Thursday, May 16, 2013

Perhonen ja jaguaari

Blogi on ollut koko toukokuun hiljaa, mutta hyvästä syystä. Nyt voin ilolla kertoa, että Perhonen ja jaguaari - ranskalaiskirjailija Aliette de Bodardin ensimmäinen suomennettu novellikokoelma - on mennyt taittoon. Perhonen ja jaguaari sisältää kuusi Xuya-universumiin sijoittuvaa tarinaa: Varjo Jaguaarien huoneessa, Aamulla putoava perhonen, Kadonnut morsian, Kasvattaja, Aluksen veli ja Kaksi siskoa maanpaossa. Kokoelman ovat suomentaneet Markus Harju ja Christine Thorel ja käännöksen ovat tarkistaneet Johanna Vainikainen sekä Taru Luojola. Itse olen projektissa toimittajana ja laatinut myös esipuheen. Kokoelman kustantaa Osuuskumma.

Takakansiteksti on seuraavanlainen:

Xuya-universumi on ranskalaisen kirjailijan Aliette de Bodardin vaihtoehtohistoriallinen tarinamaailma, jossa kiinalaiset ovat löytäneet Amerikan ennen Eurooppaa. Kiinalaisten ruuti ja kanuunankuulat ovat kukistaneet Hernán Cortésin nopeasti. Historian kuluessa Pohjois-Amerikan länsirannikosta on kehittynyt mahtava itsenäinen valtio, Xuya. Voittokulku jatkuu avaruusaikaan saakka, kun xuyalaiset kehittävät lihan ja tekoälyn yhdistävät Mielet ohjaamaan aluksiaan.

Aliette de Bodard on science fictionin nousevia nimiä maailmalla. Hänen Xuya-universumiin sijoittuvat tarinansa ovat olleet ehdolla sekä Hugo- että Nebula-palkinnon saajiksi useissa kategorioissa.

Käännösproosan toimittaminen on vähäisen kokemukseni mukaan hyvin erilaista kuin alunperin suomeksi kirjoitetun tekstin. Tekstin kanssa joutuu lausetasolla olemaan vielä paljon tarkempi, koska englannin kielen rakenteet ovat niin erilaisia kuin suomen. Täytyy miettiä sanavalintoja, välimerkkejä, sanajärjestystä. Samalla prosessissa oppii suomen kielestä hyvin paljon sellaista, mitä ei normaalisti tulisi ajatelleeksi. Tunnustan kuitenkin, että luontaisesti minulla ei ole edellytyksiä näin pikkutarkkaan ja kärsivällisyyttä vaativaan hommaan. Joka ei ole vielä sitäpaitsi ohi: edessä on vielä oikoluku ja vedosten tarkistaminen.

Sitä odotellessa voin ihailla kansikuvaa, jonka on taiteillut Teemu Helenius.

Sunday, April 28, 2013

Kirjoittajan lahja

Katselin viime viikolla palkitun yhdysvaltalaisdokumentin First Position. Dokumentti kertoo teini-ikäisistä lapsista, jotka valmistautuvat American Youth Grand Prix -balettikilpailuun. Elokuvassa lumosivat paitsi upea tanssi, myös tarinat lasten perheistä. Eräs dokumentin päähenkilöistä on Sierra Leonesta kotoisin oleva sotaorpo, joka lastenkodissa oli nähnyt kuvan tanssivasta ballerinasta ja päättänyt isona tulla tämän kaltaiseksi. Sierra Leonessa oli sisällissota ja ympärillä vain kuolemaa. Kun tyttö adoptoitiin Yhdysvaltoihin, hän alkoi toteuttaa unelmaansa.

Mieletöntä oli, miten tytön iäkäs adoptioäiti, jolla ei ollut kaikesta päätellen mitään kosketusta baletin maailmaan, todella näki lapsensa ja tuki häntä: yömyöhällä värjäsi balettiasun "ihonvärisiä" aluspukuja tummanruskeiksi ja väritti tussilla kuminauhoja vastaamaan tytön ihonväriä. Millä monilapsinen perhe sai maksetuksi tanssitunnit, en tiedä. Mutta tarinat muista perheistä olivat ihan yhtä uskomattomia.

Kukaan näistä vanhemmista ei järkisyihin tai suojeluvaistoon vedoten pyrkinyt pidättelemään lapsiaan, jotka paloivat halusta tanssia ja olivat sitä paitsi lahjakkaita. Nämä vanhemmat näkivät lapsissaan todellisen taiteilijan ja uskoivat, että heidän pitäisi tehdä sitä mitä he eniten haluavat. Ainoastaan yksi baletinopettaja muistutti realiteeteista: että balettiseurueet tällä hetkellä eivät tällä hetkellä juurikaan palkkaa väkeä vaan vähentävät sitä. Tämäkin opettaja totesi samaan hengenvetoon: jos on unelma, sitä pitää tavoitella.

Moni meistä on sisäistänyt lapsuudenperheestämme tai viimeistään ympäröivästä kulttuurista vahvan ohjaavan äänen, joka sanoo: älä ryhdy epävarmalle taiteelliselle uralle, voit loukkaantua ja urasi päättyy siihen, voit kokea pettymyksiä ja kipua. Se on hyvin ymmärrettävää. Millainen vanhempi haluaa lapselleen sellaista elämää? Mutta todella viisas vanhempi ei varjele lastaan pettymyksiltä.

Kirjoittaja, anna lahja itsellesi: vaienna hetkeksi suojelevan vanhemman ääni, joka kehottaa luovuttamaan, koska joudut kokemaan kipua ja pettymyksiä. Päästä vaihteeksi ääneen se vanhempi, joka sanoo: tanssi sinä, lapseni, minä teen tarvittavat uhraukset; teen kahta työtä, jotta saan maksetuksi kahden auton korkuiset laskut. Jos balettilasten vanhemmat pystyivät näkemään, ymmärtämään ja rakastamaan kuuta taivaalta tavoittelevia lapsiaan ja tukemaan heitä, myös sinä pystyt uskomaan itseesi.

Jos pystymme tekemään sen henkisen työn itsemme kanssa, pystymme mihin tahansa.

Tuesday, April 23, 2013

Luettuja & koettuja

Vaskikirjat on julkaissut suomeksi Michael Moorcokin klassikkoseikkailun Ilmojen sotaherra vuodelta 1971. Teoksen on suomentanut Laura Nieminen. Aikamatkatarina on asetelmaltaan vinkeä, sisäiskertomuksen sisäiskertomus. Kapteeni Oswald Bastable palvelee ratsuväessä Intiassa 1900-luvun alussa. Uskomattoman tapahtuman johdosta hän päätyy vuoteen 1973, siirtomaavaltojen hallitsemaan maailmaan, jota maailmansodat tai vallankumoukset eivät ole päässeet heilauttamaan.

Paitsi viihdyttävä seikkailu, Moorcockin teos on viktoriaanisilla ideoilla leikittelevän steampunk-genren edelläkävijä. Steampunk on herättänyt yhä enemmän kiinnostusta myös Suomessa ja onkin hyvä, että tämä merkkiteos saatiin suomeksi. Suomennos on laatutyötä ja kevyt ja notkea pokkari palvelee erityisesti matkalukemisena. Välillä voi nostaa katseensa kirjasta ja tiirailla alla lipuvia maisemia ilmalaivan ikkunasta...eikun....

---

Luin myös Juhana Pettersonin esikoisromaanin Sokerisamurai (Into). Lukiolaistyttöjen ja pop-musiikin maailmaan sijoittuva kirja on asetelmaltaan kiinnostava, mutta lesboseksifantasiat tuntuivat...niin, fantasioilta, eivät elävien, todellisten henkilöiden kokemuksilta. Ennen muuta viihdyttäväksi tarkoitettu teos latistuu, kun päähenkilöt, "lesboseksiä" harrastavat Lumi ja Stella harrastavat nimenomaan "lesbo"seksiä, eivät seksiä, ihmisinä. Kuvaavaa on, että naisten välisessä seksissä naisen sukuelintä ei kuvata millään tavalla, sitä ei kutsuta edes nimeltä pilluksi tai vituksi tai miksikään, "sitä" ei ikäänkuin ole. Miespuolisten sivuhenkilöiden elimet sentään nimetään ja munan ulkonäköä kuvaillaan. Seksikohtaukset ovat niin olennainen osa kirjaa että tämä on vakava puute. Juonen köykäisyydestä huolimatta kirja on mukaansatempaava ja sisältää hauskaa tajunnanvirtaa.


---

Kävin yhdeksän vuoden tauon jälkeen oopperassa. Kansallisoopperassa menee kahden pienoisoopperan ilta, Siniparta ja Pajatso. Sain lipun julkkarilahjaksi Linnunpainosta siskoiltani, juuri Bela Bartokin oopperan libretto oli innoituksenani kun kirjoitin romaanin sisäiskertomuksen tuhoontuomittua rakkaustarinaa. Siniparran musiikki on loistava, mutta näyttämällepano oli jo niin hieno uskomattomine illuusioineen että se alkoi jossakin vaiheessa tuntua liialliselta. Samoin tuntui, että teos ei edes oikeastaan sovi oopperassa esitettäväksi, koska päällekäyvä orkesteri hukuttaa naisen äänen alleen välillä kokonaan. Mikä on tarinaan nähden kuvaavaa, mutta konserttisalissa laulajatar sentään seisoo orkesterin edessä eikä yritä huutaa sieltä takaa.

Pajatson toteutus sen sijaan oli täysosuma. Ohjaus oli todella sujuva ja rento. Kuorolaiset lauloivat tavallisissa vaatteissa, osa suunniilleen plareista. Kommentti oopperan budjettileikkauksiin? Räikeät lavasteet ja yliampuva huumori sopivat teokseen paremmin luin hyvin. Ai niin, kaikki laulajat molemmissa esityksissä olivat aivan erinomaisia.

----

Huomenna tuulet voimistuvat -antologia on siis nähnyt päivänvalon ja maanantaiset virtuaalijulkkarit Facebookissa sekä eilinen Kirjan ja ruusun päivän tapahtuma Pienessä kirjakaupassa Tampereella onnistuivat hyvin. Kirjailijoita tapahtumissa ja haastatteluissa kuunnellessa tulee kuitenkin joskus mieleen seuraavanlaista: Voisiko ajatella, että novelli tai romaani ei mene pilalle siitä, että sen teemoja tai henkilöitä hieman avaa kiinnostuneille? Usein kuulee sellaista, ettei kirjailija oikein halua paljastaa tekstistä oikein mitään, kun "lukukokemus menee pilalle". Mutta kun se ei vielä innosta lukemaan, että kirjailija kehottaa siihen. Sen sijaan lukemiseen saattaa innostaa, jos mahdollisella lukijalla on jokin ennakkokäsitys kirjasta, oli se oikea tai ei. Vaikea kuvitella, että kirja menee jotenkin pilalle, jos ennalta kerrotaan vaikkapa jotain päähenkilöstä tai tapahtumapaikasta. Toisin väittäminen on vähän niin kuin sanoisi että tarina menee pilalle jos sen lukee. Siis pelko pois kirjailijat, kertokaa rohkeasti omista teksteistänne, olette omien tekstienne parhaita asiantuntijoita!

Thursday, April 18, 2013

Kirjailijan yksinäisyys

Palasin kirjailijaliiton eilisestä jäsenseminaarista. Seminaarin aiheena oli kirjailijan ja kustannustoimittajan suhde, mutta keskustelu kääntyi loppua kohden koskemaan myös yleisemmin kirjailijan ja kustantajan suhdetta. Monista puheenvuoroista kuulsi läpi se, miten yksinäiseksi moni kirjailija kokee itsensä kustantajan kanssa.

Monet kirjailijat ovat valitelleet sitä, että myyvimmät kirjailijat pääsevät myös kustantamossaan parhaiten esille, esimerkiksi libristitilaisuuksiin puhumaan kirjoistaan kauppiaille. Ja toisin päin, tunnetuimmat myyvät parhaiten. Tilaisuudessa eräs kirjailija kertoi, että kustannustoimittaja ei ollut puolentoista vuoden jälkeenkään kommentoinut käsikirjoitusta, toinen totesi, että kustantajaa ei ole ensinkään, vaan kirjailija joutuu kiertämään kerjuulla talosta taloon.

Kirjailijat ovat rohkeita, yksittäiset kirjailijat henkilöinä ja tekstiensä kautta, kirjoissaan. Sen sijaan porukkana kirjailijat muodostavat pelokkaan ryhmän. Ei ole helppoa olla rohkea, kun todellisuus on mikä on. Kirjailijat ovat riippuvaisia kustantajistaan, tai julkisuudesta, tai kriitikoiden (tai apurahatahojen) arvostuksesta. Toisaalta: kun ei ole mitään hävittävää, on helppo toimia.

Ajatellaanpa näin: Kirjailijat ovat aikuisia, itsemääräämiseen kykeneviä henkilöitä. He eivät ole avuttomia valittajia, jotka odottelisivat kotona, että puhelin soisi ja Otavan autonkuljettaja tulisi viemään kutsuille. He löytävät esilukijoita kirjoittajayhteisöistä, verkosta ja reaalimaailmasta. He lähtevät joskus ulos.

Voimme odottaa vaikka maailman tappiin, että Kulttuuri nostettaisiin yhteiskunnassa elämän arvoista tärkeimpien joukkoon ja ihmiset jonottaisivat runoilijoiden kirjoja, kuten laulussa. Kuitenkin olen vähän sitä mieltä, että jos on paha olla, niin se tarkoittaa, että väärässä paikassa. Sitten pitäisi vain löytää se oma paikka.

Jos haluaa kirjoittaa niin kirjoittaa. Kannattaa olla rehellinen itselleen. Jos en luo mestariteosta tai kehitä omaa ääntäni, niin se ei ole maailmalle mikään ongelma. Ei minun visiotani tai taidetta kukaan ole tilannut tai kukaan ei jää mistään paitsi, jos sitä ei ilmaannu. Se on hyvä tiedostaa myös.

Suurelta osalta kirjailijoista ei edes kustantaja odota henkeään pidätellen seuraavaa teosta. Kustantamo ei useimmille kirjailijoille ole mikään rakastava vanhempi, joka poikasestaan huolehtii. Mutta ei sen minusta välttämättä pidäkään olla. Kustantaja julkaisee kirjoja. Kustantamon ja kirjailijan sitoo yhteen kustannussopimus, joka on liikesopimus. Ei siinä rakkaudentunnustuksia vaihdeta, vaan yritetään kustantaa kirjallisuutta. Kirja ja teksti ovat se mikä merkitsee, eivät kirjailijan epävarmuuden tunteet tai se, muistaako kustantaja lähettää syntymäpäiväkorttia.

Hyvään kustannustapaan kuuluvat peruskäytöstavat ja inhimillinen kohtelu, samoin se, että kirjailijalle maksetaan (eikä toisin päin). Kustantaja hoitaa sopimukset ja maksut ajallaan ja seisoo kirjailijansa takana julkisuudessa. Mutta missä mielessä kustantajan pitäisi kulkea vierellä, sitä en tiedä. En ehkä ymmärrä kustannustoimittajaan takertumista tai sitä, että oltaisiin mustasukkaisia kustantajan huomiosta.

Ja hyvähän minun on toisaalta puhua. Fandomin kirjoittajilla on koko tämä kirjoittajayhteisö ympärillä. Perhe kannustaa ja mieskin useimmiten. Tai ainakin piiskaa kirjoittamaan, on sekin jotain. Minun ei sillä tavalla tarvitse kokea sellaista syvää yksinäisyyttä tai osattomuuden tunnetta kuin jotkut tuntevat. Eivätkä ne lahjakkuus tai äly kirjailijaa noilta tuntemuksilta suojele, päinvastoin.

Kuten ystäväni totesi, täällä fandomin ankkalammikossa meillä on kaikki nämä lehdet ja tapaamiset ja leirit ja yhteisöt ja projektit. Mutta mistäpä samanlaisia mahdollisuuksia löytäisi noin yhtäkkiä, jos olisi vaikka kuusikymppinen dekkaria väsäävä äijä. Toivottavasti joku hyvältä tuntuva paikka kuitenkin.

Kirjoittajayhteisöllisyys suojelee, mutta se vie myös aikaa. Jos minäkin haluaisin vain viljellä omaa sanataidettani niin enhän minä silloin missään osuuskunnassa toimisi ja käyttäisi kaikkea tätä aikaa muiden tekstien lukemiseen ja toimittamiseen. Traagisin tilanne on niiden kannalta, jotka eivät mitään muuta haluaisi kuin kirjoittaa omaa tekstiä tai runoilla ja olla yksin. Nämä kirjailijat eivät lue tai kommentoi toisten tekstejä, sillä se aika olisi heidän omalta luomiseltaan pois.

Kyllä minä senkin ymmärrän, omalle kirjoittamiselle on pakko itse ottaa se aika, kukaan ei sitä muuten tule myöntämään. Mutta yksinäisen taiteilijan osa on traaginen jo valmiiksi. Kustantamisen kriisi ei sitä enää pahemmin syvennä.

Sunday, April 14, 2013

Äänikirja meritarinoista

Ensimmäinen oikeasti keväinen päivä ja sen myötä keväinen ilta. Tummansininen taivas ja ohut kuunsirppi taivaalla Kalevan kattojen yllä. Kiireet jatkuvat, mutta pieni välitilinpäätös on paikallaan.

Tänä vuonna ilmestyy kaikkiaan kolme teosta, joissa olen mukana novellistina. Ensimmäinen, Erkka Leppäsen kanssa toimittamani antologia Huomenna tuulet voimistuvat (Osuuskumma) ilmestyy 22. huhtikuuta. Novellini on nimeltään Painovoiman sieppaamat. Tarkka lukija huomaa, että se on uudelleen muokattu versio Usva-lehteen aikoinaan kirjoittamastani novellista. Kesällä ilmestyy puolestaan suomalaisten ihmissusitarinoiden antologia Kuun pimeä puoli (linkki esittelyyn Rising Shadow -sivustolle). Olen mukana 1900-luvun vaihteeseen sijoittuvalla novellilla Tehtaanpuiston hirviö.

Siinä välissä, tarkemmin sanottuna 27.4. ilmestyy Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien äänikirjahankkeen tulos Kun kansilaudoille liukui lohikäärme. Merkillisiä tarinoita mereltä. Sisällysluettelo:

Calypson perillinen – Shimo Suntila, lukijana Mari Saario
Siivet – Saara Henriksson, lukijana Jukka Halme
Väärä kuu – Kristiina Huttunen, lukijana Marisha Rasi-Koskinen
Merennousu – Jenni Kauppinen, lukijana Johanna Vainikainen-Uusitalo
Veden emo – Anna Malinen, lukijana Miina Supinen
Johdatus – Henry Aho, lukijana Olli Himanen

Albion ja lohikäärme – Magdalena Hai, lukijana Tapio Ranta-aho
S/S Minnewaskan tapaus – Jussi Katajala, lukijana Jukka Halme
Kapteeni Lasaruksen menetykset – Boris Hurtta, lukijana Boris Hurtta
Älä katso silmiin – Tarja Sipiläinen, lukijana Miina Supinen
Kirous – Heikki Nevala, lukijana Olli Himanen
Vain perämies voi tietää – Tuomas Saloranta, lukijana Boris Hurtta
Kaukaisella rannalla torni – Jenni Kauppinen, lukijana Jukka Halme

Lisäraidat (verkossa): Liisa Nurro, Juhani Havukainen, Mirka Ulanto

Kansipaperi alla:

Demon olen jo päässyt kuuntelemaan, hienolta kuulostaa!

Friday, April 12, 2013

Kirja tulee kirjan luo

Eilen kotiutui kaunis hohtavakantinen teos, ystävän fantasiasarjan toinen osa. Hienoa, J.S.Meresmaa.

Wednesday, April 10, 2013

Blogikysely ja kiireitä

Olen ollut viime päivinä tavallista kiireisempi, siksi blogikin on ollut tavallista hiljaisempi. Toimitan osuuskunnalle Aliette de Bodardin käännösnovellikokoelmaa Perhonen ja jaguaari ja projekti on parhaillaan kiihkeässä vaiheessa. Käännösproosan toimittaminen on haastavaa. Perhonen ja jaguaari on käännetty englanninkielisestä alkutekstistä ja suomen kielen sana- ja lausejärjestys sekä monet ilmaisut poikkeavat todella paljon alkuperäisestä.

Tässä välillä ehdin kuitenkin vastata kirjablogeja koskevaan kyselyyn, joka lähetettiin aihetta käsittelevää kirjaa varten. Teos ilmestyy kesällä Avaimen kustantamana. Lähetin vastaukseni jo toimittajille eli Lumiomena- ja Kirjainten virrassa b-logien emännille, mutta tässäpä ne vielä julkisestikin:

Aloitin nykyisen blogini keväällä 2007, kun asuin kaksi kuukautta Unkarissa. Käytän blogiani ajatusvarastona, työpäiväkirjana, tiedottamiseen ja silloin tällöin varaventtiilinä - välillä tulee tuuletettua tunteita blogin kautta. Kirjoitan silloin tällöin lukemistani kirjoista, mutta ylivoimaisesti suurin osa viime vuosien kirjoituksista taitaa käsitellä kirjoittajana elämistä ja kirjailijan ammattia. Jonkin verran olen käsitellyt myös journalismia sekä äitiyttä.

Bloggaaminen on parhaimmillaan yhteisöllinen harrastus. Seuraan muutamia kirjailija- ja kirjoittajablogeja ja kommentoin niihin silloin tällöin. Tunnustan, että olen googlaillut kirjojeni nimillä ja löytänyt sitä kautta blogiarvosteluita niistä. Olen linkannut myös löytämäni arvostelut blogiini parhaani mukaan.

Molemmista kirjoistani on ollut mukavasti arvosteluita blogeissa, mikä kertonee bloggaajien omasta aktiivisuudesta - kustantajani on pieni eikä markkinointikoneisto ole myöskään suuren suuri. Blogiarviot ovat minusta subjektiivisia, lukijan omiin kokemuksiin perustuvia kirjoituksia, arvokas lisä kirjailijan saamaan palautteeseen ammattikritiikin lisäksi. Ne ovat myös tapa bloggaajien keskustella keskenään lukemistaan kirjoista. Uskon, että blogien sekä esimerkiksi Goodreadsin merkitys kirjallisessa julkisuudessa kasvaa.

Kirjablogit merkitsevät minulle kurkistusta lukijan kokemukseen. Se on kirjailijalle arvokas asia se.