Tuesday, July 26, 2016

Mitä opin heinäkuussa

Proosaa kannattaa ja pitää lukea editointivaiheessa ääneen. Parasta on, jos lukee jollekin kuuntelijalle. (Catherynne M. Valente)

Proosan kirjoittaminen ei muutu henkisesti helpommaksi vaan sitä vaikeammaksi, mitä useamman kirjan on kirjoittanut. Tämä johtuu siitä, että vaikka taidot lisääntyvät, omat odotukset eivät kasva samassa suhteessa vaan jyrkemmin. (Jasper Fforde)

Käsikirjoitus on ideaalitapauksessa dramaattinen ohjekirja ohjaajalle, kuvaajalle, näyttelijöille, lavastajalle ja muille työryhmän jäsenille. Tosielämässä se on vessapaperia. (Jyrki Väisänen)

Julkaistu kura on kuitenkin julkaistua, yleensä. (Anne Leinonen, hysteerisellä ajomatkalla kotiin yhteensä viiden päivän leireilyn jälkeen.)

Heinäkuussa on riittänyt vientiä Finnconista Kummaleiriin, käsikirjoittajakurssin oppilaan paikalta Ristiinasta itse kouluttamaan Hopeantakojia Putkilahdelle. Oman kässärin parista mökiltä siirryin puolestaan viime viikolla perinteiselle Usvaleirille. Palasin toissapäivänä Tampereelle oltuani melkein kolme viikkoa reissussa. Mukana kulkeva tavarakasa ja kotona odottava pyykkivuori olivat sen mukaiset.

Kirjoittaminen ei oikeastaan kysy aikaa tai paikkaa vaan mielentilaa, henkistä tilaa. Parasta ainakin itselleni on, jos voin vuorotella sosiaalisen ja yksinäisen keskittymisen, virikkeiden ja rutiinin välillä.

Tänä vuonna olin mukana Finnconin ohjelmatiimissä, tapahtuman järjestämisvuoro kun osui neljän vuoden tauon jälkeen Tampereelle. Kunniavieraat ovat mahtavat, Yhdysvalloista Catherynne M. Valente, Walesista Jasper Fforde ja kotoisesta Suomesta Anne Leinonen sekä fanikunniavieras Eeva-Liisa Tenhunen. Olin innoissani buukannut itseni pariinkin paneeliin, mutta niin se on, että kun itse järjestää, ei pysty täysin sieluin nauttimaan sisällöstä. Sitä kuitenkin huolehtii ja stressaa aina seuraavaa askelta. Finnconissa käydyt keskustelut olivat kuitenkin erittäin hyviä, erityisesti pidin suuresta käännöskeskustelusta, jossa kirjailijat Emmi Itäranta, Miina Supinen ja Magdalena Hai puhuivat viisaita ja itse sain istua katsomossa.

Finncon meni sikäli osaltani vähän pieleen, että sairastuin flunssaan kesken viikonlopun ja jouduin lähtemään sunnuntaina liian aikaisin pois. Myös alkuviikosta Tampereella järjestetty Osuuskumma-kustantamon jäsentapaaminen jäi minulta suurimmaksi osaksi väliin, mutta ehdin kuitenkin osallistua Artemis Kelosaaren vetämään työpajaan erotiikan kirjoittamisesta. Työpajan virittämään kirjoitin lyhyen tekstin, jossa tekoäly harrastaa seksiä pajun kanssa avaruusaluksella. Rukoilkaa, etten koskaan päädy julkaisemaan sitä.

Käsikirjoituskurssi oli viikonlopun mittainen koulutus, jossa kahdeksan prosaistia perehtyi draaman kirjoittamisen saloihin. Ryhmä oli juuri sopivan kokoinen, jotta yksilölliselle ohjaukselle oli aikaa. En ollut aiemmin työskennellyt dramaturgin kanssa ja koin, että siitä oli hyötyä proosan kirjoittamisen kannalta, vaikka en koskaan elokuvakäsikirjoitusta kirjoittaisikaan. On hyvä pohtia teemaa ja oppia rakentamaan timmimpiä kohtauksia, samoin draaman kuljetus ja tarinan tiivistäminen ovat itselleni kirjoittamisessa ajankohtaisia juuri nyt. Kurssin järjesti Kulttuuriyhdistys Korppi.

Käsikirjoittamisen kurssilta suuntasin suoraan ohjattavien romaanikäsikirjoitusten pariin Putkilahden vanhalle kansakoululle Jyväskylän lähistölle. Hopeantakojat ry on uusi yhdistys, joka tarjoaa kaksivuotista valmennusta kirjoittajille. Maakuntakirjailijoiden ja Skripta-opiston aiemmin pitämä koulutus järjestettiin nyt ensimmäistä kertaa uuden vetäjän toimesta. Putkilahden koulu osoittautui toimivaksi paikaksi kahden intensiivisen päivän järjestämiseen. Hopeantakojien taival on vasta alussa, kiinnostavaa olla mukana rakentamassa uutta koulutusta.

Kirjoittamassa mökin terassilla. Viinilasi on rekvisiittaa.

Ehkä odotusten vastaisestikin sain edistettyä oman käsikirjoitukseni editointia hyvin, varsinkin mökillä rantasaunan työhuoneessa ja Usvaleirillä talon yläkerrassa. Usvaleiri noin muuten oli, kuten tavallista, hämmentävä spektaakkeli.

Heinäkuuni ei ehkä kuulosta varsinaiselta lomalta, mutta palasin kuitenkin Tampereelle virkistyneenä tavallisempien toimieni pariin. Hyvä on päästä kesällä pois kotoisista ympyröistä. Kiitos etenkin Anne Leinoselle sekä sukulaisilleni, jotka aikanaan tulivat hankkineeksi mökin rauhalliselta Pajulahdelta. Lähitulevaisuudessa on tiedossa Osuuskumman käännöshankkeita, enkeliaiheisten tarinoiden kokoamista (ihan totta) ja lisää kirjoittajaohjausta. Ensin kuitenkin: kämpän siivousta, ja sitä pyykkiä. 

Monday, June 20, 2016

Ruotsi on kauhumaa - Fantastika 2016

Kävin ensimmäistä kertaa Sweconissa viime viikonloppuna. Osallistuin Fantastika 2016 -tapahtumaan vain lauantaina, mutta siinäkin ajassa ehti nähdä ja kuulla monenmoista. Tapahtuma järjestettiin Tukholman Sicklassa, Dieselverkstaden-kulttuurikeskuksessa. Paikka toimi oikein hyvin tuollaisen parin sadan ihmisen konferenssipaikaksi. Tapahtuman kunniavieraina olivat mm. suomenruotsalainen kirjailija Maria Turtschaninoff sekä tutkija Jerry Määttä.

Finnconista poiketen Sweconissa ohjelmaa on aamusta iltaan ja vielä iltamyöhällä ihmiset notkuvat conipaikalla, eivät baarissa. Tarjoilu on järjestetty niin, että paneelikeskustelua voi istua kuuntelemassa vaikka olutta siemaillen. Tunnelma on rento ja mukava - kolmella kielellä, koska suomalaisia oli mukana myös koko liuta.

Sattuneesta syystä en ole Suomessa päässyt kuuntelemaan vielä Worldconin järjestäjien suunnitelmia (niitä on esitelty suomalaisissa tapahtumissa, joissa näytteilleasettajana minulla jää ohjelma usein näkemättä), mutta nyt siihenkin oli aikaa. Jukka Halme ja Hanna Hakkarainen kertoivat järjestelyjen vaiheesta ja mahtava tapahtuma on luvassa vuonna 2017, se on varma homma. Ohjelmaraitoja on luvassa kymmenen rinnakkaista, joten jokaiselle tulee jotakin. Puheohjelma järjestetään Helsingin Messukeskuksen konferenssitiloissa, kun taas näyttelyt, myyntialue ja isommat yleisötapahtumat kuten Hugo-palkintojen jako järjestetään messuhalleissa. 

Kiinnostuneena menin kuuntelemaan paneelia "Skrämmande svenskar". Minulla on sellainen käsitys, että Ruotsi on kauhumaa. Kauhukirjallisuus tuntuu olevan Ruotsissa suositumpaa kuin edes scifi tai fantasia, ja ehdottomasti se on isompi juttu kuin Suomessa, jossa kauhukirjallisuus on yhä melko marginaalista. Heti ensimmäisenä aamuna hotellissa, kun avasin Dagens Nyheterin, kulttuurisivuilla oli iso arvostelu John Ajvide Lindqvistin uudesta kauhunovellikokoelmasta. 

Valittaen joudun myöntämään, että ymmärsin paneelista vain ehkä kolmanneksen. Etenkin göteborgilaisen kirjailijan puhetta oli kouluruotsilla vaikea ymmärtää. Jotain kuitenkin tarttui korvien väliin. Kirjailija Mats Strandberg arveli, että uusille ruotsalaisille kauhukirjailijoille yhteistä on ehkä varttuminen 1980-luvulla ja tietty ulkopuolisuuden kokemus urheilijapoikien ja suosittujen tyttöjen joukossa. Strandbergin uusin romaani Färjan ("Lautta") tapahtuu Suomi-Ruotsi-lautalla, jossa puhkeaa vampyyriepidemia. Kirja suomennetaan ensi vuonna.

Paneelin kirjailijat huomioivat myös, että kauhun ja dekkarin lajityyppien rajat ovat alkaneet sekoittua. John Ajvide Lindqvist on ollut monelle tienraivaaja, joka on tehnyt kauhusta uskottavaa myös kustantajien silmissä. Kirjailijoiden mukaan kauhussa pitää olla mukana myös pilke silmäkulmassa, huumoria, muttei kuitenkaan niin että homma lyödään läskiksi.

Iltapäivällä oli myös oman paneeliesiintymiseni vuoro. Jukka Halme veti englanninkielistä paneelia pohjoismaisesta fantasiasta. Panelistit olivat Suomesta, Ruotsista, Tanskasta ja Norjasta. Jukka kyseli meiltä fantasiakirjallisuuden erityispiirteistä eri maissa. Minä puhuin luonnosta ja ympäristöstä Suomi-kummassa, kun taas Lundissa asuva kirjailija Kristina Hård mainitsi, että yhteiskunnallinen realismi on kova sana myös ruotsalaisessa fantasiassa. 

Jukka kysyi meiltä myös, millaisia olentoja peikot ovat eri maissa. Norjalainen fani Rolf Andersen kertoi, että ennen aikaan Norjassa vuoret olivat aina pahasta. Mitään hyvää ei ikinä tullut vuorilta, siellä peikot asuivat ja sieppasivat lapsia. Vasta kansallisen heräämisen aikaan Norjassa alettiin kirjallisuudessakin romantisoida vuoria. Kristina kertoi, että usein esiintymisissään hän kysyy lukijoilta, onko kukaan nähnyt peikkoa. Kuulemma nämä kehtaavat vasta jälkeenpäin tulla tunnustamaan. "Aina on joku."

Yllättäen lauantain kiinnostavimpia keskusteluja oli "Selling books", keskustelu kirjakaupan haasteista. Paneeliin osallistui SF Bokhandelnin perustaja Jörgen Forsberg. Hän kertoi, että SF B. on jo Ruotsin neljänneksi suurin kirjakauppaketju, vaikka kauppoja on vain Tukholmassa, Malmössa ja Göteborgissa. Hän sanoi, että kirjakaupan on yhä helpompi tehdä bisnestä isojen kustantamoiden kanssa. Laatu on taattu, ja asiat rullaavat. Pienkustanjajien kirjoja pidetään esillä valikoidusti, koska hyllytila on niin kallista.



Sweconin dealers roomissa tosiaan oli monta pien- ja omakustantajaa. Järjestäjä Johan Jönsson kertoi minulle myöhemmin, että heitä alkoi tulla coneihin pari vuotta sitten. Ensin he olivat pettyneitä myyntimääriin, mutta sitten he alkoivat pitää conia verkostoitumistapahtumana ja olivat paljon tyytyväisempiä. Minulle kerrottiin dealers roolista myös, että kirjoittajat ovat hyvin tiivis yhteisö, joista monet mm. kirjoittavat samoihin antologioihin. Hankin yhden, Affront-kustantamon englanninkielisen Waiting For The Machines To Fall Asleep. Osaan antologian kirjoittajista voi tutustua Osuuskumman viime vuonna julkaisemassa Surupukki. Ruotsalaisia tieteistarinoita -valikoimassa. Isompia kustantajia conissa ei sen sijaan näkynyt.

Kirjailija A.R.Yngve kertoi paneelissa, että Ellibs-yhtiöllä on Ruotsissa käytännössä monopoli sähkökirjojen levityksessä. Tekniset ongelmat ovat ratkaistavissa, mutta lukijoiden löytäminen on yhä vaikeampaa. Tutkija Jerry Määttä kertoi puolestaan, että e-kirjan myötä myös vastareaktio, eli komeasti koristellut kirjat ja erikoispainokset paperikirjoista ovat yhtä suurempaa huutoa. Kirja muuttuu keräilyesineeksi, joka saatetaan omistaa sekä sähköisenä että fyysisessä muodossa. Porcubine-divarin brittiläinen omistaja Brian Ameringen huomautti, että uudet fantasiakirjat ovat niin paksuja, että ne on mukavampikin lukea lukulaitteelta.

Ruotsalaisen kirjallisuusskenen monet erityispiirteet ovat samoja kuin Suomessa, mutta erojakin on. Ennen kaikkea skaala on isompi ja jako isoihin ja pienempiin kirjailijoihin on jyrkempi. Ruotsissa kirjoittajat myös puhuvat enemmän rahasta ja palkkioista, Suomessa se ei ylipäätään ole tapana. 

Vietimme Tukholmassa tällä kertaa neljä päivää ja kävimme tapahtuman lisäksi mm. sukulaisvisiitillä ja Wasa-museossa. Fantastikaan osallistuminen oli helppoa ja tarjosi mukavaa vaihtelua suomalaisiin tapahtumiin tottuneelle. Alle 12-vuotias osallistui tapahtumaan sekä yöpyi hotellissa ilmaiseksi, mistä kiitos ruotsalaisille. Myös ensi vuonna tapahtuman kunniavieraiksi on kutsuttu kiinnostavia kirjailijoita. Pannaan harkintaan.

Sunday, May 22, 2016

Pieni musta mekko

Kukaan ei varmasti erehdy pitämään Margaret Pennyn muistikirjaa muotiblogina. Tänään kuitenkin ajattelin blogata vaatteista. Keski-ikäisyydessä paras puoli on, että voi ostaa vaatteita kaksi kertaa vuodessa ja satsata määrän sijaan laatuun. Tilasin huhtikuussa, ensimmäistä kertaa 34-vuotisen elämäni aikana, vaatteen netistä. Kyseessä on Papu-vaatehtimon kovasti ikäisteni naisten suosima Kanto-mekko, tyypillisen mustana. Mutta en tilannut sitä pelkästään sonnustautuakseni univormuun.

Mekkoja sai ostaa ennakkotilauksena huhtikuussa. Yhtiö valmisti ne Nokialla Nanson tehtaalla ja lupasi toimittaa asiakkaille toukokuun lopulla. Entinen suosikkimerkkini Nanso ilmoitti viime vuonna, että lopettaa Nokian-tehtaansa. Nokian neulomon kohtalo ratkeaa Aamulehden mukaan tämän kuun lopussa.

Samassa Aamulehden jutussa Papun toimitusjohtaja kertoo, että vaikka vaatemerkin koko valmistus siirrettäisi Nokialle, se olisi vain kaksi prosenttia tehtaan kapasiteetista. Nanson korvaajaksi pikkupuljusta ei siis ole. Toimari lupaa, että trikooneulos ei nukkaannu tai lörpähdä. Nähtäväksi jää, kun kokemusta kyseisen merkin vaatteista ei ole, mutta vielä suurempi harmi on, jos tekstiiliteolisuus lopullisesti lörpähtää Pirkanmaalla.

Nämä ovat ne syyt, joilla kaltaiseni muodinvihaajankin saa ostamaan vaatteita. Pakko sitä johonkin on pukeutua, mieluiten kuitenkin kotimaisiin vaatteisiin. Rakas kotikaupunkini on tekstiiliteollisuuden ympärille kasvanut, ja tuntuu yksinkertaisesti pöljältä, jos punatiilisten tehdasmiljöiden keskellä kuljeskeleva asiakas joutuisi hakemaan pukimensa pelkästään ruotsalaisista ketjukaupoista, tai tilaamaan ulkomailta.

Puuvilla ei tietenkään ole mikään kotimainen materiaali, mutta materiaalin ekologista taakkaa keventää, jos se on kestävää. Minulla on pussilakanat, jotka sain ylioppilaslahjaksi, ja ne ovat edelleen ihan priimakuntoiset. Valehtelematta aivan yhtä valkoiset ja ehjät kuin uutena, neljätoista vuotta sitten.

Vihaan shoppailua, vaadin laatua, jottei minun tarvitsisi käydä kaupassa.

Tuesday, May 17, 2016

Nuijapäät lammikossa

Ei kirjoittamisessa muuta vaikeaa ole kuin pysyä uskollisena omalle äänelleen.

Olen tosissani.

Kirjailijan oma ääni on kovasti mystifioitu asia. Oma ääni voi olla myös sitä, että kirjoittaja tekee mitä häntä huvittaa, mihin sisäinen ääni häntä ohjaa. Jos kirjoittaminen maistuu puulta, se oma aihe on mahdollisesti hukassa. Jos kirjottaminen sujuu lennokkaasti, on todennäköistä, että oma ääni siellä pulisee.


Kuva: J.S.Meresmaa

Mikä siinä sitten on niin vaikeaa?

Joillakin kirjoittajilla (lue: minulla) mieli muuttuu pahimmillaan useita kertoja päivän aikana. Uusi on kivaa, vanha on tylsää. Tyypillisesti minulla on kesken useita hankkeita samanaikaisesti. Sitten ne hankkeet kerääntyvät tukokseksi, verrattuna siihen, että tekisin yhden kerrallaan valmiiksi. Niinpä en olekaan julkaissut uutta romaania sitten vuoden 2012. Onneksi sentään novellit tihkuvat läpi.

Vision toteuttaminen voi olla vaikeaa ja vaatia enemmän aikaa kuin kirjottaja oli suunnitellut. Mieluummin heittäisi hanskat tiskiin ja aloittaisi jotain muuta. Paitsi että rakasta hanketta ei tietenkään voi. Mutta saa kai mieli tehdä, välillä.

Sitten voi olla, että kaverin visio on löytänyt runsaasti ystäviä, eli kirjojen tapauksessa lukijoita. Tulee käännössopimuksia, tv-sarjakehitelmiä, kirja pääsee isoille lavoille. Kirjailijasukupolvissa näkyy tässä eroja. Tyypillisesti perinteisemmän kasvatuksen saaneet taiteilijat voivat olla julkisestikin kateellisia toisten menestyksestä. Some-sukupolvelle, joka on oppinut piilottamaan negatiiviset tunteensa, tällainen ei sovi. Sitä paitsi verkostoituneet kirjailijat tukevat toisiaan muutenkin jo kaverisuhteiden kautta.

Vaara oman vision hämärtymisestä uhkaakin toista kautta. Jos kaveri onnistuu näin saamaan visionsa laajalta julki, miksen minäkin? Ja vielä samalla tavalla, käännösten, adaptaation, minkä milloinkin keinoin. Kun Suomi toissasyksynä oli Frankfurtin kirjamessujen teemamaa, kirjailijat haikailivat käännösmarkkinoille. Tänä keväänä uutiset Risto Isomäen, Salla Simukan ja Anne Leinosen & Eija Lappalaisen elokuva- ja tv-sarjakehitelmistä voivat innostaa kurkottamaan aidan audiovisuaaliselle puolelle.

Keväistä vertausta käyttääkseni, nuoremman polven kirjailijat voivat olla kuin lammikossa vilisevät nuijapäät, jotka kaikki pyrkivät samasta putkenpätkästä väljemmille vesille uiskentelemaan.

Kun jokainen kirja on erilainen, myös jokaisen kirjan polku valmistumiseen ja lukijoiden luo on omanlaisensa. Kaupallisin termein myös jokainen kirja pitäisi markkinoida eri keinoin. On helppoa haikailla muiden jäljille, vaikeaa löytää ihan oma paikka, jonka ottaa haltuun.

Mutta se on kuitenkin lopulta ainoa paikka, jossa kirjoittaja voi hyvin ja menestyy.

Yhdenmukaisuuden painetta lisää sama sosiaalinen media, joka myös tarjoaa niin paljon yhteyden mahdollisuuksia. Jos oma ääni tuntuu hukkuvan some-hälyyn, kannattanee tietokone sulkea hetkeksi. Mennä vaikka pihalle, purolle katsomaan sammakonpoikasia.

Tuesday, April 26, 2016

Kritiikki ja julkisuus, osa 2

Viime viikolla kirjoitin kritiikistä ja julkisuudesta. Keskustelu Juha Itkosen Palatkaa perhoset -romaanin vastaanotosta on jatkunut sen jälkeen niin Hesarin sivuilla kuin Facebookissakin.

Helsingin Sanomien kulttuuriosaston esimies jatkoi lauantaina keskustelua, jonka Juha Itkonen käynnisti omalla Facebook-päivityksellään. Hanna Mahlamäki puolustaa kritiikkiä ja esittää hyviä näkökulmia siihen, miten kriitikon tehtävä on entistä tärkeämpi mediamaisemassa, jossa jokainen hakukonetulos ja peukutus tuo lukijan tietoisuuteen vaan aina ”lisää sitä samaa” kuin mistä hän on aiemminkin pitänyt. Kirjallinen maku ei ainakaan sillä tavalla monipuolistu, ja moni hyvä löytö jää tekemättä.

Mahlamäen mielestä kirjailija valittaa turhasta ja hänen tukijoukkonsa vieläpä hyökkäävät kritiikki-instituution kimppuun. Kriitikon haukkuminen on toki minunkin mielestäni typerää. Varsinkin kun luin Palatkaa perhoset -kirjasta Suomen Kuvalehden kritiikin, joka oli Hesarin kritiikkiä vielä paljon ilkeämpi. Kriitikko Tero Alanko oli sitä mieltä, että Itkosen kirjoja luetaan samasta syystä kuin nuoruuden lempiyhtyettä kuunnellaan: ei se ole tehnyt enää vuosiin mitään kiinnostavaa, mutta vanhaa muistellen.

Tuosta SK:n kritiikistä huomasi, että on luettu ennen kaikkea kirjailijaa, ei kirjaa. Juha Itkonen on Suomessa paljon luettu ja seurattu kirjailija. Lauantaina Kirjan ja ruusun päivänä kirjakauppiaat palkitsivat asiakkaita kaupanpäällisellä, Palatkaa perhoset -teoksen ”esiosalla” Anna minun rakastaa enemmän. Itkosen tapauksessa kirjailijan henkilöbrändäys on onnistunut niin hyvin, että se voi toimia myös käänteisesti, liian suurina odotuksina ja mahdottomuutena vastata niihin.

Tokihan muutkin kirjailijat valittavat kriitikeistä sosiaalisessa mediassa. Siellähän ihmiset ylipäätään jakavat heille henkilökohtaisesti läheisiä asioita. Jos rivikirjailija olisi kirjoittanut saman vuodatuksen, kukaan ei olisi huomannut mitään. Itkosen tapauksessa saadaan aikaan otsikoita: kirjailija pahastui kriitikistä.

Pari kommenttia:

- Mahlamäki valittelee, että kritiikkiä luetaan säännönmukaisesti väärin, palautteena kirjailijalle. Mutta kirjailijalla ei ole muuta mahdollisuutta kuin lukea kritiikkiä ”väärin”. Se on kirjoitettu hänen kirjastaan, kirjailija ei pääse tuosta asiasta eroon. Hän ei voi muuttua joksikin toiseksi, joka tuorein silmin lukisi omaa tekstiään kuin ulkopuolelta. Asian väittävät monet kirjailijat ratkaisseensa niin, että eivät lue kritiikkejä ollenkaan, koska ne eivät ole heille. Sivistyneesti epäilen, mutten tietenkään voi kiistää.

- Vierastan sitä puhetapaa, jonka mukaan me kirjailjat olemme aina niitä kuumakalleja, jotka vain valittavat joka asiasta. Itkosestakin on lätkäisty sivun keskelle kuva, jossa hän vetää itseään kaulaliinasta hirteen toimittajan myhäillessä yläkulmassa. Onpas dramaattista.

- Tokihan kriitiikki syntyy rakkaudesta kirjaan. Moni kirjailija tietää tämän hyvin, koska toimii itse myös kriitikkona. Kirjailijalta voi odottaa enemmän, mutta myös Hesarin pitää lunastaa oma uskottavuutensa muuten kuin ivaamalla sosiaalista mediaa. Esimerkiksi juuri tarjoamalla sitä korvaamatonta sisältöä. Semminkin, kun juuri apurahattomana kirjailijana viimeisillä rahoillani uusin Hesarin tilauksen. Haluan jotain parempaa, en vain sitä paperia postiluukusta aamuisin.

Asiaan liittyen:
SK:n Kalle Kinnusen kirjoitus kulttuurikritiikistä
Juha Itkosen vastaus Hanna Mahlamäen vastaukseen

Friday, April 15, 2016

Kritiikki ja julkisuus

Toisaalla on puhuttu kritiikin kritiikistä.

Juha Itkosen teos Palatkaa perhoset (Otava) arvosteltiin eilen Helsingin Sanomissa. Arvostelija Arla Kanerva ei vakuuttunut kirjasta. Kirjailija kertoi julkisessa Facebook-päivityksessään kritiikin aiheuttamista tuntemuksista, mikä on tietääkseni meikäläisessä kirjallisessa keskustelussa harvinaista. Myös kirjabloggaajana kunnostautunut Kirsi Piha kirjoitti vastakritiikin omaan blogiinsa.

Kommenttiraidoissa näkyy jonkin verran ylilyöntejä. Kolme seikkaa nousee mieleen:

1) Kirjailijan tunteet ja ulostulot ovat täysin oikeutettuja. Tuoltahan se tuntuu, näin sen kokee. Kirjailija kokee kirjaan kohdistuvan arvostelun henkilökohtaisesti, ja hänen kuuluukin tehdä niin. Kirjoittamisessa ei olisi kauheasti järkeä, jos näin ei olisi. En näe mitään väärää siinä, että kirjailija suuttuu.

Monet kirjailijat ovat sanoneet, etteivät pysty kirjoittamaan uutta tuossa vaiheessa, kun jännittävät tuoreen kirjan vastaanottoa. Ymmärrän ja tunnistan tämän, myös sen harha-tunteen, että olenko kuvitellut kirjastani liikoja. Mutta se menee ohi. Juha Itkosella on toivottavasti ihan virkaiän tuomaa resilienssiä sen verran, että selviää, vaikka nyt vituttaakin. Joku nuori esikoiskirjailija saattaisi vaieta iäksi eikä julkaista enää.

Kirjailijat myös lukevat omien kirjojensa kritiikkejä. Tämän sai todeta myös Tommi Melenderiä käsitellyt bloggari Omppu Martin pari viikkoa sitten. Kirjojen, bloggarien ja kustantamoiden suhteesta innostui kirjoittamaan myös kustantaja Anna-Riikka Carlsson, jonka kommentti kannattaa lukea kirjoituksen perästä.

2) Kriitikolla on oikeus mielipiteeseensä.

Vain siksi, että joku on jotain tehnyt, ei muiden tarvitse sitä ihailla. Se on kritiikin pointti. HS:n Kanerva tuntuu vilpittömästi kirjoittavan oman vaikutelmansa kirjasta. Minun pitäisi itseni lukea Palatkaa perhoset, jotta voisin ottaa kritiikin oikeellisuuteen kantaa, mutta uskon, että näin Kanerva sen koki. "Esiosan", Anna minun rakastaa enemmän -teoksen olen lukenut.

Juha Itkosella on taakkanaan tietty institutionaalinen asema. Sen perusteella, miten paljon hänestä kirjoitetaan, tuntuu hänen merkityksensä suomalaiselle nykykirjallisuudelle myös ylikorostuneelta. Vika ei siis ole kirjoissa vaan odotuksissa. Eihän se ole reilua, kirjailijan näkyvyys ei liity kirjojen laatuun millään, mutta vaikuttaa kirjojen vastaanottoon.

3) Mitä enemmän ja monipuolisempia kritiikkejä, sitä parempi kaikille.

Kritiikkiä ja kriittistä keskustelua kirjallisuudesta, yhtään minkäänlaista, on Suomessa ylipäätään todella vähän. Lehdet julkaisevat koko ajan vähemmän ja koko ajan lyhyempiä kritiikkejä. Yksittäinen arvio saa liian isot mittasuhteet. Tällainen ei palvele yhtään ketään, ei lukijaa eikä kirjailijaa. Samalla kun kirjamyynnin vähäisyyden takia koko ala on huonossa jamassa, negatiivinen kritiikki koetaan viimeiseksi arkuksi naulaan. Eihän sen niin pitäisi olla, mutta jos muualla on hiljaisuus, niin avarakatseisuus ei paljon auta.

Toivottavasti ja luultavasti Palatkaa perhoset -kirjaa luetaan muissakin lehdissä ja muilta kanteilta. Kuten Juha Itkonen toteaa, hänen tarinaansa käsiteltiin myös Hesarin sivuilla toisestakin näkökulmasta: kahden aukeaman haastattelussa edellisellä viikolla. Se oli haastattelu joka kirvoitti pohtimaan, miten monta pop-musiikin harrastuksen kuvausta kirjojen pääasialliset lukijat, keski-ikäiset naiset ovat valmiita lukemaan. Ilmeisesti mitta tuli täyteen jossakin Karl-Ove Knausgårdin jälkeen.

Yleensä yksittäisten teosten kritiikit eivät herätä minkäänlaista keskustelua. Se on vähän sääli.

Seuraan mielelläni nykyrunouden ympärillä käytäviä keskusteluja silloin, kun ne valtavirtaan onnistuvat pompahtamaan. Proosaa luen suhteessa paljon enemmän kuin runoja, mutta runouskeskustelu on parempaa, koska siinä pohditaan myös sitä, mikä lyriikassa yleensä on kiinnostavaa. Proosan kohdalla näin tehdään aniharvoin. Mikä proosassa on kiinnostavaa lajina? Romaaneja käsitellään kritiikeissä teema edellä, niin kuin ne eivät olisi kaunokirjallisuutta ollenkaan. Se on tylsää.

Jos proosan tilasta kirjoitetaan, se tehdään yleensä sen kautta, mikä siinä on vikana. Esimerkkinä joitakin vuosia sitten ilmestynyt Suomen Kuvalehden Romaani sairastaa -juttu (tai tämä Veera Luoma-ahon Ylioppilaslehden klassikkokolumni, jonka vieläkin kaivan silloin tällöin esiin viihdelukemiseksi). En tarkoita, etteikö prosaisteja saisi ja pitäisi käsitellä kriitisestikin. Vielä kiinnostavampaa olisi kuitenkin lukea analyyseja nykyproosan vahvuuksista ja vaikutuskeinoista.

Onko niitä?

Wednesday, April 13, 2016

Harrastuksesta ja motivaatiosta

En ymmärrä. En pysty ymmärtämään.

Mutta yritän.

Aloitin lapsen harrastuksen myötä itsekin uudelleen balettiharrastuksen. Käyn tunnilla, joka on minulle vähän liian vaikea. En koskaan saa suoritusta nappiin. Kaadun jokaisen fouettén. Ihan jok’ikisen. Opettaja varmaan toivoo, että painuisin muualle.

Mutta viidentoista vuoden aikana olen huomannut, että vain ponnistelu sellaisessa lajissa, jossa juuri ja juuri pysyn mukana, pitää motivaatiotani yllä.

Ja tämä asia on askarruttanut minua viime viikkoina. Milloin on hyvä olla ankara itseään kohtaan, ja milloin armottomuus alkaa syödä tekemisen perusteita niin, ettei koko tekeminen ole enää mielekästä?

Pidin opiskeluaikaisen baletinopettajani tyylistä opettaa. Hän oli omistautunut, hauska ja kohtuuton. Teki liikaa töitä. Minua hän korjasi harvoin, koska hän keskittyi niiden ohjaamiseen, joiden kohdalla siitä oli hyötyä. Olin surkea, mutta palasin tunnille aina uudestaan. Parempien taakse, koska minulle se oli hyvä paikka olla. Vaikka tanssi on harrastus, katson, miten ammattilaiset toimivat. Eivät kirjoittajaopiskelijatkaan lue vapaa-ajallaan harrastajakirjoittajien tekstejä vaan kirjailijoiden, kansien välistä.


Unelmat. Kuva: English National Ballet

Monet lähtivät tunneilta pois, koska eivät jaksaneet kipakkaa ja autoritaarista opettajaa. Minä ihailin kuitenkin opettajan suhtautumista työhön. Hänelle tärkeää oli lopputulos, aivan sama, millä hinnalla siihen päästäisiin. Hän ei koskaan säästellyt vaivojaan meidän eteemme. Ei koskaan kehunut ilman syytä, ja harvoin oli.

Harrastajien ohjaajana opettaja oli usein kohtuuton. Mutta pidän vain asioista, jotka ovat vaativia ja kohtuuttomia. Kuten tämän kolmannen romaanin työstäminen, se on vaikeaa ja mahdotonta, mutta jatkan sitä silti.

Olen kautta aikojen myös valinnut samanlaisia työtovereita ja mentoreita. Törmään samaan ihmistyyppiin uudelleen ja uudelleen. Suorapuheisiin, tinkimättömiin, itseään ja muita kohtaan vaativiin.

Jokainen kirjoittaja tarvitsee rohkaisua, ihan jok’ikinen. Minulla on ollut se onni, että minua ovat rohkaisseet työtoverit ja kollegat, aiemmin kirjoittamisen opettajat kursseilla. Mutta kaiken rohkaisun ja kannustuksen jälkeen aloin kirjoittaa julkaisukelpoista tekstiä vasta, kun joku sanoi suoraan: noin et voi jatkaa. Pitää tehdä parempi.

Vielä nykyäänkin tottelen paremmin keppiä kuin porkkanaa. Tiedän, että saan tämän kohdilleen, kun yritän kovemmin. Se on kohtuutonta ja on myös kuluttavaa. Haluaisin olla se kirjoittaja, joka oppii paremmin myönteisen kautta. Mutta kun en ole niin näillä mennään.

Eikö maailmassa olekin upeita asioita? Ja vaikeita! Tehdään ne kaikki ja hakataan päätä seinään!


Todellisuus. Kuva: Saara Henriksson

Kirjallisuuden äärellä kaikki ovat aloitteilijoita alalla, jossa kukaan ei pääse mestariksi. Kirjoittajakursseilla opetetaan yksinkertaisia asioita, jotka ovat vaikeita toteuttaa ja joita harjoitellaan koko loppuelämä. Tiedän, että useimmat kirjoittajat haluavat vain harrastaa. Ohjaajana ymmärrän paremmin opiskelijoita, jotka kirjoittavat tavoitteellisesti, saavuttivat he sitten tavoitteensa tai eivät. Ohjaajan on tietysti helpompi huomioida samalla motivaatiolla tai oppimistyylillä varustetut kirjoittajat. Muitakin on, ja se on pakko muistaa.

Minä olen hakannut viisitoista vuotta päätäni seinään balettitunneilla. Ikinä, milloinkaan ei ole tullut mieleen pyytää opettajaa hidastamaan ja näyttämään uudelleen, laskea rimaa, mennä tunnille jossa olisin aloittelijoiden joukossa muita parempi.

En ole kehittynyt hyväksi tanssijaksi, koska minulla ei ole siihen edellytyksiä, kerta kaikkiaan. Sen sijaan olen saanut elämänmittaisen rakkauden tanssilajiin, elämään sisältöä, inspiraatiota ja tanssimisen sivutuotteena hyvän kunnon ja suoran ryhdin. Onhan sekin jotain.

Ehkä myös jonkinlaisen oivalluksen hetken itsestäni, että tällainen minä olen.

Mieleen tulee kuitenkin kaksi kysymystä:

1) Eikö harrastaminen kuin se olisi ammatti ole seurausta siitä ajattelutavasta, että työnteko ilman tavoitteita on turhaa? Eikö koko urheiluseuratoiminta, musiikkioppilaitosten verkosto, se asenne jolla lasten harrastuksiin suhtaudutaan perustu Suomessa juuri tällaiseen ajatteluun?

Jos näin on, totta kai se näkyy myös omissa asenteissa. Mutta onko siinä oikeastaan järkeä?

2) Baletissa on lopulta nähdä se piste, josta ei lopulta voi kehittyä pidemmälle. Minulla eivät riitä fysiikka eikä varsinkaan pää. Mutta mistä tiedän, etten pysty kehittymään kirjoittajana pidemmälle? Kuka muu sen näkee kuin kirjoittaja itse? Millainen ohjaaja rohkenee sanoa näin ohjattavalleen?

Vastauksiahan minulla ei ole, enkä täysin ymmärrä kysymystäkään. Mutta pohdin.

Voinko muuttua?