Palasin kirjailijaliiton eilisestä
jäsenseminaarista. Seminaarin aiheena oli kirjailijan ja kustannustoimittajan suhde, mutta keskustelu kääntyi loppua kohden koskemaan myös yleisemmin kirjailijan ja kustantajan suhdetta. Monista puheenvuoroista kuulsi läpi se, miten yksinäiseksi moni kirjailija kokee itsensä kustantajan kanssa.
Monet kirjailijat ovat valitelleet sitä, että myyvimmät kirjailijat pääsevät myös kustantamossaan parhaiten esille, esimerkiksi libristitilaisuuksiin puhumaan kirjoistaan kauppiaille. Ja toisin päin, tunnetuimmat myyvät parhaiten. Tilaisuudessa eräs kirjailija kertoi, että kustannustoimittaja ei ollut puolentoista vuoden jälkeenkään kommentoinut käsikirjoitusta, toinen totesi, että kustantajaa ei ole ensinkään, vaan kirjailija joutuu kiertämään kerjuulla talosta taloon.
Kirjailijat ovat rohkeita, yksittäiset kirjailijat henkilöinä ja tekstiensä kautta, kirjoissaan. Sen sijaan porukkana kirjailijat muodostavat pelokkaan ryhmän. Ei ole helppoa olla rohkea, kun todellisuus on mikä on. Kirjailijat ovat riippuvaisia kustantajistaan, tai julkisuudesta, tai kriitikoiden (tai apurahatahojen) arvostuksesta. Toisaalta: kun ei ole mitään hävittävää, on helppo toimia.
Ajatellaanpa näin: Kirjailijat ovat aikuisia, itsemääräämiseen kykeneviä henkilöitä. He eivät ole avuttomia valittajia, jotka odottelisivat kotona, että puhelin soisi ja Otavan autonkuljettaja tulisi viemään kutsuille. He löytävät esilukijoita kirjoittajayhteisöistä, verkosta ja reaalimaailmasta. He lähtevät joskus ulos.
Voimme odottaa vaikka maailman tappiin, että Kulttuuri nostettaisiin yhteiskunnassa elämän arvoista tärkeimpien joukkoon ja ihmiset jonottaisivat runoilijoiden kirjoja, kuten laulussa. Kuitenkin olen vähän sitä mieltä, että jos on paha olla, niin se tarkoittaa, että väärässä paikassa. Sitten pitäisi vain löytää se oma paikka.
Jos haluaa kirjoittaa niin kirjoittaa. Kannattaa olla rehellinen itselleen. Jos en luo mestariteosta tai kehitä omaa ääntäni, niin se ei ole maailmalle mikään ongelma. Ei minun visiotani tai taidetta kukaan ole tilannut tai kukaan ei jää mistään paitsi, jos sitä ei ilmaannu. Se on hyvä tiedostaa myös.
Suurelta osalta kirjailijoista ei edes kustantaja odota henkeään pidätellen seuraavaa teosta. Kustantamo ei useimmille kirjailijoille ole mikään rakastava vanhempi, joka poikasestaan huolehtii. Mutta ei sen minusta välttämättä pidäkään olla. Kustantaja julkaisee kirjoja. Kustantamon ja kirjailijan sitoo yhteen kustannussopimus, joka on liikesopimus. Ei siinä rakkaudentunnustuksia vaihdeta, vaan yritetään kustantaa kirjallisuutta. Kirja ja teksti ovat se mikä merkitsee, eivät kirjailijan epävarmuuden tunteet tai se, muistaako kustantaja lähettää syntymäpäiväkorttia.
Hyvään kustannustapaan kuuluvat peruskäytöstavat ja inhimillinen kohtelu, samoin se, että kirjailijalle maksetaan (eikä toisin päin). Kustantaja hoitaa sopimukset ja maksut ajallaan ja seisoo kirjailijansa takana julkisuudessa. Mutta missä mielessä kustantajan pitäisi kulkea vierellä, sitä en tiedä. En ehkä ymmärrä kustannustoimittajaan takertumista tai sitä, että oltaisiin mustasukkaisia kustantajan huomiosta.
Ja hyvähän minun on toisaalta puhua. Fandomin kirjoittajilla on koko tämä kirjoittajayhteisö ympärillä. Perhe kannustaa ja mieskin useimmiten. Tai ainakin piiskaa kirjoittamaan, on sekin jotain. Minun ei sillä tavalla tarvitse kokea sellaista syvää yksinäisyyttä tai osattomuuden tunnetta kuin jotkut tuntevat. Eivätkä ne lahjakkuus tai äly kirjailijaa noilta tuntemuksilta suojele, päinvastoin.
Kuten ystäväni totesi, täällä fandomin ankkalammikossa meillä on kaikki nämä lehdet ja tapaamiset ja leirit ja yhteisöt ja projektit. Mutta mistäpä samanlaisia mahdollisuuksia löytäisi noin yhtäkkiä, jos olisi vaikka kuusikymppinen dekkaria väsäävä äijä. Toivottavasti joku hyvältä tuntuva paikka kuitenkin.
Kirjoittajayhteisöllisyys suojelee, mutta se vie myös aikaa. Jos minäkin haluaisin vain viljellä omaa sanataidettani niin enhän minä silloin missään osuuskunnassa toimisi ja käyttäisi kaikkea tätä aikaa muiden tekstien lukemiseen ja toimittamiseen. Traagisin tilanne on niiden kannalta, jotka eivät mitään muuta haluaisi kuin kirjoittaa omaa tekstiä tai runoilla ja olla yksin. Nämä kirjailijat eivät lue tai kommentoi toisten tekstejä, sillä se aika olisi heidän omalta luomiseltaan pois.
Kyllä minä senkin ymmärrän, omalle kirjoittamiselle on pakko itse ottaa se aika, kukaan ei sitä muuten tule myöntämään. Mutta yksinäisen taiteilijan osa on traaginen jo valmiiksi. Kustantamisen kriisi ei sitä enää pahemmin syvennä.
