Sunday, February 19, 2017

Millenniaalit emoticon-maailmassa

Mainitsin viime kirjoituksessani y-sukupolven ja sille kuuluvan tunteen oikeutuksesta. Samastun vahvasti kuvauksiin y-sukupolvesta, jolle on pienestä pitäen opetettu, että nämä ovat erityislaatuisia. Tämä ennenkin linkkaamani Huffington Postin artikkeli summaa tähänastisen elämänkokemukseni kutakuinkin täydellisesti.

Mikä näyttää hyvältä paperilla ei kuitenkaan välttämättä kestä tarkastelua todellisuutta vasten. On nimittäin niin, että todellisuudessa olen "millenniaaliksi" (määritelmästä riippuen 1977/1983–1995 -syntyneet) vähän liian vanha, ensisijaisesti sen vuoksi, että ehdin työllistyä omalle alalleni ennen vuoden 2008 talouskriisiä. Mutta jos ei muuta, niin Johannes Ekholmin teos Rakkaus niinku todistaa sen.

Suomessa yhdeksänkymmentäluvun alun lamaa on sanottu y-sukupolven määrittäväksi kokemukseksi. Ehdin kuitenkin, seitsemänkymmentäluvun puolella syntyneiden toverieni tavoin, nauttia lapsuuteni ajan hyvinvointivaltion hedelmistä koulukuraattoreihin ja koulun hammashoitolaan. Niukin naukin ehdin työskennellä toimituksessa ennen kuin mediataloja alettiin saneerata entistä raskaammalla kädellä. Työllistyin pätkissä, mutta toimituskulttuuri oli vielä irtisanomisia edeltävältä ajalta.

Minun sukupolvelleni, jos sellaista on, vuoden 2008 talouskriisi oli olennaisempi kuin edellinen lama. Ehdin sisäistää vain y-sukupolven itseriittoisuuden, en sitä epävarmuutta. En elänyt pitkitettyä nuoruutta. Hyvä, kun elin nuoruutta ollenkaan. Minulla ei ole älypuhelinta tai kulutusluottoa, nuoruuteni toiveammatti oli tulkki enkä ole koskaan käyttänyt Whatsappia tai Instagrammia. En kadu yhtäkään tekemääni valintaa.

Tuntuu, että olen saanut kaiken, kun ihan vähän matkaa perässä tulleille ei jäänyt juuri mitään.

Ainakaan paljon ei ole jäänyt työmarkkinoista jäljelle Rakkaus niinku- romaanin päähenkilöille. Kolmekymppinen toimittaja Joona on saanut potkut paljastettuaan työnantajansa rasistiset asenteet lukijoille. Hänellä ei ole luottotietoja, hän asuu isänsä luona ja viettää päivät katsomalla tosi-tv:tä tai juttelemalla chatissa tai baareissa kavereiden kanssa. Joonan isä ei ole sen onnistuneempi tapaus. Hän on eronnut Joonan äidistä ja elää reippaan savolaisnaisen rakentamassa kodissa, jossa hän kirjoittaa ”knausgårdilaista” läheisensä likoon laittavaa sukupolvieeposta.

Joona päättää laatia oman romaanin nauhoittamalla yksityisiä keskusteluaan ja julkaisemalla chattinsa sisällön copy-paste-menetelmällä. Nämä chat-keskustelut ja baarikeskustelut on "litteroitu" romaaniin mahdollisimman autenttisesti. Näin saadaan valtava määrä materiaalia, joka kuitenkin ennen pitkää alkaa puuduttaa.

Romaania on vaikea arvioida kaunokirjallisuutena, siksi hajanaiselta ja editoimattomalta vyörytykseltä se vaikuttaa. Ilmaisu on enemmän dokumentaarista kuin kaunokirjallista proosaa. Romaani on helppolukuinen ja siinä on paljon hauskoja kohtia:

”kuuntelen rihanna work work work
käyn läpi facebokkaverit ja koitan
poistaa kaikki epämääräset
lähtöluku 1005
poistan kaikki vittumaisimmat, jää 743
poistan kaikki jotka koulusta tai baareista
tuttuja joita en pysähtyis moikkaamaan
jos tapaan kadulla, tippuu 650:een…”
Romaanin naiset – chatin toisessa päässä Joonaa terapoiva kuvataiteilija SAD91RL sekä arkkitehdin kanssa naimisiin ehtinyt ex-tyttöystävä, graafinen suunnittelija Caritas (nyökkäys Mika Waltarin Suuren illusionin puoleen) – tuntuvat saaneen nuorta miestä paremmin elämän syrjästä kiinni.

Romaanin heikkoudet ja vahvuudet ovat nerokkaasti samalla myös millenniaalien heikkouksia ja vahvuuksia. Millenniaaleissa on valtavasti hyviä puolia. He ovat yksilöllisempiä ja hauskempia kuin me, jotka parikymppisinä ajattelimme vain omaa uraamme tai sitten maailman pelastamista – aktivismi kansalaisliikkeissä tai puolueissa on lopulta vain yksi muoto karrierismista. He ovat älykkäitä ja ilkeitä, ruusunpunaiset lasit on tempaistu silmiltä ajat sitten. Jopa miehet ovat parempia: he uskaltavat halata ja olla herkkiä.

Raivostuttavana piirteenä on huomion keskittyminen helsinkiläiseen (uus)mediasukupolveen. Suurin osa millenniaalienkin sukupolven työstä tehdään kuitenkin vielä taulukkopalkkojen maailmassa, ei läppärillä etelähelsinkiläisessä kahvilassa. Vähän samasta syystä en ole koskaan syttynyt sukupolveni suosituille yhteiskunnallisille bloggareille. Kirjoitukset eivät tunnu olevan minua varten.

HS (jonka luen paperiversiona, kiitos vain) kertoi tänään, että Kiinassa on 415 miljoonaa nälkäistä, koko suvun sparraamaa ja aiempia sukupolvia koulutetumpaa 16-35-vuotiasta millenniaalia. Sillä aikaa kun meille on kerrottu, että voimme opiskella vaikka performanssitutkimusta jos se tekee meidät onnelliseksi, kiinalaiset nuoret tuntevat perheen ja suvun paineet niskassaan.

Heihin verrattuna Johannes Ekholmin romaanin Rakkaus niinku -henkilöt tuntuvat elinkelvottomilta. Amerikka hiipuu, Trump on sen kuolinkorinaa. Eurooppa on pian uusi Antiikki.

En voi sanoa syttyneeni Johannes Ekholmin kirjasta, mutta olen iloinen, että luin sen. Nyt ymmärrän vähän paremmin, miksi y-sukupolvi on toisaalta niin keskittymiskyvytöntä ja pinnallista ja toisaalta itselleen niin säälimättömän ja kohtuuttoman ankaraa.

Johannes Ekholm: Rakkaus niinku (Otava 2016)

Thursday, February 16, 2017

3+1 ajatusta kirjoittamisesta: Pettymys (#bonusajatus)

On vain kahdenlaisia kirjailijoita: niitä, jotka ovat pettyneet ja lopettaneet, ja niitä, jotka ovat pettyneet ja jatkaneet kirjoittamista. Ei ole olemassa yhtäkään kirjailijaa, joka ei olisi joutunut kokemaan karvasta pettymystä uransa aikana.


Postauksen kuvituksena on kooste hylsykirjeistä, joita olen aikoinaan saanut eri kustantamoilta. Kuvatulkkaus: ”Käsikirjoitus. Olemme nyt tutustuneet tarjoamaanne käsikirjoitukseen. Ikävä kyllä on todettava, ettemme voi tarjoutua sitä julkaisemaan. Hyvä Saara Henriksson, kiitos käsikirjoituksesta, jota olet ystävällisesti… oheisen lausunnon ja arvioitsijan kanssa… valitettavasti… ystävällisin terveisin. Arvoisa Saara Henriksson, pahoittelemme, että olette joutuneet odottamaan… Ikävä kyllä se ei sovellut kustannusohjelmaamme. Hei, kiitos osallistumisestasi… Jne. jne.”

Pettymysten sietokyky on osin perinnöllinen ominaisuus, jokainen kestää henkistä turpaanottoa vähän omien rajojensa mukaan. Millä tahansa taiteellisella alalla iskunsietokyky voi kuitenkin olla olennaisempi asia kuin jopa lahjakkuus. Se on kykyä unohtaa, kerätä palaset ja jatkaa.

Mieli myös suojelee pettymyksiltä monella tavalla. Eräs yleinen muoto tästä on ”valmiiksi pilalla kaikki.” Lainaan säettä tästä PMMP:n laulusta. Kun kaikki on kerran jo valmiiksi pilalla, ei kannata edes yrittää. Päätoimittajalla on poliittisesti erilaiset näkemykset kuin minulla – valmiiksi pilalla kaikki. Kustantajat eivät kuitenkaan vastaa – valmiiksi pilalla kaikki. Suomalainen yleisö ei ymmärrä – valmiiksi pilalla kaikki.

”Oikeutus” on vahingollinen ajatus, joka Y-sukupolven kasvatille, pienestä saakka omaan erityisyyteensä uskomaan oppineelle kirjoittajalle on ehkä väistämättä iskostunut mieleen. Kollegallani on aivan loistava sanonta: the world isn’t obliged to care. Kannattaa ajatella niin, ettei milloinkaan pidä luovuttaa vastuuta oman taiteellisen työn etenemisestä kenellekään muulle: kustannustoimittajalle, opettajalle, mentorille. Omasta kehityksestään on vastuussa kirjoittaja itse, ei kustantaja, jolta hän odottaa sähköpostia kolmatta kuukautta.

Internetin ansiosta kirjoittajalla on nykyään paljon mahdollisuuksia myös itsenäiseen julkaisemiseen. Indie-julkaiseminen voi tuntua houkuttelevalta kustantamorumban välttämiseksi. Joissakin tapauksissa tarinan yleisö on jo valmiina ja mikäs sen mukavampaa. Monille kirjoittajille pettymys on kuitenkin luvassa vain toisessa muodossa, eli itsenäisesti julkaistu teos tuntemattomalta kirjailijalta ei löydä lukijoita.

Jokainen tajuaa, että huiput (ja muutkin) ovat joutuneet tekemään kovasti töitä, oikoteitä ei ole. Silti jokainen julkaissut kirjailija kuulee jossain vaiheessa huokauksen, että hyvähän sinun on puhua, kun olet julkaissut/sinulla on apuraha/sinulla on suhteet kustantamoon/olet julkkis. Missään tapauksessa ei kannata pitää itseään oikeutettuna julkisuuteen, kehuihin tai ilmaiskyyteihin, vaikka muut näyttävät niitä saavan (uutisväläys: eivät saa).

Pettymyksen jälkeen mieli lääkitsee egoa syyttämällä muita. Muiden vika. Kustannuspäällikön huonon kirjallisen maun vika (minun bravuurini, saa käyttää). Lausuntopalvelun palautteen antajan, joka ei ottanut mallia varhaisesta vuorovaikutuksesta (maksavan asiakkaan asenne, ymmärrettävä, joskaan ei varsinaisesti hyödyllinen). Jos ei muuta niin kirjoittaja voi syyttää olosuhteita. Kirjailija Juha-Pekka Koskinen on sanonut suunnilleen näin, että kirjailijan etuoikeus on syyttää kirjan huonosta menekistä kaikkia muita tekijöitä paitsi kirjoittajaa itseään. Tässä on myös jotakin hyvin lohdullista.

Ymmärtämättömien ihmisten ja armottomien markkinoiden manaaminen tekee hyvää sielulle. Kannustan siis tuntemaan näitä tunteita ja ärhentelemään hetken aikaa joko itsekseen tai kavereille (päätoimittajalle ärhenteleminen sen sijaan voi torpata avustajasuhteen lopullisesti). Lopulta kukaan ei ole pyytänyt meiltä näitä kirjoja, kukaan tuolla ei ole houkutellut tai maanitellut meitä kirjailijan uralle eikä heitä voi siksi syyttää.

On hyvin vaikeaa tehdä taiteellista työtä ja teeskennellä samalla, ettei muka kaipaisi aplodeja. Selviytyäkseen pettymyksistä kirjailijan kannattaa kuitenkin opetella kiittämään itseään eikä hakea kiitosta muilta. Vinkki: taiteilijajärjestöt kampanjoivat jatkuvasti sen puolesta, että kuvittajat, kirjailijat ym. saisivat työnsä palkaksi käteistä, eivät mainetta ja kunniaa. Sovella tätä ajatusta: niin kauan kuin teet taidetta omaan laskuusi, teet sitä itsellesi. Kissa (muiden) kiitoksella elää. Muilta voi pyytää sitten rahaa.

Tähän päättyy kirjoitussarja ”3+1 ajatusta kirjoittamisesta”. Blogin lukijoiden ajatuksia otetaan mielellään vastaan kommenttilaatikossa.

3+1 ajatusta kirjoittamisesta: Vastuu (#3)

Tämän päivityksen voisi tiivistää sanomalla, että kirjoittajalla on vastuu omasta kehittymisestään. Se on kuitenkin ohjeena ankea eikä sitä paitsi edes toimi. Vastuun kanssa nimittäin käsi kädessä kulkee motivaatio, ja se onkin kinkkisempi juttu kuin vain päätösasia.

Joten lähden liikkeelle vähän kauempaa.

Nythän on niin, että ihminen ei välttämättä pyri eteenpäin sillä alueella, jolla hän on luontaisesti lahjakas, vaan sillä, jolla hän valitsee pyrkiä. Valintaan vaikuttaa useampi tekijä. Esimerkiksi minä olen varsinaisesti lahjakas ainoastaan musiikissa. Siis jos lahjakkuutena pidetään taipumuksia tai synnynnäisiä ominaisuuksia. Musiikki oli ainoa aine, joka minulla oli koulutodistuksissa kymppi alaluokilta lukioon. En kuitenkaan työskentele musiikin alalla enkä edes aina harrasta sitä aktiivisesti. Musiikki kulkee kuitenkin elämässäni mukana. Tästä lisää jäljempänä.

Musiikki on tyypillisesti ala, jonka opiskelu aloitetaan jo lapsena. Lapsi valitsee satunnaisesti (tai vanhemmat valitsevat hänelle) soittimen, esimerkiksi pianon, viulun tai kitaran, ja sen soittamista sitten harjoitellaan. Lapsen kehitys riippuu harjoittelusta. Nyt kun ajatellaan sanaa ”vastuu”, niin on sanomattakin selvää, kenellä on vastuu lapsen harjoittelusta. No vanhemmilla. Vanhemmilla on vastuu myös siitä, että lapsi saa ikä- ja kehitystasolle sopivaa ohjausta.

Lapsi ei harjoittele ilman motivaatiota. Tämän tietää joka ikinen vanhempi. Lapsen voi kehumalla lahjoa tai vanhemman auktoriteetilla pakottaa soittamaan, mutta siitä ei ole lopulta hyötyä. Edes ”tiikeriäiti” Amy Chua ei viime kädessä saanut nuorempaa tytärtään soittamaan viulua tällä metodilla, vaikka vanhemmasta tyttärestään pianistin saikin. Lasta motivoidaan leikin varjolla ja oikealla pedagogialla: lapsi itse ilahtuu omasta oppimisestaan ja taitojensa kehityksestä ja jaksaa jatkaa.

Sitten kirjoittajiin. Aikuinen ihminen kirjoittaa, aikuisen tietoisuudella pyrkii kehittymään kirjoittajana ja saavuttamaan kenties itselleen asettamiaan tavoitteita. Into on piukassa ja hyvin menee. Joillakin kaikki menee putkeen niin, että alkuinnostuksessa saa kirjoitettua oman ensimmäisen teoksen ja se pääsee myös julki. Useimmilla tämä kestää vähän kauemmin. Niin tai näin, jossain vaiheessa tulee väistämättä stoppi.

Pysähdys. Kyllästyminen. Palautteen mukaan ”vielä tässä on työtä”, vaikka työtä on tehty jo parhaassa tapauksessa vuosia. Kirjoittaja kompastuu julkaisukynnykseen kerta toisensa jälkeen tai muuten hakkaa päätään seinään. Pettymyksistä kirjoitan lisää ensi kerralla.

Motivaatio-ongelmia syntyy väistämättä ja juuri pidempään harrastaneille, lahjakkaille ja taitaville kirjoittajille. Eniten niiden kanssa kamppailevat yhden tai kaksi teosta julkaisseet kirjailijat. Harrastajan tapauksessa tämä on se vaikea kohta, jolloin ohjaajana näen, että jokin sammuu kirjoittajan katseessa. Toivo, odotukset. Tässä kohdassa eivät auta enää kirjoittajaohjaajan kikkakolmoset, koska kaikki vinkit on kokeiltu jo, käsikirjoitus kirjoitettu useampaan kertaan ja useita kustantajia lähestytty.

Nyt palaan nuoreen musiikinopiskelijaamme. Miten päästä jälleen siihen tilaan, jossa flow virtaa ja kehittyminen itsessään palkitsee? Kannattaa ajatella, että kirjoittajaminänne on leikkivä lapsi, ja itse olette aikuinen, joka kantaa vastuun ja ohjaa.

Näin se onnistuu: jokaisella luovan alan ammattilaisella pitäisi olla

1) alue, jolla hän pääsee loistamaan
2) alue, jolla hän voi kehittyä ja
3) alue, jolla lyödä läskiksi.

Mikään luovuus ei juokse pelkästä ruoskasta, eikä porkkanoilla tai herkuilla lahjominenkaan riitä pitkällä matkalla maaliin saakka. Vaihtelu ei vain virkistä vaan on välttämätöntä, sillä vain muuttamalla välillä suuntaa tai kokeilemalla jotain muuta kerta kaikkiaan saamme onnistumisen kokemuksia, jotka pystyvät viemään meidät ”päätyön” pitkän kuivan kauden yli.

Jatka kirjoittamista niin kuin tähänkin asti, tai pidä tauko, mutta älä luovuta. Hae vauhtia sivuraiteelta.

Kollega vietti yli puoli vuotta kirjoittamatta proosaa. Hetken mielijohteesta hän alkoi kirjoittaa ja julkaista runoja netissä, ilman tavoitteita tai pakkoa. Proosahanat aukesivat ja hän kirjoittaa nyt täyttä häkää aiemmin suunnittelemaansa teosta. Toinen kollega, prosaisti ja tietokirjailija, on vapaa-ajallaan galaksin valtias ja suunnittelee lautapelejä.

Monet julkaisevat kirjailijat myös maalaavat, piirtävät, harjoittavat kalligrafiaa, rakentavat miniatyyrihuonekaluja nukkekoteihin, harrastavat thai-nyrkkeilyä tai mitä ikinä tähän laajaan maailmaan mahtuukaan.

Omaa kutsumustaan voi olla vaikeaa tai mahdotonta lyödä läskiksi. Silti tunne vapaudesta ja leikistä pitäisi saada jostain. Se pitää hakea muualta. Minä laulan ainoastaan huvikseni ja kavereiden kiusaksi ryyppyjuhlissa. Balettitunneilla käyn, koska luokan huonoimpana pystyn sparraamaan muita vasten. Jos harjoittaisin tätä ainoastaan kirjoittamisessa, se olisi liian kuluttavaa. Kirjoitan ensin yksin niin hyvin kuin sillä hetkellä voin ja menen sitten treeneihin pysyäkseni juuri ja juuri muiden perässä. Minulla täytyy olla jokin alue, jolla olen ”hyvä” tarvitsematta kehittyä yhtään, ja jokin alue, jota rakastan, mutta jolla saan aina ponnistella.

Ei yhdeksänvuotiaalle pianistille sanota, että harjoittelet nyt sitä kolmisointua niin pääset Musiikkitaloon esiintymään 25-vuotiaana (tai sanotaan, mutta yhdeksänvuotias käsittää siitä yhtä vähän kuin siitä, mitä on olla 25-vuotias). Maali on kerta kaikkiaan liian kaukana, ilo omasta kehittymisestä on pakko saada pienemmistä voitoista. Kun olet harrastanut jotakin asiaa niin kauan, että seuraavan askelman saavuttaakseen olisi tehtävä mailin harppaus, ratkaisu on pulahtaa uimaan.

Kertoiko tämä nyt vastuusta, ehkä. Jos tiedätte muita keinoja saavuttaa kadonnut motivaatio, vinkit kommenttilaatikkoon, luen ne mielelläni.

Wednesday, February 15, 2017

3+1 ajatusta kirjoittamisesta: Pikkuasiat (#2)

Tässä kirjoitettu perustuu havaintoihin, joita olen tehnyt neljäntoista vuoden aikana kirjoittajana, toimittajana ja ryhmien ohjaajana. Ennen kaikkea nämä eivät ole asioita jotka hallitsisin erityisen hyvin, vaan sellaisia, joissa yritän skarpata.

Kun siirryin harrastaja-antologioista ja -lehdistä ammattilaisjulkaisuihin, lähinnä proosaa kirjoittamaan ja toimittamaan, panin merkille erään seikan: isoina staroina pitämäni kokeneet ammattilaiset eivät osoittaneet ison staran elkeitä silloin, kun piti hoitaa pikkuasioita. He olivat yleensä huolellisia aikataulujen, yhteydenpidon, laskutuksen tai ihan yksinkertaisten kuittausten kaltaisissa asioissa, sellaisissa, joista huolehtimisen voisi kuvitella olevan boheemin taiteilijan kiinnostusten alapuolella.

Oli kysymys kirjailijahaastatteluista, niiden tarkistamisesta, tekstin korjauksista tai yksinkertaisesti deadlineista, ammattilaiset hoitivat homman kotiin. Menestyneet kirjailijat hoitavat kirjailijantyötään kuin pientä yritystä, oli se sitten sivu- tai päätyö. Lopputulos on, että näiden ihmisten kanssa on miellyttävää työskennellä. Pienet asiat ovat isoja asioita.

Aikataulut

Ammattilaiset palauttavat tekstin määräaikaan mennessä tai jos eivät, ovat hyvissä ajoin yhteydessä ja pyytävät lisäaikaa. Osa harrastajista palauttaa tekstin ajoissa, mutta merkittävä osa myöhässä tai ei ollenkaan. (Muunnelma tästä: kirjoittajakurssilaiset, josta ei ilmoittautumisen jälkeen enää koskaan kuulla.)

Kirjoittamiseen vakavasti suhtautuvan harrastajan kannattaa pyrkiä pois opiskelijan ajankäytöstä. Nimittäin opiskelijalla duunit kasautuvat deadlinen alle, ymmärrettävästi, koska kursseja ja tenttejä on paljon. Mutta tuolla oikeassa maailmassa kirjoittajien on työskenneltävä silloin kun he voivat, ei silloin kun aika on otollisin. Kirjailija ja kouluttaja Anneli Kanto puhuu ”etukenosta”, neuvo on hyvä ja sitä kannattaa ehdottomasti noudattaa.

Myös (ja etenkin): ammattilainen joutuu kustantamossa tilanteisiin, jossa heidän on yksinkertaisesti sovitettava aikataulunsa muiden ammattilaisten aikatauluihin. Ammattilaisena hän joutuu myös tilanteisiin, jossa hän joutuu odottamaan kaikkia muita. Kirjailija ei saa joustoa, vaan pikemmin joutuu nipistämään omasta aikataulustaan.

Järjestelmällisyys

Katselin syksyllä MasterChef Australia-ohjelmaa. Hesarin TV-sivuilla joku julkkiskokeistamme kommentoi, että oli ensin arvellut taitavien kilpailijoiden olevan todellisuudessa ammattilaisia. Osallistujien sotkuiset työtavat olivat kuitenkin paljastaneet heidät aidoiksi kotikokeiksi.

Ammattilaisen työtapa voi ulkopuolisesta näyttää kaoottiselta, mutta todellisuudessa kaikki on harkittua. Aikafaktori on jälleen ratkaiseva asia. Kotikokki voi käyttää annoksen tekemiseen miten kauan aikaa tahansa (tai no, ainakin niin kauan kuin perhe ei ole vielä kuollut nälkään). Ammattilaisen erottavat harrastajasta itseluottamus, nopeat ideat ja niiden hyödyntäminen, harjaantunut käsityötaito ja systemaattinen lähestymistapa työhön.

Sama pätee huolellisuuteen. Kun kirjoitin tästä aiheesta muutama vuosi sitten, joku huokaisi, että kokeneet kirjoittajat mahtavat olla superihmisiä. Mutta eivät he ole. Ihan tavallisella arkijärjellä pystyy merkitsemään liuskoihin sivunumerot. Ohjattaville puhun ”kirjoittajan viitasta”, joka puetaan päälle. Kirjoittajan roolissa hutiluskin on itsevarma ammattilainen.

Valmistautuminen

Harrastajan tietokone feilaa, poikaystävä jättää tai koira kuolee. Myös ammattilaisen tietokone feilaa, poikaystävä jättää ja koira kuolee, mutta hän on varautunut siihen, että pahin tapahtuu ja yleensä juuri deadlinen alla. Tuttu käsikirjoittaja kirjoitti romaania ja hoiti muun muassa kolumnivelvoitteensa tabletilla, jonka lasiruudun lapset olivat iskeneet särölle. Erityisesti työvälineet pettävät ja silloin pitää olla varasuunnitelma. Kun kirjoittaja pääsee tietyn kynnyksen yli, vastaan ottavat tahot olettavat, että saat työn tehdyksi keinolla millä hyvänsä. Jos kirjailija ei ole Ilkka Remes tai Jari Tervo, kustantajat eivät yleensä maanittele häntä pitämään kiirettä käsikirjoituksen seuraavan version kanssa. He viivaavat kirjan yli kauden listalta.

Sosiaalisuus

Kirjoittajana pärjääminen ei edellytä sosiaalisuutta, mutta siitä on helkkaristi apua. Sosiaalisuudella tarkoitan tässä toisten auttamista, hyviä käytöstapoja ja huomaavaisuutta työtovereita kohtaan.

Huolimatta laajalle levinneestä uskomuksesta, jonka mukaan kirjailija luo kirjan yksin ja se maagisesti ilmestyy kirjakauppojen hyllyihin, kirjan julkaiseminen on ryhmätyötä kirjailijan, toimittajan, kustantajan ja graafikon välillä. Kirjallinen kenttä laajemmin sisältää yhteistyötä kollegoiden, kirjallisuuslehtien päätoimittajien, tapahtumajärjestäjien ja kirjakauppiaiden kanssa.

Parhaiten verkostoituvat ne, jotka auttavat muita. Osallistuvat tapahtumien järjestämiseen, antavat teksteistä palautetta vertaisryhmissä, ottavat vastaan luottamustoimia, julkaisevat tovereiden tekstejä lehdissä tai kustantavat niitä kirjoina, opettavat. Verkostoituminen ei ole sama asia kuin uralla eteneminen, mutta siitä on uralla todella paljon hyötyä. Kirjoittajat, jotka vain ottavat muiden tarjoamat palvelut vastaan, jäävät ulkoreunalle ikuisiksi ajoiksi ihmettelemään, miten tässä kävi näin.

Hyvältä tyypiltä siedetään jopa huomattava määrä vittumaista käytöstä.

Jos et olekaan skenen (näitä voi muodostua esimerkiksi lehtien, tapahtumien tai kirjallisuudenlajien ympärille) sosiaalinen keskipiste, kannattaa omaksua vähintään ammattimaisen kunnioittava suhtautumistapa toisiin ihmisiin. Älä snobbaile. Älä tylytä. Älä viskele piikkejä tovereittesi niskaan, tapaamissa tai sosiaalisessa mediassa, vaikka sinua kuinka harmittaisi.

Varsinkin, jos koet olevasi puolustuskannalla, kannattaa noudattaa varovaisuutta. Muistan vieläkin, kun osallistuin ihka ensimmäiseen antologian julkistamistilaisuuteeni. Seistiin siinä toisen novellistin kanssa kustantajan toimitilojen käytävällä ja mätettiin lautaselle tuulihattuja tai mitä nyt viime vuosikymmenellä tällaisilla kokkareilla tarjottiinkaan. Kokeneempi kirjoittaja, antologiaan osallistunut novellisti hänkin, tuli ilmoittamaan, että hän ei aio syödä. Hän oli juuri käynyt kustannustoimittaja sen-ja-sen kanssa lounaalla, häntä ei voisi vähempää kiinnostaa nyt syöminen.

Älä missään tapauksessa nosta itseäsi toisten kustannuksella. Älä ainakaan tee sitä tökerösti.

Kirjallisuuspiirit Suomessa ovat pienet ja kaikki tietävät pian, ketä kannattaa varoa: kuka viskelee piikkejä, kuka ottaa rähinäviinaa, kuka tulee esiintymislavalle myöhässä (tai humalassa, tai ei ollenkaan), kuka vyöryttää henkilökohtaista tai taiteellista ahdistustaan kuulijoiden niskaan, kuka pilaa aina bileet. Suomalainen käyttäytymiskoodisto ei salli asioiden selvittämistä suoraan puhumalla ennen kuin vasta viimeisessä hädässä. Sosiaalisesti kömpelömmät tapaukset vain huomaavat vähitellen jääneensä sivuun kutsuista, tilaisuuksista, keikoista, apurahoista.

Lopuksi:

Pikkuasioihin kannattaa kiinnittää huomiota, koska onnistuminen vähäisessä yksityiskohdassa voi luoda uran. Hyvä kello kauas kaikaa, ja luotettavan kirjoittajan kanssa on helppoa työskennellä jatkossakin.

Tuesday, February 14, 2017

3+1 ajatusta ajatusta kirjoittamisesta: Sitkeys (#1)

Seuraa itsetutkiskelua.

Minun piti mennä pankin sijoitusiltaan kuulemaan, miten saadaan vakaata tuottoa pohjoismaisista kiinteistöistä (rahakirjaa, älkää kysykö), mutta huonot yöunet ja nuha jättivät kotiin. Sen sijaan nautin laskevan auringon valosta työhuoneen seinällä ja naputan tätä.

Mietin siis eilisiä tanssitreenejä. Opettaja pani meidät hyppäämään satakaksikymmentäkahdeksan changement-hyppyä ja teetti sellaisia développéita, missä siis jalkaa nostetaan eteen, taakse ja sivulle, että kiristelin hammasta. (Kun teen baletissa jotain erityisen raskasta liikettä, painan kieltä vasten poskihampaita, se on tyhmän näköistä mutta vähemmän tyhmän näköistä kuin se että yrittää taiteilla kieli keskellä suuta.) Ei se mitenkään superhyvin mennyt, mutta meni kuitenkin.

Mutta siellä tangolla huhkiessani tajusin jotain. Itse asiassa teen saman huomion varmaan joka vuosi, vain unohdan sen välillä, ja sitten olen taas innoissani että oivalsin. Että miksi minä sitten lopulta kuitenkin pystyn aina hitaasti kehittymään, vaikka olen aina ja vain se slarvaaja-paska, joka rimaa hipoen suoriutuu, jotenkin raahautuu treeneihin.

Sen vuoksi, että asetan aina riman tarpeeksi korkealle. Kun sitten tarpeeksi kauan yritän ja lopulta pääsen jotenkin yli, niin se on kuitenkin enemmän kuin mihin pystyin alun alkaen.

Ja minä en siis ole mitenkään tietoisesti sitkeä tai sinnikäs. En vain pysty lopettamaan silloin olisi järkevää. Pidän vain vaikeista asioista, hankalista haasteista ja hankalista ihmisistä, en voi sille mitään.

Niin kuin nyt tämä kolmas romaani, Syyskuun jumalat. Sain sen kaksi kertaa kustannustoimittajalta takaisin, että kirjoita uudestaan ja paremmin. Olen kirjoittanut tätä kirjaa pidempää kuin edes esikoisromaaniani Moby Doll, ja sen kirjoittaminen on ollut vaikeampaa. Kertaakaan ei ole tullut edes mieleen luovuttaa. (Kaverit, jos olen sanonut, että nakkaan käsikirjoituksen tulee, se on vain draamaa. Sitä paitsi käsikirjoitus on kovalevyllä.)

Luonteessani on monia vikoja, mutta perfektionismi ei ole yksi niistä. En koskaan ole luokan paras tai säihkyvin, en koskaan ole ollut enkä tule olemaan. Satakaksikymmentäkahdeksan changementia on kuitenkin 128 changementia, vaikka lopussa hengästyttäisi ja pohkeet huutavat hoosiannaa. Ja vaikka ne eivät olisi täydellisiä. Satakahdeksankymmentä liuskaa on enemmän kuin nolla liuskaa. Parempaa kohti mennään.

Tämän vuoksi tarvitsen aina ihmisiä ja asioita, joita vasten työskentelen. Baletinopettajan, kustannustoimittajan. Tavoitteita, sparraajia. Ystäviä, jotka eivät ole yes-miehiä tai naisia vaan käskevät vetämään pään pois perseestä, kun siihen on tarve. Eli vinkkinä, jos olet mukavuudenhaluinen niin kuin minä, hanki ihmisiä tai tavoitteita, jotka kirivät sinua eteenpäin.

Ja näin puurran hitaasti pitkää matkaa, yritän kehittyä, kirjoittaa parempaa proosaa. Olen jakanut kolmannen romaanin editointikierroksen päivämatkoiksi. Pysyttelen tahdissa vaikka en jaksaisi. Kuun lopussa minulla on kuitenkin editoitu pinkka, eikä työsumaa rästissä, niin kuin muuten olisi. Tässä ei ole mitään erityistä ansiota, vaihtoehtoakaan ei ole, jos haluan, että kirja ilmestyy elokuussa.

Tarvitsen aina lievää pakottamista. Jos en löydä fiksumpia tavoitteita tai fiksumpia toimintamalleja, niin näillä mennään. En voi muuttua priimukseksi. En ehkä enää haluakaan.

Ohjaan oman taiteellisen työni ohella paljon harrastajakirjoittajia. On monta asiaa, jotka haluaisin sanoa tilanteissa, kun opiskelijat epäilevät omia mahdollisuuksiaan. Yleensä ne tulevat kuitenkin mieleen liian myöhään. Olen kerännyt niitä tiedostoon ja ajattelin, että julkaisenkin ne täällä. En puhu nyt poetiikasta tai proosan laadusta, vaan henkisistä ominaisuuksista.

”Sitkeys” olkoon sarjan ensimmäinen osa. Seuraavat ovat Pikkuasiat, Vastuu ja Pettymys.

Jatkoa siis seuraa.

Tuesday, January 17, 2017

Sherlock 4: Pimeä puoli

”Give the people what they want.”
”Never do that. People are stupid.”

Uusi Sherlock -sarjan neloskausi on ilmestynyt Netflix-suoratoistokanavalla. Neljännen tuotantokauden vastaanotto on ollut fanien keskuudessa vaihtelevaa. Kirjoittajien (Mark Gatiss, Steven Moffat) näkökulmasta on aina iso haaste lähteä kehittämään henkilöhahmoja lähdemateriaalin ulkopuolella. Uudella tuotantokaudella on enää pinnallisia yhtymäkohtia sir Arthur Conan Doylen tuotantoon. Pidin siitä silti.

Katsoin sarjan uudemman kerran, mutta siitä näkökulmasta, että päähenkilö onkin Siân Brooken esittämä naishahmo. Ensin hän on punatukkainen ”E” bussissa, sitten Faith, sitten terapeutti ja lopussa Hannibal Lecter ei kun Eurus Holmes. En pitänyt hahmoa niinkään kirjaimellisesti "Holmesin veljesten siskona", vaan tuttua Sherlockia korvaavana hahmona niissä kohtauksissa, joissa päähenkilön tarinaa syvennettiin.


”This is me”

Sarjassa jauhetaan Jim Moriartysta, mutta hänestä ei ole kyse. Sherlock syyttää Moriartya uudelleen ja uudelleen, kun hän itse on tapahtumien alku ja juuri. Nimi vain meni väärin. Moriarty ei ole Sherlock Holmesin pimeä puoli, Eurus on. Ei niin, että Andrew Scottin näyttelemä hahmo ja roolisuoritus olisivat yhtään vähemmän vakuuttavia! MP3-soittimesta Queenia huudattavan Moriartyn oma kohtaus on viimeisen jakson piristysruiske.

Juonikehityksestä vihjattiin jo vuoden takaisessa Abominable Bride -jaksossa: Sherlock tietää, mitä pahis seuraavaksi aikoo, koska hän on se pahis. Eurus tekee sen, mitä Sherlock ei voi. Uhkailee veljeään, viettelee Watsonin, lohduttaa tätä terapeutin hahmossa, murhaa ja tuhoaa. Hyvä esimerkki on, että Sherlock ei voi olla varma, onko hän todella tavannut Faithin vai hallusinnoinut tämän vierailun. Mrs. Hudson ei näe vierailijaa, eikä huumekauppias keittiössä.


”I am reminding you of your friend, I think.”
”That´s not necessarily a good thing."

Salapoliisin myötätuntoisen päiväpuolen tehtäväksi jää syleillä pimeys osaksi itseään.

Loistavaksi vastakohdaksi rikkinäiselle - kahtia jakautuneelle - Sherlockille asettuu täydellinen tohtori Watson, joka on kaikkea, mitä puolisolta voi haluta. Martin Freeman on uskomaton näyttelijä, aivan omaa luokkaansa. Benedict Cumberbatch on myös jälleen todella hyvä, erityisesti pidin toisen jakson The Lying Detective kohtauksesta, jossa hän lausuu Shakespearea ja ammuskelee asunnossa.

Toby Jones hammasproteesissa tekee tasalaatuisen kertakäyttökonnan roolin. Samoin onnistuu Mark Gattiss, jonka kyvyt näyttelijänä helposti unohtaa - Mycroftin roolihahmo on viimeistä jaksoa The Final Problem lukuunottamatta melko yksipuolinen.


"Do you ever look in a mirror and want to see someone else?"

Neloskaudessa on totta kai vikoja. Ensimmäisessä jaksossa The Six Thatchers ärsyttävintä on, että tekijää ei olisi pystynyt millään arvaamaan ennen loppupaljastusta. Laiskaa dekkarikirjoittamista! Tylsää on myös, että salapoliisitarina on muutettu amerikkalaistyyliseksi jännitys- ja toimintaseikkailuksi. Päätösjakson juonessa on elefantin mentäviä aukkoja ja kun kliimaksiin päästään, koko jutussa ei ole logiikan häivää. Toisaalta en yleensä katso toimintaelokuvia, joten niiden kliseet eivät ehkä siksi häiritse minua niin paljon.

Sarja muistuttaa entistä enemmän "Doctor Who:ta aikuisille”, lastenloruja myöten. Koko kauden ajan muut hahmot jauhavat Sherlockille, että hänessä on kyse tunteista, ei järjestä. Sentimentaalisuuden korostaminen on ilman muuta riski. Nörttiyleisö pitää itseään älykkäänä, ihastuu tummaan, vaaralliseen hahmoon, ja kun tekijät nostavat sarjan melodramaattisuuden pinnalle pohjavirran sijaan, katsojat voivat olla pettyneitä.


"Miss you.”

Sarjassa on jälleen mahtavaa elokuvausta ja kuvakerrontaa, todella kauniita kuvia, mutta ei niistä sen enempää. Suurimman vaikutuksen tekivät tarinan häpeilemätön sentimentaalisuus ja sitä tukeva David Arnoldin / Michael Prycen musiikki. Jos Irene Adlerin viuluteema Scandal in Belgravia -jaksossa oli koskettava, Eurusin teema särkee sydämen. Siân Brooke onnistuu luomaan neljässä roolissaan koskettavan kokonaiskuvan – Sherlockista, henkilöhahmosta, josta emme koskaan pääse täysin selvyyteen.

Uusi Sherlock on katsottavissa Netflixissä.
Lainaukset ovat repliikkejä käsikirjoituksesta.

Margaret Pennyn aikaisemmat Sherlock-kirjoitukset:
Sherlock - Sosiopaatista kokonaiseksi henkilöhahmoksi
Rakkauskirje John Watsonille

Thursday, December 22, 2016

Kuvapainotteinen katsaus menneeseen vuoteen


Tammikuun valoa Oxfordissa. Kuva: Saara Henriksson

Valitettavasti vuosi 2016 oli sellainen, että kohokohtia oli pakko kaivamalla kaivaa. Pariisin ilmastosopimus astui voimaan, jee. Muuten vuosi on ollut maailman tapahtumien puolesta synkkä. Ei siinä mitään, että kuuluisia ihmisiä on kuollut, mutta lähipiirissäkin on tapahtunut rivien harvenemista. Mutta ei uutisvuodesta 2016 sen enempää.


Kustantamisesta keskustelemassa Elävän kirjallisuuden festivaalilla helmikuussa. Erkki Kiviniemi (vas.), Saara Henriksson, Markku Soikkeli (pj), Terhi Rannela ja Kimmo Jylhämö. Kuva: Hannu Peltonen

Minulle vuoden kohokohtia ovat olleet tieteiskulttuuritapahtumat Swecon kesäkuussa Tukholmassa sekä Finncon heinäkuussa Tampereella. Ensiksimainittu oli ensimmäinen ruotsalainen con, johon osallistuin, ja viihdyin mainiosti. Kunniavieraana oli suomalainen Maria Turtschaninoff. Osallistuin tapahtumaan myös panelistina, Jukka Halmeen vetämässä keskustelussa Nordic Fantasy.

Finnconissa olin mukana järjestäjänä. Ohjelmavastuun vuoksi ehkä saanut itse tapahtumasta vastaavasti niin paljon irti, mutta muutamakin kaveri on sanonut, että kovin con ikinä. Kunniavieraina olivat Jarper Fforde, Catherynne M. Valente sekä Anne Leinonen.


Finnconin kunniavieraita ja järjestelytoimikuntaa. Minä ilman kenkiä. Kuva: Kyuu Eturautti

Heinäkuussa osallistuin Kulttuuriyhdistys Korpin Ristiinassa järjestämälle elokuvakäsikirjoittamisen kurssille, jossa opettivat mainiot Jyrki Väisänen ja Joona Kivirinta. Aloin kirjoittaa tulevasta romaanistani elokuvakäsikirjoitusta ja kirjoitinkin jopa viisi liuskaa. Ehkä tulevina vuosina lisää!


Soudan vallihaudassa Kuressaaren linnoituksella. Kuva: M.G.Soikkeli

Vuosi 2016 oli ensimmäisten kertojen vuosi muutamalla muullakin saralla. Vuoden erikoisimpiin hankkeisiin kuului Barcelonan Euroconia varten tehty antologia Luces del norte. Antología de ciencia ficción finlandesa. Osuuskumman vahvuuteen kuuluvat Magdalena Hai ja Anne Leinonen toimittivat espanjankielisen kokoelman kotimaisista novelleista. Minulta oli kokoelmassa mukana novelli Gravidad perdida (suom. Painovoiman sieppaamat, kääntänyt Tanya Tynjälä). Itse en osallistunut Euroconiin, mutta kirjailijamme J.S.Meresmaa ja Magdalena Hai olivat paikalla.


Lämpimäiskappaleet. Kuva: Saara Henriksson

Julkaisin myös kauhunovellin. Shimo Suntilan toimittama kokoelma Teräskoura ja muita sivuja Stepanin koodeksista julkistettiin Finnconissa ja se sisältää viisitoista novellia erään kirotun kirjan eli Stepanin koodeksin vaiheista. Oma novellini on nimeltään Unkarilainen veljeskunta ja sijoittuu János Kádárin kommunistiseen Unkariin sekä Romaniaan.


Linnanneito Hämeen keskiaikaisilla markkinoilla. Kuva: Saara Henriksson

Muuten vuosi on vierähtänyt työn touhussa. Työstin tulevaa romaaniani sekä kodin raha-asioita käsittelevää tietokirjaa Aino-Maija Leinosen kanssa. Opetin myös luovaa kirjoittamista Tampereen työväenopistossa, Tampereen kesäyliopistossa, Mikkelin kirjoittajien scifi- ja fantasiakurssilla, Hopeantakojat-valmennuksessa sekä Näkövammaisten kulttuuripalvelun verkkokurssilla. Kirjoitin lausunnon Kulttuurivihkojen sekä Pirkkalaiskirjailijoiden arvostelupalveluiden kautta yhteensä neljästä käsikirjoituksesta.


Helsingin kirjamessuilla paneeli kauno- ja tietokirjoittamisen eroista ja yhtäläisyyksistä. Risto Isomäki (vas.), Tiina Raevaara, Saara Henriksson, Maija Haavisto ja Hanna Matilainen (pj). Kuva: Tarja Sipiläinen.

Kirjoitin kolme lehtijuttua Parnassoon sekä laadin kaksi kiertohaastattelua Kirjailija-lehteen: kirjailijasta oman tekstinsä äärellä sekä runoilijoista, jotka ovat julkaisseet proosaa. Julkaisin kolme uutta novellia: Valaanpyytäjän vaimoteoksessa Steampunk! Silintereitä ja siipirattaita (0suuskumma), Unkarilainen veljeskunta teoksessa Teräskoura ja muita sivuja Stepanin koodeksista (Kuoriaiskirjat) sekä Taivaallista musiikkia verkkolehti Usvassa (novellin voi lukea ilmaiseksi täältä).

Muuta vuoden varrelta:

- Valmistelin Salaista Projektia! En kerro, mikä se on, mutta siihen liittyvät enkelit!

- Istuin Osuuskumman johtoryhmässä epävirallisena talouspäällikkönä. Tänä vuonna osuuskunta julkaisi kaksitoista nimekettä eli enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

- Vuosi käynnistyi Lontoossa ja Oxfordissa, kesällä käytiin Tukholmassa sekä bussimatkailemassa Virossa (Tartossa ja Kuressaaressa). Mökillä Kuopiossa oltiin mahdollisuuksien mukaan.

- Esiinnyin ja edustin (lue: istuin Osuuskumman myyntipöydän takana) Elävän kirjallisuuden festivaalilla, Työväenkirjallisuuden päivässä, Helsingin kirjamessuilla, Sweconissa, Finnconissa, Pispalan kirjastotalolla ja Tulenkantajien kirjakaupalla. Osallistuin Usva-kirjoittajaleirille Mikkelissä heinäkuun lopussa ja siellähän oli taas mukavaa.

- Parhaat lukukokemukset tänä vuonna olivat Paul Ewenin Francis Plug: How To Be A Public Author ja Phyllis Rosen The Shelf (arvioni Goodreads-sivustolla täällä ja täällä). Kävin katsomassa kolme supersankarileffaa (miksi?), mutta vaikuttavin leffaelämys oli ehkä kuitenkin Kubo ja Samuraitarina.

- Kotimaisista kirjoista miellyttivät erityisesti Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet, Hannu Rajaniemen Näkymättömät planeetat, Laura Gustafssonin Korpisoturi sekä Christine Thorelin esikoisromaani Liskon häntä.

Sellaista. En tänä vuonna saanut yhtään omaa kirjaa valmiiksi. Työpöydän takana istun ja haudon maailmanvalloitussuunnitelmia. Useimmiten olen kuitenkin pitänyt päivää onnistuneena, jos olen onnistunut varaamaan ajan kampaajalle.

Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta blogin lukijoille!