Sunday, May 17, 2015

Lukutaidon määritelmä

Jatkan hieman viimeviikkoista postaustani pienkustantamisen iloista ja suruista.

Taannoin vaihdoin ajatuksia erään pienkustantajan kanssa siitä, mitä itse kukin on parin vuoden aikana oppinut. On monia käytäntöjä, joista aikaisemmin on ihmetellyt, miksi kustantamot tekevät näin eikä noin. On syynsä siihen, miksi kaupalliset kustantamot eivät juuri marginaalia julkaise. Koska se ei myy.

Valitettavaa marginaalikirjallisuuden kirjoittajan kannalta, mutta mitä uutta auringon alla, ei mitään. Mikä siis ratkaisuksi kysynnän ja tarjonnan ongelmaan?

Kirjojahan siis ei ole liikaa. Tätä mieltä minä olen, kun olen lukenut kollegojen Pasi Ilmari Jääskeläinen sekä Juha-Pekka Koskinen ulostuloja. Veri punnitaan pitkässä juoksussa. Kirjailijat puskevat vähitellen suuren yleisön tietoisuuteen. Heidän perässään kärkkyy ehkä kymmenen tulokasta, mutta kuka heistä jaksaa koko pitkän matkan, jää nähtäväksi. Ensinnäkään kunnianhimoiset suunnitelmat ei niin vain muutu käsikirjoituksiksi. Jos jotain niin tämän olen Osuuskummassa oppinut: vain ihan muutama kirjoittaja pystyy tuottamaan teoksen vuodessa. Muuten käsikirjoituksista ei ole varsinaisesti ollut ylitarjontaa.

Jokaiselle kirjalle ei riitä huomiota. Merja Virolaisen ihan aiheellinen kysymys oli: pitääkö niitä julkaista? Voisin hahmotella tähän muutamaakin vastausta. Ensinnäkin: ei ole pakko. Toiseksi: ei se ole keneltäkään pois. Eihän kirja-alalta puutu kuin maksava asiakas. Huonompi homma, jos maineesta ja huomiosta lähtee kisaamaan. Tämä ei ole se kilpailu. Pitäisi juosta toisella stadionilla.

Oma lisänsä ovat ne innokkaat kirjoittajat, jotka lähtevät kehittämään kirjan konseptia (yleensä samoilla tavoin) uusiksi. Useat heistä myös arvelevat, etteivät nuo wanhat pierut varmaan ole tulleet ajatelleeksi, että tällaisellakin voisi hankkia rahaa. Sehän on markkinointikysymys! Ei heistä sen enempää.

Onko sitten niin, että kirjoittajia riittää, lukijoita ei? Jonkin määritelmän mukaan lukutaito on myös sitä, että tuottaa itse tekstiä. Itse olen seurannut pari vuotta lapsen luku- ja kirjoitustaidon kehitystä. Nämä kulkevat käsi kädessä. Veikkaan, että maailmanhistoriassa se pieni lukutaitoisten joukko on myös itse kirjoittanut aika lailla. Entisaikojen aatelismies ei ollut mies eikä mikään, jos hän ei osannut laatia taidokkaita kirjeitä tai kirjoittaa sonettia.

Sen sijaan lukija, joka ei itse kirjoita vaan syventyy vain nojatuolissaan uusimpiin luku- ja taideromaaneihin, on tuoreempi ilmiö. Spefiharrastajissa* voi jopa olla enemmän niitä, jotka paitsi lukevat, myös itse kirjoittavat. Spefi on perinteisesti ollut luku- ja kirjoitusharrastukseen kannustava genre.

Vakavissa kirjallisuusympyröissä tekijät usein valittavat, että he eivät saa arvostusta taiteelleen. Todellisuudessa heitä harmittaa, että he eivät saa huomiota mediassa. Tämä koskee niin runoilijoita, esseistejä, romaanikirjailijoita kuin kaikkia muitakin.

Kirjoittaa, lukea, siinä syyt julkaista kirjallisuutta niin kirjoittajalle kuin kustantajallekin. Kaikkein huonoin syy on "olla" kirjailija, tai se, että joku "pääsee" olemaan kirjailija. Kun seisoo pöydän takana myymässä osuuskunnan kirjoja, on ainoastaan vaivaannuttavaa, jos pinoja kohteliaasti selaileva asiakas aloittaa keskustelun: minäkin olen muuten kirjailija. Sitten hän esittelee toimittamatonta numerologian tms. rajatiedon omakustannetta suoraan povarista.

Parempi olisi vain sanoa rehellisesti: osta tästä kirja. Antaa asiakkaan päättää, onko sen tekijä kirjailija vai ei.

*spefi=scifi, fantasia, kauhu, jne.

Wednesday, May 13, 2015

Kansallinen sivistys populistien romukopassa

Olin jossain vaiheessa aikeissa ottaa tämän blogin alas, kun sitä tulee päivitettyä niin epäsäännöllisesti. Hyvä, etten kuitenkaan tehnyt sitä. Näköjään varaventtiilille on aina tarvetta.

Parhaillaan käydään hallitusneuvotteluja perusporvaripuolueiden kesken, ja kansa jännittää, millaiset leikkaukset julkiseen sektoriin kohdistuvat. Esimerkiksi perussuomalaisten Juho Eerola oli valmis lakkauttamaan valtion maksamat kirjailijoiden, kääntäjien ja taiteilijoiden apurahat. Siis ne, joihin kiinni päästäkseen pitää olla aikaisempia näyttöjä, vakuuttava työsuunnitelma ja joiden suuruus on korkeintaan 1 670 euroa kuukaudessa.

Satumme elämään yhteiskunnassa, johon aikaisemmat sukupolvet ovat työllä ja vaivalla luoneet kansallisen sivistyksen. Suomessa jokaisella on mahdollisuus marssia kirjastoon lainaamaan kirjoja. Ehkä siinä samalla voi helposti unohtua, että kulttuuria ei voi kuitenkaan tuottaa ilmaiseksi. Myös kirjailijan - ja hänen lapsensa - on syötävä. Itse en olisi heittämässä ensimmäisenä romukoppaan 1920- ja 30-luvuilla eläneiden luomaa perintöä tai sitä, että kulttuurista voivat nauttia muutkin kuin varakkaat. Kansallinen kulttuuri on ihan perusteltua rinnastaa julkishyödykkeisiin ja siksi sitä kannattaa myös julkisen sektorin tukea.

Nettikeskustelussa joku kaipasi rahoja vanhustenhoitoon, pois taiteilijoilta ja runoilijoilta. Ajattelin 89-vuotiasta isotätiäni, joka yhä lukee romaaneja sekä suomeksi että ruotsiksi. Mietin, mitä nyt varttuvat sukupolvet lukevat sen ikäisinä, jos mitään. Onneksi molemmat isoisäni (toinen pakinoitsija ja kirjailija, toinen kuvataiteilija) ovat haudassa. Heidän ei tarvitse nähdä tätä aikaa, jossa he eivät ole niitä "oikeita" ihmisiä. Runoilijat ja taiteilijat ovat rakentaneet tämän maan siinä missä maatalonemännät ja putkimiehetkin.

Isoisäni eivät jättäneet rikkauksia, mutta jättivätpähän kirjat ja taulut, pakinat ja shakkipelin, sodanaikaisen iskelmän päähän soimaan. Ja tietynlaisen avoimen asenteen, jota ehkä sivistykseksikin kutsutaan.

Kun nyt kerran on niin muodikasta kantaa niitä KIITOS-paitoja, niin sanon minäkin että kiitos veteraani Olavi Henriksson, jonka perintönä lapsenlapsesi ovat saaneet terveen, kriittisen mielenlaadun ja välineet torjua populistisimmat heitot. Kiitos 1920- ja 30-luvuilla syntyneet, Suomen Kulttuurirahastoon markkoja keränneet koululaiset, kiitos kiitos. Taiteelliset ammatit ovat suvussamme tavanneet hypätä sukupolven yli, mutta huolimatta siitä, minkä ammatin oma penskani valitsee, tulen pitämään huolta, että hän saa laajan humanistisen sivistyksen hinnalla millä hyvänsä. Kun pidetään huolta kansallisesta sivistyksestä, tähän on mahdollisuus myös muilla kuin kulttuurisukujen kakaroilla.

Ja on sinänsä hyvä, että takavuosikymmeninä kulttuuria enemmänkin vaivanneesta elitismistä ollaan päästy aika lailla eroon, kun populaarikulttuurikin nykyään enimmäkseen tunnustetaan kulttuuriksi. Mutta niin muodikkaalta junttiudelta ei ole kulttuuriväkikään suojassa. Kustannustoimittajaksi aikova kollega julistaa, ettei ymmärrä nykytanssia, eikä aio katsoa sitä sekuntiakaan. Kustantajat raportoivat, että nuoret runoilijat kyllä vuodattavat sielunsa paperille, mutta eivät itse lue lainkaan tämänhetkistä runoutta. Näytelmäkirjailija ei käy teatterissa. Pahimmillaan häpeillään sitä, että ollaan lukeneita, kartetaan sivistyssanoja.

Haistattaisin persuille ja heidän kannattajilleen pitkät paskat, mutta minun ei tarvitse. Riittää, että saavat mitä tilaavat. Tästä eteenpäin voimme "suomalaisena kulttuurina" nauttia Putouksesta, lähibaarin karaokesta ja kissavideoiden kommenteista somessa. Ehkä joskus katsoa nettipalvelusta elokuvan, jonka tekstitykset ovat Googlen kääntämiä. Kansa on edustajansa valinnut.

No, saapa nähdä miten julkista sektoria todella leikataan, kun puolueilla on äänestäjänsäkin huomioitavana. Julkisessa sektorissa on se jännä puoli, että talousoikeistolaisen ajattelun mukaan julkisen sektorin työntekijöiden palkat ovat pelkkä menoerä, eli ne eivät palautuisi takaisin paikalliseen kulutukseen. Mene ja tiedä.

En nyt edes aloittanut työväen sivistysliikkeestä ja sen merkityksestä kansansivistykselle, siitä ehkä toisen kerran.

Kun nyt perintöä mietin, niin on sieltä saattanut tulla vähän omanarvontuntoakin. Se ei ole suomalaiselle huono asia. Kuten kustantaja Ville Hytönen on sanonut, jos haluamme tukea sitä mikä on suomalaista, tuemme kulttuuria. Viinaa osataan juoda muuallakin.

Huolehditaan siitä, että omaa arvoa riittää tulevillekin sukupolville.

Monday, May 11, 2015

Olivian ongelma

Lemppari-naistenlehteni Olivian omistajayhtiö Aller ilmoitti yt-neuvotteluista viime viikolla. Kolmen printtilehden, näiden joukossa Olivia, lakkauttamista suunnitellaan. Allerille jää Suomi24 ja Seiska. Kehitys on ihan ymmärrettävä, mainosrahat ovat tiukassa ja lukijoiden ajasta kilpailevat muut ajanviettotavat, etenkin sosiaalinen media. Monilla lukijoilla ei sitä paitsi vain ole varaa ostaa mitään ylimääräistä.

Uutinen iski yllättävän kipeästi. Minulla on kaksijakoinen suhde Oliviaan samoin kuin muutamaan muuhun saman genren lehteen. Toisaalta ostan niitä innokkaasti, toisaalta joudun usein pettymään. Sitten unohdan pettymykseni ja ostan uudelleen.

Mikä naistelehdissä on hyvää

Monesti juuri Oliviassa on juuri minun hermooni iskeviä, ajankohtaisia ja hyvin toimitettuja juttuja. On niitä silloin tällöin Trendissäkin, ei siinä mitään, mutta jälkimmäisestä tulee väkisin mielikuva, että se on vähän nuoremmille tarkoitettu.

Toukokuun Olivia tarttui esimerkiksi aiheeseen, josta en ole nähnyt isommin kirjoitettavan missään muualla: kuudessa vuodessa työmarkkinoiden ulkopuolelle on häipynyt 20 000 kolmekymppistä, siis parhaassa työiässä olevaa naista. Siis ei työttömäksi työnhakijaksi, vaan työmarkkinoiden ulkopuolelle. Mitä he siellä tekevät, mikä työmarkkinoissa on vikana, kun nämä naiset eivät ole pyrkimässä sinne?

Muitakin hyviä, "vakavia" juttuja oli, kuten ihan tarpeellinen muistutus roolileikkien ja palkkaeron välisestä yhdeydestä, ja juttua ruandalaisesta sotapakolaisesta jota en vielä edes lukenut.

Ostan irtonumeroita, koska joka kuukausi otsikot eivät puhuttele. Tämä on väistämätöntä, jos lehti haluaa käsitellä monipuolisesti eri aiheita niin ne eivät iske kaikkiin lukijoihin. Sain Imagen lahjatilauksen (kyllä, Image on naistenlehti) joitakin vuosia sitten ja siinä vaiheesta viimeistään huomasi, että joka kuukausi ei todellakaan löytynyt luettavaa.


Irtonumero-ostaja poimii naistenlehdet tarjouksesta.

Mikä niissä on huonoa

Naistelehdessä on ilmeisesti oltava muoti- ja kauneusjuttuja, muuten se ei olisi naistenlehti. Selaan ne läpi, kun luen lehdestä artikkeleita. En ole 33-vuotisen naisenelämäni aikana onnistunut kiinnostumaan muodista muuten kuin satunnaisesti akateemisesta näkökulmasta. Minua kiinnostaa miettiä, miten muoti kuvastaa esimerkiksi naisen asemaa yhteiskunnassa eri aikoina. Tavallisesti suhtaudunkin muotiin ja vaatteisiin neutraalisti. Näillä leveysastella ihmisen nyt on pakko pukea jotain ylleen ja tulee siinä sivussa viestineeksi samalla itsestään ja persoonastaan.

Kauneussivujen lukeminen sen sijaan saa minut raivon valtaan. Olen lukenut Anna Perhon kirjasta, että kosmetiikka antaa mielihyväimpulsseja. Yrityksistä huolimatta en ole onnistunut sisäistämään tätäkään oppia. Kun luen lehdestä, että "poskipunan paikka on vaihtunut aurinkopuuterin perinteiselle paikalle", minun tekee mieli repiä koko poskiluut irti päästä. Kun luen, että "mitä hienojakoisempi puna, sen trendikkäämpi jälki", tekee mieli työntää koko naissukupuoli ikkunasta ulos ja hypätä itse perässä. Miesasiamiehet valittavat, että feministien mielestä pitäisi tuntea syyllisyyttä koko sukupuolen törttöilyistä. Kyllä sitä tuntevat naisetkin.

Miksi minä ostan tätä typerää roskaa? Miksi haluan ostaa kiiltäväsivuisen naistenlehden kaupan telineestä? Koska haluan. Koska se on minun omaa aikaani. Oma valinta.

Mutta usein jätän myös ostamatta. Haluaisin ajankohtaiset artikkelit, mutta en jaksa muotia. Vähän samasta syystä en pysty myöskään siirtämään blogia täältä kämäisestä Bloggerista esimerkiksi Lilyn trendikkäälle alustalle. Ei vaan pysty.

Enkä nyt edes ota tarkasteluun naistenlehtiä, joita ei ole (vissiin) suunnattu minulle. Paitsi että Sanomalta tekisi mieli kysyä, miten Gloria voi porskuttaa vuosikymmenestä toiseen. Siinä ei ole koskaan mitään luettavaa.

Kinkkinen printtimedia

Olen tällä hetkellä lähimmistä kavereistani varmaan ainoa, joka tilaa seitsenpäiväistä sanomalehteä. Se maksaa vähän yli euron päivässä ja painettu kaadetuille metsille, mutta elämä nyt vain olisi niin pirun köyhää ja ankeaa ilman sanomalehteä aamiaispöydässä. Jopa seitsenvuotias penskani lukee sitä joka aamu, nimittäin sarjakuvat.

Voisihan sitä toki jättäytyä Facebookin uutisvirran kaveripulan valikoimien uutislinkkien varaan. Tarkemmin ajateltuna ehkä kuitenkaan ei.

Kauneussivuista puheen ollen, onhan toki niinkin, että sanomalehdessä on urheilusivut joita en niitäkään koskaan lue.

On myös se näkökulma olemassa, että alkuperäiseltä ammatiltani olen toimittaja, joskin tätä nykyä muistan sen lähinnä ammattiyhdistyksen maksuja maksellessa. Voi ajatella, että toimittajan asiana on lukea eri lehtiä. Tällä hetkellä meille tulee Hesari, minkä lisäksi minulle tulee Journalisti, Meidän Perhe, Maailman Kuvalehti ja lahjatilauksena Suomen Luonto, miehelle Kansan uutisten Viikkolehti, Sight & Sound, Kulttuurivihkot, Tähtivaeltaja ja Portti. Penskalle tulee Aku Ankan lahjatilaus.

En ole vapaan toimittajuuteni aikana kirjoittanut naistenlehteen, paitsi kerran Kotilieteen. Mutta soisin, omien ja kollegojen työmahdollisuuksien vuoksikin, että lukijat eivät unohtaisi printtimediaa. Kymmenekään Lilyn blogia ei korvaa hyvin toimitettua lehteä.

Toivottavasti Olivia jatkaa. Naistenlehtiä tarvitaan. Koska se nyt vain on vähän kuivaa sulkeutua kesämökillä lukemaan pelkkiä vanhoja Parnassoja.

Wednesday, May 6, 2015

Pienkustantamot polkevat laatua?

Vanha totuus on, että yhdeksänkymmentä prosenttia kaikesta on paskaa. Koin déjà vu -ilmiön vuoden takaa, kun Yle julkisti eilen Tanssiva karhu -runouspalkintoehdokkaansa ja radion Kultakuume-ohjelmassa runoilija Merja Virolainen suomi kovin sanoin suomalaisen nykyrunouden tasoa. Vuosi sittenhän runoilija Harri Nordell avautui pienkustannerunojen huonosta tasosta.

Raadin puheenjohtajana Virolainen perustelee mielipiteensä mielestäni sinänsä hyvin. Hän harmittelee, että "runoudesta on tullut sellainen askartelukerho, jossa askarrellaan vessapaperirullista kissoja ja kaikilla on kivaa ja niitä pitää sitten ihailla yhdessä ja lopuksi nostaa johonkin ikkunalaudalle". Merja Virolaisen mielestä näitä kansanopistotason runoilijoita ei pitäisi julkaista ja se, että niitä julkaistaan, johtuu kaikenmaailman nyrkkipajakustantamoiden ja "yhteisöjen" noususta.

En pysty ottamaan kantaa viime vuoden runokirjasatoon, mutta kommentoin nyrkkipajakustantamista genrekirjallisuuden näkökulmasta. Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa?


Vuoden 2014 pienkustanteita

Myös spekulatiivisen fiktion* kentällä on noussut viime vuosina erilaisia pien- ja mikrotason kustantamoja. Pelkästään pienkustantamoiden julkaisemia spefinovellikokoelmia ja antologioita ilmestyi viime vuonna nopeasti laskien neljätoista. Tähän päälle pienoisromaanit ja romaanit, verkkojulkaisut ja äänikirjat, niin päästään verrattain isoihin julkaisumääriin. Valtaosa kirjoittajista on sellaisia, jotka eivät ole julkaisseet omaa teosta kaupallisen kustantajan kautta.

Jos on jokin kirjallisuuden laji, jonka yleisö ei ole tarpeeksi laaja, ei sille ole kaupallisen kustantamisen perusteita. Tilanteessa, jossa suuret yleiskustantamot ovat heivanneet tämän lajin kirjoittajat kustannusohjelmistaan ulos, en näe oikein vaihtoehtoa pienkustantamiselle. Näin pidetään kirjallisuudenlaji elinvoimaisena. Virolainen tuntuu haikailevan tilannetta, jossa olisi olemassa vain se isojen kustantamojen kuorima kerma.

Eikä kermaa ei voi kuoria, jos ei ole maitoa, jonka pinnalle se nousee.

Kaksi Tanssiva karhu -ehdokastakin näkyy olevan pienkustantamojen julkaisemia. Jos kaupallinen kustantaja julkaisee kaksi runoteosta kaudessa, lahjakkaita tekijöitä jää väistämättä ulkopuolelle ja heidän on etsittävä toisenlaisia julkaisukanavia.

Tunnen myötätuntoa Merja Virolaista kohtaan. Kirjallisuuspalkinnon raadissa joutuu kahlaamaan läpi sen kaiken aluskasvuston ja tauhkan, ja jos oma kirjallisuuskäsitys on vielä kovin toisenlainen kun nyt vallassa oleva, kokemus voi olla tuskallinen. Kyllä spefijulkaisujakin saisi joskus kriittisemmin tarkastella eikä aina vain kaverin kannustamisen näkökulmasta. Mutta sellaisesta "lähes kaikki on paskaa" -yleistämisestä ei hyödy oikein kukaan.

Pitäisi päästä syvemmälle tarkastelemaan, mistä tason lasku, jos taso nyt on yleensä laskenut, johtuu.

Pienkustantamisesta puheen ollen, sain juuri oikoluettua pienen kokoelman verran ruotsalaista käännösproosaa, jonka Osuuskumma julkaisee kesäkuussa. Kokoelman nimi on Surupukki. Ruotsalaisia tieteistarinoita, ja se on mielestäni todella tervetullut ja monipuolistava lisä suomen kielellä julkaistuun spefinovellistiikkaan tänä vuonna. Kehotan lajin ystäviä pitämään silmät auki ja nappaamaan kokoelman luettavakseen heti, kun se on mahdollista.

Toisin sanoen: pienkustantaja tekee mitä tahtoo. Onnea kaikille Tanssiva karhu -ehdokkaille!

* Science fiction, fantasia, kauhu

Tuesday, March 31, 2015

Kuka Scullyn vauvan isistä olisit? (osa 3)

Salaiset kansiot -kirjoitussarjaa jatkuu! Edelliset osat ovat täällä ja täällä. Juuri saapuneiden tietojen mukaan Fox on lupaillut sarjalle jatkoa, joten juuri nyt on hyvä aika kerrata vanhoja jaksoja.

Kahdeksannella tuotantokaudella mukaan tulee uusia päähenkilöitä ja sarja saa lisää saippuamaisia piirteitä. Sama meininki jatkuu yhdeksännellä tuotantokaudella. Henkilögalleriaan liittyy erikoisagentti Monican Reyesin entinen poikaystävä, Scully pelkää vauvansa turvallisuuden puolesta, Monican ja erikoisagentti John Doggetin välillä vireilee jännitettä ja niin edelleen. On siinä sarjassa edelleen scifiäkin, jossain taustalla.

Spoilereita kaihtamatta olen laatinut leikkimielisen testin koskien tarinalinjaa, josta FBI:n työntekijät lyövät vetoa ja joka meitä katsojia eniten kiinnostaa: Kuka on Scullyn vauvan isä?

1. Miten valmistaudut toimintakohtaukseen?

a) lähden lenkille
b) punnerran
c) riisun paidan, lasken housut ja ihailen lihaksikasta vartaloani peilistä
d) olen voittamaton, en tarvitse valmistautumista
e) poltan röökin

2. Mikä on mielipaheesi?

a) aikuisvideoiden katsominen
b) olut
c) riisun paidan, lasken housut ja ihailen lihaksikasta vartaloani peilistä
d) minulla ei ole paheita
e) poltan röökin

3. Mitä toimistotarvikkeita olet pihistänyt salaa konttorilta?

a) lyijykyniä. Teroitan ne ja heittelen kattoon niin, että ne jäävät akustointilevyyn kiinni.
b) muistilappuja. Käytän niitä lasinalusina poikamiesboksissani.
c) valtion virkamies ei pihistä tarvikkeita
d) toimin kenttätyössä
e) tuhkakupin

4. Mikä scifi-leffa on suosikkisi?

a) Twilight Zone
b) Terminator
c) Man Who Fell To Earth
d) Robocop
e) 1984

5. Lempijuomasi?

a) jäätee
b) olut
c) kahvi, mustana
d) kuningasvesi
e) kallis konjakki

6. Miten teet vaikutuksen treffikumppaniin?

a) kerron puujalkavitsejä
b) jöröllä, herrasmiesmäisellä käytökselläni
c) tarjoan juoman baaritiskillä
d) isken häntä jääpiikillä niskaan... anteeksi mikä oli kysymys?
e) sujautan hänelle unilääkettä, puen hänet iltapukuun ja tarjoan päivällisen

Tulokset:

Eniten a-vastauksia: Fox Mulder. Todennäköisin epäilty. Kun ilkeät hallituksen miehet kidnappaavat Scullyn osana hybridiohjelmaa, he myös varastavat häneltä kaikki munasolut! Mulderin onnistuu hankkia muutama näistä takaisin. Tunnustuksellisessa jaksossa Per Manum (8. kaudella) käy ilmi, että Scully on pyytänyt häntä spermanluovuttajaksi - onko tässä Scullyn vauvan alkuperä?

Eniten b-vastauksia: John Dogget. Uusi komea agentti ilmestyy kuvioihin epäilyttävästi samoihin aikoihin, kun hänen naispuolinen partnerinsa tulee raskaaksi. Sanonpahan vain. Dogget myös suhtautuu Scullyyn hyvin suojelevasti, mutta onko tämä pelkkää herrasmiehen käytöstä?

Eniten c-vastauksia: Walter Skinner. Charmikas varajohtaja esiintyy mielellään ilman paitaa ja staminaa löytyy. Tämän ei pitäisi jäädä FBI:n naisiltakaan huomaamatta.

Eniten d-vastauksia: puolustusvoimien luoma supersotilas, ihmisen ja alienin hybridiklooni. Skenaario on ihan todennäköinen, koska koeputkihedelmöityksiä tehdään tässä sarjassa niin paljon.

Eniten e-vastauksia: Tupakkamies. Hän nyt tunnetusti pystyy mihin vain. Lisäksi hänen on nähty hakkailevan iltapukuista Scullya intiimeillä päivälliskutsuilla. Ehkä Tupakkamiehellä on tunteita Scullya kohtaan?

Lopuksi naiskatsojan yhteenveto: Dana Scully on onnekas paskiainen.

Monday, March 30, 2015

Parhaat kansiot (osa 2)

Blogi on päivittynyt keväällä vain satunnaisesti. Anteeksi siitä. Eeppinen muutto, remontti ja muu asunnon vaihtamiseen liittyvä toiminta on vienyt aikaa. Lupasin kuitenkin luetella parhaat X-files-jaksot aikajärjestyksessä. Jaksot ovat tuotantokausilta 1-6. Kirjoitussarjassa on luvassa vielä yksi päivitys, kahta viimeistä tuotantokautta koskeva testi lukijoille: Kuka Scullyn vauvan isistä olisit?

Mutta tässäpä nämä:

1. S1E1 Pilot. Tästä kaikki alkoi! Pidin jaksosta jo silloin kun näin sen ensimmäisen kerran kultaisella 90-luvulla. "X marks the spot", aikavääristymä, ällöjä raatoja arkuissa ja lopuksi tulipalo, joka tuhoaa todisteet - kaikki elementit ovat läsnä heti alusta saakka. David Duchovny ja Gillian Anderson näyttävät niin nuorilta että heitä on vaikea ottaa tosissaan FBI-agentteina. Varsinkin Scully ylisuurissa olkatoppauksissaan näyttää kääpiöltä. Tosin Scully nähdään jaksossa myös rintsikoillaan!

2. S1E8 Ice - Koska arktisessa ja Salaisissa kansioissa vain on sitä jotakin. Mulder ja Scully jäävät jumiin syrjäiselle tutkimusasemalle. Ice on yksi monista jaksoista joissa ihmisiä uhkaa jokin inha kiemurteleva mato. Lisäksi pidän ylipäätään kaikista jaksoista joissa porataan jotain jäätä.

3. S2E25 Anasazi. X-Files ja intiaaneja! Ja muumioituneita alieneja junavaunussa. Onkohan sukupolvemme rokotuskriittisyys Salaisten kansioiden peruja? Toinen tuotantokausi oli muuten pisin ja Anasazi-jakso päättää sen. Uuden Meksikon maisemat ovat jääneet ensimmäiseltä katselukierrokselta 90-luvulta hyvin mieleen. Tarina jatkuu seuraavan kauden aloitusjaksoissa.

4. S3E2 Paper Clip. Mulderin, Scullyn ja Skinnerin pyssyilläosoittelukohtaus heti aluksi! Ja natsi kasvattaa orkideoja kasvihuoneessa. Ylipäätään näissä jaksoissa ensimmäisen ja toisen kauden vaihteessa taustatarina pääsee kunnolla käyntiin ja salaperäisestä Syndikaatistakin saadaan tietää lisää.

5. S3E12 War Of The Coprophages. Torakoita ja pieruhuumoria. Muutakin huumoria, kuten Mulderin ja Scullyn puhelinkeskustelut ja hyönteistutkijan sortsit. Tästä jaksosta pidettiin myös Empire-lehden äänestyksessä.

6. S4E7 Musings Of A Cigarette Smoking Man. Jaksossa Syöpämiehen tarinaa punotaan Yhdysvaltojen lähihistoriaan. Se tarjoaa myös samastumispintaa: Syöpämies onkin turhautunut kirjailija! Nuorta tupakkimiestä esittää Chris Owens, joka palkattiin myöhemmin sarjaan esittämään erikoisagentti Jeffrey Spenderiä. Yhdennäköisyydelle on omat syynsä.

7. S5E1&2 Redux I&II. Draamaa: Mulder on päättänyt päivänsä? Katsellen samalla Carl Sagania ja kumppaneita televisiosta. Ja Scully on kuolemaisillaan. Salaliiton verhoa raotetaan ja moni ratkaisematon kysymys saa ainakin osavastauksen. Mulder tapaa jälleen kadonneen sisarensa ja Syöpämiehelläkin näyttäisi olevan hallussaan parannuskeino Scullyn syöpään.

8. S5E4 Detour. Vaihtoehtoiset Scully ja Mulder sekä Team Building Exercise! Agenttikaksikkomme on matkalla tiimityöseminaariin tai johonkin sellaiseen. Onneksi kiinnostavampi tapaus osuu heidän tielleen ja he pääsevätkin retkelle metsään. Eksymään, tietysti.

9. S5E11 The Kill Switch. Tämä oli lempijaksoni angstisena teininä. Kaverini väitti, että sen esittämisen jälkeen internetin goottipiireissä kävi kuumana keskustelu, onko Invisigoth oikeasti olemassa. Jakson ovat käsikirjoittaneet William Gibson ja Tom Maddox.

10. S6E3 Triangle. Yksin tutut näyttelijät periodipuvuissa olisivat riittäneet nostamaan tämän jakson listalle. Natsit ja ufot yhdessä ovat kultaa. Erikoismaininta The Lone Gunmen -kolmikon esiintymisestä ja Mulderin ja "Scullyn" suudelmasta.

BU-listalle pääsevät lisäksi jaksot: D.P.U. Turhautuneet teinit (mm. Jack Black) räiskyttelevät salamoita. Small Potatoes, koska hännäkkäät vauvat ovat söpöjä. Dreamland I&II. Koska kehonvaihdot ovat tv:n scifisarjojen parasta antia, ja koska referenssi Marx-veljeksiin.

Wednesday, February 18, 2015

Kirjoittaminen - työtä?

Kirjailijanalut saattavat jälleen perimmäisten kysymysten äärelle. Ihmiset, jotka haluavat kirjoittaa, esittävät kerta toisensa jälkeen syitä sille, miksi eivät kirjoita. Pitäisi päästä työskentelemään New Yorkin Manhattanille, inspiroivimpaan mahdolliseen ympäristöön, ja siitä taas ei tule mitään kun vuokrat siellä ovat niin kalliita. Pitäisi olla vapaus kirjoittaa irrallaan kaikesta muusta. Tai sitten pitäisi käydä ensin vielä tämä kurssi, tai hakea apurahaa ennen ensimmäisenkään oman teoksen julkaisemista.

Samaan aikaan Kirjailijaliitto ja muut järjestöt pyrkivät saamaan taidehallinnolle, yleisölle, päättäjille perille viestiä siitä, että kirjoittaminen on työtä. Työtä, josta pitäisi maksaa, joka ei ole pelkkää identiteettitrippailua tai egon pöhötystä. Että kirjailija on kannuksensa ansainnut. Miten tämän viestin saisi perille, kun sitä ei saa perille edes muutamalle harrastajakirjoittajalle?


Kesäinen kuva, koska talvi tympii.

Ihmisten opiskelua tai osallistumista työelämään voidaan monin tavoin helpottaa ja luoda yksilöllisiä polkuja. Kirjan kirjoittaminen kuitenkin vaatisi myös tylsää, epäyksilöllistä puurtamista. Kukaan ei tule nostamaan kynää kirjoittajan puolesta ja jossa kukaan ei hurraa joka kerta, kun tämä on saanut istahdettua alas kirjoittamaan. Taide ei ole demokraattista eikä reilua.

Herkkä taiteilijanalku voi kuvitella, että maailma on hänelle jotakin velkaa. Että lukijat vain odottavat mahdollisuutta päästä todistamaan hänen nerouttaan, kun vain sopiva tilaisuus ilmenee ja taiteilija pääsee vuodattamaan sen paperille. Tämän nerokkuuden tiellä sitten seisovat lapset, puolisot, vanhemmat, opettajat, pomo ja vielä apurahalautakuntakin, joka ei myönnä avustusta tai myöntää sitä liian vähän kerrallaan.

Harrastakirjoittajien ohjaamisessa parasta ovat innokkaat vasta-alkajat, jotka heittäytyvät pidäkkeettä työhön. Vaikein ohjattava on kustannuskynnyksellä huiteleva tavoitteellinen kirjoittaja, joka ei vielä ole jostakin syystä saanut teosta julki, vaikka halu on kova. On kamalaa nähdä, miten kirjoittajan silmistä sammuu ilo ja koko tekeminen muuttuu katkeraksi todisteluksi, että oikeastaan osaa kirjoittaa paremmin kuin nämä muut. Sillä niinkin on, että suurikaan työmäärä tai lahjakkuus eivät riitä vaan tarvitaan myös onnea. Mutta ilman kovaa työtä ei onnenpotkua edes voi tulla.

Puhumattakaan siitä, että useinkaan palkinto ei odottele siellä julkaisukynnyksen toisella puolella, vaan karkaa yhkä kauemmas.

Minusta tuntuu, että jauhan näitä samoja asioita vuodesta toiseen. Tunnustan, että kiihdyn helpommin kirjoittamiseen ja työntekoon kuin kirjoittamiseen ja taiteeseen liittyvistä kysymyksistä. "Kirjoittaminen on jumalauta työtä" on minulle läheisempi lause kuin "kirjoittaminen on jumalauta Suurta Taidetta". Mutta onneksi kirjailijoita ja luovan kirjoittamisen ohjaajia on monenlaisia. En ole taidekasvattaja, enkä oikea henkilö ohjaamaan kenenkään taiteilijan henkistä kasvua. Minulla ei ole sellaiseen kärsivällisyyttä. Odotan, että kirjoittajat kasvavat kotonaan.

Mikä sitten riittää? Se, että istuu kirjoittamaan edes silloin tällöin. Kun on aikaa, vaikka lyhytkin hetki. Kiireisestäkin aikataulusta huolimatta ihmiset ehtivät usein kirjoittaa statuspäivityksiä Facebookiin, tai lukea muiden päivityksiä. Tuttu kirjailija jäi pois kokonaan sosiaalisesta mediasta saadakseen aikaa kirjoittamiseen. Samaa voisi suositella muillekin.

Jos halua on mutta kirjoittaminen ei suju, vika voi olla yksinkertaisesti lähestymistavassa. Jokaisen kirjoittajan voi olla joskus hyödyllistä tarkastella omia motiivejaan. Haluanko edes kirjoittaa, vai tekisinkö mieluummin jotakin muuta?

Kun sen saa selville, jatkossa on helpompaa.