Calendula lähetti eteenpäin haasteen, jossa pitää paljastaa seitsemän asiaa itsestään. No tässäpä tulee.
1. Olen hajamielinen. Siis tosi. Nyt juuri olen istahtanut koneen ääreen, vaikka pesukoneen ohjelma on pyörinyt valmiiksi jo ajat sitten ja märät pyykit odottavat ripustamista rummussa. Odottakaas, niin käyn laittamassa ne. --- Mutta siis joo. Teen yleensä useampaa asiaa yhtä aikaa, kuten luen tenttiin ja pesen pyykkiä ja lätkytän nettiä ja sitten joku niistä unohtuu.
2. Pidän silittämisestä. Silitän kuitenkin harvoin, koska melkein kaikki omat ja lapsen vaatteet ovat joustavaa trikoota eikä sitä tarvitse silittää. Suunnittelen, että alan käyttää oikeasta kankaasta tehtyjä vaatteita trikoorättien sijaan, mutta en saa aikaiseksi.
3. Olen tieteis- ja fantasiakirjoittajien lehden Kosmoskynän toimitussihteeri sekä sf/f-tapahtumaa Finnconia hallinnoivan yhdistyksen hallituksessa, mutta viime vuoden aikana olen lukenut vähemmän scifiä ja fantasiaa kuin ehkä koskaan. Sen sijaan olen lukenut graduuni liittyen 1900-luvun alun historiaa ja alkuperäisaineistoa sekä poliittista teoriaa.
4. Olen hyvin luontevasti vapaa kirjoittaja. En kaipaa aikatauluja tai esimiehiä elämääni. Teen töitä yleensä kaoottisina purkauksina ja lopun aikaa viivyttelen sekä kypsyttelen asioita hitaasti. On kai olemassa jokin muukin tapa tehdä töitä, mutta en ole sellaista oppinut.
5. Minulla on enimmäkseen huono musiikkimaku. Töitä tehdessäni kuuntelen mahdollisimman tyhjänpäiväistä musiikkia kuten Garbagea, Lady Gagaa tai muuta diskopoppia.
6. Olen hyvä aloittamaan asioita mutta tavallista huonompi lopettamaan tai viimeistelemään niitä. Aloitan mielelläni esimerkiksi novellin kirjoittamisen, mutta suurin osa niistä päätyy lojumaan keskeneräisenä tietokoneen uumeniin. Parempi kohtalo kuitenkin kuin se, että ne päätyisivät julkaistuiksi keskeneräisinä.
7. Luen mielelläni ihailemieni näyttelijöiden elämästä. Kuvittelen, että elokuvanäyttelijän työ on hohdokkaampaa kuin kirjailijan työ. Kuuluisienkin kirjailijoiden työ on kuitenkin aina melko samanlaista kaikkialla. Ammennan mieluummin virikkeitä taiteelliseen työhön jonkin itselleni vieraamman alan kautta.
Meemi jatkukoon suloiselle Jennille.
Monday, February 27, 2012
Friday, February 24, 2012
Luottonäyttelijä
En ole ohjaaja, mutta jos olisin, minun luottonäyttelijäni olisi brittiläinen Benedict Cumberbatch. Katson kaiken, missä hän näyttelee. Cumberbatch on hiljattain tullut kuuluisammaksi BBC:n uuden Sherlock-version ansiosta, mutta hänellä on ollut pitkä ura ennen sitäkin. Tämä täysin kirjallisuuteen tai mihinkään muuhun liittymätön kirjoitukseni listaa kymmenen Cumberbatch -elokuvaa ja tv-tuotantoa subjektiivisessa paremmuusjärjestyksessä.
Älykkäät ihmiset voivat olla hyvin tyhjänpäiväisiä näyttelijöitä (kuten Leonard Nimoy) ja täysin tyhjäpäiset tai sekopäät hyviä (kuten Robert Downey Junior), mutta Benedict Cumberbatch on haastattelujensa perusteella kykenevä sekä itsereflektioon että heittäytymiseen. Ainakin hänen roolisuorituksensa ovat usein hyviä, parhaimmillaan täysosumia. Cumberbatch on näytellyt paljon erikoisia, hieman aseksuaalisia älykköhahmoja. Parhaimmillaan hän minusta onkin yläluokkaisissa tai aristokraattisissa rooleissa, tavalliseksi ihmiseksi hän on suoraan sanottuna vähän liian huomiotaherättävän näköinen.
1. Pappi lukkari talonpoika vakooja (2011). Ruotsalaisen Tomas Alfredsonin (Ystävät hämärän jälkeen) nostalginen vakoojaelokuva. Päähenkilöä Smileytä näyttelee vaikuttava Gary Oldman ja BC on hänen oikea kätensä. Listaus on muuten elokuvien paremmuusjärjestyksessä, ei roolisuoritusten, koska tässä BC jää Oldmanin varjoon. Joka tapauksessa elokuva on erinomaisesti käsikirjoitettu ja musiikkia, tunnelmaa ja lavastusta myöten täysosuma. Rooli: Peter Guillam. Elokuvateattereissa. http://www.imdb.com/title/tt1340800/
2. Sherlock (2010-). BBC:n moderni versio viktoriaanisesta salapoliisista. John Watsonina erinomainen Martin Freeman. Tehty vain kuusi jaksoa, toinen tuotantokausi tulee Yleltä kesällä. Erinomaisesti käsikirjoitettu ja näytelty. Päähenkilöiden välinen kemia toimii todella hyvin. Sarja on huolellisesti tuotettu ja edustaa BBC:n parasta laatua. BC:n Sherlock on hieman autistinen mutta säkenöivän älykäs ja erittäin eksentrinen. Rooli: Sherlock Holmes. http://www.imdb.com/title/tt1475582/
3. To the Ends of the Earth (2005). William Goldingin trilogiaan perustuva meriseikkailu. BBC:n ja yhteistyökumppaneiden tuottama minisarja, jonka pääosaa BC esittää. Sarja tapahtuu kokonaan purjealuksella. Tapahtumat sijoittuvat Napoleonin sotien päättymisen aikaan. Aluksen kapteenia esittää karismaattinen Jared Harris. Vaikea löytää ja kallis, hollantilaisten DVD-versio on hieman halvempi Amazonissa. Rooli: Edmund Talbot. http://www.imdb.com/title/tt0435995/
4. Sovitus (2007). Keira Knightleyn ja James McAvoyn tähdittämässä, toisen maailmansodan aikaan sijoittuvassa elokuvassa BC tekee häijyn pahisroolin suklaamiljönäärinä. Sisältää kartanoromantiikkaa ja vaikuttavan kuvauksen Dunkerquen evakuoinnista. Rooli: Paul Marshall. http://www.imdb.com/title/tt0783233/
5. Heikoin lenkki (2006). Yllättäjä! Kasarinostaginen brittikomedia, jossa James McAvoy esittää työväenluokkaista yliopisto-opiskelijaa. BC tekee mainion koomisen roolin tietokilpailujoukkueen johtajana. Bonuksena televisiotietokilpailun vetäjän roolissa erinomainen Mark Gatiss, yksi BC:n vastanäyttelijöistä Sherlockissa. Rooli: Patrick Watts. http://www.imdb.com/title/tt0477095/
6. Van Gogh Painted With Words (2010). Tämä ei oikeastaan ole elokuva ollenkaan vaan dokudraama eli dramatisoitu dokumentti. Näyttelijät lukevat Vincent van Goghin ja hänen lähipiirinsä kirjeitä. BC tekee sydäntäriipaisevan roolin mielenterveytensä menettävänä taiteilijana. Tämän voi katsoa Youtubessa. Rooli: Vincent van Gogh.
7. Stuart a Life Backwards (2007). Sympaattinen tv-elokuva asunnottomasta miehestä ja keskiluokkaisesta toimittajasta, joka kirjoittaa hänen tarinaansa. Stuartina myöskin Tinker Tailor Soldier Spyssa esiintynyt Tom Hardy. Youtubessa. Rooli: Alexander Masters.
8. Hawking (2004). Yllättävän hyvä tv-elokuva Stephen Hawkingin nuoruusvuosista. Pidin erityisesti kohdista, jossa leikattiin valkoista kohinaa tutkineiden tiedemiesten haastatteluun. Kosmoksen ystäville. Youtubessa. Rooli: Stephen Hawking.
9. Amazing Grace. Vähän opetuselokuvamainen mutta innostava kuvaus orjakaupan vastaisesta kampanjasta englannissa 1800-luvun alussa. BC esittää englannin kaikkien aikojen nuorinta pääministeriä, sir William Pittiä. Hänen läheinen ystävyytensä parlamentaarikko William Wilbourneen on koskettavasti kuvattu. Rooli: William Pitt. http://www.imdb.com/title/tt0454776/
10. Sotahevonen (2011). Näytelmään pohjautuva, hieman pompöösi elokuva sotahevosen kohtaloista toisessa maailmansodassa. BC piipahtaa elokuvan alussa sympaattisena brittimajurina. Huom. myös näyttelijätoveri Tom Hiddlestonin esittämä kapteeni. Rooli: Majuri Jamie Stewart. http://www.imdb.com/title/tt1568911/
Lisäksi Cumberbatch on tehnyt lukuisia pieniä sivuosia elokuvissa (esim. neuvottelija Four Lionsissa, Darwinin kaveri Creationissa sekä Scarlet Johanssonin aviomies Other Boleyn Girlissä), pääosia indie- ja lyhytfilmeissä (esim. Third Star ja Inseparable) sekä isompia rooleja tv-sarjoissa (esim. Murder is Easy, Last Enemy sekä Small Island). Kannattaa vilkuilla BBC:n sarjoja sillä silmällä.
Sunday, February 19, 2012
Kirjoittajan polku
Sijaistin tänään Viita-akatemiassa I-ryhmän kokoontumisessa. Viita-akatemiahan on kolmivuotinen kirjoittajakoulu, jonka olen itsekin käynyt. Paluu juurille oli hieno tilaisuus, varsinkin kun opettaja Niina Hakalahti kehotti minua kertomaan opiskelijoille myöskin, millainen oma polkuni kirjoittajana on ollut.
Sehän on ollut sellaista hidasta puurtamista se.
Minusta oli mukavaa, kun sain kertoa, että kovalla työllä ja harjoittelulla olen pystynyt kehittymään kirjoittajana. Olen nimittäin aina ollut tosi hätäinen ja vaikeimpia läksyjä omalla kohdallani on ollut kärsivällisyyden opetteleminen. Kirjoitin monta vuotta täyttä häkää ja halusin tekstien olevan heti valmiita kun vain sain viimeisen pisteen tarinan perään. Minulla oli ajatuksena, että romaanin pitäisi vuotaa sellaisenaan alitajunnasta paperille. Ei se käynytkään ihan niin. Viimeistelyn taitoa olen päässyt opettelemaan vasta aivan viime vuosina.
Minun on pitänyt erikseen opetella malttia istua tarinan äärellä ja kirjoittaa versio toisensa jälkeen. Eteenpäin pääsemisessä minua on todella paljon auttanut kirjoittajayhteisön tuki. Ennen kosketusta fandomiin kirjoittaminen oli minulle lähinnä yksinäinen haave, jota en jakanut kenenkään kanssa. Kirjoittaminen ei näy ihmisestä päältä. Se ei ole sosiaalista toimintaa eikä siitä puhuta sellaisten ystävien kanssa, jotka itse eivät kirjoita.
Tajusin toisten kaltaisteni kirjoittajien olemassaolon oikeastaan sattumalta, Finnconissa 2003. Osallistuin Suomen Tieteiskirjoittajien kirjoittajatapaamiseen ja kävin kuuntelemassa nuorten scifikirjoittajien paneelia. Finnconissa oivalsin, että jos nämäkin pystyvät kirjoittamaan novelleja ja lähettämään niitä kirjoituskilpailuihin, niin miksi en kokeilisi minäkin.
Ennen kaikkea sain mallia kirjoittavaan elämäntapaan. Nämä kirjoittajat olivat löytäneet toisensa ja keskustelivat kirjoittamisesta toistensa kanssa. Heidän ei tarvinnut selittää monimutkaisia romaani-ideoitaan kohteliaasti kuunteleville kavereille tai haukotteleville sukulaisille. Lisäksi he kamppailivat samanlaisten ongelmien kanssa kuin minä itsekin, kuten sen miten löytää muilta töiltä aikaa ja itsestään viitseliäisyyttä kirjoittaa.
Samana syksynä liityin kirjoittajarinkiin ja osallistuin muutenkin STk:n toimintaan. Sain myös ensi kertaa palautetta ulkopuoliselta henkilöltä STk:n arvostelupalvelun kautta. Yleensäkin tutustuin koko genrekirjoittamisen ideaan, aiemmin tarinoissani oli esiintynyt aarnikotkia ja agentteja ilman sen kummempaa analyysia tekstin tyylistä. Nyt se oli löytänyt paikkansa.
Keskustelut toisten kirjoittajien kanssa ovat tuoneet suhteellisuuden tajua sekä hyviin että huonoihin hetkiin. Tekstissä ei aina onnistu ilmaisemaan sitä mitä on alun perin tarkoittanut. Tekstin hiomisen koko juju on siinä, että se tekee viestin kirkkaammaksi lukijalle. Jos kirjoittaisin vain itseäni varten, mitään hiomista ei tarvittaisi.
Debytoin Novellit 2005 -antologiassa ja ensimmäisen oman teokseni julkaisin keväällä 2011. Siihen väliin mahtui monta pettymystä. Ajattelen, että hylkäyskirjeet ja pettymykset kuuluvat olennaisena osana kirjoittajan ammatin opettelemiseen. Ensinnäkin kasvattaa henkistä kanttia, kun ei heti saa mitä haluaa: kirjoituskilpailun voittoa, julkaisupäätöstä, apurahaa. Toiseksi hylkäämisen pelkääminen ja jännittyneenä odottaminen kertovat siitä, että kirjoittaja suhtautuu työhönsä vakavasti. Se liikuttaa, mitä minun tekstistäni sanotaan. Nostattaa pulssia joka kerran.
Opettelen koko ajan uusia taitoja ja aloitan joka kerran alusta. Toisen romaanin editoinnin kanssa keinovalikoima on toisaalta ollut lähempänä, toisaalta siihen liittyy ihan eri tavalla paineita. Ensimmäisen kohdalla ei oikeastaan osannut odottaa mitään, kun ei yhtään tiennyt mitä kirjan julkaisemisen jälkeen on luvassa. Ne paineetkin pitää pystyä jollain tavalla työntämään syrjään silloin kun kirjoittaa. Se on olen päättänyt, että otan mieluummin riskin epäonnistua kuin yritän mennä varovaisuusperiaatteen mukaan. Mieluummin reilusti metsään kuin kieli keskellä suuta hipsien.
Koko homman pointtina on kai olla uskollinen itselleen. Yrittää ainakin.
Osa tekstistä on julkaistu aiemmin kolumnissa Runotytön paluu (Kosmoskynä 3/2005)
Sehän on ollut sellaista hidasta puurtamista se.
Minusta oli mukavaa, kun sain kertoa, että kovalla työllä ja harjoittelulla olen pystynyt kehittymään kirjoittajana. Olen nimittäin aina ollut tosi hätäinen ja vaikeimpia läksyjä omalla kohdallani on ollut kärsivällisyyden opetteleminen. Kirjoitin monta vuotta täyttä häkää ja halusin tekstien olevan heti valmiita kun vain sain viimeisen pisteen tarinan perään. Minulla oli ajatuksena, että romaanin pitäisi vuotaa sellaisenaan alitajunnasta paperille. Ei se käynytkään ihan niin. Viimeistelyn taitoa olen päässyt opettelemaan vasta aivan viime vuosina.
Minun on pitänyt erikseen opetella malttia istua tarinan äärellä ja kirjoittaa versio toisensa jälkeen. Eteenpäin pääsemisessä minua on todella paljon auttanut kirjoittajayhteisön tuki. Ennen kosketusta fandomiin kirjoittaminen oli minulle lähinnä yksinäinen haave, jota en jakanut kenenkään kanssa. Kirjoittaminen ei näy ihmisestä päältä. Se ei ole sosiaalista toimintaa eikä siitä puhuta sellaisten ystävien kanssa, jotka itse eivät kirjoita.
Tajusin toisten kaltaisteni kirjoittajien olemassaolon oikeastaan sattumalta, Finnconissa 2003. Osallistuin Suomen Tieteiskirjoittajien kirjoittajatapaamiseen ja kävin kuuntelemassa nuorten scifikirjoittajien paneelia. Finnconissa oivalsin, että jos nämäkin pystyvät kirjoittamaan novelleja ja lähettämään niitä kirjoituskilpailuihin, niin miksi en kokeilisi minäkin.
Ennen kaikkea sain mallia kirjoittavaan elämäntapaan. Nämä kirjoittajat olivat löytäneet toisensa ja keskustelivat kirjoittamisesta toistensa kanssa. Heidän ei tarvinnut selittää monimutkaisia romaani-ideoitaan kohteliaasti kuunteleville kavereille tai haukotteleville sukulaisille. Lisäksi he kamppailivat samanlaisten ongelmien kanssa kuin minä itsekin, kuten sen miten löytää muilta töiltä aikaa ja itsestään viitseliäisyyttä kirjoittaa.
Samana syksynä liityin kirjoittajarinkiin ja osallistuin muutenkin STk:n toimintaan. Sain myös ensi kertaa palautetta ulkopuoliselta henkilöltä STk:n arvostelupalvelun kautta. Yleensäkin tutustuin koko genrekirjoittamisen ideaan, aiemmin tarinoissani oli esiintynyt aarnikotkia ja agentteja ilman sen kummempaa analyysia tekstin tyylistä. Nyt se oli löytänyt paikkansa.
Keskustelut toisten kirjoittajien kanssa ovat tuoneet suhteellisuuden tajua sekä hyviin että huonoihin hetkiin. Tekstissä ei aina onnistu ilmaisemaan sitä mitä on alun perin tarkoittanut. Tekstin hiomisen koko juju on siinä, että se tekee viestin kirkkaammaksi lukijalle. Jos kirjoittaisin vain itseäni varten, mitään hiomista ei tarvittaisi.
Debytoin Novellit 2005 -antologiassa ja ensimmäisen oman teokseni julkaisin keväällä 2011. Siihen väliin mahtui monta pettymystä. Ajattelen, että hylkäyskirjeet ja pettymykset kuuluvat olennaisena osana kirjoittajan ammatin opettelemiseen. Ensinnäkin kasvattaa henkistä kanttia, kun ei heti saa mitä haluaa: kirjoituskilpailun voittoa, julkaisupäätöstä, apurahaa. Toiseksi hylkäämisen pelkääminen ja jännittyneenä odottaminen kertovat siitä, että kirjoittaja suhtautuu työhönsä vakavasti. Se liikuttaa, mitä minun tekstistäni sanotaan. Nostattaa pulssia joka kerran.
Opettelen koko ajan uusia taitoja ja aloitan joka kerran alusta. Toisen romaanin editoinnin kanssa keinovalikoima on toisaalta ollut lähempänä, toisaalta siihen liittyy ihan eri tavalla paineita. Ensimmäisen kohdalla ei oikeastaan osannut odottaa mitään, kun ei yhtään tiennyt mitä kirjan julkaisemisen jälkeen on luvassa. Ne paineetkin pitää pystyä jollain tavalla työntämään syrjään silloin kun kirjoittaa. Se on olen päättänyt, että otan mieluummin riskin epäonnistua kuin yritän mennä varovaisuusperiaatteen mukaan. Mieluummin reilusti metsään kuin kieli keskellä suuta hipsien.
Koko homman pointtina on kai olla uskollinen itselleen. Yrittää ainakin.
Osa tekstistä on julkaistu aiemmin kolumnissa Runotytön paluu (Kosmoskynä 3/2005)
Sunday, February 12, 2012
Iron Sky
Suomalainen tieteiskomedia Iron Sky on saanut ensi-iltansa Berliinin elokuvajuhlilla. Elokuvantekijät myönsivät kohdanneensa Saksassa ongelmia natsiaiheen vuoksi. Iron Sky -elokuvassa natsit ovat perustaneet tukikohdan kuun pimeälle puolelle. Saksalaiset näyttelijät kertoivat, miten natsi-ideologian opettaminen oli tuntunut vaikealta, vaikka kyseessä oli vain elokuva.
Kaverini oli taannoin Finnconin naamiaisissa pukeutunut s/m-henkiseen natsiunivormuun. Silloin ajattelin, että älä tule meidän pöytään istumaan, tai ota edes koppalakki pois. Nyt ajattelen, että natsiunivormukin on vain symboli, jota voi heikentää käyttämällä ja parodioimalla sitä. Jos symbolit kuten hakaristit (joka on kansallissosialismia paljon vanhempi tunnus) tai natsiunivormut kielletään, ne säilyttävät voimaansa. Samalla ne pysyvät houkuttelevina joillekin, vähän niin kuin energiajuomat koululaisille. Natsiunivormua pitää käyttää ja sitä pitää pilkata, kunnes se enää ole muuta kuin tyhmännäköinen koppalakki ja takki.
Kaverini oli taannoin Finnconin naamiaisissa pukeutunut s/m-henkiseen natsiunivormuun. Silloin ajattelin, että älä tule meidän pöytään istumaan, tai ota edes koppalakki pois. Nyt ajattelen, että natsiunivormukin on vain symboli, jota voi heikentää käyttämällä ja parodioimalla sitä. Jos symbolit kuten hakaristit (joka on kansallissosialismia paljon vanhempi tunnus) tai natsiunivormut kielletään, ne säilyttävät voimaansa. Samalla ne pysyvät houkuttelevina joillekin, vähän niin kuin energiajuomat koululaisille. Natsiunivormua pitää käyttää ja sitä pitää pilkata, kunnes se enää ole muuta kuin tyhmännäköinen koppalakki ja takki.
Sunday, January 22, 2012
Taiteesta ja julkisuudesta
Tammikuu on pitkällä ja uudenvuodenlupaukset rikottu tai muuten unohdettu. Niinpä tämä blogikin on ollut hiljaa. Muutamia huomioita viikon varrelta.
1) Vaalipäivä. Uhosin etukäteen äänestäväni sitä hurriakkaa Biaudetia mutta ympäristön painostuksesta päädyin kuitenkin äänestämään Haavistoa. Äänestysinnokkuudestani ehkä kertoo jotakin, että vielä vaalipaikalla arvoin kakkosen ja Guggenheimin välillä. Mielestäni presidentti-instituutio on feodaaliajan jäänne joka joutaisi tulla haudatuksi syvimpään kellariholviin yhdessä maaherrojen ynnä muiden sellaisten kanssa. Jääpä se Guggenheim-optio kuitenkin kakkoskierrokselle.
2) Hesarin kulttuuriosaston Sivuääniä -palstalla otsikoitiin tänään Tiiliskivi-palkintoehdokkaita käsittelevä juttu "Tiiliskivi tekee taas hyvää". Todettakoon, että toisin kuin otsikosta voisi päätellä, Tiiliskivi-palkinto ei ole hyväntekeväisyyspalkinto, joka hyvää hyvyyttään myönnetään "paitsioon" jäänelle kirjalle. Tiiliskivi on kirjallisuuspalkinto, jonka myöntävät Tampereen yliopiston kirjallisuuden opiskelijat. Raadilla on EHKÄ VÄHÄN NIIN KUIN tuoreempaa näkemystä kuin esimerkiksi HS:n kulttuuritoimittajilla, joiden myöntämä HS-kulttuuripalkinto on ilmeisesti lehden mielestä ainoa oikea kirjallisuuspalkinto. Mahtaa niitä harmittaa, kun jäävät kakkoseksi Nobelille.
3) Eilen Teemalta tuli mainio Banksy-dokumentti. Herätti ajatuksia katutaiteesta, taidemaailman kummallisuuksista ja maniasta. Tuntuu, että Mr. Brainwashin kaltainen kupla on mahdollista syntyä vain nykytaiteessa, muilla taidealoilla se olisi paljon vaikeampaa. Kirjallisuudessakin on mahdollista herättää huomiota ulkokirjallisilla keinoilla, mutta aiheeton hypetys ei kanna kuin siihen saakka että kirjan laskee kädestään ja toteaa, että se on paska. Toisaalta kirjallisuudessa on muutenkin vaikeampi luoda ilmiöitä ja ihan uusia juttuja. Kaikki joutuvat kuitenkin viime kädessä operoimaan samoilla sanoilla. Kirjailijoissa on myös vähemmän hulluja. Nykykirjailijat arvostavat työetiikkaa ja puurtamista, syövät terveellisesti (proteiini oli kova sana esikoiskirjailijaseminaarissa Pentinkulman päivillä 2011) eivätkä juo liikaa alkoholia. Olen itse ihan samanlainen. Voisihan sitä tietysti mennä vaikka baariin mutta en jaksa ja sitä paitsi inhoan krapulaa.
4) Ihailen ja ihannoin taide- ja kulttuurialaa siellä toimivien mahtavien ihmisten ja persoonien vuoksi. Mikään ei ole niin mahtavaa kuin kuulla ihmisten ääni värähdellen ja silmät loistaen puhuvan työstään josta ovat innostuneita ja jolle antavat kaikkensa. Sen sijaan en ihaile sitä, että kirjailijat ja toimittajat nostetaan mediapersooniksi kommentoimaan kaikkea mahdollista. Koko homma muuttuu tylsäksi, jos oma lärvi ja oma persoona edellä mennään joka juttuun. Tekstin tai koko kaunokirjallisuuden MIELEKKYYS on juuri siinä ettei siihen voi mennä oma persoona edellä. Kirjailijan on itse hetkeksi astuttava syrjään ja annettava tarinan ja henkilöiden tulla esiin ja puhua. Valitettavasti on myös niin että sivustatarkkailijan rooli sopii kirjailijalle. Koska sivusta (varsinkin vallan sivusta) tekee tarkempia huomioita kuin sillä, että mellastaa itse keskellä. Näin ei tietenkään saisi ajatella, jos ei ole poliittista tai taloudellista valtaa niin pitäisi edes yrittää provosoida julkista keskustelua. Mutta kun minusta kirjailijan ei tarvitsisi edes sitä. Ei ole mitään niin pinnallista ja epäoriginaalia kuin mediakritiikin esittäminen jossakin Ylen ajankohtaisohjelmassa.
5) Olen muuten samaa mieltä kuin Liza Marklund siitä, että naiselle (tässä tapauksessa naistaiteilijalle, kirjailijalle yms.) ulkonäön hyödyntäminen uralla vahvistaa lasikattoa: sitä, että vain yksittäiset naiset voivat nousta miesten rinnalle tai apulaisiksi, mutta eivät naiset ryhmänä. Julkisuus on kaksipiippuinen juttu, varmaa on ainakin se että sitä ei voi PERUUTTAA. Tiedän esimerkiksi, että Rakel Liekki on kuvataiteilija, vaikka en tuntisi nimeltä ketään muuta saman ikäluokan naistaiteilijaa. Harmaata massaa, jos jotain näyttelyilmoituksia luen. Onko se sitten reilua, no ei, mutta minkäs sille enää tekee. Toisaalta asia korjautuisi ainakin omalla kohdallani jos perehtyisin kuvataiteeseen edes vähän. Suurin osa ihmisistä sitä ei kuitenkaan tee.
6) En ole toisaalta ihan kauhean huolissani tai kiinnostunut siitä rahastaako joku ulkonäöllään vai ei. Olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että laiskan luonteeni ja vähäisen visuaalisen ymmärrykseni vuoksi koko ulkonäkökeskeinen kulttuuri on minulle aika se ja sama. En ole vaivautunut meikkaamaan teini-iän jälkeen kuin satunnaisesti. Olen varmaan Suomen ainoa naiskirjailija jota ei ole meikattu kirjan lievekuvaan. Siinä ei ollut mitään harkittua, minulla ei vain sattunut olemaan meikkiä sinä päivänä kun kuva otettiin, kun ei ole muinakaan päivinä. Minulla ei myöskään ole kunnollisia vaatteita tai kauniisti sisustettua kotia. (Valitettavasti ei voi perustella tätä sillä, että keskittyisin mieluummin tähdellisempiin juttuihin, kuten kirjoittamaan kirjoja. Ei pukeutuisi tämän paremmin vaikka minulla ei olisi mitään muuta tekemistä, en vain osaa.) Ja vähän helvetin onnellinen olen siitä, että olen säästynyt anoreksialta tai muilta inhottavilta syömishäiriöiltä. En haluaisi sellaista edes pahimmalle viholliselleni. Balettia olen harrastanut viisitoista vuotta, mutta toisin kuin yleinen käsitys tuntuu olevan niin ei siellä mitään anoreksiaa jaeta.
7) Keho ja ruumis sitä vastoin ovat minulle tärkeitä juttuja, myös kirjoittajana. Uudessa kirjassa olen yrittänyt mahdollisimman pitkälle sanoittaa juuri tanssijan ruumiillista kokemusta. Viihdyn kehossani juuri tällaisena, mutta ei raskaudessa tai imetyksessäkään mitään vikaa ollut. Loppuraskaudessa päin vastoin oli hauskaa se, että pääsi kurkistamaan, miltä tuntuu maailma ylipainoisen näkökulmasta, se hitaus ja painavuus ja miten paljon tilaa joutui ottamaan ja sai ottaa.
8) Tulipa sekava vuodatus presidentinvaaleista anoreksiaan mutta menköön. Enkä minä oikeasti paheksu ketään joka mielipiteitään julkisuudessa esittää, televisiossa tai muualla, enhän minäkään tätä blogia pitäisi jos en ajattelisi että nämä räpellykset ovat lukemisen arvioisia.
1) Vaalipäivä. Uhosin etukäteen äänestäväni sitä hurriakkaa Biaudetia mutta ympäristön painostuksesta päädyin kuitenkin äänestämään Haavistoa. Äänestysinnokkuudestani ehkä kertoo jotakin, että vielä vaalipaikalla arvoin kakkosen ja Guggenheimin välillä. Mielestäni presidentti-instituutio on feodaaliajan jäänne joka joutaisi tulla haudatuksi syvimpään kellariholviin yhdessä maaherrojen ynnä muiden sellaisten kanssa. Jääpä se Guggenheim-optio kuitenkin kakkoskierrokselle.
2) Hesarin kulttuuriosaston Sivuääniä -palstalla otsikoitiin tänään Tiiliskivi-palkintoehdokkaita käsittelevä juttu "Tiiliskivi tekee taas hyvää". Todettakoon, että toisin kuin otsikosta voisi päätellä, Tiiliskivi-palkinto ei ole hyväntekeväisyyspalkinto, joka hyvää hyvyyttään myönnetään "paitsioon" jäänelle kirjalle. Tiiliskivi on kirjallisuuspalkinto, jonka myöntävät Tampereen yliopiston kirjallisuuden opiskelijat. Raadilla on EHKÄ VÄHÄN NIIN KUIN tuoreempaa näkemystä kuin esimerkiksi HS:n kulttuuritoimittajilla, joiden myöntämä HS-kulttuuripalkinto on ilmeisesti lehden mielestä ainoa oikea kirjallisuuspalkinto. Mahtaa niitä harmittaa, kun jäävät kakkoseksi Nobelille.
3) Eilen Teemalta tuli mainio Banksy-dokumentti. Herätti ajatuksia katutaiteesta, taidemaailman kummallisuuksista ja maniasta. Tuntuu, että Mr. Brainwashin kaltainen kupla on mahdollista syntyä vain nykytaiteessa, muilla taidealoilla se olisi paljon vaikeampaa. Kirjallisuudessakin on mahdollista herättää huomiota ulkokirjallisilla keinoilla, mutta aiheeton hypetys ei kanna kuin siihen saakka että kirjan laskee kädestään ja toteaa, että se on paska. Toisaalta kirjallisuudessa on muutenkin vaikeampi luoda ilmiöitä ja ihan uusia juttuja. Kaikki joutuvat kuitenkin viime kädessä operoimaan samoilla sanoilla. Kirjailijoissa on myös vähemmän hulluja. Nykykirjailijat arvostavat työetiikkaa ja puurtamista, syövät terveellisesti (proteiini oli kova sana esikoiskirjailijaseminaarissa Pentinkulman päivillä 2011) eivätkä juo liikaa alkoholia. Olen itse ihan samanlainen. Voisihan sitä tietysti mennä vaikka baariin mutta en jaksa ja sitä paitsi inhoan krapulaa.
4) Ihailen ja ihannoin taide- ja kulttuurialaa siellä toimivien mahtavien ihmisten ja persoonien vuoksi. Mikään ei ole niin mahtavaa kuin kuulla ihmisten ääni värähdellen ja silmät loistaen puhuvan työstään josta ovat innostuneita ja jolle antavat kaikkensa. Sen sijaan en ihaile sitä, että kirjailijat ja toimittajat nostetaan mediapersooniksi kommentoimaan kaikkea mahdollista. Koko homma muuttuu tylsäksi, jos oma lärvi ja oma persoona edellä mennään joka juttuun. Tekstin tai koko kaunokirjallisuuden MIELEKKYYS on juuri siinä ettei siihen voi mennä oma persoona edellä. Kirjailijan on itse hetkeksi astuttava syrjään ja annettava tarinan ja henkilöiden tulla esiin ja puhua. Valitettavasti on myös niin että sivustatarkkailijan rooli sopii kirjailijalle. Koska sivusta (varsinkin vallan sivusta) tekee tarkempia huomioita kuin sillä, että mellastaa itse keskellä. Näin ei tietenkään saisi ajatella, jos ei ole poliittista tai taloudellista valtaa niin pitäisi edes yrittää provosoida julkista keskustelua. Mutta kun minusta kirjailijan ei tarvitsisi edes sitä. Ei ole mitään niin pinnallista ja epäoriginaalia kuin mediakritiikin esittäminen jossakin Ylen ajankohtaisohjelmassa.
5) Olen muuten samaa mieltä kuin Liza Marklund siitä, että naiselle (tässä tapauksessa naistaiteilijalle, kirjailijalle yms.) ulkonäön hyödyntäminen uralla vahvistaa lasikattoa: sitä, että vain yksittäiset naiset voivat nousta miesten rinnalle tai apulaisiksi, mutta eivät naiset ryhmänä. Julkisuus on kaksipiippuinen juttu, varmaa on ainakin se että sitä ei voi PERUUTTAA. Tiedän esimerkiksi, että Rakel Liekki on kuvataiteilija, vaikka en tuntisi nimeltä ketään muuta saman ikäluokan naistaiteilijaa. Harmaata massaa, jos jotain näyttelyilmoituksia luen. Onko se sitten reilua, no ei, mutta minkäs sille enää tekee. Toisaalta asia korjautuisi ainakin omalla kohdallani jos perehtyisin kuvataiteeseen edes vähän. Suurin osa ihmisistä sitä ei kuitenkaan tee.
6) En ole toisaalta ihan kauhean huolissani tai kiinnostunut siitä rahastaako joku ulkonäöllään vai ei. Olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että laiskan luonteeni ja vähäisen visuaalisen ymmärrykseni vuoksi koko ulkonäkökeskeinen kulttuuri on minulle aika se ja sama. En ole vaivautunut meikkaamaan teini-iän jälkeen kuin satunnaisesti. Olen varmaan Suomen ainoa naiskirjailija jota ei ole meikattu kirjan lievekuvaan. Siinä ei ollut mitään harkittua, minulla ei vain sattunut olemaan meikkiä sinä päivänä kun kuva otettiin, kun ei ole muinakaan päivinä. Minulla ei myöskään ole kunnollisia vaatteita tai kauniisti sisustettua kotia. (Valitettavasti ei voi perustella tätä sillä, että keskittyisin mieluummin tähdellisempiin juttuihin, kuten kirjoittamaan kirjoja. Ei pukeutuisi tämän paremmin vaikka minulla ei olisi mitään muuta tekemistä, en vain osaa.) Ja vähän helvetin onnellinen olen siitä, että olen säästynyt anoreksialta tai muilta inhottavilta syömishäiriöiltä. En haluaisi sellaista edes pahimmalle viholliselleni. Balettia olen harrastanut viisitoista vuotta, mutta toisin kuin yleinen käsitys tuntuu olevan niin ei siellä mitään anoreksiaa jaeta.
7) Keho ja ruumis sitä vastoin ovat minulle tärkeitä juttuja, myös kirjoittajana. Uudessa kirjassa olen yrittänyt mahdollisimman pitkälle sanoittaa juuri tanssijan ruumiillista kokemusta. Viihdyn kehossani juuri tällaisena, mutta ei raskaudessa tai imetyksessäkään mitään vikaa ollut. Loppuraskaudessa päin vastoin oli hauskaa se, että pääsi kurkistamaan, miltä tuntuu maailma ylipainoisen näkökulmasta, se hitaus ja painavuus ja miten paljon tilaa joutui ottamaan ja sai ottaa.
8) Tulipa sekava vuodatus presidentinvaaleista anoreksiaan mutta menköön. Enkä minä oikeasti paheksu ketään joka mielipiteitään julkisuudessa esittää, televisiossa tai muualla, enhän minäkään tätä blogia pitäisi jos en ajattelisi että nämä räpellykset ovat lukemisen arvioisia.
Thursday, January 5, 2012
Vuosikertomuksen sijaan
Ruutuun tulvii kuravettä, joka huuhtoo kaiken edellään, ihan kaiken. Puuron seassa autoja, laivoja, kaikenlaista rojua. Mutta aallon harja, se on suora ja ryhdikäs. Kuluneen vuoden tapahtumista voimakkaimmin jäi mieleen Japanin maanjäristys. Hyökyaalto ja Fukushiman ydinvoimalan tapahtumat liimasivat nettiselaimen ääreen.
Vanha ystäväni laatii joka vuosi vuosikertomuksen. Kertomuksen lopussa on Vuosi lukuina -osio, jossa parlamentaarikko listaa tunnollisesti mm. valtiopäivätoimet ja läsnäolot istunnoissa. Olisi hauska ajatusleikki katsoa, miltä näyttää kirjailijan työ numeroina. Proosan laatua ei tietenkään luvuissa tai sivumäärissä mitata. Lyhyen, kirkkaan ja keskitetyn tekstin synnyttäminen vaatii usein enemmän aikaa kuin pitkän ja jaarittelevan. Pientä yhteenvetoa voi kuitenkin tehdä.
Vuonna 2011 julkaisin esikoisromaanini Moby Doll. Kirjan kirjoittaminen ja käsikirjoituksen hiominen tapahtuivat tietenkin vähän aikaisemmin, mutta myös viime vuodelle riitti työtä ennen julkaisemista. Tsekattiin faktoja, tarkistettiin vedoksia, fiksattiin kirjan kantta takakansi- ja lieveteksteineen, pidettiin markkinointipalaveria. Tässä vaiheessa voisin paljastaa, että suoritin keväällä kotiyliopistoni Luovan kirjoittamisen oppiaineen valinnaisen kurssin kirjoittamalla esseen kaikesta, mitä esikoiskirjan julkistamiseen ja markkinointiin liittyy. Siksi olen kirjoittanut muistiin myös sellaista, jonka olisin muuten jo ajat sitten unohtanut.
Teos keräsi parikymmentä arvostelua sanoma- ja aikakauslehdissä, verkkolehdissä ja blogeissa sekä lukuisia mainintoja eri medioissa. Seurasin näitä itse, koska kustantamollani ei ole lehdistöseurantaa. Lisäksi olin haastateltavana, panelistina tai antamassa lukunäytteitä yhteensä 18 tapahtumassa tai tilaisuudessa viime vuonna. Lehti- tai verkkohaastatteluja annoin kirjan tiimoilta kahdeksan. Syksyllä olin ensimmäistä kertaa myös kouluvierailijana Otavan opistolla (verkkokonferenssissa), Tampereen työväenopiston lasten ja nuorten Sanataidekoulussa sekä Pariisissa INALCO-yliopistossa.
Palkintoehdokkuuksia Moby Dollin kohdalle ei sattunut, mutta jotain vielä hauskempaa kyllä. Moby Doll on ensi keväänä pääsykoekirjana Turun yliopiston kotimaisessa kirjallisuudessa. Käännössopimusta tai agenttia en ole onnistunut saamaan vielä ensimmäisellä kirjalla, mutta aika näyttää.
Lisäksi kirjoitin novelleja viisi kappaletta, yhteensä 69 liuskaa, toistaiseksi julkaisematonta materiaalia. Opinnoissa tein 55 sivua gradua, 4 esseetä, suoritin 4 tenttiä sekä osallistuin kahteen seminaariin papereineen. Järjestötoimintaan osallistuin myös, järjestämällä Finncon 2011 -kirjoittajaperjantaita ja toimimalla STk:n sihteerinä (ml. novellipajan järjestäminen) sekä Nova 2011 -kilpailun tuomariston jäsenenä. Luin ja annoin lausunnot kolmesta käsikirjoituksesta sekä osallistuin kolmeen kirjoittajapiiriin tai palautteenantotilaisuuteen.
Blogia pidin laiskasti. Kirjoitin Särönkin blogiin vain kerran. Samoin journalismille jäi aikaa vähän. Tein kaksi lehtijuttua (Lapsen Maailma ja Kotiliesi) sekä kirjoitin yhden kolumnin (Vihreä Lanka). Harrastin. Opettelin purjehduksen alkeita paikallisen pursiseuran kurssilla ja aloitin balettitunnit uudestaan. Ennen kaikkea luin paljon, tänä vuonna etenkin kotimaista esikoiskirjallisuutta.
Kirjoittajan ammatissa vuodet ja työt limittyvät toisiinsa. Olen kirjoittanut seuraavaa romaania ja tietokirjaa sopivissa väleissä jo parin vuoden ajan. Koska aikatauluni kotona työskennellessäni ovat joustavia, teen päivisin myös kaikkea muuta. Osallistuin kaverin vaalikampanjaan minimaalisella panostuksella. Autoin toista kaveria muutossa, sattumoisin kaksi kertaa saman vuoden aikana. Pidin kahdeksan viikkoa kirppispöytää itsepalvelukirpputorilla. Olin kotona kavereiden tulla kylään.
Matkoja teimme Tukholmaan maalis- ja elokuussa, Maarianhaminaan kesäkuussa sekä Pariisiin marraskuussa. Perustelen pidempää (lento)matkaa lähinnä sillä heikolla tekosyyllä, että täytin kolmekymmentä ja juhlimme sitä miehen kanssa.
Tuloni koostuivat opintotuesta, pienistä apurahoista (Alfred Kordelinin rahastolta ja Suomen Tietokirjailijoilta yhteensä 4000 e) sekä satunnaisista palkkioista niistä hommista joista maksetaan (eli aika harvoista). Tekijänpalkkioita on luvassa vasta tämän vuoden puolella.
Siinäpä kaikki. Julkaisevana kirjailijana elämäni ei ole muuttunut juurikaan entisestä. Samaa pikkulapsen pyykin pesemistä ja ruoanlaittoa. Tänä vuonna haluaisin pyrkiä kohti yksinkertaisempaa, kiireettömämpää ja ekologisempaa elämää.
Lopuksi haluaisin mainostaa kirjoittajakollegan blogia. Esikoiskirjailijan vuosi seuraa läheisesti ensimmäisen teoksen kirjoittamiseen ja julkaisemiseen liittyviä tapahtumia. Uuden vuoden lupauksena voisin luvata päivittää itsekin blogia aktiivisemmin.
Vanha ystäväni laatii joka vuosi vuosikertomuksen. Kertomuksen lopussa on Vuosi lukuina -osio, jossa parlamentaarikko listaa tunnollisesti mm. valtiopäivätoimet ja läsnäolot istunnoissa. Olisi hauska ajatusleikki katsoa, miltä näyttää kirjailijan työ numeroina. Proosan laatua ei tietenkään luvuissa tai sivumäärissä mitata. Lyhyen, kirkkaan ja keskitetyn tekstin synnyttäminen vaatii usein enemmän aikaa kuin pitkän ja jaarittelevan. Pientä yhteenvetoa voi kuitenkin tehdä.
Vuonna 2011 julkaisin esikoisromaanini Moby Doll. Kirjan kirjoittaminen ja käsikirjoituksen hiominen tapahtuivat tietenkin vähän aikaisemmin, mutta myös viime vuodelle riitti työtä ennen julkaisemista. Tsekattiin faktoja, tarkistettiin vedoksia, fiksattiin kirjan kantta takakansi- ja lieveteksteineen, pidettiin markkinointipalaveria. Tässä vaiheessa voisin paljastaa, että suoritin keväällä kotiyliopistoni Luovan kirjoittamisen oppiaineen valinnaisen kurssin kirjoittamalla esseen kaikesta, mitä esikoiskirjan julkistamiseen ja markkinointiin liittyy. Siksi olen kirjoittanut muistiin myös sellaista, jonka olisin muuten jo ajat sitten unohtanut.
Teos keräsi parikymmentä arvostelua sanoma- ja aikakauslehdissä, verkkolehdissä ja blogeissa sekä lukuisia mainintoja eri medioissa. Seurasin näitä itse, koska kustantamollani ei ole lehdistöseurantaa. Lisäksi olin haastateltavana, panelistina tai antamassa lukunäytteitä yhteensä 18 tapahtumassa tai tilaisuudessa viime vuonna. Lehti- tai verkkohaastatteluja annoin kirjan tiimoilta kahdeksan. Syksyllä olin ensimmäistä kertaa myös kouluvierailijana Otavan opistolla (verkkokonferenssissa), Tampereen työväenopiston lasten ja nuorten Sanataidekoulussa sekä Pariisissa INALCO-yliopistossa.
Palkintoehdokkuuksia Moby Dollin kohdalle ei sattunut, mutta jotain vielä hauskempaa kyllä. Moby Doll on ensi keväänä pääsykoekirjana Turun yliopiston kotimaisessa kirjallisuudessa. Käännössopimusta tai agenttia en ole onnistunut saamaan vielä ensimmäisellä kirjalla, mutta aika näyttää.
Lisäksi kirjoitin novelleja viisi kappaletta, yhteensä 69 liuskaa, toistaiseksi julkaisematonta materiaalia. Opinnoissa tein 55 sivua gradua, 4 esseetä, suoritin 4 tenttiä sekä osallistuin kahteen seminaariin papereineen. Järjestötoimintaan osallistuin myös, järjestämällä Finncon 2011 -kirjoittajaperjantaita ja toimimalla STk:n sihteerinä (ml. novellipajan järjestäminen) sekä Nova 2011 -kilpailun tuomariston jäsenenä. Luin ja annoin lausunnot kolmesta käsikirjoituksesta sekä osallistuin kolmeen kirjoittajapiiriin tai palautteenantotilaisuuteen.
Blogia pidin laiskasti. Kirjoitin Särönkin blogiin vain kerran. Samoin journalismille jäi aikaa vähän. Tein kaksi lehtijuttua (Lapsen Maailma ja Kotiliesi) sekä kirjoitin yhden kolumnin (Vihreä Lanka). Harrastin. Opettelin purjehduksen alkeita paikallisen pursiseuran kurssilla ja aloitin balettitunnit uudestaan. Ennen kaikkea luin paljon, tänä vuonna etenkin kotimaista esikoiskirjallisuutta.
Kirjoittajan ammatissa vuodet ja työt limittyvät toisiinsa. Olen kirjoittanut seuraavaa romaania ja tietokirjaa sopivissa väleissä jo parin vuoden ajan. Koska aikatauluni kotona työskennellessäni ovat joustavia, teen päivisin myös kaikkea muuta. Osallistuin kaverin vaalikampanjaan minimaalisella panostuksella. Autoin toista kaveria muutossa, sattumoisin kaksi kertaa saman vuoden aikana. Pidin kahdeksan viikkoa kirppispöytää itsepalvelukirpputorilla. Olin kotona kavereiden tulla kylään.
Matkoja teimme Tukholmaan maalis- ja elokuussa, Maarianhaminaan kesäkuussa sekä Pariisiin marraskuussa. Perustelen pidempää (lento)matkaa lähinnä sillä heikolla tekosyyllä, että täytin kolmekymmentä ja juhlimme sitä miehen kanssa.
Tuloni koostuivat opintotuesta, pienistä apurahoista (Alfred Kordelinin rahastolta ja Suomen Tietokirjailijoilta yhteensä 4000 e) sekä satunnaisista palkkioista niistä hommista joista maksetaan (eli aika harvoista). Tekijänpalkkioita on luvassa vasta tämän vuoden puolella.
Siinäpä kaikki. Julkaisevana kirjailijana elämäni ei ole muuttunut juurikaan entisestä. Samaa pikkulapsen pyykin pesemistä ja ruoanlaittoa. Tänä vuonna haluaisin pyrkiä kohti yksinkertaisempaa, kiireettömämpää ja ekologisempaa elämää.
Lopuksi haluaisin mainostaa kirjoittajakollegan blogia. Esikoiskirjailijan vuosi seuraa läheisesti ensimmäisen teoksen kirjoittamiseen ja julkaisemiseen liittyviä tapahtumia. Uuden vuoden lupauksena voisin luvata päivittää itsekin blogia aktiivisemmin.
Tuesday, November 29, 2011
Pienkustantajan kirjailijana
Erään maakuntalehden toimittaja lähestyi taannoin haastattelupyynnöllä. Hän teki juttua pienkustantajien kirjailijoista. Juttu ei ole vielä ilmestynyt, mutta vuoden vaihteessa pitäisi tulla ulos. Pohdin näitä kysymyksiä vielä omalta kannaltani.
Ensinnäkin on kysymys siitä, miten kirjoittaja valitsee kustantajan. Perinteisesti on ollut tapana lähettää ensin isoimmalle ja kauneimmalle. Kustantajissa on kuitenkin muutakin eroa kuin talon koko. Puhutaan kustantamon profiilista. Pienillä kustantajilla kustannusohjelmat ovat valikoituneempia ja kirja löytää ehkä paremmin lukijansa, jos se sijoittuu luontevasti johonkin profiiliin.
Kustannussopimukset tehdään kirja kerrallaan. Kustantaja ei sitoudu julkaisemaan kirjailijan seuraavia kirjoja. Vastaavasti kirjailija voi tarjota töitään muualle. Useilla kirjailijoilla on myös kaksi kustantajaa, esimerkiksi niissä tapauksissa, kun nämä kirjoittavat eri lajeja: nuortenkirjallisuutta yhdelle ja runoja toiselle, tai tietokirjallisuutta ja kaunokirjallisuutta eri paikkoihin.
Itse kokeilin aikoinaan lähettää Moby Dollia muutamaan keskisuureen kustantamoon Inton lisäksi, mutta Inton valtiksi tuli nopeus. Nopeus on valttia edelleen. Intolla käsikirjoitukseni on ehtinyt kuudessa viikossa käydä kustantajan ja kustannustoimittajan käsien kautta ja saada kustannuspäätöksen. Toimitusprosessi voi alkaa heti. Tämä on merkityksellistä, kun käsikirjoituksia haluaa työstää järjestyksessä. Tuttu kirjailija isolla kustantamolla on pahimmillaan joutunut odottamaan kuusi kuukautta toimittajan kommentteja. Puskista käsikirjoituksen lähettävän asema on vielä huonompi. Pahimmillaan olen joutunut odottamaan ison kustantamon hylsykirjettä puolitoista vuotta.
Pienkustantajan ongelma on yleensä raha. Markkinoinnin rahan vähyys. Taatun ennakon puuttuminen. Kustantamon työntekijöiden kiire, mutta se ei eroa pienen ja suuren kustantajan välillä. Muutamalla isolla kustantamolla on kirjasäätiö, joista voi hakea apurahoja. Näitä ei pienillä kustantajilla ole.
Joskus puhutaan markkinoinnista. Isojen kustantamoiden markkinointi keskittyy yleensä kärkinimiin, mutta myös tuntemattomammat kirjailijat voivat saada kirjojaan helpommin kauppoihin. Jotkut isot kustantajat järjestävät mm. markkinointitilaisuuksia, joissa kirjakauppiaat voivat tavata kirjailijoita. Samoin kustantamot voivat saattaa yhteen tiedotusvälineitä ja kirjailijoita omissa markkinointitilaisuuksissaan.
Kaikki markkinointi ei ole kuitenkaan kallista. Edullista markkinointia on mm. arvostelukappaleiden ja muiden ilmaiskappaleiden lähettäminen, koska niistä ei tarvitse maksaa tekijänpalkkiota. Samoin kirjailijan esiintyminen eri tilaisuuksissa on halpaa, siitä ei koidu kuin matkakulut, jotka joskus maksaa kustantaja, joskus tilaisuuden järjestäjä. Markkinoinnissakin kirjailija on halvinta työvoimaa, niin isoilla kuin pienillä kustantajilla.
Pienelläkin kustantamolla markkinointi voi olla hyvin suunniteltua ja toteutettua. Kun kustannusohjelmassa ei ole monta kirjailijaa, huomiota riittää kustantamon puolelta enemmän. Ei tarvitse kilpailla muiden saman talon kirjailijoiden kanssa.
Toimittaja kysyi myös, miten pienkustantamoiden kirjailijat markkinoivat itse itseään (huom. kysymyksen muoto: miten markkinoit itseäsi, ei kirjaa). Kai tämä blogikin lasketaan markkinoinniksi, vaikka tämä onkin henkilökohtainen blogini ja ollut minulla aika kauan. Blogi on myös (kuolemattoman Nata Kisnasen sanoin) ajatusvarasto ja päiväkirja, joka auttaa muistamaan mitä vaiheita kirjoittamisessa on.
Seuraava romaanini ilmestyy ensi vuoden syksyllä Inton kustantamana. En kirjoita pöytälaatikkoon vaan haluan lukijoita. Haluan sanoa, väittää maailmasta jotakin. Pidän mielelläni tahdin, jossa on käsikirjoituksia eri vaiheessa: suunnittelussa ja työstettävänä. Eteenpäin pääsemisessä auttaa, kun on kustantaja joka luottaa ja julkaisee, mitä olen kirjoittanut, mutta ennen kaikkea kustannustoimittaja jonka kanssa käytännössä teksti tulee valmiiksi.
Kustannusmaailma on tuulinen. Henkilöitä vaihtuu, uusia kustantamoita perustetaan ja vanhoja lakkautetaan tai sulautetaan muihin. Kun ala on jatkuvassa liikkeessä, jää kirjailijan tehtäväksi valita jokaiselle tekstilleen yhä uudelleen paras mahdollinen koti. Tärkeintä on kuitenkin teksti, kirja. Kirjailijalla on tavallaan helppoa kuin on vain yksi huoli: miten kirjoitan mahdollisimman hyvää proosaa. Markkinointia, rahaa ynnä muuta ehtii miettiä aikanaan. Tehdään nyt se kirja ensin.
Ensinnäkin on kysymys siitä, miten kirjoittaja valitsee kustantajan. Perinteisesti on ollut tapana lähettää ensin isoimmalle ja kauneimmalle. Kustantajissa on kuitenkin muutakin eroa kuin talon koko. Puhutaan kustantamon profiilista. Pienillä kustantajilla kustannusohjelmat ovat valikoituneempia ja kirja löytää ehkä paremmin lukijansa, jos se sijoittuu luontevasti johonkin profiiliin.
Kustannussopimukset tehdään kirja kerrallaan. Kustantaja ei sitoudu julkaisemaan kirjailijan seuraavia kirjoja. Vastaavasti kirjailija voi tarjota töitään muualle. Useilla kirjailijoilla on myös kaksi kustantajaa, esimerkiksi niissä tapauksissa, kun nämä kirjoittavat eri lajeja: nuortenkirjallisuutta yhdelle ja runoja toiselle, tai tietokirjallisuutta ja kaunokirjallisuutta eri paikkoihin.
Itse kokeilin aikoinaan lähettää Moby Dollia muutamaan keskisuureen kustantamoon Inton lisäksi, mutta Inton valtiksi tuli nopeus. Nopeus on valttia edelleen. Intolla käsikirjoitukseni on ehtinyt kuudessa viikossa käydä kustantajan ja kustannustoimittajan käsien kautta ja saada kustannuspäätöksen. Toimitusprosessi voi alkaa heti. Tämä on merkityksellistä, kun käsikirjoituksia haluaa työstää järjestyksessä. Tuttu kirjailija isolla kustantamolla on pahimmillaan joutunut odottamaan kuusi kuukautta toimittajan kommentteja. Puskista käsikirjoituksen lähettävän asema on vielä huonompi. Pahimmillaan olen joutunut odottamaan ison kustantamon hylsykirjettä puolitoista vuotta.
Pienkustantajan ongelma on yleensä raha. Markkinoinnin rahan vähyys. Taatun ennakon puuttuminen. Kustantamon työntekijöiden kiire, mutta se ei eroa pienen ja suuren kustantajan välillä. Muutamalla isolla kustantamolla on kirjasäätiö, joista voi hakea apurahoja. Näitä ei pienillä kustantajilla ole.
Joskus puhutaan markkinoinnista. Isojen kustantamoiden markkinointi keskittyy yleensä kärkinimiin, mutta myös tuntemattomammat kirjailijat voivat saada kirjojaan helpommin kauppoihin. Jotkut isot kustantajat järjestävät mm. markkinointitilaisuuksia, joissa kirjakauppiaat voivat tavata kirjailijoita. Samoin kustantamot voivat saattaa yhteen tiedotusvälineitä ja kirjailijoita omissa markkinointitilaisuuksissaan.
Kaikki markkinointi ei ole kuitenkaan kallista. Edullista markkinointia on mm. arvostelukappaleiden ja muiden ilmaiskappaleiden lähettäminen, koska niistä ei tarvitse maksaa tekijänpalkkiota. Samoin kirjailijan esiintyminen eri tilaisuuksissa on halpaa, siitä ei koidu kuin matkakulut, jotka joskus maksaa kustantaja, joskus tilaisuuden järjestäjä. Markkinoinnissakin kirjailija on halvinta työvoimaa, niin isoilla kuin pienillä kustantajilla.
Pienelläkin kustantamolla markkinointi voi olla hyvin suunniteltua ja toteutettua. Kun kustannusohjelmassa ei ole monta kirjailijaa, huomiota riittää kustantamon puolelta enemmän. Ei tarvitse kilpailla muiden saman talon kirjailijoiden kanssa.
Toimittaja kysyi myös, miten pienkustantamoiden kirjailijat markkinoivat itse itseään (huom. kysymyksen muoto: miten markkinoit itseäsi, ei kirjaa). Kai tämä blogikin lasketaan markkinoinniksi, vaikka tämä onkin henkilökohtainen blogini ja ollut minulla aika kauan. Blogi on myös (kuolemattoman Nata Kisnasen sanoin) ajatusvarasto ja päiväkirja, joka auttaa muistamaan mitä vaiheita kirjoittamisessa on.
Seuraava romaanini ilmestyy ensi vuoden syksyllä Inton kustantamana. En kirjoita pöytälaatikkoon vaan haluan lukijoita. Haluan sanoa, väittää maailmasta jotakin. Pidän mielelläni tahdin, jossa on käsikirjoituksia eri vaiheessa: suunnittelussa ja työstettävänä. Eteenpäin pääsemisessä auttaa, kun on kustantaja joka luottaa ja julkaisee, mitä olen kirjoittanut, mutta ennen kaikkea kustannustoimittaja jonka kanssa käytännössä teksti tulee valmiiksi.
Kustannusmaailma on tuulinen. Henkilöitä vaihtuu, uusia kustantamoita perustetaan ja vanhoja lakkautetaan tai sulautetaan muihin. Kun ala on jatkuvassa liikkeessä, jää kirjailijan tehtäväksi valita jokaiselle tekstilleen yhä uudelleen paras mahdollinen koti. Tärkeintä on kuitenkin teksti, kirja. Kirjailijalla on tavallaan helppoa kuin on vain yksi huoli: miten kirjoitan mahdollisimman hyvää proosaa. Markkinointia, rahaa ynnä muuta ehtii miettiä aikanaan. Tehdään nyt se kirja ensin.
Subscribe to:
Posts (Atom)