Tuesday, August 14, 2018

Miksi kirjailija käy coneissa? (Kirjailija & conit 2/2)

Conit ovat fanien tapahtumia, jotka keskittyvät esimerkiksi kirjallisuuteen, sarjakuvaan, elokuviin, peleihin tai yleensä populaarikulttuuriin. Coneissa on tyypillisesti kunniavieraina tunnettuja kirjailijoita, paljon puheohjelmaa kuten paneelikeskusteluja, naamiaiset, luentoja ja työpajoja. Iltaisin pidetään bileitä.

Käsittelen tai sivuan tässä kirjoituksessa kotimaista Finnconia, ruotsalaista Sweconia sekä kansainvälistä Worldconia. Viimeiseksi mainittu järjestettiin ensimmäistä kertaa Suomessa vuosi sitten (lue edellinen postaukseni Helsingin Worldconista 2017 täältä). Pyrin vastaamaan kysymykseen, miksi kirjailijan kannattaa käydä coneissa, tai ainakin harkita osallistuvansa niihin.

Finncon on suomalainen tieteis-, kauhu- ja fantasiakirjallisuuden ystävien kokoontuminen, jossa keskustellaan kirjoista ja harrastetaan yhteistä asiaa eli toisin sanoen spekulatiivista fiktiota. Se on myös yksi suurimmista vuosittain järjestettävistä eurooppalaisista tieteiskulttuurin tapahtumista. Tyypillisesti Finnconissa on yhdestä kahteen ulkomaista kirjailijavierasta (tänä vuonna Lauren Beukes Etelä-Afrikasta) sekä yksi kotimainen kirjailija (tänä vuonna Maria Turtschaninoff) kunniavieraana, sekä akateeminen- ja/tai fanikunniavieras. Conit järjestetään vapaaehtoisvoimin. Turun Finnconissa heinäkuussa 2017 oli kolmisentuhatta osallistujaa.

Viime vuosina taiteilijajärjestöt ovat nostaneet keskusteluun sen tärkeän seikan, että kirjailijoiden ja taiteilijoiden pitää muistaa periä työstään palkkio. Mikä siinä sitten on niin hienoa, että pitää mennä coniin ilmaiseksi esiintymään, tai jopa maksaa siitä lystistä? Mikä kirjailijan vetää coneihin?

Conit tuovat karnevalistisuutta kirjallisuuteen muun muassa osallistujien arkisesta työasusta poikkeavan pukeutumisen ansiosta. Kuva: Olli Koskinen

Kirjallisuus pääosassa

Itselleni coneissa käyminen on luonteva osa tieteiskulttuurin harrastamista. Olen aloittanut coneissa käymisen jo ennen kirjoittajauraani, ja etenkin Suomen tieteiskirjoittajien jokavuotinen ohjelma eli niin sanottu Finnconin Kirjoittajaperjantai on ollut minulle tärkeä kirjoittajakoulu. Olen myöhemmin lisäksi ollut järjestämässä Finnconien puheohjelmaa vuosina 2011, 2012 ja 2016. Conit ovat meillä usein myös perheen kesälomareissuja.

Kun jotkut lapset pääsevät Särkänniemeen, minun lapseni pääsee Finnconiin – koko viikonlopuksi. Oi onnea. Kuva: Olli Koskinen

Parasta tapahtumissa on osallistujien innostus tieteis- ja fantasiakirjallisuutta kohtaan. On ihan eri asia puhua täyteen ahdetulle luentosalille vaikkapa urbaanista fantasiasta kuin höpistä kirjamessujen perälavalla kahdelle ja puolelle kuulijalle, joista yksi on oma äiti. Finnconista löytyvät omistautuneimmat lukijat, parhaat yleisökommentit ja fiksuimmat panelistit (hah!). Ammattilaisia ja harrastajia ei erotella, vaan ihmiset ovat kokoontuneet saman asian äärelle.

Paras tapa tutustua uusiin ihmisiin on osallistua kirjoittamista ja kirjallisuutta käsitteleviin paneeleihin. (Joskus saliin mahtuminen voi kiinni siitä, että istuu itse siinä paneelissa.) Coneissa myös myydään kirjoja, ja kustantamot ovat siellä esittäytymässä myyntipöytiensä kautta. Epävirallisessa ”käytäväohjelmassa” saa tavata toisia kirjoittajia, ikään kuin omaa heimoaan. Monta tärkeää keskustelua on käyty Finnconin lauantai-illan bileissä, tummuvassa kesäillassa.

Miten ohjelmaan pääsee mukaan?

Ohjelmaan pitää yleensä ilmoittautua itse. Tästä on jonkin verran epäselvyyttä niiden kirjoittajien ja kirjailijoiden keskuudessa, jotka eivät hengaa tiiviisti fandomissa eli suomeksi sanottuna harrastajakunnassa. Conit julkaisevat yleensä verkkosivuillaan ilmoittautumislomakkeen hyvissä ajoin ennen tapahtumaa. Hyvä ohjelmailmoittautuminen on esimerkiksi tällainen:

”Olen kirjailija Maija Jäärä. Olen kiinnostunut keskustelemaan kansanperinteen vaikutuksesta suomalaisessa kauhukirjallisuudessa (tms.). Hyvä keskustelija tästä aiheesta olisi myös kirjailija Mikko Töttö. Tarvittaessa voisin vetää myös paneelikeskustelun aiheesta.”

Ei-niin-hyvä muttei huonokaan ohjelmailmoittautuminen on tällainen:

”Olen kirjailija Harri Huu. Minulta ilmestyy kesällä fantasiasarjan kolmas osa Kääpiökerojen sotavaltias. Olen kiinnostunut kertomaan kirjastani ja omasta kirjailijantyöstäni tämän kesän conissa.”

Ihan isointa salia parhaaseen aikaan lauantai-iltapäivänä ei ehkä irtoa, mutta pääset ainakin kääpiöpaneeliin juttelemaan muiden mukavien kääpiökirjailijoiden kanssa.

Huono ohjelmailmoittautuminen (joskus näitä tulee ulkomailta) on tällainen:

”Edustan tv-sarjan tähteä Mickey Neverheard, tunnettu esimerkiksi sivuosista Battlestar Billionsissa ja Vampyyriaikakirjojen syyläisenä noitana. Hän tulee mielellään vieraaksi coniinne, jossa hän voi esiintyä esimerkiksi maksullisissa valokuvausessioissa fanien kanssa tai jakaa nimmareita.”

Parhaat coniesiintyjät ovat sellaisia, jotka ovat lukeneet lajista jotakin muutakin kuin oman tuotantonsa ja Susan Cooperin Pimeä nousee -sarjan joskus ala-asteella hämärällä 80-luvulla. Finnconin ohjelmatiimi tekee myös omaa esiintyjähankintaa, mutta jos et tiedä varmasti olevasi kutsuttavien vieraiden listalla ykkösenä, kannattaa olla itse yhteydessä. Ensi vuonna Finncon järjestetään Jyväskylässä 5.–7. heinäkuuta 2019.

Tasa-arvoinen osallistuminen?

Useimmista ulkomaisista tapahtumista poiketen Finncon on kävijöille ilmainen. Vaikka tapahtuma olisi kuinka pääsymaksuton, kirjailijat voivat olla eriarvoisessa asemassa sen suhteen, kuka tulee lähempää, kuka kauempaa, ja kenellä on varaa maksaa matkoista ja yöpymisistä.

Finncon on kiertävä tapahtuma, eli se järjestetään vuorovuosin eri kaupungeissa, käytännössä Helsingissä, Tampereella, Turussa tai Jyväskylässä. Voi toivoa, että ainakin johonkin kaupunkiin on lyhyempi matka (pohjoissuomalaiset eivät tosin tästä kauheasti hyödy). Finnconiin voivat ulkopaikkakuntalaisetkin osallistua myös vapaaehtoisena työvoimana eli vänkäreinä ja järjestää esimerkiksi ruokailut tai jopa majoituksen tätä kautta.

Periaatteessa Finnconista ei makseta kenellekään kulukorvauksia esimerkiksi matkoista tai majoituksesta. Käytännössä aina on pystytty järjestämään jotakin, jos tarve on ilmennyt. Osallistuminen kysyy tällöin aktiivisuutta ja yhteydenottoa järjestäjiin. Tampereella on esimerkiksi majoitettu venäläisiä scififaneja (joille ruplan kurssi tuotti maksuvaikeuksia) ylioppilasasuntolan kerhotilaan ja vänkäreitä taiteilijayhdistyksen toimistotiloihin. On järjestetty kimppakyytejä. Ylipäätään kotimaisten conien järjestäjät ovat ihmisiä, jotka ymmärtävät, että kaikki osallistujat eivät pysty venymään VR:n lipunhintojen tai kalliiden hotelliöiden maksamiseen.

Aarteita ja muistoesineitä kesältä 2018. Kuva: Saara Henriksson

Mistä rahkeet ulkomaille?

Coneissa käyminen ulkomaita myöten on kallis harrastus. Worldconin vakituiset kävijät ostavat tavallaan jäsenyytensä kaksi vuotta aikaisemmin, jolloin jäsenyydestä vasta kisataan. Äänestysmaksun saa muuttaa lisämaksulla varsinaiseksi osallistumismaksuksi. Näin säästää vuosien kuluessa satoja euroja. Worldconissa myös ne fanit, jotka ovat aliedustettuna esimerkiksi ihovärin (ihan totta!) takia, ovat voineet hakea maksuvapautusta.

Tai sitten voi matkustaa johonkin lähemmäs. Naapurimaan Swecon on Finnconia pienempi tapahtuma, mutta sielläkin kunniavieraat ovat parasta A-luokkaa, ja tähänkin coniin ostetaan erikseen jäsenyys. Sweconissa on välitön tunnelma ja hyvä meininki. Ensi vuoden Swecon eli Replicon järjestetään 14.–16.6. Västeråsissa.

Pohjoismaisilla faneilla on mahdollisuus matkustaa erityisen fanirahaston turvin toiseen maahan coniin. Joka vuosi valitaan niin sanottu NOFF-edustaja, jolle kerätään hyväntekeväisyyshuutokaupassa varat pohjoismaiseen coniin matkustamista varten. Tänä vuonna Sweconissa eli Fantastikassa Tukholmassa Suomea edusti Rinna Saramäki.

Sitten ovat ihan ammattitaiteilijoiden apurahat. Minä ja puoliso olemme hakeneet ja saaneet matkakorvauksia ruotsalaiseen Sweconiin esimerkiksi KIDE-rahastosta (yksityisen kopioinnin hyvitysmaksurahasto). Myös Taiteen edistämiskeskus ja Suomen Kulttuurirahasto myöntävät matka-apurahoja taiteilijoille. Where there’s a will, there’s a way.

Lopuksi

Conit eivät ole kaikkien kirjailijoiden juttu. Vähintään ne vievät matkustamisineen osallistujilta paljon voimia ja työaikaa, rahasta puhumattakaan. Kuitenkin verkostoitumiseen, hauskanpitoon ja oman alan ihmisten kanssa turisemiseen conit ovat omiaan. Mikäli tätä kirjoitusta lukee joku coniin vielä uskaltautumaton spefi-kirjoittaja, kannustan vähintään pistäytymään, mikäli jokin con paikkakunnallasi järjestetään!

***

Worldcon 75 – vuosi myöhemmin (Kirjailija & conit 1/2)

Tämän vuoden Worldcon alkaa kolmen päivän päästä Kaliforniassa, San Josessa. Se tarkoittaa, että suomalaisen fandomin suurponnistuksesta eli Helsingin kaikkien aikojen ensimmäisestä Worldconista on vierähtänyt vuosi. Hurraa hienolle saavutukselle! Osallistujia Helsingin Worldconissa 2017 oli yli seitsemän tuhatta. Kunniavieraina olivat kirjailijat John-Henri Holmberg, Nalo Hopkinson, Johanna Sinisalo ja Walter Jon Williams.

Worldcon (virallisesti The World Science Fiction Convention) on alan ”kovan ytimen” suurin vuosittain järjestettävä kansainvälinen tapahtuma. Worldconissa jaetaan myös alalle tärkeät Hugo-yleisöäänestyspalkinnot. Siinä missä Finncon on ilmainen tapahtuma, Worldconiin osallistumisesta joutuu maksamaan – ja kunniavieraita lukuunottamatta kaikki maksavat. Konferenssiin nimittäin hankitaan jäsenyys, joka oikeuttaa esimerkiksi äänestämään World Science Fiction Societyn elimissä. Rankkaa! Kokoukset ovat kuitenkin pieni osa tapahtumaa, joka tarjoaa lähinnä ja enimmäkseen ohjelmaa ihan tavalliselle SFF-yleisölle.

Worldconissa ohjelmaan pääseminen oli himpun verran vaikeampaa kuin Finnconissa, piti hypätä määrättyjen vanteiden läpi (suomeksi: täyttää melko yksityiskohtainen lomake, jossa kysytään esimerkiksi esiintymiskokemusta). Ja tietysti piti vähintään ymmärtää englantia, tuota fandomin ja maailman lingua francaa. Tästä huolimatta osallistuin viime vuonna Worldcon 75:ssa neljään paneeliin, joista kolmeen vetäjänä.

Kuva: Markku Lappalainen

Suomalaiset kirjoittajat Worldconissa

Viimevuotinen Worldcon tarjosi kansainvälisille vieraille ennennäkemättömän tilaisuuden tutustua suomalaiseen spekulatiiviseen fiktioon ja sen kirjoittajiin. Samalla se tarjosi suomalaisille mahdollisuuden verkostoitua kansainvälisten kollegojensa sekä esimerkiksi scifi-lehtien toimittajien ja kustantajien kanssa. Tuntemani spefin kirjoittajakunta Suomessa alkoikin valmistautua Worldconiin jo paria vuotta ennen tapahtumaa.

Jokainen ymmärtää, että WSFS:n vuosikokouksen perimmäinen tarkoitus ei ole promota minkään tietyn järjestäjämaan kaunokirjallisuutta. On siksi vähän ongelmallinen lähtökohta pohtia sitä, miten suomalaiset kirjoittajat, he, jotka eivät ole vielä breikanneet kansainvälisesti, onnistuivat näkymään Worldconissa. Mutta ei se väärinkään ole. Kirjoittajat osallistuivat tapahtumaan omista lähtökohdistaan, ja Worldcon on iso tapahtuma, jossa näkyminen kiinnostaa monia erilaisia ryhmiä. Mainittakoon, että Kiina oli Helsingissä paikalla edistämässä oman ”scifipääkaupunkinsa” Chengdun tunnettuutta suurlähettilästä myöten.

Worldcon 75 oli nimittäin paitsi kansainväliselle järjestäjäkaartilleen, myös seuroille ja yksittäisille kirjoittajille iso ponnistus. Nyt vuotta myöhemmin vasta oikein tajuan, miten iso. Ensimmäisen kerran ajatus iski äskettäin heinäkuussa, kun olin matkalla Turkuun Finnconiin. Vuoden päätapahtuma tuntui kuin olisin ollut viikonlopuksi menossa kyläilemään tätini luokse, niin vähän paineita se aiheutti verrattuna vuoden takaiseen hullunmyllyyn.

Ensinnäkin antologiat. Olin mukana tuottajana Osuuskumma-kustannuksen käännösnovelliantologiassa Never Stop. Finnish Science Fiction and Fantasy Stories (Selected by Emmi Itäranta). Osuuskumma on tekijöiden omistama kustantamo, jossa hankkeiden rahoittajana toimivat jäsenet itse. Antologian kokoaminen, toimittajien hakeminen, tekstien valinta, kääntäminen, tarkastus ja taitto sekä kansien väliin ja painoon vieminen oli vuoden mittainen hanke. Lopulta vain muutama antologian viidestätoista kirjoittajasta hankki käännöksen ammattilaiselta, loput käänsivät tai kirjoittivat novellinsa itse englanniksi, tai joku tuttava käänsi. Siinä on monta työtuntia vierähtänyt.

Muita conissa ilmestyneitä englanninkielisiä suomalaisten tekstien antologioita olivat ainakin järjestäjätahon julkaisema ja kaikille rekisteröityneille jäsenille jaettu Giants at the End of the World (toimittanut Johanna Sinisalo ja Toni Jerrman), Boundaries and Other Horror Stories from Finland (toimittanut Matti Järvinen) sekä The Self-Inflicted Relative (Osuuskumman julkaisema raapale- eli sadan sanan tarinoiden kokoelma).

Toiseksi, muut pienjulkaisut. Osallistuin Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien lehden englanninkielisen erikoisnumeron Cosmos Penin tekemiseen artikkelilla suomalaisen spekulatiivisen fiktion kansainvälistymisestä vuosina 2012-2017. (Toivottavasti artikkeli tulisi joskus verkkoon luettavaksi, mutta jos lehteä ei tullut conista hankituksi, sen saanee tilata Kosmoskynän verkkosivuilta.) Osuuskumma tuotti myös monisivuisen mainosliitteen kyseiseen lehteen. Paitsi seuroilla, Kirjakauppaketju Rosebudilla oli myös tapahtumassa oma julkaisunsa. Helsingin Scence Fiction Seura tuotti Finnish Weird -lehden numeron, joka sisälsi muun muassa kirjailijahaastatteluja ja fiktiota englanniksi käännettynä.

Kolmanneksi, oma suomenkielinen tuotanto. Mainitsinko jo, että kolmas romaanini Syyskuun jumalat ilmestyi parahiksi conissa?

Noin muuten osuuskummalaiset osallistuivat tapahtuman ennakkorummuttamiseen, järjestelivät Never Stopin ja The Self-Inflicted Relativen julkistamistilaisuutta, valmistelivat omia ohjelmanumeroitaan, päivittivät nettisivujaan, ompelivat pukuja, vähintään etsivät käyntikorttejaan laatikoiden pohjalta tai tilasivat uusia… Myös rahallinen panostus monella kirjoittajalla oli merkittävä.

Oma osallistumiseni ennakkovalmisteluihin kanavoitui ensisijaisesti Osuuskumma-kustannuksen kautta, mutta suomalaisilla kirjoittajilla oli monia muitakin projekteja. Mainittakoon #worldconkirjakeiju-tempaus, jossa kirjailijat jättivät signeerattuja tekijänkappaleitaan Messukeskuksen alueelle onnekkaiden lukijoiden löydettäväksi, sekä Worldcon Book Babies -näyttelypöytä, jolle koottiin tuoreeltaan ilmestyneitä opuksia kävijöiden selailtavaksi.

Kuva: Saara Henriksson

Ponnistusten satoa

Hyvällä syyllä voi näin vuotta myöhemmin kysyä: kannattiko satsaus? Entä vastasiko Worldcon 75 suomalaiskirjoittajien korkeita odotuksia? Kysyin asiaa muutamalta kollegaltani, joiden säkenöivästä presenssistä saimme nauttia conissa. Nämä mainiot kollegat olivat mukana järjestämässä jotakin ohjelmaa tai tempausta, tai he olivat mukana conia varten tuotetuissa julkaisuissa.

Yleinen anti

Conin parhaana antina nähtiin verkostoituminen kansainvälisten toimijoiden kanssa. Pitkän linjan scifi-vaikuttaja on sitä mieltä, että Worldcon osoitti, ettei muualla maailmassa olla sen ihmeellisempiä: ”Meidän Finnconissa on yhtä hyvä pöhinä ja ihmisillä tietotaitoa. Nuorille kokemus on varmasti myös kasvattava, jos ja kun on päässyt esiintymään amerikanihmeiden kanssa.”

Hyvänä antina nähtiin myös Worldcon-organisaatioon tutustuminen ylipäätään sekä muihin kirjoittajiin tutustuminen. Yksi vastaajista arvioi, että Suomen ja suomispefin (ja yhteisön) yleinen näkyvyys ja uskottavuus nousivat etenkin Atlantin toiselta puolella. Tietenkin mainittiin myös mahdollisuus nähdä ja tutustua isoon määrään (kansainvälisesti) tunnettuja scifi- ja fantasiakirjailijoita.

Helsingin Worldconia kiitettiin hienosti järjestetyksi tapahtumaksi.

Henkilökohtainen anti

Yleisin vastaus osallistujilla oli kokemus, että kiva tapahtuma, mutta ei hirveästi mitään ammatillista etua. Ainakaan perinteisessä mielessä, eli julkaisujen saamisessa läpi uusilla markkinoilla. Pitkän linjan kirjoittaja sanoo, että tämä oli täysin odotusten mukaista. ”Eihän näistä yleensä mitään konkretisoidu, muuta kuin hyvää mieltä. Ja tietoisuus siitä, että on tehnyt asioiden eteen jotakin.”

Toinen vastaaja arvioi, ettei tapahtuma ole poikinut ammatillisella rintamalla mitään, minkä voisi katsoa conin ansioksi. Tunnettuutta se on lisännyt lähinnä muiden kirjoittajien keskuudessa. Toisaalta eräs vastaaja kertoo conin tuoneen kontakteja, näkemystä alaan ja itse tapahtumaan sekä näkyvyyttä. Vuosi on kirjallisuuden alalla lyhyt aika mitata todellista vaikutusta, ja esimerkiksi eurooppalaiset pienkustantajat tekevät hienoa ruohonjuuritason työtä muunlaisten teosten kuin anglosaksisten megamenestysten tarjoamisessa lukijoille.

Itselleni jäi hyvä mieli, kun tapahtuman jälkeen yhdysvaltalaisen verkkolehden päätoimittaja otti yhteyttä ja kyseli reprint-oikeuksia Never Stopissa ilmestyneeseen novelliini. Pettymys oli sitä suurempi, kun tekstin lähetettyäni ja palkkiolomakkeen täytettyäni sain muutamaa kuukautta myöhemmin kuulla, että lehti oli kaatunut, periamerikkalaiseen tapaan julkaisun nimeen liittyvän oikeudellisen kiistan takia. Huono tuuri!

Ensi kerralla toisin?

Eniten vastaajat harmittelivat sitä, että conissa ei tullut juteltua vielä enemmän ulkomaisten vieraiden kanssa. Syynä olivat vastaajasta riippuen kiire, rohkeuden puute (ainakin allekirjoittaneella), kielitaito ja ihan tapahtumaväsymys. Itseäni jäi harmittamaan, etten uskaltanut tyrkätä Never Stop -antologiaa suoraan ison amerikkalaisen kustannustalon työntekijän käteen, kun olimme samassa paneelissa. Hän vaikutti niin tärkeältä ja kiireiseltä! Tai ehkä eniten harmittaa se, että aikataulusyistä en päässyt katsomaan Hugo-gaalaa.

Pitkän linjan spefi-vaikuttaja toteaa, että tuskin enää vartavasten itse tuottaa käännöksiä, koska se kortti on nyt katsottu: ”Käännöksien ostaminen ja julkaiseminen antologioissa ja lehdissä lienee kuitenkin ennen kaikkea harrastus. Alalla taitaa päteä se mikä muuallakin, eli pitää tuntea ihmisiä henkilökohtaisesti tai tehdä vaikutus kääntäjään [tullakseen käännetyksi, toim. huom.], ja kääntäjähän lukee tekstin alkukielellä.”

Osalle jäi tapahtumasta nälkä osallistua Worldconeihin jatkossakin. Ainakin kaksi kyselyyni vastannutta suomalaista kollegaa aikoo osallistua Dubliniin Worldconiin 2019, ja mahdollisuuksien mukaan myös muualla Euroopassa pidettäviin scifitapahtumiin. ”Tuntuu, että on tärkeää nähdä alan ihmisiä ihan livenä, ei heihin muuten pääse tutustumaan eikä saa tietää, mitä muualla tapahtuu.”

Osalla uteluihini vastanneista kirjailijoista on agentti, osa edustaa itseään. Uran kansainvälistämisen useimmat jättävät mieluiten ammattilaisten harteille. Eräs toteaa, että pitää itse huolta lähinnä somesta ja englanninkielisen verkkomateriaalin edustavuudesta, mutta antaa muuten agentuurin hoitaa ulkomaanasiat. ”Luotan ammattilaisten osaamiseen ja teen parhaani omalla tontillani.”

Minulle tapahtuma jätti kiinnostuksen kotimaisen spefin tunnettavuuden lisäämiseen ulkomailla yleensä. Siinä missä agentit kaupittelevat käännösoikeuksia omia kanaviaan pitkin sekä kansainvälisillä kirjamessuilla, con-julkaisut ovat lopulta fandomin sisäistä kulttuuritoimintaa. Sekin on oma iso maailmansa ja lukijakuntansa. Isojen kustantajien bisnes tehdään kuitenkin toisaalla.

Aika & raha

Aikaa kirjailijoilla kului valmisteluihin 2–3 työpäivästä kahteen–kolmeen kokonaiseen työviikkoon, rahaa paloi puolestaan muutamasta kympistä 500 euroon, ja tämä summa ei vielä sisällä osallistumista (vähintään 95 euroa viideltä päivältä) ja esimerkiksi matkoja, ruokailuja ja majoitusta. Jos kirjailijalla oli itsellään hallussaan tarvittavia taitoja, hän osasi esimerkiksi kääntää omia tai markkinointitekstejä englanniksi tai tehdä graafista suunnittelua, rahaa kului vähemmän.

Selvää on, että kaikilla ei ole mahdollisuutta tai halua vastaavien markkinointiponnistusten tekemiseen tai ”uraan satsaamiseen”. Tämä ei ole kuitenkaan millään tavalla pakollista, conista voi nauttia (ja hyötyä) ihan ilman ylimääräistä panostustakin. Ylipäätään aina kannattaa kysyä ja selvittää, miten pääsisi mukaan itselleen sopivimmalla tavalla. Minulle vastanneista kirjailijoista yhdelle oli kustantaja maksanut osallistumismaksun Worldconiin. Kysyminen ei maksa mitään.

Lopuksi

Näkyvyys korkean profiilin tapahtumassa voi aiheuttaa myös kateutta muissa kirjoittajissa. Tämän kirjoituksen tarkoituksena oli myös osoittaa, että Worldcon ei ole kuitenkaan se paikka, jossa uraa luodaan. Ehei. Coneissa täydennetään jo hankittua tietotaitoa, ura urkenee sitten ensisijaisesti oman työpöydän ääressä. Coniin osallistuvan kirjoittajan kannattaa puolestaan säätää odotukset kohdilleen, mitä tulee oman uran edistämiseen.

Itse en ole matkustamassa San Josehen tänä vuonna, mutta toivotan hyvää reissua ja mahtavaa conia kaikille sinne kohta suuntaaville tai jo matkalla oleville kirjallisuusfaneille.

LUE MYÖS SEURAAVA PÄIVITYKSENI AIHEESTA: MIKSI KIRJAILIJA KÄY CONEISSA?

- Worldconista kirjoitin blogiin tuoreeltaan raporttia elokuussa 2017.

- George R.R. Martinin hyvä kirjoitus siitä, miksi aloittelevan kirjailijan kannattaa kiinnostua Hugo-palkinnoista. (Jos ihmettelet, mitä ovat kirjoituksen lopussa mainitut Surullisen Koiranpennut, niin se tarkoittaa Hugo-äänestyksessä vaikuttanutta oppositiota, joka oli aktiivisimmillaan pari vuotta takaperin. Kaiken kaikkiaan kirjoitus on vilpitön ja valaiseva esitys siitä, mitä kirjallisuuspalkinnot voivat kirjoittajalle merkitä.)

Monday, July 9, 2018

Keskikesän päiviä

Heinäkuu on se armollinen kuukausi, kun sähköposti hiljenee. Kustantamot ovat kiinni, syksyn kirjat on pääosin tehty ja seuraavat valmistuvat vähitellen. Sää hellii riippumatossa lukevaa lomalaista. Puutarha saa villiintyä ympärillä.

Syyskuun jumalien ilmestymisestä on kulunut yksitoista kuukautta, vuoden kierto, kun hiljaista heinäkuuta ei lasketa. Arvosteluja on tippunut vähitellen, kritiikin palstatilan vähenemisen vuoksi lehdet julkaisevat niitä hitaasti. Nyt voi jo sanoa, mikä kirjan vastaanotossa on korostunut. Parhaiten lukijoille on jäänyt mieleen kaupungin, Budapestin, kuvaus.

"Budapestin kaupunki, sen rakennukset, kadut ja puistot, on teoksessa kuvattu niin elävästi ja yksityiskohtaisesti, että kaupunkia ajattelee yhtenä henkilönä", kirjoitti Kaisa Kurikka Turun Sanomissa 7. tammikuuta. "Romaani etenee melko verkkaan, mutta kasvaa vähitellen vaikuttavaksi läpileikkaukseksi kaupungin olemuksesta", arvioi puolestaan Jukka Koskelainen Helsingin Sanomissa 24. huhtikuuta. "Sateiden ja saasteiden nakertamaa, mutta ylimaallisen kaunista Budapestia kuvataan melankolisen runollisin vedoin", kuvaili Jani Saxell Kansan Uutisissa 27. lokakuuta 2017.

Syyskuun jumalista on tullut muutenkin ilahduttavaa palautetta. Kustantaja otti siitä pienen lisäpainoksen, siitä on kuulemani mukaan tekeillä äänikirja, ja mahdollisia kiinnostuneita ulkomaantahoja varten siitä on tehty jopa englanninkielinen näytekäännös.

Seuraavan romaanin käsikirjoituksen olen lähettänyt eteenpäin kustantajalle. Olo on samalla helpottunut ja jännittynyt.

Heinäkuu on myös se kuukausi, jolloin vedetään henkeä syksyä varten. Lokakuussa ilmestyy novellikokoelmani Avaruusajan unelmia (Osuuskumma). Kokoelma sisältää kolme aiemmin lehdissä ja antologioissa julkaistua novellia ja viisi kokonaan uutta tarinaa. Syksyllä minulla on myös mahdollisuus keskittyä kirjoittamaan ei-seuraavaa-vaan-sitä-seuraavaa teosta Pirkanmaan kulttuurirahaston ystävällisellä tuella.

Oman kirjoittamisen lisäksi vedän luovan kirjoittamisen aineopintojen seminaarin sekä erityisalojen kurssin Tampereen kesäyliopistolla, Sampolan avoimen kirjoittajaryhmän kokoontumisia Tampereen työväenopistolla sekä pari muuta viikonloppukurssia. Pistäydyn syyskuun alussa ohjaamassa kirjoittajia myös Kaakkois-Suomessa Kuusankoskella 1.—2.9.

Voimia siis tarvitaan syksyn varalle.

Liekö yleinen kokemus neljääkymppiä lähestyttäessä, mutta tuntuu, että olen oppinut käyttämään voimiani säästeliäämmin. Paljon vapautuu siitä, jos pystyy jättämään ylettömän ulkokirjallinen pyrkimisen ja "pitäisi" -ajattelun vähemmälle. Mitä enemmän vuosia uraa on takana, sitä helpommaksi se käy. Urasuunnittelun ja tehostamisen jätän nuoremmille ja nälkäisemmille. Kirjotan kirjan kerrallaan, ne kirjat, jotka ovat jonossa seuraavana. Ja sitten seuraavat, jos niitä on tullakseen.

Tällä hetkellä tuntuu, että olen pääteokseni kirjoittanut. Seuraavat kirjani haluan kirjoittaa jokaisen eri genreä. Kokeilla uutta ja yrittää ja erehtyä ja eksyä ja ehkä löytääkin jotakin. Kirjallisuuden ei tarvitse olla niin vakavaa.

Viikonloppuna 13.—15.7. vietetään alma materini helmoissa eli Turun yliopistolla tieteiskirjallisuuden tapahtumaa Finnconia. Olen siellä lauantaina puhumassa kahdessa paneelissa, "Voiko kirjoittamisella elää" J.Pekka Mäkelän, Helena Wariksen, Jani Saxellin ja Maria Turtschaninoffin kanssa kello 13 ja "Urbaani fantasia" Mia Myllymäen ja Samuli Antilan kanssa kello 15. Tervetuloa kuuntelemaan ja moikkaamaan! Minut voi löytää myös Osuuskumma-kustannuksen tiskin takaa lauantaina ja sunnuntaina.








Friday, June 1, 2018

Julkaisemattomia

Minun piti kevään lopuksi laatia blogiin katsaus siitä, mitä kaikkea on tullut kevään 2018 aikana tehtyä. Vaan enpäs laadikaan, vaan sain toisenlaisen idean. Kollegan innoittamana listasin toisaalla julkaisemattomia ja kesken jääneitä projekteja pöytälaatikostani.

Niinpä tämä onkin kirjoitus siitä, mitä kaikkea EI ole tullut tehtyä, erilaisista syistä. Käänteinen CV, jos ilmaus sallitaan.

Vapaana kirjailijana joutuu pitämään yllä monenlaisia ideoita. Perustin jokin aika sitten bullet journal -tyyppiseen muistikirjaani listan nimeltä Hankkeiden tilanne. Siinä olen listannut parin kuukauden välein päällä olevat hankkeet tärkeysjärjestyksessä. Listalle oli selvä tarve. Kun vuosi sitten listalla oli kymmenen asiaa, enimmäkseen roikkumaan jääneitä hankkeita, tänä keväänä niitä oli vain viisi.

Pyrin vähentämään hellalla porisevien kattiloiden määrää kuudesta tai seitsemästä kahteen–kolmeen. Vielä on matkaa tähän tavoitteeseen. Toisaalta tulonmuodostus myös vaatii sitä, että käynnissä on kaunokirjallisen projektin lisäksi myös muuta, kustannustoimittamista, opetusta, tietokirjoittamista ja ylipäätään rahan kannalta tarpeellisia kirjallisia töitä.

David Bowieta mukaillen: Vapaan kirjoittajan kurinalaisuus ei tarkoita sitä, että herää aamulla seitsemältä ja lähtee töihin kahdeksaan mennessä. Kurinalaisuus tarkoittaa, että jos saa idean, päättää, onko se toteuttamisen arvoinen vai ei. Ja jos se on toteuttamisen arvoinen, sen vie loppuun saakka parhaan kykynsä mukaan.

Mutta niihin hylättyihin, kesken jääneisiin ja pöytälaatikkoon hautautuneihin projekteihin. Suurin osa on lajikokeiluja, eli etsin jonkin aikaa omaa leipälajiani ennen kuin se vakiintui aikuisten pitkään proosaan.

- Nuortenkirja: Miisa Margareeta Erikssonin salaiset ajatukset. Päiväkirjaromaani hilpeästä yläasteikäisestä tytöstä. En päässyt alkua pidemmälle.

- Jäämeri. Nanowrimo-projekti vuodelta 2004. Tempauksen tavoitteena on kirjoittaa 50 000 tuhannen sanan romaani marraskuun aikana. Sisältää kolme päähenkilöä ja 50 000 sanaa seikkailua Suomessa ja Jäämerellä. Julkaisin sitä aikoinaan yliopiston palvelimella samaan tahtiin kuin kirjoitin. Levätköön se rauhassa! En koskaan editoinut tätä raakatekstin kirjoittamisen jälkeen. Parhaat ideat olen toki käyttänyt myöhemmin romaaneissa ja novelleissa.

- Merimies ja savuke. Lyhytelokuvan käsikirjoitus vuodelta 2004. Kertoo merimiehestä, joka päättää lopettaa tupakoinnin.

- Viimeinen ihminen. Kuunnelmakäsikirjoitus vuodelta 2004. Samoja ideoita olen hyödyntänyt novelleissa Viimeinen ihminen (2005) ja uudelleen tulevassa kokoelmassani ilmestyvässä novellissa Heijastuksia (2018).

- Syyllisyys. Näytelmäkäsikirjoitus vuodelta 2008, kertoo paavi Johannes Paavali II:sta kuoleman jälkeen. ”En ole varma, mitä ajattelin.”

- Lastenkirjasynopsis Ison karhun maa. Päähenkilönä valkoinen pöllö ja musta kyy. En löytänyt koskaan oikeaa tapaa lastenromaanin kirjoittamiseen.

- Pitkähkö vaihtoehtohistoriallinen Sherlock Holmes -novelli, josta olen vieläkin aika ylpeä. En vain ole löytänyt järkevää tapaa julkaista tätä.

Siinäpä ne isoimmat!

Muutakin löytyy. Esimerkiksi kokeiluni viihdegenren saralla ovat jääneet järjestään pöytälaatikkoon. Näihin lukeutuu mm. aikanaan Regina-hengessä aloiteltu naistenlehtinovelli Viinitarhuri, jossa naislääkäri ja eläkkeellä oleva taistelulentäjä kokevat kuuman suhteen Etelä-Ranskan lomalla.

Toinen erikoisosaamisalueeni ovat aloitetut Nanowrimo-hankkeet. Ainakin kaksi on tyssännyt noin 16 000 sanaan. Ensimmäisen (Lasi ei taivu, 2004) aloitin uudelleen seuraavana vuonna, ja pääsinkin maaliin. Viimeisin on dekkarin tapainen vuodelta 2011 ja sisältää enimmäkseen BBC:n Sherlock -tv-sarjan hengessä kirjoitettua fanifiktiota.

Sitten on muinaisia kirjoituskilpailutekstejä. Suurin osa novellinraakileista on myöhemmin jalostettu julkaisukäyttöön, mutta tämä osasto sisältää myös lajihuteja, mm. esseen tapaisen kirjoituksen valaista esseekilpailuun, sekä erätarinayritelmän.

Julkaisemattomiin novelleihin kuuluu mm. kirjoitusharjoituksena tekemäni tarina, jossa avaruusaluksen tekoäly aloittaa romanttisen suhteen pajun kanssa. Siis sen puun, kyllä. Sitten on epämääräisiä eroottisia tekstejä, joiden käyttötarkoituksesta ei sen enempää. Paljastettakoon, että olen kirjoittanut myös pitkähkön fanifiktiotarinan englanniksi. Se ei kuulu julkaisemattomien listalle, koska olen julkaissut sen netissä nimimerkillä, mutta en ikinä kerro mikä se on!

Innostuksen vallassa perustetuista ja kohta sen jälkeen hylätyistä blogeista en edes aloita. En myöskään maininnut tässä hankkeita, jotka ovat ehkä olleet kesken pitkään, mutta jotka aion kuitenkin saattaa loppuun eräänä päivänä.

Olen aina ollut taloudellinen kirjoittaja, tekstit ovat päätyneet julkaisuun muodossa tai toisessa. Tai sitten keksin vain vähän ideoita, joten tästä vähästä pitää jalostaa. Mutta hyvä on opetella myös luopumisen taitoa. Ehkä pöytälaatikon siivoamisen päätteeksi saan vihdoin vietyä vuonna 2002 käytettynä hankitun kannettavan tietokoneen, jonka uumenista suurin osa näistä teksteistä on kaivettu, kierrätysliikkeeseen.

Thursday, April 12, 2018

Reilukerho kokoontuu Ruotsin akatemian ympärillä, osa 3: Viimeinen sammuttaa valot

Ruotsalainen lehdistö oli kokoontunut Tukholman vanhankaupungin pörssitalon eli nykyisen Nobel-museon eteen eilen torstai-iltana, joten uutinen saatiin tuoreeltaan: Ruotsin akatemian vakituinen sihteeri Sara Danius äänestettiin pois tehtävästään. Danius ilmoitti samalla "jättävänsä tuolinsa", siis tyhjäksi, sillä sääntöjen mukaan Akatemiasta ei voi vieläkään erota.

Puoli tuntia myöhemmin kerrottiin, että myös kiistelty Akatemian jäsen Katarina Frostenson jättäytyy pois toiminnasta. Asiasta kertoo tänään verkkosivuillaan suomeksi Hesari.

Kun molemmat kuningattaret on lyöty laudalta, peli voi jatkua, mutta kovin kiinnostavaa se ei enää ole. Jäljellä on enää mölisevä musta torni Horace Engdahl, joka eilisillan Twitter-feedissä sai kunnian esiintyä eräänä Ruotsin vihatuimmista kulttuuripersoonista. Sara Danius oli hyvin suosittu, kun taas entinen vakituinen sihteeri Engdahl oli hänen näkyvä vastustajansa. Torstai-iltana Engdahl saapui "määrätietoisena" kokoukseen ja tyrkki toimittajia tieltään. Neroutta ja makua!

Daniuksen erottaminen on iso sääli. Mutta näin se on, että kun naiset ja muut uudet tulokkaat pääsevät vanhan vallan linnakkeisiin, he joutuvat huomaamaan, että vanhanaikainen ja epädemokraattinen systeemi on tosiaankin vanhanaikainen ja epädemokraattinen systeemi. Kullatut ovet ja kuninkaalliset illalliset kyllä naisille ja feministeillekin kelpaavat, mutta monarkistisissa instituutioissa on juttu, että ne eivät ole, eivätkä voi koskaan olla, tasa-arvoisia.

Ironista kyllä, Ruotsin akatemian halvaantuminen ei ole voitto kenellekään, vähiten vanhan vallan dinosauruksille. Nimittäin nyt 18:sta jäsenestä aktiivisia on enää 11, ja uusien jäsenien hyväksymiseen tarvitaan 12. Kuningas Carl XVI Gustav on jo ilmoittanut, että sääntöjä tullaan rukkaamaan. Elinikäiset jäsenyydet taitavat pian olla muisto vain.

Ruotsi on iso maa, ja siellä riittää kyllä lukeneistoa ja oppineita ihmisiä jakamaan Nobelin kirjallisuuspalkintoa jatkossakin. Akatemian työ jatkunee ylimenokauden jälkeen uudella pohjalla, mutta ison lommon skandaali on sen kiiltävään kilpeen lyönyt.

Wednesday, April 11, 2018

Ruotsalaista tasa-arvoa

Parin viime vuorokauden aikana olemme nähneet ruotsalaista tasa-arvoa käytännössä. Se menee näin: naisia kyllä nostetaan näkyville paikoille ja korkeisiin virkoihin, mutta kun paska alkaa lentää, he vaikenevat ja miehet ryntäävät esitaistelijoiksi.


Sara Danius julkistaa Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajan vuonna 2016.

Näin ne hanskat lentävät:

Ensin Ruotsin akatemian jäsen ja entinen vakituinen sihteeri Horace Engdahl (s. 1948) kirjoitti iltapäivälehti Expressenissä nykyisestä sihteeristä Sara Daniuksesta, että tämä on Ruotsin akatemian sihteereistä huonoimmin onnistunut tehtävässään sitten vuoden 1786. Hän puolustaa ”rouva Frostensonia”, jonka joukko ”huonoja häviäjiä” halusi erottaa Akatemiasta. DN:n sivuilta voi videolla nähdä, miten laatulehti Dagens Nyheterin toimittajat naureskelevat sille, että sofistikoitunut Horace Engdahl meni avautumaan juuri matalaotsaisena pidetylle Expressenille.

Kjell Espmark (s. 1930) puolestaan toteaa toisen iltapäivälehden Aftonbladetin haastattelussa Engdahlista: ”Hänellä ei ole kunniaa. Tämä on alhaisinta mitä olen koskaan lukenut.” Hän on kuitenkin entisenä kirjallisuuden professorina lukenut paljon. Kohun kannalta jokseenkin noloa on, että 88-vuotias Espmark itse asuu Akatemian myöntämässä arvoasunnossa hienostokaupunginosa Djurgårdenissa. Sara Daniuksen näkyviin puolustajiin kuuluu Espmarkin tavoin työskentelyn akatemiassa jättänyt historioitsija Peter Englund.

Tilannetta selittävät osin Ruotsin akatemian säännöt, jotka noudattavat vanhoja ritarihyveitä, mutta sopivat huonosti yhteen läpinäkyvyyttä vaativan nykymaailman kanssa. Daniuksen virka velvoittaa häntä toimimaan Akatemian äänitorvena, jolloin hänen on vaikeaa ottaa kantaa omasta puolestaan. Akatemian työskentely on myös vaitiolovelvollisuuden alaista, ja aikaisemmin jäseniä on sitonut myös lojaalius toisiaan kohtaan.

Myös kulttuuritoimittajat ovat osallistuneet aktiivisesti keskusteluun, jossa lehdistö on ollut voimakkaasti osapuolena siitä saakka, kun DN nosti (linkki HS:n artikkeliin) Katarina Frostensonin puolison väärinkäytökset päivänvaloon.

DN:n Stina Otterberg kirjoittaa Katarina Frostensonista, että tämä on kuin venäläisen kansansadun Lumityttö, jonka kansantribunaali haluaa uhrata, jotta kevät pääsisi alkamaan pimeyden jälkeen. Otterberg sivuuttaa sen seikan, että Frostenson (s. 1953) ei ole mikään tyttönen, vaan palkittu runoilija ja istunut Ruotsin akatemiassa vuodesta 1992 jakamassa rahoja muun muassa itselleen ja aviomiehelleen. Vaikka olen kyllä samaa mieltä, että julkisuus tuomitsee runoilijaparan liian ankarasti. Niin kuin meillä Kontulassa oltaisiin sanottu, syytön se muija on aviomiehensä seikkailuihin.

DN:n Kristina Lindquist puolestaan kirjoittaa kiinnostavasti (valitettavasti maksumuurin takana) Akatamian jäsenen Sara Stridbergin asemasta. Feministikirjailija Stridberg edustaa tänään keskiviikkona Akatemiaa eräässä palkintogaalassa, minkä jälkeen hän on sanonut ottavansa aikalisän ja pohtivansa jatkoaan. Lindquist muistuttaa Stridbergiä siitä, miten tämän piti murskata patriarkaatti. Miten se onnistuu, kun on tottunut istumaan vallan kultaisissa huoneissa?

Ruotsin akatemiaa ravistelevan skandaalin ehkä surkuhupaisin lausunto ovat Akatemian entisen sihteerin Sture Allénin sanat (s. 1928) Daniuksesta (s. 1962): ”Hänen ongelmansa on, että hän ei ollut jäsen tarpeeksi kauan ennen kuin hänestä tuli sihteeri. Hänellä ei ole tarpeeksi kokemusta.” Sture Allénin puolustukseksi voi sanoa, että hän itse tuli valituksi aikanaan sihteeriksi vasta 58-vuotiaana. Mutta silti. On se kumma, jos naisen ongelma on vielä 55-vuotiaana hänen kokemattomuutensa.

Ja lopuksi: DN:n kulttuuritoimittajalle Björn Wimanille valkeni jo eilen se synkkä tosiseikka, että realistisin vaihtoehto Ruotsin akatemian kriisin ratkeamiseen on kuningas Karl Gustav XVI väliintulo. Tänään kuningas antoikin sitten tiedotteen, jonka mukaan Ruotsin akatemian sääntöjä harkitaan rukattavaksi. Sääntömuutoksen kohteena olisi vanhojen jäsenien eroamismahdollisuus, eli jäsenyys ei olisi enää elinikäinen, vaan työskentelystä pois jättäytyneen tilalle voitaisiin valita uusi jäsen. Myös määräenemmistösääntöä harkitaan muutettavaksi, jotta uusien jäsenten valitseminen olisi helpompaa. Akatemian shakkipelissä kuningas on siis valkoinen, no, kuningas.

Toivotamme tasa-arvoista kevättä Itämeren tuolle puolelle.

Kuvat: Wikimedia Commons.

Tuesday, April 10, 2018

Ruotsin akatemia: Kuka on suurin lörppäsuu?

Koska ihmisellä pitää olla älyllisiä harrastuksia, ja koska Ruotsin akatemian skandaali tarjoaa sikäläiselle yleisölle huomattavaa viihdearvoa, olen laatinut tähän suomenkielisten lukijoiden huviksi selkeän ja havainnollistavan shakkipelin. Voidaan lukea myös ruotsalaisen kirjallisuuseliitin ”kuka kukin on” -pelinä.

Valkoinen kuningatar: Sara Danius. Kirjallisuuden ja estetiikan tutkija. Akatemian nykyinen vakituinen sihteeri ja ensimmäinen nainen, joka toimii tässä tehtävässä. On luotsannut Ruotsin akatemiaa läpi kriisin. Kärsi erävoiton, kun suurin osa akatemian jäsenistä ei halunnut erottaa Katarina Frostensonia toiminnasta. Istuu Akatemian tuolilla nro 7. Danius on suomalaisille tutun kirjailija Anna Wahlgrenin (Lapsikirja) vanhin tytär.

Musta kuningatar: Katarina Frostenson. Ruotsalainen runoilija ja mm. pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon saaja. Kriitikoiden mukaan suuruuden päivät olivat 80-luvulla. Kriisi puhkesi, kun selvisi, että akatemian jäsen Katarina Frostenson oli luultavasti vuotanut tietoa Nobel-kirjallisuuspalkinnon saajista etukäteen puolisolleen, pahamaineiselle ”Kulttuuriprofiilille”, joka oli sitten lörpötellyt tietojaan eteenpäin. Frostensson puolisoineen omistaa myös kulttuuriklubin, jonka toimintaa Akatemia on rahoittanut ja jonka piirissä tapahtuneista väärinkäytöksistä Dagens Nyheter uutisoi viime vuoden puolella. On aiemmin puolustanut voimakkaasti puolisoaan, sittemmin ollut hiljaa julkisuudessa. Istuu Akatemian tuolilla nro 18.

Valkoinen lähetti: Peter Englund. Kirjailija ja historioitsija, tunnetaan erityisesti Ruotsin suurvalta-aikaa koskevista teoksistaan. Suomeksi mm. Suuren sodan vuodet (1996), Kirjeitä nollapisteestä (1998) ja Voittamaton (2001). Oli ennen Daniusta Akatemian vakituinen sihteeri. Kriisissä Englund on toiminut Daniuksen puolustuksena ja sanonut, että Daniukseen kohdistuva arvostelu on ollut perusteetonta ja epäreilua. ”Se paskiainen”, Englund totesi ”Kulttuuriprofiilista”, kun epäillyt Nobel-vuodot vahvistuivat tosiksi. Istuu virallisesti Ruotsin akatemian tuolilla nro 10, mutta ilmoitti perjantaina, ettei osallistu enää aktiivisesti sen toimintaan.

Musta torni: Horace Engdahl. Kirjallisuudentutkija ja kriitikko. Ruotsin kulttuurielämän näkyvimpiä hahmoja. Akatemian sihteeri ennen Englundia 1999-2009. Oli ennen naimisissa Helsingin yliopistossakin professorina toimivan Ebba Witt-Brattströmin kanssa. Witt-Brattström kirjoitti heidän avioeronsa jälkeen runoelman Vuosisadan rakkaussota, joka ilmestyi suomeksi helmikuussa 2018. Enhdahl puolestaan kirjoitti eron jälkeen mietelmäkokoelman Den sista grisen (suom. Viimeinen sika). Engdahl tunnetaan monarkistisista lausunnoistaan ja konservatiivisesta maustaan. Hänet on mainittu lehtitiedoissa ”Kultuuriprofiilin” hyväksi ystäväksi. Syytti Sara Daniusta kampanjan masinoimisesta Frostenssonia vastaan. Horace Engdahl istuu tuolilla nro 17.

Valkoinen hevonen 1 & 2: kirjailija Klas Östergren & kirjailija Kjell Espmark. Jättivät työskentelyn Akatemiassa perjantaina. Expressenin kulttuuritoimittaja Karin Olsson on huomauttanut, että Kulttuuriprofiili-kytkentöjä kritisoinut 88-vuotias Espmark itse asuu Akatemian myöntämässä arvoasunnossa hienostokaupunginosa Djurgårdenissa. Östergren ja Espmark istuvat virallisesti tuoleilla nro 11 & 16.

Musta lähetti: Sture Allén. Hän ja muut Frostensonin erottamista vastaan äänestäneet jäsenet eivät pitäneet asianajotoimiston riippumatonta selvitystä tarpeeksi todistusvoimaisena. Allén oli Ruotsin akatemian vakituinen sihteeri edellisen kriisin aikaan, kun Akatemia kieltäytyi tuomitsemasta Iranin uskonoppineiden Salman Rushdielle langetettamaa fatvaa. Istuu tuolilla nro 3.

Sellainen asetelma. Surkuhupaisaa on, että kiistaa käydään nyt siitä, kuka oli pahin lörppä ja kuka on vahingoittanut Ruotsin akatemian mainetta eniten. Entä kuka vuoti asianajotoimisto Hammarskiöld & Co:n selvityksen sisällön Dagens Nyheterille?

Jos kaikkien Akatemian myöntämien avustusten käyttöä aletaan tutkia tarkemmin, sieltä löytyy varmasti yhtä sun toista. Siitä voidaan toki kiistellä, mihin Akatemian vastuun pitäisi ulottua.