Monday, March 18, 2019

Kirjoittaja, älä gettoudu

Olen tehnyt kisällintyöni kirjoittajana suurelta osin ryhmissä: ensin fandomissa, myöhemmin kursseilla. Nykyään minulla on suurelta osalta niiden ansiosta omat luotetut kollegani ja ammattilaisverkostoni. Yksinäisen luovan taiteilijan myytti on minun näkökulmastani sitä itseään, myytti. Vaikka olisi ponnistanut pystymetsästä, esimerkiksi alueelliset kirjailijayhdistykset tarjoavat ammattilaisille kollegiaalista tukea.

Käsittelen tässä kirjassa kollegiaalisia verkostoja, jotka ovat eri asia kuin itse kunkin henkilökohtaiset ystävyyssuhteet, vaikka monilla ne osin menevät tietysti lomittain.


Saara ja Pirkkalaiskirjailijoiden kyltti. Kuva: Hannu Peltonen.

Monipuolinen verkosto suojelee kateudelta

Aikanaan kävin kirjoittajaopintoja sekä yliopiston luovan kirjoittamisen oppiaineessa että Viita-akatemiassa. Nykyään toimin osin samoissa kuvioissa opettajana ja huomaan, että homogeeninen ryhmä on helpompi ohjattava. Ei tarvitse ottaa huomioon niin eri vaiheissa olevia kirjoittajia. Suunnilleen samanikäiset yliopisto-opiskelijat ovat kunnianhimoisia ja kehittyvät nopeasti.

Viita-akatemiassa sai sen sijaan palautetta erilaisilta ihmisiltä. Osa oli akateemisesti koulutettuja, osa ei, jotkut olivat tehneet pitkän työuran, toiset olivat aivan nuoria. Viita-akatemian ryhmältä sai erilaisia näkökulmia tekstiin kuin opiskelijaryhmältä. Totta kai jokainen viihtyy samanhenkisessä seurassa parhaiten. Kuitenkin jos luovassa yhteisössäsi on pelkästään samanikäisiä, enimmäkseen samaa sukupuolta olevia ihmisiä, siinä on jotain vikaa.

Liian samanmielisten kirjoittajien ryhmä muuttuu helposti sisäänpäin lämpiäväksi ja arvostuksiltaan yhdenmukaiseksi, vaikka kirjoittajat olisivatkin muuten erilaisia. Kavereilta saa selänrapsutusta ja kehuja, mutta kehittyäkseen kokenutkin kirjailija tarvitsee kriittistä palautetta. Kriittisten kommenttien esittäminen voi olla sosiaalisesti vaikeaa, mutta luovalle taiteilijalle ne ovat kullan arvoisia.

Kateus ei myöskään kehity yhtä helposti heterogeenisessä ympäristössä. Vielä parempi, jos tunnet luovilta aloilta muitakin ihmisiä kuin juuri omalta taiteenalalta. Saat näkökulmaa, kun kamppailut ovat samankaltaisia mutta erilaisia.

Naisten yhteisöllisyys, miesten yksilöllisyys

Jostain syystä omat kirjoittajaympyräni ovat ihmisten urien kehittyessä jakautuneet. Aloittelijoina mies- ja naiskirjoittajat sparrasivat toisiaan ja hengasivat samoissa piireissä. Näyttää, että kun uraa on enemmän takana, naiset jäävät helpommin samoihin yhdistyksiin, piireihin ja osuuskuntiin, kun miehet taas lentävät soolona. Soololennosta ei ole pelkkää haittaa kirjailijalle, jonka työssä ne vaikeimmat virstat pitäisi kuitenkin vaeltaa yksin. Sen sijaan yhteisön ominaisuuksiin kuuluu, että se ajoittain ottaa enemmän kuin antaa.

Monet tuntemani miespuoliset kirjoittajat ovat myös luopuneet kynästään naisia helpommin. Onko itseilmaisu rahan tienaamisen ja perheen kasvattamisen ohella yhteiskunnassamme sitten enemmän naisten aluetta, en tiedä.

Yhteisöllisyys suojelee iskuilta, mutta liiallisena se saattaa myös tukahduttaa. Uusia ideoita tuodakseen pitäisi veden päästä virtaamaan sekä sisään että ulos. Uudet ajatukset eivät tunnu heti mukavilta, koska ne eivät ole tuttuja. Silti ne ovat välttämättömiä.

Naisilla on vielä erityinen syy olla jäämättä turvalliseen tilaan pyörimään keskenään. Sieltä ei nimittäin lopulta pääse pois.

Nuorempien tukena

Hyvä motivaattori luovan kirjoittamisen opettamiseen on, että aloittelijoilta saa draivia. Ohjaaja luovuttaa tietämystään eteenpäin, mutta saa myös itse yhtä lailla takaisin. Fiksut konkarit hengailevat mielellään nuorempien kanssa. Viisaus ei kasva pelkästään omassa erinomaisuudessaan, vaan pitkällä uralla uusiutuminen muuttuu vaikeammaksi ja sitä alkaa toistaa vanhoja ajatuskulkuja.

Somesukupolvi on hyvä vaatimaan arvostusta. Arvostusta voi harjoitella myös toisinpäin, rakentamalla ymmärrystä sukupolvien välille. Esimerkiksi Anne Leinonen Ristiinassa järjestämät Usva-leirit ovat olleet antoisia siksi, että niillä käy eri ikäisiä, eri taustoista tulevia ihmisiä.

Vanhemmat kollegat saattavat esimerkiksi kaivata kustantamoiltaan tietynlaista kohtelua. Tai he eivät jaksa olla niin innoissaan somemarkkinoinnista. Kun kirjallisuutta on seurannut tarpeeksi kauan, uudet ilmiöt alkavat toistua. Ne ovat muuttuneet itselle vanhoiksi, kun taas nuoremmat kollegat vasta ehtivät niistä innostumaan.

Kokeneet kollegat tukevat nuorempia myös rakenteiden kautta. ”Sedällä” ei välttämättä ole säkenöivää somepresenssiä, hän ei tunne intersektionalistisen feminismin uusimpia keskusteluja ja hän saattaa laukoa happamia kommentteja kirjallisuuden uusista tuulista, mutta kulissien takana hän on saattanut olla juuri siinä lautakunnassa myöntämässä juuri sinulle sen apurahan.

Jos tekee mieli sedätellä, mieti vielä. Jos vanhemman kollegan, kriitikon, toimittajan asenne tuntuu tyhmältä, syy voi yhtä hyvin olla se, että vaikutat itse omahyväiseltä, olet kärkäs, julistava tai muuten ärsyttävä, tai ihan vain hakkaat päätäsi seinään tajuamatta sitä itse.

###

Lopuksi vielä mainos: erinomainen paikka tavata kirjailijoita ja kuunnella kirjallisia keskusteluja on Suomen pienimmät kirjamessut Tampereella viikonloppuna! Vihtorin kirjamessut järjestetään Hotelli Ilveksessä 23.3. klo 11.30-18.30. Luvassa paneelikeskusteluja, kirjamyyntiä sekä mm. Tulenkantaja -kirjallisuuden vientipalkinnon jako. Vapaa pääsy, tervetuloa tutustumaan!

Friday, January 11, 2019

Saara saa idean

Lahjakas ja taitava Anne Leinonen piirsi kuvakirjan perheen pienimmille. Käsikirjoitus allekirjoittaneen. Olkaa hyvä!





Sunday, December 30, 2018

Antologiahaaste 2019

Niin paljon genreantologioita! Mistä niitä oikein tulee?

Kyse on tietenkin suomalaisten genrekirjoittajien terävimmän ja vähän laveammankin kärjen runsaasta novellituotannosta. Scifin ja fantasian parhaiden perinteiden mukaisesti lajia julkaistaan paljolti novellimuodossa, ja näiden novellien luontaisin ilmestymispaikka ovat (pien)lehdet ja antologiat.

Olen itsekin vastuussa muutamasta teoksesta. Tällä vuosikymmenellä olen ollut mukana toimittamassa Huomenna tuulet voimistuvat-, Surupukki-, Trollguld- ja keväällä ilmestyvää Siipisulka-antologiaa. Kaikki ovat kotimaisia tai suomennettuja antologioita, jotka ovat ilmestyneet pienkustantajilta. Lisäksi olen tietenkin kirjoittanut novelleja useisiin teoksiin.

Vuosikymmenen alussa antologioista tuntui olevan jopa ylitarjontaa. Kotimaisen spekulatiivisen fiktion lukija saattoi parahtaa: Kuka nämä kaikki lukee?

No, minä luen!

Julistan Antologiahaasteen 2019 alkaneeksi. Siinä on vain yksi sääntö: Yhtään uutta antologiaa ei saa alkaa koota, ennen kuin jo ilmestyneet on luettu. Haastan kaikki muutkin patologiset antologiamaakarit mukaan!

Alla hahmotelma haasteeseen kuuluvista kirjoista. Jokainen saa luonnollisesti muokata lukulistansa omaan kirjahyllyynsä ja makuunsa sopivaksi.

⁃ Haasteeseen lasketaan spefiantologiat, eli scifiä ja fantasiaa sisältävät antologiat sekä osa kauhusta. Selvästi kansanperinnettä tai kummitusjuttuja keräävät julkaisut eivät ole omassa kattauksessani mukana.
⁃ Surrealismin, ei-yliluonnollisen kauhun, ihmesadut ja sen sellaiset olen myös rajannut haasteen mielekkyyden (eli toteutettavuuden) vuoksi ulkopuolelle.
⁃ Päädyin itse jättämään ulkopuolelle myös vaihtoehtohistorian, ei siksi että minulla olisi mitään sitä vastaan, mutta sen määrittely oli haasteen puitteissa turhan vaikeaa.
⁃ Itsenäiset teokset ovat mukana, eivät sarjajulkaisut, esim. Nova-antologiat tai Osuuskumman raapalepalvelun Kummalinnun munia -kokoomateokset. Myöskään shared world -tarinat kuten Praedor eivät ole mukana. Listaan ne kuitenkin lopuksi kiinnostuneille tiedoksi.
⁃ Listaan myös antologiat, jotka kuuluvat aihealueelle, mutta joka olen lukenut ts. joita en lue uudestaan. Rajatapauksia ovat ne antologiat, jotka ovat jääneet aikanaan kesken.
⁃ Nykykirjailijoita, ei uusintapainoksia.

Lopulliselle listalle päätyi 25 teosta, jotka on lueteltu alla kustantajittain ryhmiteltynä. Haastetta aloittaessani olen innoissani. Löytyykö helmiä? Nouseeko antologioiden kirjoittajien joukosta tähtiä? Vähän myös pelottaa. Muuttuuko luku-urakka puuduttavaksi? Kaikki tämä selviää vuoden kuluessa!

Antologiahaaste 2019 on jatkoa satunnaisesti käynnissä olleelle projektilleni tehdä näkyväksi suomalaisen genrekirjoittamisen vaihtoehtoisia julkaisuja sekä pienkustannustoimintaa. Suurten kustantamoiden katveessa rehottaa villi ja mielenkiintoinen aluskasvillisuus.

Pienkustantamoiden genretuotannosta olen kirjoittanut aiemmin myös haasteessani Erilainen kirjasyksy 2014

MARGARET PENNYN ANTOLOGIAHAASTE 2019

Aavetaajuus

- Tämä jalka ei ole minun: Kauhuja omasta kehosta
- Murhamystiikkaa - okkulttisia etsivätarinoita

Helmivyö

- Sininen tiikeri: Kryptozoologisia tarinoita

Jalava

- Kuun pimeä puoli. Suomalaisia ihmissusinovelleja
- Kirotun kirjan vartija: suomalaisia Cthulhu-tarinoita

Kulttuuriyhdistys Korppi ry.

- Hänen huulensa ovat metsä

Kuoriaiskirjat

- Tulikirjaimet ja muita sivuja Stepanin koodeksista

Osuuskumma

- Steampunk! Höyryä ja helvetinkoneita
- ROCKNOMICON
- Kristallimeri. Tarinoita merirosvoista
- Marraskesi – tarinoita iholta ja ihon alta
- Varjoisilta kujilta
- Murtumia maisemassa. Urbaanin löytöretkeilyn antologia
- Naamiot
- Sirkus Synkkä

Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat

- Mustaa lihaa. Kyberpunk-antologia
- Tiamatin värit ja muita tähtienvälisiä tarinoita
- Supernova
- Meliwas ja muita kaupunkeja

Turbator

- Aukkoja ajassa

Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti Tutka ry.

- Genreblender: antologia
- Valitut
- Spekulatiivinen Turku

Vaskikirjat

- Varjojen lumo - suomalaisia goottinovelleja

Uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio

- Hurtan koodeksi (Borin Hurtan 25-vuotistaiteilijajuhlakirja)

Friday, December 21, 2018

Vuosikatsaus 2018

Keskitalven aika, paras aika! Joulun täydellinen hiljentyminen häämöttää. Juna pohjoiseen lähtee tänään illalla, ennen kuin pakataan perhe siihen niin luodaan pieni vilkaisu kuluneeseen vuoteen.

- Julkaisin kaksi kirjaa: Railakas rahakirja Aino-Maija Leinosen kanssa keväällä ja novellikokoelma Avaruusajan unelmia syksyllä.

- Kirjoitin kahta uutta kässäriä, joista toivottavasti kuullaan myöhemmin lisää.

- Novellijulkaisuja minulla oli kahdessa antologiassa: "Herra Jack ei hyppää enää" (Sirkus Synkkä, toim. J.S.Meresmaa et al.) sekä ruotsinnos Täydellinen sekoitus -novellista ("Den perfekta blandningen", Trollguld och andra berättelser). Kuulemma myös novellini "Painovoiman sieppaamat" ilmestyy tsekiksi eräässä sikäläisten opiskelijoiden kirjallisuuslehdessä.

- Lehtijuttuja kirjoitin yhden, Ruotsin akatemian kuohunnasta keväällä Kulttuurivihkoihin.

- Viime vuonna ilmestynyt romaanini Syyskuun jumalat pääsi tänä vuonna toiseen painokseen, siitä tehtiin äänikirja ja käännösnäyte ja se oli Kuvastaja-palkintoehdokkaana parhaalle edellisenä vuonna ilmestyneelle fantasiaromaanille. Ilahdutti, että kirja oli nostettu myös HS Teema -lehdessä kriitikon valinnaksi.

- Toimin edelleen aktiivisesti Osuuskumma-kustannuksessa. Olin mukana tekemässä pienkustantajien osastoja kirjamessuilla Turussa ja Helsingissä sekä heiluin kirjamyynti- ja ohjelmahommissa Finnconissa Turussa. Lokakuusta eteenpäin toimin myös hallituksen jäsenenä.

Osallistuin myös muun muassa Vihtorin kirjamessuille sekä Työväenkirjallisuuden päivään Tampereella, Ropeconiin Helsingissä ja Kummien tarinoiden viikonloppuun Finlaysonilla marraskuussa. Laulaa hoilotin nuotiopiirissä Usvan kirjoittajaleirillä heinäkuussa.

- Ohjasin luovia kirjoittajia Tampereen seudun työväenopistossa ja Tampereen Kesäyliopistossa sekä muissakin lyhyissä ja pidemmissä koulutuksissa.

- Vuoden matkoja olivat osallistuminen Sweconiin Tukholmassa panelistina ja kirjamessuille Göteborgissa "salaisena agenttina" sekä kesälomamatka Haapsaluun.

- Viimeiseksi loppuvuoden juttu, josta toivottavasti tulevaisuudessa kuullaan enemmänkin: perustin Anne Leinosen kanssa uuden yrityksen, Proosakuiskaaja oy:n. Yrityksemme tarjoaa kustannustoimitusta ja luovan kirjoittamisen ohjausta. Kotisivut ovat osoitteessa proosakuiskaaja.fi.

Vapaa-aikana mökkeilin ja harrastin balettia ja lautapelaamista sekä toimin hamsterivahtina lapsen lemmikille.

Oli hauska ja tapahtumarikas vuosi, kiitos kaikille joiden kanssa sain tehdä töitä! Kiitos myös Taiteen edistämiskeskukselle, WSOYn kirjasäätiölle ja SKR:n Pirkanmaan rahastolle työni tukemisesta. Ensi vuosi käynnistynee kässäreiden ja yrityksen sekä vähän eduskuntavaaleihinkin liittyvien juttujen merkeissä.

Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta Margaret Pennyn muistikirjan lukijoille.

Lisää Railakkaasta rahakirjasta
Lisää Avaruusajan unelmista
Lisää Trollguldista

Wednesday, December 12, 2018

Anna jouluksi kirja

Nyt kuulkaa!

Monet varmasti vielä mietiskelevät, mitä antaisi lahjaksi sukulaisille ja ystäville. Täältä pesee suosituksia vuoden kirjoista kuin Alkon viinihyllystä! Tämä on maksuton mainos. Haha!

Marjaisa & raikas

Minna Roininen: Heda. 25-vuotiaan Noelin laulut on laulettu, jäljellä on enää viimeinen toive. Pop-idoleita, kalakansan mytologiaa ja roadtrip pohjoisessa Suomessa! Ikäsuositus 15+. Lue lisää & tilaa kustantajan Myllylahden sivuilta

Pehmeä & hedelmäinen

Henriikka Tavi: Tellervo (ei kuvassa). Tyylitietoinen ja älykäs runoilijan ensimmäinen proosateos. Epätavallisen tavanomainen tarina kahdesta naisesta nyökkää salaviisaasti elämäntaitokirjallisuuden puoleen. Lue lisää & tilaa kustantajan Teoksen sivuilta

Mehevä & hilloinen

Kimmo Tuominen: Pimeän verkon oraakkeli. Seksiä ja väkivaltaa vinhassa virtuaalimaailmassa. Sisältää myös gorillan! Lue lisää & tilaa kustantajan Aula & Co:n sivuilta

Vivahteikas & kehittynyt

Juha Rautio: Festivaali. Runoilijan neljäs kokoelma jättää tilaa sanojen väliin ja toimii sekä silmälle että korvalle. Pieni kokoelma palkitsee oivalluksillaan. Lue lisää & tilaa kustantajan Enostonen sivuilta

Roteva & voimakas

Ursula K. Le Guin: Malafrena. Fantasian ja science fictionin suurnimen ainoa historiallinen romaani kertoo 1820-luvun Keski-Euroopasta. Suomentanut Jyrki Iivonen. Lue lisää & tilaa kustantajan Vaskikirjojen sivuilta

Enkä malta olla suosittelematta myös omia kirjojani:

TIETO: Railakas rahakirja (Aino-Maija Leinosen kanssa). Unohda turhat normit, elä itsesi näköistä elämää ja ajattele fiksusti rahasta. Raikas, ei marjanpoimintaa. Kustantaja: Into

Tämä ja kaikki muutkn kirjat Innon verkkokaupasta nyt -34 % koodilla JOULU2018!

KAUNO: Avaruusajan unelmia. ”Mietteliäs kokonaisuus erilaisia vastakohtaisuuksia ja suhteellisuuksia (…) Pieneen tilaan mahtuu suuria maailmoja.” -Toni Saarinen, Kosmoskynä. (Lue koko arvostelu täältä!) Lyhytscifiä. Kustantaja: Osuuskumma

Huom! Tein muutaman lisäkappaleen eripainokseeni Merkityt. Kokeita ja muistiinpanoja. Novellikokoelmani Avaruusajan unelmia verkkokaupasta 15.12. mennessä tilanneet saavat vihkosen jouluisilla tähdillä koristeltuna. KUMMALAHJA-koodilla 15 % alennus! Kirja, vihko ja postikulut Suomeen sisältyvät hintaan.

Sunday, December 9, 2018

Spefikirjailijana Suomessa: Lukumuistoja

Lukutaito on kovasti tapetilla keskustelussa ja kirjailijoita, erityisesti lasten- ja nuortenkirjailijoita värvätään osallistumaan. Kirjojen lukemisesta keskustellaan meillä tietysti myös kotona, koska lapsi kuuluu juuri tuohon haastavaan ”middle grade” -ikäryhmään (8–12-vuotta). Muutkin vanhemmat tuntuvat kyselevän lukusuosituksia netissä – lapsilleen.

Sen sijaan omasta lukemisestaan somekuplassani keskustelevat harvat. Ilahdun jokaisesta poikkeuksesta, joten kirjoitanpa itsekin vähän siitä, millaisia kirjoja lukemalla olen päätynyt nykyiseen ammattiini.

Lapsuusmuistoja ja tähtipölyä

Ala-asteikäisenä minulla oli itsepäinen mielikuvitus. Muistan, miten etsin kirjastosta aikamatkakirjaa, jonka olin päättänyt olevan olemassa. Kaverini olivat kertoneet siitä minulle, se saattoi olla kirja tai elokuva, mutta joka tapauksessa siinä lapset matkustivat ajassa pulveria käyttämällä. Pyysin kirjastovirkailijoita etsimään kortistosta apunani, mutta eivät hekään löytäneet ”Aikapulveri” tai ”Ajan taika" -nimistä kirjaa.

Samanlainen kokemus oli, kun keksin sarjakuvan maailman parhaasta skeittaajapojasta (mielikuvitukseni ei riittänyt kehittämään skeittaajatyttöä). Ajattelin, että kun etsin tarpeeksi kauan, tällainen sarjakuvasankari varmasti tulee vastaan. Menin etsimään Kontulan antikvariaatista ja kävin läpi lattialla olevan ison pinon sarjakuvia. Kauppias varmaan vähän ihmetteli. Sen muistan, että mukaan lähti silloin lohdutuspalkintoja Sarjakuvalehti-niminen lehti.

Sellaista oli silloin. Nyt olen kirjailija ja voin itse kirjoittaa ne tarinat, joita ei vielä ole.

Ihan pienenä minulle luettiin tietysti satuja, ja vähän myöhemmin kuuntelin niitä satukasetilta. Tiivistettynä lapsuuteni 3–13 ikävuoden välillä meni näissä merkeissä: Taikahuilu (televisiosta), satubaletit Pähkinänsärkijä ja Joutsenlampi, Grimmin prinsessasadut, Disneyn klassikkoelokuvat, Tove Jansson, C.S.S.Lewisin Narnia, Eva Ibbotson, Jules Verne, Michael Ende, Roald Dahl, Taru sormusten herrasta, Susan Cooperin Pimeä nousee, William Corlettin Taikurin talossa, noidat, vampyyrit, kauhuklassikot, Stephen King.

Ja paljon muuta. Vampyyri-innostuksen jälkeen lopetinkin fantasian lukemisen moneksi vuodeksi ja aloitin uudestaan vasta opiskeluaikoina.

Uuden Kuun Emilia ja sisäoppilaitosromaanit

Nuorempana rakastin tyttökirjoja. Klassisista tyttökirjoista tykkäsin erityisesti Montgomeryn Runotyttö-sarjasta ja Alcottin kirjasta Pikku naisia. Luin myös Susan Coolidgen Katy-kirjoja, Burnettin Salaisen puutarhan ja Pikku prinsessan, Jean Websterin sisäoppilaitosromaaneja kuten Setä Pitkäsääri -kirjan ja sen jatko-osan, sekä muita nuorten lukemistosarjoissa ilmestyneitä kirjoja. Runotyttö-kirjoista suosikkini oli keskimmäinen, Runotyttö maineen polulla, jossa Emilia opiskelee uudella paikkakunnalla lukiossa.

Tämä I.K.Inhan kääntämä vuoden 1928 painos Pienestä runotytöstä on ilmestynyt WSOY:n koululaiskirjastossa. Kirjalla on minulle lähinnä tunnearvoa, kieli on vanhahtavaa eivätkä sivut pysy enää kasassa.

Omaa lasta en ole saanut tyttökirjoista innostumaan. Kaikki, joiden nykyään tiedän lukevan niitä, ovat aikuisia naisia.

Nykykirjailijoista lemppareitani olivat ainakin Erlend Loe, Sue Townsend ja myöhemmin Anja Kauranen, jonka kirjoja luin yläasteella. Tietyssä vaiheessa luin innokkaasti myös ikäryhmälle markkinoituja ”varoitustarinoita” huumeiden käyttäjistä, kuten Nancyn ja Ruohoa lunta. Nuorena parasta olivat kuolleet nuoret.

Muistan, miten iso askel kirjaston lastenosastolta oli aikoinaan nuorten osastolle. Miten uudelta maailmalta se tuntui. Facebook-seinälläni oli taannoin keskustelua siitä, mitä eroa on ”perinteisellä” nuortenkirjallisuudella ja ns. YA-kirjallisuudella. Käsitteen YA eli young adult ensimmäistä kertaa 2000-luvulla, kun WSOY julkaisi Lista-nimistä sarjaa noin 18-30-vuotiaille lukijoille. Aikaisemmin vanhemmat teinit lukivat aikuisten kirjoja. Esimerkiksi siskoni piti Katri Tapolan Kalpeat tytöt -kirjaa talismaninaan ja kuljetti sitä mukana laukussa koko lukion ajan. Mutta luimme myös Harry Potteria!

WSOY julkaisi vuosituhannen alussa myös Bulevardi-sarjaa nuorille lukijoille. Luin Salla Simukan Minuuttivalssin vuonna 2004 kun olin yliopistossa, eli olin saman ikäinen kuin kirjan päähenkilö Susanna. Muistan ajatelleeni, että se oli suunnattu lukijoille, jotka olivat uuden elämänvaiheen kynnyksellä, mutta eivät vielä olleet muuttaneet kotoa ja ”aikuistuneet”. (Esikoisteoksen Kun enkelit katsovat muualle luin vasta tämän jälkeen, eli luin kirjat väärässä järjestyksessä.)

Raja yliopiston ja lukion välillä on todella vaikea ylittää kirjallisuudessa. Tuntuu, että henkilöhahmot elävät aivan eri tarinaa, jos heitä seurataan sekä yliopistossa että lukiossa.

Kultaiset scifimuistot

Sanotaan, että scifin kulta-aika on silloin, kun lukija on 12-vuotias. Toisin kuin moni kollega, en itse lukenut scifiä varhaisnuorena. Tämä on saattanut vaikuttaa siihen, että olen lukenut vähän eri kirjat kuin monet nykyiset kaverini. Esimerkiksi Isaac Asimovin robottitarinat, Arthur C. Clarken romaanit ja Frank Herbertin Dyyni ovat jääneet minulta lukematta tähän päivään saakka.

Aloitin scifin lukemisen vasta lukiossa, kun olin kiinnostunut ensisijaisesti yhteiskunnallisesta kirjallisuudesta. Niinpä scifi-lukeneisuuteni kivijalan muodostivat Ursula le Guinin teokset kuten Maailma, vihreä metsä, Stanislav Lemin Solaris ja Kyberias sekä muun muassa Frederik Pohlin ja C.M. Kornbluthin Avaruuden kauppamiehet. Tietysti pidin myös Linnunradan käsikirjasta liftareille.

Mutta ennen kaikkea luin silloin ja luen nyt spekulatiivista fiktiota, en niinkään puhtaaksiviljeltyä scifiä. Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi ehti ilmestyä, kun olin vielä herkässä iässä. Kirja teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Myös Peter Hoegin Lumen taju oli minulle tärkeä kirja lukiossa etenkin tunnelmaltaan, vaikka spefielementti onkin siinä ohut. Lisäksi minä ja kaverini pidimme kovasti Vuokko Tolosen kirjasta Tampereen ilmastot.

Kirjat olivat kalliita, emmekä omistaneet niitä lukioikäisinä montaa kappaletta. Joskus pystyimme ostamaan niitä jäännöseräkauppa Kirjatorilta Hämeenkadulta. Kaverini osti sieltä muutaman kappaleen Tampereen ilmastoja, jotta olisi voinut lahjoittaa lempikirjaansa myös muille.

Fantasia oli sitten eri juttu, olin Narnian ja Tarun sormusten herrasta lukenut kauan ennen kuin tartuin ensimmäisiin scifi-kirjoihin. En ole myöskään oikeastaan kirjoittanut puhdasta scifiä vaan enemmän juuri spefiä. Scifinovelleja puolestaan aloin lukea vasta yliopistossa.

Kirjallisuusmaku nyt

Minulla ei ole suosikkikirjailijoita, niin kuin monellakaan lukevalla ihmisellä ei ole. Mahdotonta olisi kirjoja ja niiden kirjoittajia vertailla toisiinsa. Sen sijaan on tiettyjä kirjoittajia, joita olen lukenut pidempään, sanotaan yli kymmenen vuotta, joilta olen pyrkinyt lukemaan kaiken mikä on (suomeksi) ilmestynyt) ja joiden teoksiin myös palaan. Kukaan näistä kirjailijoista ei ole ”ajankohtainen”. Heitä ei voi seurata sosiaalisessa mediassa, ja jotkut ovat kuolleet.

Varsinkin väsyneenä huomaan, että luen mieluiten samoja kirjoja yhä uudelleen. Julia Cameronin kielikuvaa käyttääkseni ”täytän luovuuden kaivoa”, mutta en jaksa omaksua uutta vaan palaan vanhoille lähteille, vanhojen esikuvien pariin.

En pysty nimeämään omaa kirjallisuusmakuani, joku ulkopuolinen sen ehkä osaisikin tehdä. Pyrin lukemaan monipuolisesti: yleistä kaunokirjallisuutta, genrekirjallisuutta, tietokirjallisuutta, runoja, esseitä, bestsellereitä ja pienpainatteita. Pyrin, käytännössä luen mitä käteen osuu. Luen myös paljon keskeneräisiä käsikirjoituksia työn kautta. Oikeastaan vain rikoskirjallisuutta luen häviävän vähän.

Sen voin sanoa varmasti, että menetän työmotivaationi ja kiinnostukseni kirjallisuuteen, jos en säännöllisesti lue jotain todella hyvää. Kieli on instrumentti, jota pitää jatkuvasti vaalia, ja sen pystyn tekemään lähinnä lukemalla.

Thursday, November 15, 2018

Antti Nylén: Häviö

Esseeprosaisti Antti Nylén ei ole ajankohtainen kirjailija. Tuntuisi julmalta sanoa näin nykykirjailijasta, ellei Nylénin esseistiikan koko idea olisi siinä, että se ei ole ”kiinni ajassa”. En tiedä, onko se antimodernia (tai taantumuksellista), en välitä, eikä se edes liity tähän kirjoitukseen.

Antti Nylénin esseiden lukeminen vuosien varrella on ollut minulle kuin tutustumista eksoottiseen kulttuuriin. Luin hänen suomentamanaan jopa G. K. Chestertonin Oikean opin, vaikka en ymmärtänyt siitä mitään. Jos minulle antaa uskonnon, se on kuin antaisi seitsemänvuotiaalle kolikon: lapsi ottaa sen ja kiittää, panee muiden tavaroidensa ja lelujensa joukkoon ja hukkaa sen aikanaan laatikon pohjalle.

Nylénin esseet selittävät ja jäsentävät todellisuutta, ne ovat kuin pieniä opaskirjoja taiteeseen ja elämään. Mutta siinä missä self-help puhuttelee tuttavallisesti lukijaa, Nylén puhuttelee itseään. Se tekee esseekirjoista sekä samastuttavampia että koskettavampia kuin toisaalta populaari tietokirjallisuus, toisaalta fiktiivinen kertomakirjallisuus. Nylénin esseitä voi lukea, vaikka kaikki aiheet eivät koskettaisikaan.

Mutta raha koskettaa.


Kuva: Jan Kaus, Harri Rinne (toim.): Ajattelen koko ajan rahaa. Paras kaunokirjallisen antologian nimi ikinä.

Häviö

Häviö on lyhykäisyydessään kuvaus siitä, miten taiteilija oppii kantapään kautta, että taiteellaan ei voi Suomessa elää. Pienessä kirjassa (vihkossa, oikeastaan) on isoja pohdintoja rahan ja työn olemuksesta sekä taiteen tehtävästä. Mutta ennen kaikkea siinä on itseäni kiinnostavia näkökulmia muun muassa kirjailijan ja kustantajan työjaosta, uusista ja vanhoista taiteilijamyyteistä, apurahansaajan omituisesta luokka-asemasta ja ns. taiteilijapalkasta.

"Julkinen taiteellinen työni on harso, jonka takana painin musertavien toimeentulon, motivaation ja mielenterveyden ongelmien kanssa."

Tässä vaiheessa omalla ”urallani” (kirjoitan urani Nylénin tavoin lainausmerkkeihin) motivaation ongelmat ovat ajankohtaisia ja kipeitäkin. Aloittajan energia on aikaa sitten käytetty.

Olen jokseenkin kotiutunut omaan lokerooni, jonka Nylén määrittelee valkokaulusköyhälistöksi, ”vailla mainetta työskentelevien free-toimittajien sekä tieteen ja taiteen apurahakerjäläisten” joukoksi, jolta puuttuu sekä luokkaidentitetti että keskinäisen solidaarisuuden taju. Luokkaidentiteetin voi tarvittaessa lainata lapsuuden/puolison perheeltä, entisestä ammatista tai kaveripiiriltä, ja solidaarisuuttakin sopii osoittaa jos ei omalle niin naapuriviiteryhmälle.

Vastaansanomattoman omakohtaisesti Nylén kuvailee ammatti-identiteettiään, joka ansaitsemismielessä koostuu ensinnäkin apurahakerjäämisestä, toiseksi esiintymispalkkioista ja vasta kolmanneksi taiteellisen työn tuloksista (eli tekijänoikeustuloista). Nylénin mukaan ”kirjailija” ei ole ammatti vaan epämääräinen asema. Näinhän se on, ”kirjailijuus” on omituinen ja mystinenkin nimike, jonka portinvartijoita ovat kustantajat ja joka sinänsä ei tuo kotitalouteen lanttiakaan.

Nylén kirjoittaa myös harvinaisesta aiheesta, apurahansaajan epävarmasta asemasta. Totta on, että hullumpaa on vain työttömällä TE-keskuksen asiakkaalla. Myös minulle ovat tuttuja päivähoitomaksujen pähkäily, Myel-maksut ja omituinen hyväksytty/hylätty-hakemusrumba joka kevät ja syksy. Nylén kirjoittaa apurahaputkesta kohtalona, jossa kaikki muut toimeentulon mahdollisuudet ovat karsiutuneet olemattomiin.

Keskituloinen palkansaaja ei koskaan suostuisi tähän menettelyyn. Eivät siihen suostu ruohonjuuritason underground-taiteilijatkaan, heillä ei ole mitään kiinnostusta apurahoihin tai tarvetta niille. Mutta jos nyt ei puhuta ITE-taiteesta tai esimerkiksi obskuurista genrekirjallisuudesta, joita pieni vihkiytynyt harrastajapiiri viljelee, taide on kuin maanviljelys: Suomen oloissa se joutuu elämään tukien varassa.

Tärkeä huomio Nylénin kirjassa on, että uusi kertomus reippaasta yrittäjä-taiteilijasta on yhtä lailla myytti kuin kertomus kärsivästä nälkätaiteilijasta. Taiteilija ei ole ammatti siinä kuin mikä tahansa muu. Taiteilijan on ratkaistava toimeentulokysymys erikseen. Mistä voimat, mistä rahat.

Vastaansanomaton huomio on myös se, että apurahat pitäisi myöntää taiteilijan toimeentulon turvaamiseen, ei ”projektin tekemiseen”. Koska eivät projektit sitä rahaa hae tai tarvitse vaan taiteilijat.

Tarina

Jokaisella taiteilijalla on oma tarinansa. Nylénillä on omansa, minulla on omani. Kuin virolaiset runoilijat yllä, minäkin ajattelen koko ajan rahaa. Ajan kuluessa suhteeni rahaan on muuttunut ahdistuneesta kiinnostuneeksi, sen jälkeen välinpitämättömäksi.

Nylén kirjoittaa, ettei ymmärrä mitään rahasta. Minä perustin juuri osakeyhtiön. Ei se yksin tee minusta huonompaa taiteilijaa (ei myöskään parempaa).

Huomaan, että oma taiteilijan toimeentuloni on järjestetty toisaalta helpommin, toisaalta vaikeammin kuin Häviön kirjoittajalla. Yhtä selvästi näen, että nämä asiat eivät viime kädessä ole valintoja, niin kuin ei ole puolison valintakaan. Puoliso joutuu nimittäin samanaikaisesti valitsemaan minut.

Osalleni langenneet taloutta helpottavat tekijät on helposti lueteltu. Asun halvemmassa kaupungissa. Minulla on vain yksi lapsi. Minulla on toinen ammatti (toimittaja/kustannustoimittaja), johon voin tiukan paikan tullen paeta.

Antti Nylén kärsii syyllisyydestä, jota minä en joudu kantamaan. Kasvatukseni ja sukupuoleni vuoksi (tai ansiosta) minulle ei ole langetettu kulttuurista taakkaa perheen elättämisestä. Paavo Haavikko kirjoitti Kahden vuoden päiväkirjassa, että kirjailijuus ammattina sopii ainoastaan naiselle, sillä vain nainen voi antautua sellaiselle epärealistiselle kuvitelmalle. Tämä on ollut vaikeaa monelle työväenluokkaiselle mieskirjailijalle, luvan antaminen itselle, että saisi keskittyä omaan taiteelliseen työhön.*

Olen koulutukseltani yhteiskuntatieteilijä. Kuitenkin minua ovat aina kiinnostaneet kotitaloudet, erityisesti oma talouteni. Siitä on toinen puoli kotitöitä ja toinen puoli rahaa. Kreikan kielestä (oikonomia) johdettu sana tarkoittaa samaa asiaa. Suomen kielen sanan ”talo” eli talouden puolestaan ymmärrän huusholliksi, jossa elän.

Paradoksaalisesti taloustaitoni olen oppinut kirjallisuus-, tai pikemminkin kustannusmaailmasta. Menin vuonna 2012 mukaan osuuskuntamuotoisen pienkustantamon toimintaan ja ajauduin siellä tekemään talousasioita, koska ne eivät kiinnostaneet juuri ketään. Koska arvonlisäverokantojen, palkanmaksun tai laskuttamisen maailma ei ole minulle vieras, pystyin perustamaan oman osakeyhtiön melko kivuttomasti reilut kuusi vuotta myöhemmin. Lisäksi spekulatiivisen fiktion kirjoittajien yhteisöstä olen löytänyt myös yhtiökumppanin, joka puolestaan osaa puljata nimipalvelimien ja MySQL-tietokantojen kanssa, jotka ovat minulle täyttä kiinaa.

Sanomattakin on selvää, että tämä ”valinta” ei ole kaikkien kirjailijoiden ulottuvilla. Ei kaikista taiteilijoista ole yrittäjiksi sen kummemmin kuin Suomen työikäisestä väestöstä laajemminkaan.

Hyvää tuuriani on myös se, että olen luonteeltani ulospäinsuuntautunut. Minulle sopii hyvin, että vedän paria luovan kirjoittamisen aikuisopiskelijoiden ryhmää oman työn ohella. Tulen onnettomaksi ja minulla on tylsää, jos kökötän vain yksikseni kotona kirjoittamassa. Tietokirjanikin olen tehnyt parityönä. Luonnettaan ei kuitenkaan voi muuttaa, ja jos on yksin viihtyvää ja yksin tekevää tyyppiä, kuten useimmat taiteilijat ovat, eivät he voi tuosta noin vain hypätä konsulteiksi.

Toisaalta juuri omaan työhön, omaan tekemiseen keskittyminen on minulle kaikkein vaikeinta. Olen jo tehnyt rauhan tämän asian kanssa sikäli, että en pidä sitä taiteilijuuttani vähentävänä tekijänä. Taiteen tekeminen, niin kuin kai rukouskin, kuuluu myös keskittymiskyvyttömille. Minulla ei ole minkäänlaista järkevästi jäsentyvää ”tuotantoa” vaan olen saattanut kansien väliin niin taideromaaneja kuin hyötytietoakin. Jos saan apurahan, mutta en pysty keskittymään (en pysty), minulle ei jää mitään.

Mutta jos teen koko ajan muuta, en tee taidetta.

Lisäksi kirjailijan ammatti on altis muillekin häviöille kuin taloudellisille. Yksityisesti ja hiljaa kirjailijat surevat heistä itsestään riippumattomista syistä kariutuneita kirjahankkeita, kustantamoilta saatuja hylsyjä, omien tai lapsen terveysongelmien vuoksi väliaikaisesti haudattuja unelmia, muuta sellaista.

Raha

Häviön lopussa Nylén on ajankohtaisimmillaan ehdottaessaan käyttöön taiteilijapalkkaa. Ehdotus on ajankohtainen sikäli, että Taiteen edistämiskeskuksen johtaja Paula Tuovinen on esitellyt ”kentälle” (johon minäkin ilmeisesti kuulun, koska olen kuullut tästä) kolmea mallia, joita ilmeisesti halutaan kokeilla: 1) läänintaiteilijaa (tämä on vanha juttu), 2) Suomen Akatemian mallia, jossa taiteilijan palkkapussi tulisi joltakin yhteisöltä (esimerkiksi osuuskunnalta) tai 3) edelleen jonkin Suomen Akatemialla käytössä olevan systeemin tyylistä mallia, jossa Taike olisi taiteilijan palkanmaksaja.

En itse pidä taiteilijapalkkaa hyvänä ajatuksena, vaikka näen, miksi jotkut taiteilijat hyötyisivät siitä. Pelkonani tietysti on, että toisin kuin Nylénin ehdotuksessa, (kriteereinä ansioluettelo ja 33 vuoden ikä, mutta palkka olisi elinikäinen) tässä mallissa rahaa riittäisi entistä harvemmalle – olkoonkin, että nuo harvat saisivat sitten kunnolla rahoitusta elämiseensä.

Jos minut palkattaisiin taiteilijaksi, kyllästyisin ja irtisanoutuisin. Onneksi minun ei tarvitse värväytyä, vaan luultavasti löydän muun keinon jatkaa silppuista olemassaoloani.

Nylén kirjoittaa (Halun ja epäluulon esseissä), ettei tiedä mikä on YEL. En sitä tiedä minäkään, vaikka joudun sen ilmeisesti kohta ottamaan. Myelistä (Maatalousyrittäjien (sic.) eläkevakuutuksesta, jota apurahansaajat maksavat) haluaisin sanoa Häviön lukijoille, että Melaan soittamalla tai mailaamalla saa käytännössä automaattisesti 24 kuukautta lykkäystä, ei tarvitse vain jättää laskua maksamatta ja sitten säpsähdellä, kun postiluukku räpsähtää. Mutta jätän sittenkin sanomatta. Koska ei kyse ole maksujärjestelyistä tai lyijykynämerkinnöistä ruutupaperilla, vaan rakenteista.

Tyhjätaskua ei lohduta sen sisäistäminen, että raha ei ole viime kädessä resurssi vaan sopimus. Hän tarvitsee kolikoita taskuunsa. Olen kirjoittanut kaksi self-help -kirjaa, eikä hävetä yhtään. Jälkimmäisen kirjan paras käytännöllinen vinkki on kirjoittajatoverini ohje rikkaille: jos mielesi tekee antaa rahanarvoinen neuvo köyhälle, arvioi mieluummin neuvosi arvo rahassa ja anna se suoraan käteisenä. Ja ole hiljaa.

En passittaisi Häviön kirjoittajaa talouskurssille. Mieluummin olisin halunnut tarjota kirjoittajalle kaljan.

Antti Nylén: Häviö. Kosmos 2018

www.kosmoskirjat.fi/hvi
www.nylen.fi
www.savukeidas.com/

* Blogissaan Emilia Kukkala kirjoitti Häviön synnyttämistä vaikutelmistaan sekä kotona tapahtuvan hoivan ja (palkka)työn vastakkainasettelusta. Tosiasiassa kirjoittaminen voi vieraannuttaa ihmisen perheenjäsenistään tehokkaammin kuin mikään asuntolaina ikinä voisi tehdä, mutta ehkä Kukkala puhui kirjoittamisesta jossain toisessa elämäntilanteessa. Esikoisteosta odotellessa.