimyksiä. Aina löytyy perusteluja, miksi miesohjaajan elokuva on kelpoisempi kuin naisen.

Lauantaina muuten puhutaan naisista elokuva-alalla Womarts Masterclass -tilaisuudessa Tampereen Werstaalla klo 16-17.30. Tilaisuus myös livestreamataan Women in Television and Film Finlandin YouTube-kanavalle.

Sitten päivän blogimerkintöjen pariin. Näin se pohjavesi kovertaa peruskalliota.

#5 Anna-Karin Grönroos: Orkesterin edessä

Sattuneesta syystä olen viime aikoina ollut kiinnostunut muusikoiden johtamisesta. Kävinkin katsomassa Sibelius-akatemian kapellimestarikoulutuksesta kertovan dokumentin ensi-illassa Finnkinolla. Siba on elokuvan mukaan ainoa taidekorkeakoulu Euroopassa, jossa kapellimestarikoulutettavilla on mahdollisuus työskennellä säännöllisesti oikean orkesterin edessä.

Itse en soita mitään orkesterisoitinta, mutta jo tuollaisessa yli neljänkymmenen hengen sekakuorossa saa autenttisen kokemuksen siitä, miten tärkeä on se henkilö, joka siellä edessä heiluu. Nimittäin muusikko ei kuule itseään kaikkien ympäriltä tulevien äänien keskellä, ja silloin tempo, äänenvoimakkuudet ym. pitää saada sieltä edestä.

Dokumentissa Atso Almila, Hannu Lintu ja Susanna Mälkki ohjaavat kärsivällisesti kolmea nuorta kapellimestarinalkua. Elokuva ei mene kovin syvälle aiheeseensa, ja sillä on kestoakin vain tunnin ja vartin verran. Siitä käy kuitenkin hyvin ilmi, mistä on kyse. Tärkeää on läsnäolo ja suora kontakti muusikoiden kanssa. Kuten oma kuoronjohtajamme lainasi kouluttajaansa: ”What they see is what you get.”

Orkesterin edessä IMDB:ssä

#6 Céline Sciamma: Nuoren naisen muotokuva

Suosittelen katsomaan heti ensimmäisen tilaisuuden tullen tämän Céline Sciamman neljännen pitkän elokuvan. Nuoren naisen muotokuva oli yksi viime vuoden parhaita elokuvia. Yleensä en jaksa katsoa pitkää elokuvaa siitä, miten naisrakastavaiset katsovat tyrskyävälle merelle ja kokevat voimakkaita sisäisiä kokemuksia, mutta tässä elokuvassa oli ehkä ankaran ympäristönkin ansiosta hyvä jännite. Ennen kaikkea elokuva on upeasti kuvattu, ja kuvaaja Claire Mathon voittikin elokuvan valmistusmaassa Ranskassa parhaan kuvauksen César-palkinnon. Muista palkinnoista mainittakoon Cannesin elokuvajuhlien palkinto parhaasta käsikirjoituksesta (Sciammalle itselleen). Näyttelijät tekevät laatutyötä kaikin puolin. Pidin myös siitä, miten elokuvassa oli käytetty musiikkia.

Nuoren naisen muotokuva IMDB:ssä

Lue myös: Mark Cousinsin Women Make Film Yle Teemalla

Wednesday, March 4, 2020

30 päivää, 30 naisohjaajaa 2020: Ohjaaja, aktiivinen 60-luvulta

Viimeksi lupasin puhua palkittujen ohjaajien iästä. Elokuvan tekemisessä on mukana valtava määrä ammattilaisia eikä ohjaaja ole suinkaan ainoa, jonka harteilla sen onnistuminen lepää. Jos katsoo tämän Directors Guild Award -ehdokkaiden 2 tuntia 40 minuuttia pitkän paneelikeskustelun, niin huomaa, että ohjaajien tekemät valinnat muistuttavat enemmän ison työpaikan tai yrityksen johtamista kuin hienovaraisten taiteellisten nyanssien säätelyä.

DGA-videolla veteraaniohjaaja Jeremy Kagan (s. 1945) haastattelee Martin Scorsesea (s. 1942), Quentin Tarantinoa (s. 1963), Sam Mendesia (s. 1965), Bong Joon Ho:ta (s. 1969) ja porukan nuorimmaista Taika Waititia (s. 1975). Melkein samat henkilöt olivat ehdolla parhaan ohjauksen Oscar-palkinnon saajaksi (miinus Waititi, plus Joker-elokuvan ohjannut Todd Phillips (s. 1970). Täsmälleen samat nimet kuin Oscareissa olivat puolestaan ehdolla Golden Globes -ohjaajapalkinnon saajiksi.

Paljon on kirjoitettu siitä, miten naistekijät eivät päässeet ohjaajina esille arvostetuimpien elokuvapalkintojen ehdokaslistoilla. Vähemmän olen nähnyt keskustelua siitä, miten ylipäätään alle viisikymppisten ohjaajien osalta on sama juttu. César-palkintoehdokkaana Ranskassa oli sentään Céline Sciamma (s. 1979). César-palkinto parhaasta ohjauksesta puolestaan myönnettiin Roman Polanskille (s. 1933). Paikalla olleita naisia otti niin paljon päähän, että osa poistui tilaisuudesta, Sciamma etunenässä.

Meillä Suomessa kirjailijakuntaa pidetään ”vanhana” johtuen Kirjailijaliiton jäsenten sekä Taiteen edistämiskeskuksen apurahanhakijoiden korkeasta keski-iästä (molemmissa 58 vuotta). Mutta kun katsoo palkittavia elokuvaohjaajia, veteraanit nostavat keski-iän vielä korkeammalle. En nyt missään tapauksessa väitä, etteikö kahdeksankymppinen elokuvaohjaaja olisi luomisvoimainen siinä missä kahdeksankymppinen kirjailijakin. Mutta jos lähdetään etsimään syitä alalla vallitseville painotuksille, niin se milloin ohjaaja on aloittanut työnsä on relevantti kysymys.

Nyt jos katsoo vallitsevaa eli viisikymppisten kohorttia, niin meillä on lukuisia naisohjaajia, jotka ovat julkaisseet ensimmäiset isot elokuvansa samoihin aikoihin nyt ehdolla olleiden miesten kanssa, eli 1990-luvulla. Sen sijaan vuoden 2019 elokuvien ohjaajia ja potentiaalisia ehdokkaita olisivat olleet Deadline-lehden mukaan mm. Pikku naisia -ohjaaja Greta Gerwig (s. 1982), Hustlersin ohjaaja ja käsikirjoittaja Lorene Scafaria (s. 1978), Shia LaBeoufin kanssa Hunajapojassa työskennellyt Alma Har’El (s. 1976) sekä Queen & Slim -elokuvan ohjaaja Melina Matsoukas (s. 1981).

Hyviä ohjaajia kaikki, epäilemättä, mutta heistä ei ole vastusta kokeneemmille kollegoilleen. Fiktioelokuvia on vaikeaa ellei mahdotonta vertailla järkevästi keskenään, mutta todella vaikeaa on naisohjaajan päästä ehdokkaaksi ensimmäisellä tai toisella pitkällä elokuvallaan, kun vastassa on esimerkiksi Sam Mendesin mykistävän upea maailmansotaeepos 1917.

Kysymys kuuluukin: missä olivat viisi-kuusikymppiset naisohjaajat vuonna 2019? Viimeistelemässä uusia pitkiä elokuviaan? Toivottavasti. Jane Campion ei ole julkaissut pitkää elokuvaa vuoden 2009 Yön kirkas tähti -elokuvan jälkeen. Kathryn Bigelow ei ole ilmoittanut uudesta elokuvasta, Sofia Coppola piti välivuoden.

Voisiko olla - herra nähköön - että naisohjaajat tekevät urallaan vähemmän pitkiä elokuvia kuin miesohjaajat?

Eli ei riitä, että ehdokaslistoille tai paneeleihin nostetaan koristeeksi yksi tai kaksi naisnimeä. Vaan naisohjaajien pitäisi ensinnäkin aloittaa ajoissa ja sen jälkeen jatkaa elokuvien tekemistä parhaimmillaan vuosikymmeniä. Tätä menoa jos jatketaan, niin muutos etenee… hitaasti…

Sitten päivän elokuvabloggauksiin.

#3 Barbra Streisand: Yentl (1983)

Kun nyt palkintoehdokkaista puhuttiin, niin ainoa naisohjaaja, joka on voittanut Golden Globes -palkinnon työstään, on Barbra Streisand. Nimittäin elokuvallaan Yentl, vuonna 1984. Katsoin elokuvan uudelleen DVD:ltä tammikuussa siskovieraiden kanssa.

Musikaalielokuva Yentl perustuu Isaac Singerin romaaniin ja kertoo liettuanjuutalaisesta nuoresta naisesta, jolla on voimakas rabbinkutsumus ja joka sniikkaa pojan valepuvussa toora-kouluun. Seuraa romanssia, sukupuolihämmennystä ja musiikkinumeroita. Elokuvan musiikki on ainoaa laulajaesiintyjää eli Streisandia itseään ajatellen kirjoitettu. Streisand toimi myös elokuvan käsikirjoittajana ja tuottajana.

Itse asiassa Streisand kamppaili vuosia saadakseen tehdä elokuvan, niin monta vuotta, että oli pääosan esittäjäksi loppupeleissä teknisesti liian vanha. Mutta niin se on, että vasta kun olet tarpeeksi suuri tähti, saat vapaat kädet tehdä suunnilleen mitä haluat. Elokuva voitti Oscar-palkinnon parhaasta musiikista. Suositellaan sentimentaalisten tarinoiden ystäville.

Yentl IMDB:ssä

#4 Useita tekijöitä: Tottumiskysymys (2019)

Tottumiskysymys on lomittain etenevistä episodeista koostuva elokuva ajankohtaisesta aiheesta eli seksuaalisesta ahdistelusta ja väkivallasta. Elokuvan käsikirjoittajat ja ohjaajat ovat kaikki naisia, mm. Kirsikka Saari, Anna Paavilainen ja Miia Tervo. Tilanteet ovat arkisia, samastuttavia ja karmivia. Raskas elokuva ei ole, vaan paikoin jopa hilpeä.

Elokuva perustuu Yksittäistapaus-elokuvasarjaan, joka kuvaa naisten arkisia kokemuksia vallankäytöstä. Episodimainen rakenne toimii hyvin ja helpottaa myös aiheensa puolesta raskasta katsomiskokemusta. Tottumiskysymys on maaliskuun ajan tarjolla Yle Areenassa. Kiitos Jeesus ja Yle alateksteistä, joiden avulla kotimaisen elokuvan dialogin seuraaminen on helpompaa. Suosittelen elokuvaa etenkin teini-ikäisten lasten kanssa katsottavaksi.

Tottumiskysymys Tuffi Filmsin sivuilla

Tuesday, March 3, 2020

30 päivää, 30 naisohjaajaa 2020: Mykkäelokuvaa ja strippareita

#1 Lorene Scafaria: Hustlers

Kuten viime postauksessani mainitsin, katsoin Youtubesta hiihtolomalla THR-lehden Roundtable-keskusteluja tammikuulta, ajalta ennen Venetsian ja Oscareiden palkintojuhlia. Ensimmäisessä videossa käsikirjoittajat istuivat pöydän ympärillä mukavasti omissa vaatteissaan, myös Lorene Scafaria, joka on kirjoittanut ohjaamansa elokuvan Hustlers (2019). Sitten katsoin seuraavan Roundtable -keskustelun, jossa huone oli täynnä näyttelijättäriä (otsikossa ”actresses”).

Hustlers-elokuvaa tähdittänyt Jennifer Lopez kertoi, miten oli jännittänyt esiintymistään stripparina, ja miten hän tilanteesta selvisi. Näyttelijättäret istuivat pöydän ympärillä design-luomuksissaan, enkä vaihteeksi tajunnut yhtään mitään. Höyheniä, röyhelöitä, helmiä, paljetteja. Vertailun vuoksi: Stephen Gallowayn haastattelemat miesnäytteijät (actors) istuivat omassa pyöreän pöydän keskustelussaan ilman puvuntakkia (Tom Hanks) tai solmiota (kaikki muut).

Mutta sitten näyttelijättäret alkoivat puhua metoo-liikkeestä ja miten se on parantanut ilmapiiriä, ja miten nuoremmat näyttelijät ovat tottuneet siihen, että elokuvantekijät tulevat moninaisista taustoista, joten ehkä asiat ovat tosiaan muuttumassa.

Sen sijaan mikään muutoksen airut Scafarian elokuva Hustlers ei tosiaankaan ole. Edes pätevä pääosanesittäjä Constance Wu tai Julia Stiles tai lukuisat ei-diegeettiset musiikkinumerot eivät pelasta tätä kyhäelmää, joka perustuu toimittaja Jessica Presslerin artikkeliin rikkaita miehiä huumanneesta ja huijanneesta stripparijengistä. Elokuva jäi vaille merkittäviä palkintoja, mutta se tuotti paljon rahaa. Naisten vapautumisen symboleiksi tarjotaan treenattuja hoikkia vartaloita, käsilaukkuja, manikyyrejä, hiustenpidennyksiä, koruja, dildoja ja chinchillaturkki(!). Vittu että vituttaa tämä elokuva, ja ne höyhenet.

Hustlers IMDB:ssä
Actresses Roundtable YouTubessa

#2 Pauline B. Green: Ensimmäinen nainen - Alice Guy-Blaché

Ensimmäinen nainen - Alice Guy-Blaché on hyvä esimerkki siitä, miten ei kannata hävittää kaikkea vanhaa roinaa. Siinä häviää muutakin, historioita. Esimerkiksi sellainen pikkujuttu, että naiset ovat olleet mukana elokuvantekijöinä alusta saakka. Mykkäkauden ohjaaja Guy-Blaché teki pitkän uran sekä Ranskassa että Yhdysvalloissa ohjaajana, tuottajana ja kuvaajana. Elokuvien ohjaaminen ei ollut erityisesti miesten ammatti, koska se oli tuolloin ylipäätään kokonaan uusi ammatti.

Historia on unohtanut Alice Guy-Blachén. 1900-luvun vaihteessa tekijänoikeutta ei tunnettu samassa mielessä kuin nykyään, ohjaaja oli yhtiön palkollinen siinä missä muutkin työntekijät eikä tekijöiden nimiä pantu filmeihin. Ranskassa Guy-Blachén nimi jätettiin pois Gaumont-yhtiön historiasta, eivätkä historioitsijat myöhemmin haastatelleet häntä, koska halusivat käyttää vain kirjallisia lähteitä. Elokuvat pantiin toisten, miestekijöiden nimiin. Yhdysvaltalaiset puolestaan pitivät esillä omia nimiään, kuten Lois Weber ja Dorothy Arzner. Guy-Blachén muistelmiakaan ei julkaistu hänen elinaikanaan.

Elokuvassa päähenkilön rinnalla kulkee dokumentin tekijän luoma tarinakaari Guy-Blachén jäljelle jääneiden elokuvien, papereiden ja sukulaisten etsimisestä. Sukututkimus ynnä muu on nykyään suosittua, mutta draamallinen yhteys Guy-Blachén elämään jää olemattomaksi ja dokumentin tekijän ”oman prosessin” kuvaaminen epäkiinnostavaksi. Kunpa dokumenttien tekijät, myös naistekijät malttaisivat olla työntämättä taustatutkimustaan mukaan elokuvaan. Ei se ”oma prosessi” kiinnosta ketään muuta kuin elokuvantekijää itseään.

Elokuva on katsottavissa Yle Areenassa vuoden 2021 loppuun.

Lue myös: Tuomas Karemon artikkeli Alice Guy-Blachésta Ylen sivuilla

***

Elokuvamaratoni jatkuu tänään, ja huomenna alkavat Tampereen lyhytelokuvajuhlat, joten katsottavaa riittää! Seuraavaksi kirjoitan siitä, miten sukupuoli ei ole ainoa asia, joka vaikuttaa ohjaajan työn arvostukseen ja näkyvyyteen. Ohjaajat ovat muun muassa yhä vanhempia. Kun 86-vuotias Roman Polanski palkitaan parhaan ohjauksen César-palkinnolla Ranskassa, se osoittaa vain, että nuoremmilla tekijöillä ei ole jakoa elokuvaeliitin keskuudessa.

Monday, March 2, 2020

30 päivää, 30 naisohjaajaa: Kaksi vuotta myöhemmin

Maaliskuu on naistekijöiden kuukausi Yle Teemalla. Jee! Ei vain kolmeakymmentä, vaan lähes sata naisohjaajaa. Elokuvat ja esitysajat on lueteltu Ylen sivuilla täällä ja kattauksessa riittää takuuvarmasti jokaiselle jotakin.

Pidin itselleni vähän samanlaisen haasteen kaksi vuotta sitten metoo-liikkeen innoittamana. Haaste alkoi siitä, kun turhauduin keskusteluun, jossa ihmiset keskittyivät peruuttamaan epätoivottujen ihmisten ohjaamia teoksia. Niin kuin jonkun pitäisi ponnistella erikseen ollakseen katsomatta Woody Allenin Manhattania, vaikka maailmassa on vaikka mitä elokuvia. Siitä syntyi elokuvahaaste "30 päivää, 30 naisohjaajaa".

Kaiken sääntö numero yksi on: kaikkea on. Jos sanotaan, että naiselokuvantekijöitä ei ole, se ei ole totta, koska heitä on. Arthouse-ohjaajia, Hollywood-käsikirjoittajia, tuottajia. Katsoin hiihtolomalla YouTubesta The Hollywood Reporter -lehden Writers Roundtable -keskustelun, jossa käsikirjoittajat totesivat, että ala on muuttunut myös Amerikassa 80–90-luvuilta: huoneessa on nyt naisia.

Entä mikä on muuttunut meetoo-kampanjan aallonharjan jälkeen? Itse asiassa paljonkin, mutta ei tietenkään yhden liikkeen ansiosta, vaan pitkään jatkunut kehityskulku on havaittavissa entistä selvemmin. Marvel on tehnyt oman elokuvan naissupersankarista, Anna Bodenin ohjaama Captain Marvel (2019, Ryan Fleckin kanssa). Greta Gerwigin kaksi elokuvaa on ollut Oscar-ehdokkaana (Lady Bird, Pikku naisia). Melkein puolet brittiläisessä Sight & Sound -lehdessä esitellyistä uusista ohjaajista on naisia.

Myös Hollywoodissa naisohjaajien prosenttiosuus on noussut, viidestä prosentista huikeaan kahteentoista (!) prosenttiin.* En tiedä, miten tämän voisi sanoa muuten kuin sarkastisesti. Vika ei ole Hollywoodin, siellä tehdään mitä ihmiset haluavat katsoa, esimerkiksi toimintaelokuvaa. Aina voi kääntää kanavaa.

Mutta tosiasia on, että elokuvantekijöiden moninaisuus lisää erilaisten yleisöjen kiinnostusta elokuvaan ylipäätään. Ei se ole niin, että ”naiset” tai ”aasialaiset” ovat muotia elokuvassa, vaan ihan tosimaailman ilmiö on, että maailmassa on naisia ja aasialaisia. Ja he katsovat elokuvia. Ja kun tarjolla on muiden kuin valkoihoisten miesohjaajien elokuvia, ei enää tunnu, että koko elokuva taidemuotona on pohjimmiltaan tarkoitettu jollekin toiselle, jollekin, jonka näkökulma on toinen kuin katsojalla itsellään. Naiset kautta historian ovat taiteen kokijoina sopeutuneet katsomaan, lukemaan ja kokemaan miestekijän näkökulman kautta, mutta ei se haittaa, että tarjolla on myös muita näkökulmia.

Niinpä uusin haasteeni ja pyrin maaliskuun aikana bloggaamaan 30 naiselokuvantekijästä. Oma näkökulmani ei ole elokuva- tai tv-tutkimuksen vaan ihan vain fanin. Pidän myös vahvasti mukana tuotannon ja taloudellisten reunaehtojen näkökulmaa. Koulussa meille medianomeille opetettiin, että elokuva on aina ensisijaisesti teollisuutta, vasta sen jälkeen jotain muuta. Ei ole sattuma, jos jossain tehdään ison budjetin elokuvia tai kuka niitä tekee, tai käänteisesti, missä niitä ei tehdä tai kuka niitä ei tee.

Korjattu 3.3. luku 8:sta 12:een. Lähde NYT