Friday, April 18, 2014

Kasarin parhaat: Scifi ja fantasia musiikkivideoissa, osa 2

Hyvää pitkäperjantaita! Täältä pesee kirjoituksen toinen osa, kuten luvattu.

David Bowie MTV-aikakauden ikonina

Avaruusolentoja ja seksikkäitä vampyyreja

On ongelmallista nostaa esiin vain yhtä vuosikymmentä artistilta, jolla on niin pitkä ura ja laaja tuotanto kuin David Bowiella. Scifiartistina David Bowie on parhaiten tunnettu 1970-luvun tieteiseepoksistaan Ziggy Stardust ja Diamond Dogs. Sanoittajana Bowie otti vaikutteita mm. William Burroughsilta, Robert Heinleinilta ja George Orwellilta. Hänen kappaleidensa maailmaa on myös verrattu Michael Moorcockin ja Philip K. Dickin tieteiskuvitelmiin.

Bowien ura scifi-elokuvissa oli alkanut jo 1970-luvun puolella, kun Mies toisesta maailmasta sai ensi-iltansa vuonna 1976. Kapeakasvoinen laulaja sopi hyvin kotiplaneettansa tuhoa pakenevan alienin rooliin. Elokuva voitti mm. Hugo-palkinnon seuraavana vuonna. Kahdeksankymmentäluvulla Bowien elokuvauran nousut ja laskut vuorottelivat hänen muusikonuransa nousujen ja laskujen kanssa.

Seitsemänkymmentäluvulla ahkerasti levyttänyt Bowie julkaisi kahdeksankymmenluvun aikana vain neljä studioalbumia. Bowie oli kuitenkin yksi tärkeimmistä 1980-luvun musiikkivideoaikakauden artisteista. Scifi- ja fantasiateemat ovat Bowien sanoitusten ja musiikkivideoiden valtavirtaa myös 1980-luvulla. Ashes to Ashes -kappaleen (albumilta Scary Monsters, 1980) technicolorvideolla laulaja vuoroin heiluu vieraalla planeetalla jonkinlaisessa Kermit-sammakon klowninpuvussa, vuoroin hapuilee pehmustetun sellin seiniä. Kappaleessa esiintyy jo Bowien ehkä kuuluisimmassa kappaleessa Space Oddityssa tutuksi tullut majuri Tom, tuo poloinen astronautti, joka on tuomittu kiertämään maailmankaikkeutta avaruusaluksellaan.

Saako ajatus seksikkäistä vampyyreista Houkutus-genreen kyllästyneen nykykatsojan jo irvistämään? Syytä ei ole, sillä Verenjano (Hunger, ohj. Tony Scott, 1983) on oikeasti tyylikäs elokuva, jossa kolmesataavuotias vampyyri David Blaylock tulee luojansa (Catherine Deneuve) hylkäämäksi. Hän kertoo tarinansa lääkärille (Susan Sarandon), joka tulee vedetyksi mukaan vuosisatoja kestäneeseen valtapeliin. Mukana Bowien hienosti toteutettu vanhenemiskohtaus sekä Deneuven ja Sarandonin välinen lesboseksikohtaus!

Kappaleen "Loving the Alien" (albumilta Tonight, 1884) video ei ole varsinaisesti scifistinen, mutta surrealistinen se on. Vakavasti aliarvostetun kappaleen muuntosoinnut vievät kuuntelijansa toiseen maailmaan vielä tänäkin päivänä. Virallisen musiikkivideon lisäksi kannattaa tsekata Youtubesta Glass Spider -kiertueen live-esitys hupsuine taustatanssijoineen ja hämähäkkilavasteineen. Kahdeksankymmentäluvusta harva jos yksikään artisti selvisi tyylikkäästi. Kiertue oli yleisömenestys, mutta kriitikot naureskelivat lavashowlle. Kuuleman mukaan Bowie oli itsekin kiertueen lopussa niin kyllästynyt hämähäkkiin että poltti sen jossain niityllä.

Peikkojen kuningas

Elokuvassa Labyrintti (The Labyrinth, ohj. Jim Henson, 1986) Nuori Sarah (Jennifer Connelly) joutuu vahtimaan vauvaikäistä velipuoltaan, kun vanhemmat lähtevät ulos. Vauva huutaa ja Sarah lausuu ääneen toiveen, että peikot tulisivat viemään se pois. Salama iskee ja toive toteutuu: kun tyttö seuraavan kerran tulee katsomaan lastenhuoneeseen, veli on poissa ja huone vilisee peikkoja. Kun Sarah vaatii palauttamaan vauvan, peikkojen kuningas (David Bowie) ilmestyy kertomaan tytölle, että tämän on itse ansaittava vauva takaisin. Sarahin täytyy löytää tiensä labyrintin läpi peikkojen kaupunkiin, jotta hän voi vapauttaa veljensä.

Muistan, miten lapsena ihailin Sarahin huonetta. Kahdeksankymmentäluvun suomalaisessa lastenhuoneessa ei todellakaan ollut niin paljon kauniita tavaroita, leluja, peilejä saati lapsilla koruja. Peikkojen kuninkaana Bowie on kasaripop-tähden arkkityyppi villiä kampausta, silmämeikkiä ja tiukkoja sukkahousuja myöten. Sarahin perhe ja kuningas ovat ainoat ihmisnäyttelijät, peikot on toteutettu Jim Henson -studion nukeilla. Muuttuvan labyrintin kulissit ovat joissakin kohtauksissa hieman kepoisen olosia, välillä herää kysymys, miksei Sarah vain kaada seiniä ja painele menemään.

Labyrintti-elokuva on noussut perheessämme uuden sukupolven suosioon, kun lapsi halusi nähdä sen. Elokuva kestää yllättävän hyvin katsomisen kahdenkymmenenviiden vuoden jälkeen aikuisen silmin. David Bowien alkuperäiset laulut eivät ole "oikeiden" Bowie-laulujen veroisia mutta tempaavat yhä mukaansa aikakaudelle tyypillisine syntikkasoundeineen. Labyrintti osoittautui aikanaan kaupalliseksi pettymykseksi, mutta toisaalta elokuva on saanut vuosikymmenien aikana jonkinlaisen kulttistatuksen. Lisäksi se täyttää edelleen tehtävänsä houkutella nuoria tyttöjä David Bowien musiikin faneiksi.

Kirjallisuutta:

Loving the Alien: David Bowie's History of Science Fiction Film By Genevieve Valentine, 22. April 2013

Thursday, April 17, 2014

Kasarin parhaat: Scifi ja fantasia musiikkivideoissa, osa 1

Harva tuntee Kosmospenaalin, tuon maamme pienilevikkisimmän fanzinen. Mutta minäpä tunnen, koska se on kotitaloutemme oma julkaisu. Kosmospenaalia on julkaistu ja sitä on levitetty Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien Kupittaan aka Kalevan aka Hallilan osaston olohuoneconeissa. Pääsiäisen kunniaksi kaivan arkistojen kätköistä lehdykkään aiemmin kirjoittamiani tekstejä ja ripustan tänne kaiken kansan nautittavaksi. Ensimmäisenä käsittelyvuorossa ovat kahdeksankymmentäluvun musiikkivideoiden scifi- ja fantasiakuvatukset. Olkaapa hyvä!

Maailmanloppu syntikan tahdissa

- Scifi ja kauhu 80-luvun musiikkielokuvissa

Kaksiosaisessa juttusarjassa käsittelen 1980-luvun musiikkivideoiden ja samalla vuosikymmenellä tuotettujen musiikkielokuvien scifi-vaikutteita. 1980-luvulla musiikkivideoon satsattiin ensimmäistä kertaa tavalla, joka muutti sen taideteollisuudeksi ja kehitti myös taidemuotoa eteenpäin. Kolmekymppinen sukupolveni kasvoi katsellen näitä videoita, joista monet ovat piirtäneet lähtemättömän jäljen yhteiseen muistiimme, hyvässä ja pahassa.

1980-luvulle tultaessa mm. Alien ja Star Wars olivat saaneet ensi-iltansa ja niiden ikoniset hirviöt ja sankarit olivat muokanneet scifin ja kauhun kuvaston uudelleen. Viimeistään 1980-luvun suurin elokuvamenestys, Steven Spielbergin E.T. toi scifin uudelle vuosikymmenelle. Näiden elokuvien kuvastoa ja teemoja hyödynsivät musiikkivideoissaan myös aikansa pop-tähdet.

Supertähtien vuosikymmen

1980-luku oli viimeinen aikakausi, jolloin Madonnan, Michael Jacksonin ja Princen kaltaiset supertähdet saattoivat nousta kaikkien muiden yläpuolelle. Nykypäivän musiikkiyleisö on pirstaloituneempi ja segmentoituneempi, tarjonta moninkertaistunut ja fanijoukot pienemmät ja erikoistuneemmat. Tarjolla on Lady Gagan, Beyoncén ja Shakiran kaltaisia tähtiä, mutta kukaan heitä ei yksiselitteisesti peittoa toista levymyynnissä. Vielä 1982 oli kuitenkin vielä mahdollista, että yksi levy nousi kertaheitolla maailman suurimmaksi hitiksi. Puhun tietenkin Michael Jacksonin Thriller-albumista, ja siihen liittyneestä musiikkivideosta.

Sananen vielä tähän väliin ajan tallennuslaitteista. Kun nettiä ja Youtubea ei ollut, piti kaksi viikkoa odottaa nöyrästi sormi videonauhurin REC-nappulalla, jos vaikka television ainoassa musiikkiohjelmassa olisi sattunut tulemaan Michael Jacksonin musiikkivideo. Tätä taustaa vasten ei ole ihme, että uudet musiikkivideot, kun ne lopulta esitettiin Suomessa, olivat suuria tapauksia. Osa ei saapunut koskaan. Sensuuri oli voimissaan, kauhuelokuvista leikattiin pelottavimmat kohdat pois. K18-kamaa voinut televisiossa näyttää. Näin kävi myös Thrillerille.

Tuolloin maailman kallein musikkivideo Thriller nojaa aiemman vuosikymmenen vahvaan b-kauhun perinteeseen. Tarinan ohjasi John Landis. Erikoisefektit, ihmissuden muodonmuutos sekä lavalla hetkuvat zombiet olivat aikansa huippua. Päätähden ambivalentilla, ei-uhkaavalla seksuaalisuudella leikittelevä käsikirjoitus viimeistään teki Thriller-videosta itsetietoisen teoksen, ei pelkästään massojen rahastamiseen suunnatun oheistuotteen.

Videon tarinassa on kaksi tasoa, tapahtumat elokuvakankaalla ja kotimatkalla elokuvateatterista. Viattomat söpöläiset Michael Jackson ja nimetön tyttö ovat treffeillä, jonka kulkua hautausmaalta nousevat zombiet kampittavat. Treffien onnistumista ei helpota se, että kuunvalo kutsuu pojusta esiin outoja puolia. Koreografiana Thrillerin zombie-kulkue on maailman tunnetuimpia. Uhkaavana taustaäänenä profetoi Wincent Price.

Kapteeni EO

Disney-studio tuotti Captain EO -3D-elokuvan huvipuistojensa elokuvateattereihin. Tämänkin pätkä löytyy Youtubesta. Tyylilajiltaan elokuva on eräänlainen Star Wars goes Disco. Borgien kuningatar -tyylistä pahista esittää johdoissa roikkuva Angelica Houston, rakkauden sanomaa galaksiin tuovaa sankaria Michael Jackson. Kapteeni EO noudattelee tuttua scifi-parodian kaavaa: joukko ääliöitä tunaroi galaksissa. Ensin lennetään avaruussukkulalla, ja lennetäänkin vähän huonosti. Viholliset hyökkäävät, seuraa takaa-ajokohtaus planeetan ilmakehässä suoraan Star Warsista ja lopuksi rysähtää.

Retkue, johon kuuluu kapteenin lisäksi joukko Jim Henson -henkisiä käsinukkeja, saapuu Pahan Planeetan pääpaikkaan. Tässä vaiheessa voi paljastaa, että Michael Jackson näyttelee luvattoman huonosti. Mutta, nostalgian vuoksi, katsomme kun bändi esittää pari biisiä (joista toinen Jacksonin Bad-albumin aloitusbiisin puolikas) ja musiikin voima sekä kapteenin hansikkaista lähtevä erikoissäde muuttavat pahat hyviksi. Kapteeni EO ryhmineen jättää nyt harmonisen planeetan ja lähtee suorittamaan seuraavaa tehtäväänsä.

Tämä tekele pyöri Disneyn huvipuistoissa 1989-1994. Michael Jacksonin kuoleman jälkeen Disney otti sen takaisin ohjelmistoon.

Moonwalker

Bad-albumin musiikkiin liittyvä seuraava elokuva, Moonwalker, on tarinaltaan astetta vinksahtaneempi tapaus. Kolme lasta seuraa, miten 80-luvun huumeparonin konesarjatuli jahtaa Michael Jacksonia pitkin pseudo-30-lukulaisen kaupungin katuja. Takaumassa Michael Jackson pelaa lasten ja koiran kanssa onnellisesti palloa aurinkoisella niityllä (lähtemätön mielikuva, jonka yrität kaikin keinoin karistaa pois). Sattumalta he löytävät huumeparonin luolan, jossa tämä punoo ilkeitä juoniaan maailman valloittamiseksi. Loppukohtauksessa Michael Jackson kokee jälleen muodonmuutoksen, ensin autoksi, sitten avaruusalukseksi. Välillä tanssitaan yökerhossa, parasta tanssia ja koreografiaa mitä musiikkivideon vuosikymmeniin yleensä mahtuu. Taustalla soi Bad-albumin kappale Smooth Criminal. Campin tekeleen ohjasi Francis Ford Coppola.

Kaikkien kolmen elokuvan tuottajat (sillä elokuvista on tämän mittakaavan teoksista pakko puhua) ovat ilmeisesti ajatelleet, että tarinassa ei tarvitse olla paljon järkeä, kunhan se vain on siistiä. Kun mukaan saadaan vähän viittauksia Tähtien sotaan ja Kummisetään, on kaupallinen menestys taattu. Michael Jacksonin tunnistettavan tyylin muodosti se, että siinä ei ollut mitään aitoa tai omaperäistä. Sen sijaan hän tuotti loputtomasti keinotekoisia kopioita itsestään, kunnes lopulta oli mahdoton sanoa, mikä oli alkuperäistä. Michael Jackson oli ehdottomasti postmoderni taiteilija, vielä enemmän kuin Madonna. Naiivin viattomat tarinat, muovinen visuaalisuus ja kaiken kattava yliampuvuus ärsyttävät ja vieraannuttavat, mutta tekevät videoista myös mahdottomat ohittaa olankohautuksella. Efektiä lisäsi tähden kyseenalainen julkisuuskuva.

Lopuksi

Onko näihin 1980-luvun kuviin syytä palata, vai olisiko ne haudattava syvälle muistin perukoille ja olla ikinä kaivamatta niitä sieltä esiin? En tiedä, mutta jatkan vastauksen etsimistä sarjan seuraavassa osassa, jossa käsittelyvuorossa on David Bowie.

Thursday, April 10, 2014

Spefin julkaiseminen Suomessa: Jälkikirjoitus

Lukaisin uudelleen pari viikkoa sitten laatimani kaksiosaisen kirjoituksen spekulatiivisen fiktion eli spefin julkaisemisesta Suomessa. Vielä muutama seikka tuli mieleeni. Tämä päivitys on siis eräänlainen disclaimer, jos haluatte.

Vain muutos on pysyvää

Kirjoituksen toisessa osassa mainitsin kustantamojen linjoista. Nykyään trendit muuttuvat nopeasti, myös kirjallisuudessa. Käsikirjoitusta lähettäessään ei voi tietää, osuuko aallon harjalle vai sen pohjaan. Muutama vuosi sitten listoilla jylläsi paranormaali romanssi, sitten dystopia: tänä vuonna niitä ei näy kustantajien katalogeissa juuri lainkaan. Jopa kustannustoimittajan pöydällä seisovan lukupinon korkeus ovi vaikuttaa. Mikä pinon päältä toimittajan käsiin joutuessaan olisi aallon harjalla, pinon pohjalla vuotta myöhemmin voi olla jo passé.

Monesti puhutaan henkilösuhteiden merkityksestä pienessä maassa. Ne ovatkin merkittäviä, mutta vasta pitkällä aikavälillä. Kustantamoissa puhaltavat tuulet vaihtelevat tänä päivänä yhä nopeammalla tahdilla. Kotimaisen kaunokirjallisuuden kustannuspäällikön pesti on sellainen, että siitä usein vaihdetaan muihin tehtäviin, lennossa. Samoin kustannustoimittajat vaihtavat taloja (ja alaa). Vaikka tuntisitkin hyvä ihmisen kustantamossa (tai tunnet jonkun joka tuntee) ei sen sen varaan voi juuri laskea.

Sen sijaan samat ihmiset tulevat vastaan, vuosien kuluttua, uusissa tehtävissä. Kohtaamiset syntyvät kuitenkin yhä kirjallisuuden ympärillä, sillä sellainenkin on kirjallisuus, se ei päästä irti. Kannattaa siis panostaa hyviin käytöstapoihin.

Isona minusta tulee scifi-kirjailija

Ammattikirjoittaja laatii tekstin synnyttämiselle ajan ja tilan. Harrastajakirjoittaja luo teoksen siinä tahdissa kuin se sattuu syntymään. Ammattikirjoittaja pyrkii ennakoimaan ja asettaa tekstin tekemiselle aikaraamit, jotka mahdollisimman hyvin noudattavat tätä luonnollista syntyprosessia. Hänen tapauksessaan ajankäyttöön vaikuttavat kuitenkin kustannusohjelmat ja palikat, joista ne koostuvat, toimittajan kiireet, jopa vuodenajat (kirja-alan vuosi on jostain syystä jakaantunut kevääseen ja vilkkaaseen syksyyn. Talvi on niiden välissä, kesällä ei tapahdu juuri mitään.)

Teosten syntymiseen saattavat vaikuttaa myös kustantajan toiveet, apurahat, yhdessä muiden tekijöiden kanssa sovitut hankkeet ja muu sellainen. Vapaa kirjoittaja ei ole tässä mielessä kovin vapaa. Työlohkot on suunniteltava silpputöiden, apurahojen ja kaiken maailman menojen mukaan. Itse raavin toimeentulon kasaan kirjoittamisen ohella luovan kirjoittamisen opettamisesta, satunnaisesta kustannustoimittamisesta, artikkelien kirjoittamisesta ja arvostelupalveluiden lausunnonkirjoittajana. Myös kaikenlaisia kirjallisuustapahtumia on aika paljon. Jos niitä tosissaan alkaa kiertää niin kuin olen osuuskunnan kautta tehnyt, se käy työstä.

Kannattaa siis harkita, onko fantasiakirjailijan uraa parempi kuitenkin kirjailijafantasia, yksityinen, vaalittujen vapaiden hetkien aarre. On parempi epäillä kirjailijuuttaan päivätyössä kuin epäillä sitä apurahalla. Epäily ei nimittäin poistu mihinkään, vain säännölliset tulot häviävät. Aikaa on, mutta aivot eivät toimi sen nopeammin tai tehokkaammin vaikka päivät tyhjenisivätkin ja lopulta romaanin kirjoittaminen kestää aivan yhtä kauan. Apurahat lämmittävät hetken mutta eivät todista mitään.

Sillä ammattikirjoittajan on luotettava samaan todistukseen kuin harrastajakirjoittajan. Jos on tehnyt aiemmin hyvää jälkeä, voin tehdä vastaisuudessakin. Jos olen ennenkin pystynyt tähän, pystyn nytkin. Muuta ei oikeastaan ole, sillä kirjoittaja harvemmin luottaa muiden kehuihin.


Kirjoittaja kannattelee teostaan.

Lopuksi: Kirjoittajan viisi käskyä. (Koska kaikki rakastavat listoja.)

1. Kirjailijan tärkein työväline on aika. Tarvitaan aikaa. Samalla se on kaikkein vaikein läksy opittavaksi. Joudun opettelemaan tätä uudelleen ja uudelleen. Haluaisin, että kaikki valmistuisi heti. Tuskin on monta kirjoittajaa, joka olisi kiittänyt toimittajaa hylsystä, vaikka syytä olisi.

2. Kirjoittaminen on työtä. Leipätyötä se on silloin, kun sitä tekee ammatikseen, vain huonommin palkattua. Sanoin tämän aiemmin ja sanon sen nyt: hinta ja arvo ovat tässä maailmassa kaksi keskenään hyvin erilaista asiaa. Opettele näiden asioiden ero ennen kuin ryhdyt ammattikirjoittajaksi.

3. Opettele luopumaan. Jos lukee ja kirjoittaa paljon, se on pois kuntosaliharjoittelusta, baarissa istumisesta, lasten kanssa leikkimisestä, siivoamisesta.

4. Opi kirjoittamaan odottamatta suotuisia olosuhteita, apurahaa, äitiyslomaa, eläkettä.

5. Mene ulos. Liiku. Jaksat paremmin.

Wednesday, March 26, 2014

Spefin julkaiseminen Suomessa, osa 2

Kirjoitus etenee jälkimmäiseen osaansa. Toisaalla huomautettiin, että Suomen Tolkien -seuran lehti Legolas on tauolla. Pienten ja miksei vähän isompienkin kulttuurilehtien tapauksessa kannattaa tarkistaa lehden tilanne ennen materiaalin lähettämistä: resurssit näiden lehtien tekemiseen ovat pienet, ja joskus niiden ilmestyminen on epävarmaa. Mutta asiaan.


Kotimaista spekulatiivista fiktiota julkaistaan laidasta laitaan

Kustantamisen perusperiaatteet

Kirjailija luo aineettoman teoksen, jonka lisenssejä hän myy eli hän saa tekijänoikeuskorvausta kirjoittamastaan tekstistä (tai myöntää sen muuten julkaistavaksi). Kirjoittaja ei luovu oikeuksista tekstiinsä: tämä on yleinen väärinkäsitys. Hän myy käyttölupia. Kirjailija ei valmista fyysistä teosta. Kirjasta valmistettu kappale ei ole teos vaan kirjan valmistaa kustantaja. Kustantajalla on töissä erilaisia kirjantekijöitä, kuten kustannustoimittajia ja graafikoita, ennen vanhaan myös kirjanpainajia. Nykyään kustantamoilla ei ole välttämättä omia kirjapainoja vaan painotyö ostetaan yleensä erikseen.

Kirjailija ja kustantaja kirjoittavat teoksen julkaisemisesta sopimuksen, kustannussopimuksen. Muitakin sopimuksia on, kuten sopimukset jatko-oikeuksista (esim. käännös- ja elokuvaoikeuksista). Kustannusala on tuulinen, mutta hyvä tekijä ja tarina löytävät lopulta paikkansa.

Kustantamoon kannattaa pyrkiä hyvän kustannustoimittajan vuoksi ja toimittajan vuoksi kustantamoon kannattaa myös jäädä. Kustannustoimittaja on tärkein. Varsinkin aloittelevalle kirjailijalle kustannustoimittaja on elintärkeä, vaikka tärkeä hän on myös kokeneelle kirjailijalle.

Raha ei ole syy, jonka vuoksi kustantamon kirjailijaksi kannattaa pyrkiä, sillä maksettavat ennakot ovat työmäärään suhteutettuna niin pieniä. Tässä maailmassa asioita arvostetaan rahalla, joten ei ihme, että kirjailijat pitävät rahaa arvostuksen osoituksena. Kirjallista arvoa ei kuitenkaan mitata rahassa. "Arvo" ja "hinta" ovat kaksi keskenään hyvin erilaista asiaa, joiden ero kannattaa myös selvittää itselleen ennen kuin haluaa ryhtyä julkaisemaan kaupallisesti. Vain kourallinen kirjailijoita Suomessa elää kirjojensa myynnillä, loput hakevat apurahoja tai tekevät muita töitä.

Tarjolle lähetettävistä käsikirjoituksista julkaistaan noin 1-2 tuhannesta, eli laskennallisesti on vain pieni todennäköisyys saada käsikirjoitus läpi kaupallisella kustantajalla. Todellisuus on kuitenkin muuta kuin numeroita tai tilastoja: käsikirjoituksen laatu ratkaisee.

Suomalaiset kustantamot

Nyrkkisääntö kustantajan lähestymisessä on: selvitä, mitä he ovat kustantaneet aikaisemmin. Runokustantamolle on turha tarjota nuortenkirjaa, ja toisin päin. Suurista yleiskustantamoista WSOY julkaisee erityisesti hyviä YA-käsikirjoituksia. WSOY:n spefikirjailijoita ovat mm. kirjailijakaksikko Anne Leinonen ja Eija Lappalainen sekä Jani Saxell. Otava puolestaan on julkaissut viime vuosina esimerkiksi naisten historiallisia lukuromaaneja, joissa saa myös olla spefiä.

Tammi on vahva suomalainen spefikustantaja, jonka kirjailijoita ovat muun muassa Risto Isomäki, Sari Peltoniemi ja Jyrki Vainonen. Tämän hetken johtava spefikustantamo on Teos, mutta ei niinkään perinteisen scifin ja fantasian kuin erilaisten genresekoitusten ja niin sanotun suomikumman suhteen. Teoksen kirjailijoita ovat mm. Leena Krohn, Tiina Raevaara, Emmi Itäranta ja Jenny Kangasvuo.

Karisto on nostanut profiiliaan viime vuosina ja julkaisee erityisesti lasten ja nuorten fantasiaa. Heidän kirjailijoitaan ovat mm. Hanna van der Steen, Päivi Lukkarila, Anneli Kanto & Terhi Rannela, Magdalena Hai ja moni muu. Myös Gummerus, jyväskyläläinen Ateena ja Robustos julkaisevat spefiä, sekä moni muu.

Suurten ja keskisuurten kustantajien lisäksi Suomessa toimii monenkirjava ruohonjuuritaso pienkustantajia, muun muassa Kirjava (G.R.R. Martinin Tulen ja jään laulun suomennokset), Vaskikirjat (klassikkospefin käännöksiä muun muassa Michael Moorcockilta mutta myös kotimaisia titteleitä, kuten Katri Alatalon ja Anni Nupposen romaanit), Turbator (turkulainen, erityisesti novellikokoelmia), pokkareita julkaiseva Kuoriaiskirjat sekä tietysti Osuuskumma.

Teoksen julkaiseminen ulkomailla

Parhaimmillaan kirjallisuus ei tunne rajoja. Suomalaista spekulatiivista fiktiota on viime vuosina käännetty paljon muille kielille. Myös kirjoittajat ovat innostuneita tavoittelemaan muitakin kuin suomalaisia lukijoita. Johanna Sinisalon sanoin pienen kielialueen ainoa valtti on omaperäisyys. Suomi voi edustaa eksotiikkaa isojen maiden lukijoille.

Jotkun suomalaisetkin kirjoittajat ovat kirjoittaneet teoksensa suoraan englanniksi, kuten Hannu Rajaniemi ja Emmi Itäranta, mutta he käsittääkseni myös asuvat vakituisesti Iso-Britanniassa. Teoksen julkaiseminen ulkomailla vaatii yleensä agentin. Suomessa käännösoikeuksia kauppaavat kustantajien foreign rights -osastot sekä muutama alalla toimiva agentti, oikeastaan tiedän kaksi. Tietysti englanninkielisen julkaisunsa voi laittaa myös itse nettiin ilmaiseksi luettavaksi tai ostettavaksi.

Julkaisisinko itse?

Palvelukustantamot ja omakustanteet ovat vaihtoehto kirjoittajalle, joka ei ole niinkään kiinnostunut kirjoittamaan ammatikseen vaan haluaa vain saada tarinansa kansien väliin. Omakustanne tarkoittaa sitä, että itse työstää tekstin mahdollisimman pitkälle, taittaa kirjan ja suunnittelee siihen kannen, ja sitten pyytää tarjouksen painotalosta kirjan painamisesta. Tällöin kirjailija maksaa painokulut ja huolehtii teoksen jakelusta ja markkinoinnista. Palvelukustanne on vaihtoehto, jos ei osaa tehdä jotakin näistä, mutta se maksaa enemmän. Tamperelainen Mediapinta on tunnettu palvelukustantamo, mutta palveluja kannattaa kilpailuttaa. Nykyään painotalojen palvelut ovat monipuolistuneet, Tampereen Juvenes-painossa pienin mahdollinen kappale-erä on neljä kirjaa! Omakustantajaa varten on olemassa myös oppaita.

Lopuksi

Olen toiminut vapaana kirjoittajana seitsemän vuotta, enkä ole vielä kuollut nälkään. Aina voi yrittää. On hyvä, jos itsetunto ei ole kirjan menestyksestä kiinni (tai yhteiskunnan arvostamista, ulkopuolelta tulevista menestyksen merkeistä ylipäätään). Jos kirjoittaja on kiinnostunut kehittymään tai saamaan teksteilleen lukijoita, kannustan lämpimästi etsimään julkaisureittejä, tarkoittipa se sitten pinkan lähettämistä suuren kustantajan luettavaksi tai novellin tarjoamista paikallisen science fiction -seuran lehteen!

Aiheesta kannattaa lukea myös:

Kustantamisesta: http://kustantaminen.fi/nain-kirja-syntyy/kirjan-syntyprosessi/ Esikoiskirjailijuudesta: http://jiipeekoo.vuodatus.net/lue/2005/07/kuinka-minusta-tuli-kirjailija

Tuesday, March 25, 2014

Spefin julkaiseminen Suomessa, osa 1

Novelleja, rohkaisua ja runsaudenpulaa

Atorox-lyhytlista on valmistunut, hurraa! Mainittakoon, että palkinnon ehdokasnovelleista kolme on ilmestynyt allekirjoittaneen toimittamassa julkaisussa. Joukossa on voimaa, myös novellien kirjoittamisessa, tästä kannattaa lukea Shimo Suntilan hyvä kirjoitus. Vuoden parhaalle scifi- tai fantasianovellille myönnettävä Atorox-palkinto jaetaan heinäkuussa Finnconissa Jyväskylässä.

Toisaalla kyseltiin taannoin, missä voi julkaista kotimaisia scifi- tai fantasianovelleja. Pidin tänään kurssillani työväen opistossa esityksen spefin julkaisemisesta, joten liitän sen tähän kokonaisuudessaan. Spefillä tarkoitetaan kirjoituksessa spekulatiivista fiktiota, eli scifiä, fantasiaa, kauhua ja muuta kummaa. Jaan kirjoituksen kahteen osaan: ensin puhutaan novelleista, romaaneista tai muista kokonaisista teoksista on asiaa jäljempänä. Jos siis haluat nähdä novellisi (ja oman nimesi) Atorox-listalla ensi vuonna, lue eteenpäin ja pane toimeksi!

Lehdet

Scifiä tai fantasiaa kirjoittavalla harrastajalla on hyvät mahdollisuudet saada tarinansa julki. Novelleja julkaistaan paljon, viime vuonna peräti 373. Julkaisukenttä on melko vakiintunut ja toimii kohtalaisesti. Palautettakin saa. Atorox-palkinnon lisäksi tästä osoituksena on Kosmoskynän novelliarvioitipalsta Kosminen Colosseum (joka muuten tarvitsee lisää avustajia! Toim. huom.).

Kirjoituskilpailut ovat vakavissaan harrastavalle kirjoittajalle otollisin tapa saada oma novelli julkaisua. Monet lehdet julkaisevat kirjoituskilpailuissa sijoittuneita tekstejä. Tuomariston päätökset perustuvat kuitenkin subjektiiviseen makuun, joten niitä ei kannata ottaa myöskään liian vakavasti suuntaan tai toiseen. Palkintojen lisäksi lehdet eivät tällä hetkellä maksa kirjoituspalkkioita. Kilpailujen palkinnot ovat yleensä verovapaita.

Portti Science Fiction -lehti etsii julkaistavat novellit yleensä oman kirjoituskilpailunsa kautta. Spin ja Kosmoskynä julkaisevat erityisesti julkaisijaseurojensa yhteisessä Nova-kirjoituskilpailussa sijoittuneita novelleja. Tähtivaeltaja julkaisee novelleja yleensä esittelemiltään kirjailijoilta ja järjestää silloin tällöin myös oman kirjoituskilpailun. Hyviä novelleja voi muutenkin lähettää tarjolle lehteen kuin lehteen.

Kannattaa muistaa myös Alienisti, Legolas, verkkolehti Kalaksikukko, Escape sekä muut epäsäännöllisesti tai satunnaisesti ilmestyvät scifi-seurojen lehdet. Verkkolehdet Usva ja Kultakuoriainen ovat valitettavasti tauolla. Ursula ottaa jonkin verran vastaan romanttisia spefi-novelleja osuuskunnan ulkopuolisilta. Pikkulehdet eivät tavallisesti maksa novelleista, vaan lehtiä tehdään vapaaehtoisvoimin, rakkaudesta sf/f-kirjalkisuuteen.

Antologiat

Turkulainen Turbator on julkaissut mm. zombie-, aikamatka-, Sherlock Holmes - ja Mannerheim-aiheiset antologiat. Kustantamo ilmoitti vuonna 2012 lopettavansa novelliantologioiden julkaisemisen. Osuuskumma on nouseva antologioiden julkaisija, mutta osallistujat ovat pääsääntöisesti jäseniä. Uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio eli URS julkaisee viihteellisiä ja/tai pulp-spefiantologioita. URS toimii vapaamuotoisena kollektiivina, johon pääsee mukaan tekemällä. Se julkaisee antologiansa yleensä jonkin yhteistyökustantajan kanssa. Antologioita julkaisevat satunnaisesti myös suuremmat kustantajat. Esimerkkinä toimikoon viime kesänä Jalavalta ilmestynyt Kuun pimeä puoli -ihmissusitarinoiden kokoelma.

Viime vuosina on julkaistu paljon erityisesti teema-antologioita. Yleensä tämä on tehty niin, että on kerätty porukka, joka on innostunut jostakin aiheesta, valittu toimittajat ja kirjoittajat ovat lähettäneet tekstinsä mukaan ilman korvausta. Edellinen scifivaliot-tyyppinen antologia on julkaistu 1991, joten uudelle voisi pikkuhiljaa olla tilausta.

Internet

Sähkökirja on uusi muoto kirjailijan välittää viesti lukijalle. Suomalainen pioneeri scifin saralla on tässä asiassa Kimmo Lehtonen, joka on julkaissut teoksensa Lue minut yksinomaan internetissä. Nykyään kuka tahansa voi laittaa teoksensa myyntiin esimerkiksi Elisa Kirjaan, Applen kauppaan tai Amazoniin, mutta se vaatii jonkin verran teknistä osaamista ja viitseliäisyyttä, Applen tapauksessa myös yhdysvaltalaisen verotunnuksen. Markkinointi jää myös kirjailijan huoleksi. Osuuskumma julkaisee kaikki teoksensa myös sähkökirjoina.

Monet kirjailijat julkaisevat lukunäytteitä ja novelleja, jopa kokonaisia romaaneja (etenkin Amerikassa) blogeissaan. Kilpailu lukijoista on kova ja nimeä halutaan esille. Scifi-harrastajakunnassa vaikuttavista fanikirjoittajista voisi mainita Shimo Suntilan, joka on omassa blogissaan julkaissut laajamittaisesti muun muassa arvosteluja sekä vuonna 2012 yhden raapaleen eli sadan sanan tarinan päivässä.

Foorumit pitää mainita myös tässä yhteydessä. Kirjoittajafoorumeilta voi saada palautetta teksteistä (annathan palautetta myös muille), löytää samanhenkisiä ihmisiä ja foorumeilla järjestetään myös yhteisprojekteja, joiden tuloksena voi olla vaikkapa verkkojulkaisu (tai osuuskunta). Paperiarkki.net, Rising Shadow ja (melko kuollut) Netticolosseum ovat hyviä foorumeita kirjoittajalle. Kirjoittamisesta voi muuten rupatella Paperiarkin IRC-kanavalla.

Jopa sähköposti voi toimia julkaisualustana. M.G.Soikkelin lyhytnovellipalvelu toimi kirjailija Bruce Holland Rogersin esimerkin mukaisesti kaksi vuotta, nykyään Osuuskumma lähettää sähköpostitse raapaleita tilaajille oman Kummalinnun munia -palvelunsa kautta.

Ulkomaat

Jos saa käännettyä tekstinsä vaikkapa englanniksi (tai kirjoittaa toisella kielellä alunperinkin), julkaisumahdollisuudet moninkertaistuvat, mutta niin myös kilpailu lukijoista. Lehtiin kuten kuuluisaan Asimov´s Science Fictioniin, Clarkesworldiin tai Interzoneen voi tarjota tekstiä kuka tahansa englanniksi kirjoittava. Nämä lehdet yleensä myös maksavat teksteistä, Asimov's ilmeisesti sanamäärän mukaan. Englanninkielisiä kirjoituskilpailuja on paljon, muun muassa rahakas Writers of the Future vuosittain, joskin kannattaa huomata L. Ron Hubbard -kytkös.

(jatkuu...)

Friday, March 21, 2014

Fitness-vartaloita ja keinokuituja

Olen jatkanut törmäilyäni fitness-ihmemaassa. Tänään olin muuten ihan kelpo spinning-tunnilla, mutta olen hieman flunssainen ja huhkimisesta tuli todella huono olo. Marssin jälkeenpäin suihkuun kaikki tamineet päällä ja kaupan kassalla naputtelin pin-koodini kolme kertaa väärin. Tampereella on surkea ilma ja vettä sataa vaakasuoraan, tällaisena päivänä jos joskus ymmärtää, että suomalaiset suosivat sisäliikuntaa.

Mitäs muuta... Kuntokeskuksessani oli taannoin avoimet ovet, mutta mies ei halunnut lähteä mukaan ja hän on ainoa "kaveri", jonka keksin, joka voisi tulla kanssani treenaamaan. Avoimien ovien päivä ei näyttänyt olevan kovin suuri menestys, ilmeisesti lauantaisin ihmisillä on muuta tekemistä, kuten käydä tila-autolla kaupassa täyttämässä ostoskärryjä lapsilauman kera ja vinguttelemassa s-etukortteja. Jumpassa ei ollut kuin muutama ihminen, mutta ilmaiseen kehonkoostumuksen mittaukseen kiemurteli pitkä jono. En ole varma, mutta veikkaan, että siellä mitataan kuinka suuri osuus kehosta on lihasmassaa ja kuinka suuri osuus rasvaa.

Rasvaprosentista pääsenkin tämänkertaiseen ihmettelyn aiheeseen. Siis fitness-ulkonäköihanteeseen. Sinänsä fitness-kauneusihanne on terveellisempi kuin huippumuodin äärimmäinen laihuus takavuosina. Jossakin vaiheessa ylen terveen ulkonäön tavoitteleminen johtaa, no, kummallisen näköiseen lopputulokseen.

Otetaan nyt vaikka rusketus. Monet kuntokeskukseni ohjaajista ovat niin kovin, kovin ruskettuneita, että en sellaista en ole Suomessa ennen maaliskuussa nähnyt. Kuntokeskusessa on solarium, jota he epäilemättä käyttävät. Ruskettunut iho tekee loppusilauksen lihaksikkaille käsivarsille, kun lihasten ääriviivat erottuvat paremmin. Hampaat näyttävät valkoisemmilta ja niin edelleen. Mutta mitään terveydellistä tai kuntoiluun liittyvää syytä sinänsä ruskettamiselle ei ole, sitä tehdään vain ulkonäkösyistä.

Toinen ihmettelemäni asia on pyykkilautavatsa. Mainoskuvissa naiset korostavat litteää vatsaansa pukeutumalla pikku pikku treenitoppeihin. Esimerkiksi näin:

Tässä kuvassa naisella on lapsetkin mukana osoittamassa, että raskaus ja imetys eivät ole tekosyy. Tekosyy mille? Sille, että ei ole litteää vatsaa? Kuka välittää, onko jollain litteä vatsa vai ei? Minulla on jostain syystä litteä vatsa, kaikki pyöreys on alavartalossa, mutta kun nyt yleensä minulla on kuitenkin vaatteet päällä niin eihän se edes näy.

Ja napapaitaa en käytä. Piste. Baletissa meillä oli aina puku. Siis ei siinäkään kangasta paljon ole, mutta napa ei näy. Minusta on jotekin hupsua, että aikuisella naisella näkyy napa. Uimaritkin käyttävät pukua, joka toki paljastaa usein selän. Suurimmalla osalla naisista on käsittääkseni alavatsa aina vähän pyöreä. En tiedä, onko pyykkilautavatsan tavoitteleminen sen järkevämpää kuin taannoin tikkureisien, ehkä ei.

Fitness-vaatteet on yleensä valmistettu jostakin teknisestä kuidusta. Värit ovat kirkkaat, jopa räikeät. Ne korostavat ylenmääräistä tsemppaamisen ja pirteyden tunnelmaa, joka salilla pyritään saamaan aikaan. Minulla on salilla ja jumpissa puuvillainen t-paita, voimisteluhousut ovat toki jotain polyamidi-elastaanisekoitusta, jotta ne kestäisivät lukuisat pesukerrat. Minusta ne vaatteet ovat rumia, mutta tämä on varmaan myös maku- ja tottumuskysymys. Baletissa vaihtoehtoja oli vähän: vaaleanpunainen, puuterin värinen, valkoinen ja... no, lisää vaaleanpunaista. Tuskin suurin osa yli viisivuotiaista pitää niitäkään lempiväreinään.

Vielä yksi juttu, jota ihmettelen: ryhmäliikuntatunneilla on yleensä aina jokin englanninkielinen nimi. Tanssi on dance, jumppa on shape tai cardio tai jotain muuta, venyttely on stretching. Miksi? Onko se kynnyksen madaltamiseksi, jotta muut kuin suomea puhuvat löytäisivät helpommin tunnille? Jotenkin epäilen.

Mutta toki joka lajissa on oma kulttuurinsa. Baletin liikkeet on nimetty ranskaksi ja ranskankielisiä nimityksiä niistä käytetään, oltiinpa missä päin maailmaa hyvänsä. Tuskin fitness-lajeissa on nimeämiskulttuurille mitään sen kummempaa syytä kuin perinne. Koko sana, "fitness", kuulostaisi pöljältä suomeksi. Vai kuka muka menisi terveyskeskukseen jumppaamaan, en minä ainakaan.

Fitness-maailmaan tutustuminen jatkuu...

Sunday, March 9, 2014

Mitä varten salilla käydään

Liityin kuntoklubiin. Aikaisemmista liikuntaharrastuksista voin sanoa, että sellaisia ei ole ollut. Olen käynyt tanssitunneilla ja tullut liikkuneeksi siinä kaupan päälle. Vuoden vaihteessa huomasin kuitenkin olevani siinä tilanteessa että en pystynyt enää järjestelemään muuta niin sanottua elämääni tanssitreenien mukaan. Kävin siis tutustumassa läheiseen kuntokeskukseen.

Ajattelin, että tutustumiseen kuuluisi kuntosalilla treenailua tai vaikkapa ilmainen tai alennushintainen ryhmäliikuntatunti. Minua vastassa kuntokeskuksessa oli myyjä. Hän esitteli minulle keskuksen tilat: avara, asiallinen sali, jossa on paljon laitteita lämmittelyyn ja voimailuun, pari ryhmäliikuntastudiota, spinning-sali ja kahvila. Pukuhuoneissa on saunat ja solarium, jota en ole nähnyt kenenkään käyttävän.

Allekirjoitin sopimuksen, joka tuntui melkein mutta ei ihan sopimukselta paholaisen kanssa. Sopimuksen mukaan maksan kuntokeskuksen jäsenyydestä kuukausimaksua. Se ei ole enempää kuin maksoin tanssitunneista, itse asiassa vähemmän.

Liittymiseen kuului kaksi ohjauskertaa personal trainerin kanssa. Se tarkoittaa, että uusi asiakas saa ohjausta tietyn lihasryhmän tai tietynlaisten kuntosalilaitteiden käytössä. Siinä liikesarjoja toistettaessa personal trainer juttelee mukavia ja sanoo hyvä Saara. Tapaamisten lopuksi PT (kuten personal trainer lyhennetään) ehdotteli keskuksen ohjauspakettia, josta kieltäydyin, koska minulla ei ole varaa.

Muuten liittymisestä ei koitunut erityisiä kuluja. Jouduin ostamaan sisäliikuntakengät, joita minulla ei ollut valmiiksi ja jotka maksoivat noin neljäkymppiä. Ostin myös pukuhuoneen kaappiin lukon jonka hukkasin heti ensimmäisen kerran jälkeen. Salissa ja pukuhuoneissa soi kaupallinen radiokanava, jolla popin lomassa mainostetaan silikonirintoja ja puhdistavaa, vihreää teetä. Pukukaappien sisäpuolella mainostetaan kuntokeskuksen kampanjoita.

Sali

Olen tottunut käymään harrastuksessa säännöllisesti, joten treenaamisen aloittaminen ei tuottanut vaikeuksia. Toisin sanoen rutiini oli jo muodostunut valmiiksi. En ryhdy luettelemaan vanhoja (lieviä) vammojani mutta todettakoon, että olen oppinut ottamaan omat rajoitukseni huomioon. Kuntokeskuksen suihkutilojen vaaka osoittaa normaalipainoa ja oma arvioni on, että lihaskuntoni on suht hyvä, joskaan hapenottokyky ei ole kummoinen. Baletissa ei saa helposti aerobista harjoitusta. Kuntokeskukseen kuljen pyörällä (5 minuuttia alamäkeen).

Kuntokeskukseni tarjoaa monenlaisia ohjattuja ryhmäliikuntatunteja. Ohjaajalla on headsetti, johon hän puhuu ohjeita jumputtavan musiikin päälle. Hän säätelee ohjauspaneelista musiikin voimakkuutta ja muun muassa valaistusta ja ilmastointia. Ohjaajat ovat pirteitä ja lihaksikkaita ja hihkuvat ja kannustavat jumppareita osallistumaan.

Ensimmäisen kuukauden ajan kävin kokeilemassa erilaisia tunteja. Fitball-tunnilla istutaan ison jumppapallon päällä, välillä nostellaan käsipainoja ja välillä heilutellaan sitä palloa ilmassa. Tanssillisilla tunneilla hetkutetaan ja jorataan. Ehkä enemmän vielä pidän ihan perinteisestä aerobicista. Mikään kokeilemani laji ei ole ollut vaikea, paitsi pilates, jota minun nopealla ja pinnallisella hengitykselläni on vaikea saada toimimaan.

Spinning tarkoittaa ohjattua kuntopyöräilyä amfiteatterin muotoisessa salissa. Ensimmäisellä kerralla en hoksannut, miten vastusruuvi toimii ja putosin pari kertaa polkimilta. Ohjaaja huudatti musiikkia ja välillä sammutti valot, jolloin yläpuolellamme loisti jonkinlainen tähtitaivas. Hän puhui myös erilaisista tasoista joilla poljettiin, vasta seuraavalla kerralla hoksasin, että hän tarkoitti sykemittarin asteikkoa eikä mitään pyörän säätöä. Jalkaterät tulivat treenistä vähän kipeiksi ja ohjaaja suositteli, että jos paljon käyn, kannattaisi hankkia sisäpyöräilykengät. Sellaisiakin siis on olemassa.

Järki

Kuntokeskuksessa käyminen on helppoa mukavaa, ei tarvitse juosta tuulessa ja loskassa. Keskuksessa on aina valoisaa ja lämmintä. Asiakaspalvelija on keittänyt kahvia ja lapsen voi jättää hoitoon leikkihuoneeseen. Salilla treenataan itsenäisesti: ei lukujärjestyksiä, ei opettajaa, ei koreografioita muistettavaksi. Musiikki on helppoa purukumia ja juoksumatolla voi katsella monitoreista jotakin neljästä televisiokanavasta, jotka ovat alati päällä.

Kuntoilussa puhutaan paljon Tavoitteista. Paitsi, että minulla ei ole tavoitteita, ei niitä ole minusta kuntoilussa muutenkaan. Se on ollut kaikkein vaikein asia yrittää opetella: hyväksymään se, että tässä hölkätään juoksumatolla tai poljetaan crosstrainerilla ei-mihinkään. Jumppa ei ole ilmaisua eikä kauden päätteeksi valmistella esitystä. Puhuin tästä kaverin kanssa kuntokeskuksen saunassa. Hän ratsasti aikoinaan kilpaa ja sanoi alkuun miettineensä ihan samaa: liikunta vain sen itsensä tai oman hyvinvoinnin vuoksi tuntui pointittomalta.

Mutta käynpähän kuitenkin. Kun muu elämä on helposti suoritteiden perässä juoksemista, yritän opetella tekemään yhden asian vain huvikseni. Kuntosalilla se on helppoa, koska siellä on vaikeaa ottaa itseään tosissaan. Kun kaiuttimista huutaa Cotton Eye Joe ja jumppari juoksee ympyrää ryhmäliikunnanaohjaajan hoputtaessa ja virnuillesssa kuin mieletön ei kontrasti balettiharrastukseen voisi olla suurempi. Salilla käymisessä ei ensin ole mitään järkeä, sitten siihen tottuu. Monta ryhmäliikuntamuotoa on sitä paitsi vielä kokeilematta. Ehkä hurahdan johonkin - tai sitten en. Ja sekin on ihan hyvä.