Monday, June 20, 2016

Ruotsi on kauhumaa - Fantastika 2016

Kävin ensimmäistä kertaa Sweconissa viime viikonloppuna. Osallistuin Fantastika 2016 -tapahtumaan vain lauantaina, mutta siinäkin ajassa ehti nähdä ja kuulla monenmoista. Tapahtuma järjestettiin Tukholman Sicklassa, Dieselverkstaden-kulttuurikeskuksessa. Paikka toimi oikein hyvin tuollaisen parin sadan ihmisen konferenssipaikaksi. Tapahtuman kunniavieraina olivat mm. suomenruotsalainen kirjailija Maria Turtschaninoff sekä tutkija Jerry Määttä.

Finnconista poiketen Sweconissa ohjelmaa on aamusta iltaan ja vielä iltamyöhällä ihmiset notkuvat conipaikalla, eivät baarissa. Tarjoilu on järjestetty niin, että paneelikeskustelua voi istua kuuntelemassa vaikka olutta siemaillen. Tunnelma on rento ja mukava - kolmella kielellä, koska suomalaisia oli mukana myös koko liuta.

Sattuneesta syystä en ole Suomessa päässyt kuuntelemaan vielä Worldconin järjestäjien suunnitelmia (niitä on esitelty suomalaisissa tapahtumissa, joissa näytteilleasettajana minulla jää ohjelma usein näkemättä), mutta nyt siihenkin oli aikaa. Jukka Halme ja Hanna Hakkarainen kertoivat järjestelyjen vaiheesta ja mahtava tapahtuma on luvassa vuonna 2017, se on varma homma. Ohjelmaraitoja on luvassa kymmenen rinnakkaista, joten jokaiselle tulee jotakin. Puheohjelma järjestetään Helsingin Messukeskuksen konferenssitiloissa, kun taas näyttelyt, myyntialue ja isommat yleisötapahtumat kuten Hugo-palkintojen jako järjestetään messuhalleissa. 

Kiinnostuneena menin kuuntelemaan paneelia "Skrämmande svenskar". Minulla on sellainen käsitys, että Ruotsi on kauhumaa. Kauhukirjallisuus tuntuu olevan Ruotsissa suositumpaa kuin edes scifi tai fantasia, ja ehdottomasti se on isompi juttu kuin Suomessa, jossa kauhukirjallisuus on yhä melko marginaalista. Heti ensimmäisenä aamuna hotellissa, kun avasin Dagens Nyheterin, kulttuurisivuilla oli iso arvostelu John Ajvide Lindqvistin uudesta kauhunovellikokoelmasta. 

Valittaen joudun myöntämään, että ymmärsin paneelista vain ehkä kolmanneksen. Etenkin göteborgilaisen kirjailijan puhetta oli kouluruotsilla vaikea ymmärtää. Jotain kuitenkin tarttui korvien väliin. Kirjailija Mats Strandberg arveli, että uusille ruotsalaisille kauhukirjailijoille yhteistä on ehkä varttuminen 1980-luvulla ja tietty ulkopuolisuuden kokemus urheilijapoikien ja suosittujen tyttöjen joukossa. Strandbergin uusin romaani Färjan ("Lautta") tapahtuu Suomi-Ruotsi-lautalla, jossa puhkeaa vampyyriepidemia. Kirja suomennetaan ensi vuonna.

Paneelin kirjailijat huomioivat myös, että kauhun ja dekkarin lajityyppien rajat ovat alkaneet sekoittua. John Ajvide Lindqvist on ollut monelle tienraivaaja, joka on tehnyt kauhusta uskottavaa myös kustantajien silmissä. Kirjailijoiden mukaan kauhussa pitää olla mukana myös pilke silmäkulmassa, huumoria, muttei kuitenkaan niin että homma lyödään läskiksi.

Iltapäivällä oli myös oman paneeliesiintymiseni vuoro. Jukka Halme veti englanninkielistä paneelia pohjoismaisesta fantasiasta. Panelistit olivat Suomesta, Ruotsista, Tanskasta ja Norjasta. Jukka kyseli meiltä fantasiakirjallisuuden erityispiirteistä eri maissa. Minä puhuin luonnosta ja ympäristöstä Suomi-kummassa, kun taas Lundissa asuva kirjailija Kristina Hård mainitsi, että yhteiskunnallinen realismi on kova sana myös ruotsalaisessa fantasiassa. 

Jukka kysyi meiltä myös, millaisia olentoja peikot ovat eri maissa. Norjalainen fani Rolf Andersen kertoi, että ennen aikaan Norjassa vuoret olivat aina pahasta. Mitään hyvää ei ikinä tullut vuorilta, siellä peikot asuivat ja sieppasivat lapsia. Vasta kansallisen heräämisen aikaan Norjassa alettiin kirjallisuudessakin romantisoida vuoria. Kristina kertoi, että usein esiintymisissään hän kysyy lukijoilta, onko kukaan nähnyt peikkoa. Kuulemma nämä kehtaavat vasta jälkeenpäin tulla tunnustamaan. "Aina on joku."

Yllättäen lauantain kiinnostavimpia keskusteluja oli "Selling books", keskustelu kirjakaupan haasteista. Paneeliin osallistui SF Bokhandelnin perustaja Jörgen Forsberg. Hän kertoi, että SF B. on jo Ruotsin neljänneksi suurin kirjakauppaketju, vaikka kauppoja on vain Tukholmassa, Malmössa ja Göteborgissa. Hän sanoi, että kirjakaupan on yhä helpompi tehdä bisnestä isojen kustantamoiden kanssa. Laatu on taattu, ja asiat rullaavat. Pienkustanjajien kirjoja pidetään esillä valikoidusti, koska hyllytila on niin kallista.



Sweconin dealers roomissa tosiaan oli monta pien- ja omakustantajaa. Järjestäjä Johan Jönsson kertoi minulle myöhemmin, että heitä alkoi tulla coneihin pari vuotta sitten. Ensin he olivat pettyneitä myyntimääriin, mutta sitten he alkoivat pitää conia verkostoitumistapahtumana ja olivat paljon tyytyväisempiä. Minulle kerrottiin dealers roolista myös, että kirjoittajat ovat hyvin tiivis yhteisö, joista monet mm. kirjoittavat samoihin antologioihin. Hankin yhden, Affront-kustantamon englanninkielisen Waiting For The Machines To Fall Asleep. Osaan antologian kirjoittajista voi tutustua Osuuskumman viime vuonna julkaisemassa Surupukki. Ruotsalaisia tieteistarinoita -valikoimassa. Isompia kustantajia conissa ei sen sijaan näkynyt.

Kirjailija A.R.Yngve kertoi paneelissa, että Ellibs-yhtiöllä on Ruotsissa käytännössä monopoli sähkökirjojen levityksessä. Tekniset ongelmat ovat ratkaistavissa, mutta lukijoiden löytäminen on yhä vaikeampaa. Tutkija Jerry Määttä kertoi puolestaan, että e-kirjan myötä myös vastareaktio, eli komeasti koristellut kirjat ja erikoispainokset paperikirjoista ovat yhtä suurempaa huutoa. Kirja muuttuu keräilyesineeksi, joka saatetaan omistaa sekä sähköisenä että fyysisessä muodossa. Porcubine-divarin brittiläinen omistaja Brian Ameringen huomautti, että uudet fantasiakirjat ovat niin paksuja, että ne on mukavampikin lukea lukulaitteelta.

Ruotsalaisen kirjallisuusskenen monet erityispiirteet ovat samoja kuin Suomessa, mutta erojakin on. Ennen kaikkea skaala on isompi ja jako isoihin ja pienempiin kirjailijoihin on jyrkempi. Ruotsissa kirjoittajat myös puhuvat enemmän rahasta ja palkkioista, Suomessa se ei ylipäätään ole tapana. 

Vietimme Tukholmassa tällä kertaa neljä päivää ja kävimme tapahtuman lisäksi mm. sukulaisvisiitillä ja Wasa-museossa. Fantastikaan osallistuminen oli helppoa ja tarjosi mukavaa vaihtelua suomalaisiin tapahtumiin tottuneelle. Alle 12-vuotias osallistui tapahtumaan sekä yöpyi hotellissa ilmaiseksi, mistä kiitos ruotsalaisille. Myös ensi vuonna tapahtuman kunniavieraiksi on kutsuttu kiinnostavia kirjailijoita. Pannaan harkintaan.

Sunday, May 22, 2016

Pieni musta mekko

Kukaan ei varmasti erehdy pitämään Margaret Pennyn muistikirjaa muotiblogina. Tänään kuitenkin ajattelin blogata vaatteista. Keski-ikäisyydessä paras puoli on, että voi ostaa vaatteita kaksi kertaa vuodessa ja satsata määrän sijaan laatuun. Tilasin huhtikuussa, ensimmäistä kertaa 34-vuotisen elämäni aikana, vaatteen netistä. Kyseessä on Papu-vaatehtimon kovasti ikäisteni naisten suosima Kanto-mekko, tyypillisen mustana. Mutta en tilannut sitä pelkästään sonnustautuakseni univormuun.

Mekkoja sai ostaa ennakkotilauksena huhtikuussa. Yhtiö valmisti ne Nokialla Nanson tehtaalla ja lupasi toimittaa asiakkaille toukokuun lopulla. Entinen suosikkimerkkini Nanso ilmoitti viime vuonna, että lopettaa Nokian-tehtaansa. Nokian neulomon kohtalo ratkeaa Aamulehden mukaan tämän kuun lopussa.

Samassa Aamulehden jutussa Papun toimitusjohtaja kertoo, että vaikka vaatemerkin koko valmistus siirrettäisi Nokialle, se olisi vain kaksi prosenttia tehtaan kapasiteetista. Nanson korvaajaksi pikkupuljusta ei siis ole. Toimari lupaa, että trikooneulos ei nukkaannu tai lörpähdä. Nähtäväksi jää, kun kokemusta kyseisen merkin vaatteista ei ole, mutta vielä suurempi harmi on, jos tekstiiliteolisuus lopullisesti lörpähtää Pirkanmaalla.

Nämä ovat ne syyt, joilla kaltaiseni muodinvihaajankin saa ostamaan vaatteita. Pakko sitä johonkin on pukeutua, mieluiten kuitenkin kotimaisiin vaatteisiin. Rakas kotikaupunkini on tekstiiliteollisuuden ympärille kasvanut, ja tuntuu yksinkertaisesti pöljältä, jos punatiilisten tehdasmiljöiden keskellä kuljeskeleva asiakas joutuisi hakemaan pukimensa pelkästään ruotsalaisista ketjukaupoista, tai tilaamaan ulkomailta.

Puuvilla ei tietenkään ole mikään kotimainen materiaali, mutta materiaalin ekologista taakkaa keventää, jos se on kestävää. Minulla on pussilakanat, jotka sain ylioppilaslahjaksi, ja ne ovat edelleen ihan priimakuntoiset. Valehtelematta aivan yhtä valkoiset ja ehjät kuin uutena, neljätoista vuotta sitten.

Vihaan shoppailua, vaadin laatua, jottei minun tarvitsisi käydä kaupassa.

Tuesday, May 17, 2016

Nuijapäät lammikossa

Ei kirjoittamisessa muuta vaikeaa ole kuin pysyä uskollisena omalle äänelleen.

Olen tosissani.

Kirjailijan oma ääni on kovasti mystifioitu asia. Oma ääni voi olla myös sitä, että kirjoittaja tekee mitä häntä huvittaa, mihin sisäinen ääni häntä ohjaa. Jos kirjoittaminen maistuu puulta, se oma aihe on mahdollisesti hukassa. Jos kirjottaminen sujuu lennokkaasti, on todennäköistä, että oma ääni siellä pulisee.


Kuva: J.S.Meresmaa

Mikä siinä sitten on niin vaikeaa?

Joillakin kirjoittajilla (lue: minulla) mieli muuttuu pahimmillaan useita kertoja päivän aikana. Uusi on kivaa, vanha on tylsää. Tyypillisesti minulla on kesken useita hankkeita samanaikaisesti. Sitten ne hankkeet kerääntyvät tukokseksi, verrattuna siihen, että tekisin yhden kerrallaan valmiiksi. Niinpä en olekaan julkaissut uutta romaania sitten vuoden 2012. Onneksi sentään novellit tihkuvat läpi.

Vision toteuttaminen voi olla vaikeaa ja vaatia enemmän aikaa kuin kirjottaja oli suunnitellut. Mieluummin heittäisi hanskat tiskiin ja aloittaisi jotain muuta. Paitsi että rakasta hanketta ei tietenkään voi. Mutta saa kai mieli tehdä, välillä.

Sitten voi olla, että kaverin visio on löytänyt runsaasti ystäviä, eli kirjojen tapauksessa lukijoita. Tulee käännössopimuksia, tv-sarjakehitelmiä, kirja pääsee isoille lavoille. Kirjailijasukupolvissa näkyy tässä eroja. Tyypillisesti perinteisemmän kasvatuksen saaneet taiteilijat voivat olla julkisestikin kateellisia toisten menestyksestä. Some-sukupolvelle, joka on oppinut piilottamaan negatiiviset tunteensa, tällainen ei sovi. Sitä paitsi verkostoituneet kirjailijat tukevat toisiaan muutenkin jo kaverisuhteiden kautta.

Vaara oman vision hämärtymisestä uhkaakin toista kautta. Jos kaveri onnistuu näin saamaan visionsa laajalta julki, miksen minäkin? Ja vielä samalla tavalla, käännösten, adaptaation, minkä milloinkin keinoin. Kun Suomi toissasyksynä oli Frankfurtin kirjamessujen teemamaa, kirjailijat haikailivat käännösmarkkinoille. Tänä keväänä uutiset Risto Isomäen, Salla Simukan ja Anne Leinosen & Eija Lappalaisen elokuva- ja tv-sarjakehitelmistä voivat innostaa kurkottamaan aidan audiovisuaaliselle puolelle.

Keväistä vertausta käyttääkseni, nuoremman polven kirjailijat voivat olla kuin lammikossa vilisevät nuijapäät, jotka kaikki pyrkivät samasta putkenpätkästä väljemmille vesille uiskentelemaan.

Kun jokainen kirja on erilainen, myös jokaisen kirjan polku valmistumiseen ja lukijoiden luo on omanlaisensa. Kaupallisin termein myös jokainen kirja pitäisi markkinoida eri keinoin. On helppoa haikailla muiden jäljille, vaikeaa löytää ihan oma paikka, jonka ottaa haltuun.

Mutta se on kuitenkin lopulta ainoa paikka, jossa kirjoittaja voi hyvin ja menestyy.

Yhdenmukaisuuden painetta lisää sama sosiaalinen media, joka myös tarjoaa niin paljon yhteyden mahdollisuuksia. Jos oma ääni tuntuu hukkuvan some-hälyyn, kannattanee tietokone sulkea hetkeksi. Mennä vaikka pihalle, purolle katsomaan sammakonpoikasia.

Tuesday, April 26, 2016

Kritiikki ja julkisuus, osa 2

Viime viikolla kirjoitin kritiikistä ja julkisuudesta. Keskustelu Juha Itkosen Palatkaa perhoset -romaanin vastaanotosta on jatkunut sen jälkeen niin Hesarin sivuilla kuin Facebookissakin.

Helsingin Sanomien kulttuuriosaston esimies jatkoi lauantaina keskustelua, jonka Juha Itkonen käynnisti omalla Facebook-päivityksellään. Hanna Mahlamäki puolustaa kritiikkiä ja esittää hyviä näkökulmia siihen, miten kriitikon tehtävä on entistä tärkeämpi mediamaisemassa, jossa jokainen hakukonetulos ja peukutus tuo lukijan tietoisuuteen vaan aina ”lisää sitä samaa” kuin mistä hän on aiemminkin pitänyt. Kirjallinen maku ei ainakaan sillä tavalla monipuolistu, ja moni hyvä löytö jää tekemättä.

Mahlamäen mielestä kirjailija valittaa turhasta ja hänen tukijoukkonsa vieläpä hyökkäävät kritiikki-instituution kimppuun. Kriitikon haukkuminen on toki minunkin mielestäni typerää. Varsinkin kun luin Palatkaa perhoset -kirjasta Suomen Kuvalehden kritiikin, joka oli Hesarin kritiikkiä vielä paljon ilkeämpi. Kriitikko Tero Alanko oli sitä mieltä, että Itkosen kirjoja luetaan samasta syystä kuin nuoruuden lempiyhtyettä kuunnellaan: ei se ole tehnyt enää vuosiin mitään kiinnostavaa, mutta vanhaa muistellen.

Tuosta SK:n kritiikistä huomasi, että on luettu ennen kaikkea kirjailijaa, ei kirjaa. Juha Itkonen on Suomessa paljon luettu ja seurattu kirjailija. Lauantaina Kirjan ja ruusun päivänä kirjakauppiaat palkitsivat asiakkaita kaupanpäällisellä, Palatkaa perhoset -teoksen ”esiosalla” Anna minun rakastaa enemmän. Itkosen tapauksessa kirjailijan henkilöbrändäys on onnistunut niin hyvin, että se voi toimia myös käänteisesti, liian suurina odotuksina ja mahdottomuutena vastata niihin.

Tokihan muutkin kirjailijat valittavat kriitikeistä sosiaalisessa mediassa. Siellähän ihmiset ylipäätään jakavat heille henkilökohtaisesti läheisiä asioita. Jos rivikirjailija olisi kirjoittanut saman vuodatuksen, kukaan ei olisi huomannut mitään. Itkosen tapauksessa saadaan aikaan otsikoita: kirjailija pahastui kriitikistä.

Pari kommenttia:

- Mahlamäki valittelee, että kritiikkiä luetaan säännönmukaisesti väärin, palautteena kirjailijalle. Mutta kirjailijalla ei ole muuta mahdollisuutta kuin lukea kritiikkiä ”väärin”. Se on kirjoitettu hänen kirjastaan, kirjailija ei pääse tuosta asiasta eroon. Hän ei voi muuttua joksikin toiseksi, joka tuorein silmin lukisi omaa tekstiään kuin ulkopuolelta. Asian väittävät monet kirjailijat ratkaisseensa niin, että eivät lue kritiikkejä ollenkaan, koska ne eivät ole heille. Sivistyneesti epäilen, mutten tietenkään voi kiistää.

- Vierastan sitä puhetapaa, jonka mukaan me kirjailjat olemme aina niitä kuumakalleja, jotka vain valittavat joka asiasta. Itkosestakin on lätkäisty sivun keskelle kuva, jossa hän vetää itseään kaulaliinasta hirteen toimittajan myhäillessä yläkulmassa. Onpas dramaattista.

- Tokihan kriitiikki syntyy rakkaudesta kirjaan. Moni kirjailija tietää tämän hyvin, koska toimii itse myös kriitikkona. Kirjailijalta voi odottaa enemmän, mutta myös Hesarin pitää lunastaa oma uskottavuutensa muuten kuin ivaamalla sosiaalista mediaa. Esimerkiksi juuri tarjoamalla sitä korvaamatonta sisältöä. Semminkin, kun juuri apurahattomana kirjailijana viimeisillä rahoillani uusin Hesarin tilauksen. Haluan jotain parempaa, en vain sitä paperia postiluukusta aamuisin.

Asiaan liittyen:
SK:n Kalle Kinnusen kirjoitus kulttuurikritiikistä
Juha Itkosen vastaus Hanna Mahlamäen vastaukseen

Friday, April 15, 2016

Kritiikki ja julkisuus

Toisaalla on puhuttu kritiikin kritiikistä.

Juha Itkosen teos Palatkaa perhoset (Otava) arvosteltiin eilen Helsingin Sanomissa. Arvostelija Arla Kanerva ei vakuuttunut kirjasta. Kirjailija kertoi julkisessa Facebook-päivityksessään kritiikin aiheuttamista tuntemuksista, mikä on tietääkseni meikäläisessä kirjallisessa keskustelussa harvinaista. Myös kirjabloggaajana kunnostautunut Kirsi Piha kirjoitti vastakritiikin omaan blogiinsa.

Kommenttiraidoissa näkyy jonkin verran ylilyöntejä. Kolme seikkaa nousee mieleen:

1) Kirjailijan tunteet ja ulostulot ovat täysin oikeutettuja. Tuoltahan se tuntuu, näin sen kokee. Kirjailija kokee kirjaan kohdistuvan arvostelun henkilökohtaisesti, ja hänen kuuluukin tehdä niin. Kirjoittamisessa ei olisi kauheasti järkeä, jos näin ei olisi. En näe mitään väärää siinä, että kirjailija suuttuu.

Monet kirjailijat ovat sanoneet, etteivät pysty kirjoittamaan uutta tuossa vaiheessa, kun jännittävät tuoreen kirjan vastaanottoa. Ymmärrän ja tunnistan tämän, myös sen harha-tunteen, että olenko kuvitellut kirjastani liikoja. Mutta se menee ohi. Juha Itkosella on toivottavasti ihan virkaiän tuomaa resilienssiä sen verran, että selviää, vaikka nyt vituttaakin. Joku nuori esikoiskirjailija saattaisi vaieta iäksi eikä julkaista enää.

Kirjailijat myös lukevat omien kirjojensa kritiikkejä. Tämän sai todeta myös Tommi Melenderiä käsitellyt bloggari Omppu Martin pari viikkoa sitten. Kirjojen, bloggarien ja kustantamoiden suhteesta innostui kirjoittamaan myös kustantaja Anna-Riikka Carlsson, jonka kommentti kannattaa lukea kirjoituksen perästä.

2) Kriitikolla on oikeus mielipiteeseensä.

Vain siksi, että joku on jotain tehnyt, ei muiden tarvitse sitä ihailla. Se on kritiikin pointti. HS:n Kanerva tuntuu vilpittömästi kirjoittavan oman vaikutelmansa kirjasta. Minun pitäisi itseni lukea Palatkaa perhoset, jotta voisin ottaa kritiikin oikeellisuuteen kantaa, mutta uskon, että näin Kanerva sen koki. "Esiosan", Anna minun rakastaa enemmän -teoksen olen lukenut.

Juha Itkosella on taakkanaan tietty institutionaalinen asema. Sen perusteella, miten paljon hänestä kirjoitetaan, tuntuu hänen merkityksensä suomalaiselle nykykirjallisuudelle myös ylikorostuneelta. Vika ei siis ole kirjoissa vaan odotuksissa. Eihän se ole reilua, kirjailijan näkyvyys ei liity kirjojen laatuun millään, mutta vaikuttaa kirjojen vastaanottoon.

3) Mitä enemmän ja monipuolisempia kritiikkejä, sitä parempi kaikille.

Kritiikkiä ja kriittistä keskustelua kirjallisuudesta, yhtään minkäänlaista, on Suomessa ylipäätään todella vähän. Lehdet julkaisevat koko ajan vähemmän ja koko ajan lyhyempiä kritiikkejä. Yksittäinen arvio saa liian isot mittasuhteet. Tällainen ei palvele yhtään ketään, ei lukijaa eikä kirjailijaa. Samalla kun kirjamyynnin vähäisyyden takia koko ala on huonossa jamassa, negatiivinen kritiikki koetaan viimeiseksi arkuksi naulaan. Eihän sen niin pitäisi olla, mutta jos muualla on hiljaisuus, niin avarakatseisuus ei paljon auta.

Toivottavasti ja luultavasti Palatkaa perhoset -kirjaa luetaan muissakin lehdissä ja muilta kanteilta. Kuten Juha Itkonen toteaa, hänen tarinaansa käsiteltiin myös Hesarin sivuilla toisestakin näkökulmasta: kahden aukeaman haastattelussa edellisellä viikolla. Se oli haastattelu joka kirvoitti pohtimaan, miten monta pop-musiikin harrastuksen kuvausta kirjojen pääasialliset lukijat, keski-ikäiset naiset ovat valmiita lukemaan. Ilmeisesti mitta tuli täyteen jossakin Karl-Ove Knausgårdin jälkeen.

Yleensä yksittäisten teosten kritiikit eivät herätä minkäänlaista keskustelua. Se on vähän sääli.

Seuraan mielelläni nykyrunouden ympärillä käytäviä keskusteluja silloin, kun ne valtavirtaan onnistuvat pompahtamaan. Proosaa luen suhteessa paljon enemmän kuin runoja, mutta runouskeskustelu on parempaa, koska siinä pohditaan myös sitä, mikä lyriikassa yleensä on kiinnostavaa. Proosan kohdalla näin tehdään aniharvoin. Mikä proosassa on kiinnostavaa lajina? Romaaneja käsitellään kritiikeissä teema edellä, niin kuin ne eivät olisi kaunokirjallisuutta ollenkaan. Se on tylsää.

Jos proosan tilasta kirjoitetaan, se tehdään yleensä sen kautta, mikä siinä on vikana. Esimerkkinä joitakin vuosia sitten ilmestynyt Suomen Kuvalehden Romaani sairastaa -juttu (tai tämä Veera Luoma-ahon Ylioppilaslehden klassikkokolumni, jonka vieläkin kaivan silloin tällöin esiin viihdelukemiseksi). En tarkoita, etteikö prosaisteja saisi ja pitäisi käsitellä kriitisestikin. Vielä kiinnostavampaa olisi kuitenkin lukea analyyseja nykyproosan vahvuuksista ja vaikutuskeinoista.

Onko niitä?

Wednesday, April 13, 2016

Harrastuksesta ja motivaatiosta

En ymmärrä. En pysty ymmärtämään.

Mutta yritän.

Aloitin lapsen harrastuksen myötä itsekin uudelleen balettiharrastuksen. Käyn tunnilla, joka on minulle vähän liian vaikea. En koskaan saa suoritusta nappiin. Kaadun jokaisen fouettén. Ihan jok’ikisen. Opettaja varmaan toivoo, että painuisin muualle.

Mutta viidentoista vuoden aikana olen huomannut, että vain ponnistelu sellaisessa lajissa, jossa juuri ja juuri pysyn mukana, pitää motivaatiotani yllä.

Ja tämä asia on askarruttanut minua viime viikkoina. Milloin on hyvä olla ankara itseään kohtaan, ja milloin armottomuus alkaa syödä tekemisen perusteita niin, ettei koko tekeminen ole enää mielekästä?

Pidin opiskeluaikaisen baletinopettajani tyylistä opettaa. Hän oli omistautunut, hauska ja kohtuuton. Teki liikaa töitä. Minua hän korjasi harvoin, koska hän keskittyi niiden ohjaamiseen, joiden kohdalla siitä oli hyötyä. Olin surkea, mutta palasin tunnille aina uudestaan. Parempien taakse, koska minulle se oli hyvä paikka olla. Vaikka tanssi on harrastus, katson, miten ammattilaiset toimivat. Eivät kirjoittajaopiskelijatkaan lue vapaa-ajallaan harrastajakirjoittajien tekstejä vaan kirjailijoiden, kansien välistä.


Unelmat. Kuva: English National Ballet

Monet lähtivät tunneilta pois, koska eivät jaksaneet kipakkaa ja autoritaarista opettajaa. Minä ihailin kuitenkin opettajan suhtautumista työhön. Hänelle tärkeää oli lopputulos, aivan sama, millä hinnalla siihen päästäisiin. Hän ei koskaan säästellyt vaivojaan meidän eteemme. Ei koskaan kehunut ilman syytä, ja harvoin oli.

Harrastajien ohjaajana opettaja oli usein kohtuuton. Mutta pidän vain asioista, jotka ovat vaativia ja kohtuuttomia. Kuten tämän kolmannen romaanin työstäminen, se on vaikeaa ja mahdotonta, mutta jatkan sitä silti.

Olen kautta aikojen myös valinnut samanlaisia työtovereita ja mentoreita. Törmään samaan ihmistyyppiin uudelleen ja uudelleen. Suorapuheisiin, tinkimättömiin, itseään ja muita kohtaan vaativiin.

Jokainen kirjoittaja tarvitsee rohkaisua, ihan jok’ikinen. Minulla on ollut se onni, että minua ovat rohkaisseet työtoverit ja kollegat, aiemmin kirjoittamisen opettajat kursseilla. Mutta kaiken rohkaisun ja kannustuksen jälkeen aloin kirjoittaa julkaisukelpoista tekstiä vasta, kun joku sanoi suoraan: noin et voi jatkaa. Pitää tehdä parempi.

Vielä nykyäänkin tottelen paremmin keppiä kuin porkkanaa. Tiedän, että saan tämän kohdilleen, kun yritän kovemmin. Se on kohtuutonta ja on myös kuluttavaa. Haluaisin olla se kirjoittaja, joka oppii paremmin myönteisen kautta. Mutta kun en ole niin näillä mennään.

Eikö maailmassa olekin upeita asioita? Ja vaikeita! Tehdään ne kaikki ja hakataan päätä seinään!


Todellisuus. Kuva: Saara Henriksson

Kirjallisuuden äärellä kaikki ovat aloitteilijoita alalla, jossa kukaan ei pääse mestariksi. Kirjoittajakursseilla opetetaan yksinkertaisia asioita, jotka ovat vaikeita toteuttaa ja joita harjoitellaan koko loppuelämä. Tiedän, että useimmat kirjoittajat haluavat vain harrastaa. Ohjaajana ymmärrän paremmin opiskelijoita, jotka kirjoittavat tavoitteellisesti, saavuttivat he sitten tavoitteensa tai eivät. Ohjaajan on tietysti helpompi huomioida samalla motivaatiolla tai oppimistyylillä varustetut kirjoittajat. Muitakin on, ja se on pakko muistaa.

Minä olen hakannut viisitoista vuotta päätäni seinään balettitunneilla. Ikinä, milloinkaan ei ole tullut mieleen pyytää opettajaa hidastamaan ja näyttämään uudelleen, laskea rimaa, mennä tunnille jossa olisin aloittelijoiden joukossa muita parempi.

En ole kehittynyt hyväksi tanssijaksi, koska minulla ei ole siihen edellytyksiä, kerta kaikkiaan. Sen sijaan olen saanut elämänmittaisen rakkauden tanssilajiin, elämään sisältöä, inspiraatiota ja tanssimisen sivutuotteena hyvän kunnon ja suoran ryhdin. Onhan sekin jotain.

Ehkä myös jonkinlaisen oivalluksen hetken itsestäni, että tällainen minä olen.

Mieleen tulee kuitenkin kaksi kysymystä:

1) Eikö harrastaminen kuin se olisi ammatti ole seurausta siitä ajattelutavasta, että työnteko ilman tavoitteita on turhaa? Eikö koko urheiluseuratoiminta, musiikkioppilaitosten verkosto, se asenne jolla lasten harrastuksiin suhtaudutaan perustu Suomessa juuri tällaiseen ajatteluun?

Jos näin on, totta kai se näkyy myös omissa asenteissa. Mutta onko siinä oikeastaan järkeä?

2) Baletissa on lopulta nähdä se piste, josta ei lopulta voi kehittyä pidemmälle. Minulla eivät riitä fysiikka eikä varsinkaan pää. Mutta mistä tiedän, etten pysty kehittymään kirjoittajana pidemmälle? Kuka muu sen näkee kuin kirjoittaja itse? Millainen ohjaaja rohkenee sanoa näin ohjattavalleen?

Vastauksiahan minulla ei ole, enkä täysin ymmärrä kysymystäkään. Mutta pohdin.

Voinko muuttua?

Tuesday, April 12, 2016

Oman teoksen julkaiseminen

eli Mitä tehdä tekstille, kun se on valmis?

Kirjoittaminen on kommunikaatiota. Vakiintunut tapa löytää lukijoita on julkaista kirja kaupallisen kustamon kautta. Kustantamo sitten saattaa kirjan lukijoiden pariin. Nykyään myös muita tapoja julkaista oma teos, kiitos digipainojen ja internetin tulemisen.

Pidin eilen alustuksen julkaisemista kirjoittajakurssilla ja julkaisen sen myös täällä. Se pohjautuu osin pari vuotta vanhaan kirjoitukseeni Scifin ja fantasian julkaiseminen Suomessa, mutta sen voi lukea minkä tahansa kaunokirjallisuuden lajin kannalta. Käsittelen aihetta ammattimaisen kustantamisen sekä niin sanotun itsenäisen julkaisemisen näkökulmasta. Asia koskee etenkin niitä, jotka haluavat joskus julkaista oman teoksen, mutta voi olla kiinnostavaa myös kotimaisen kirjallisuuden lukijoille. Kustantamisesta on saatavilla mainiota tietoa myös suomeksi, esim. Kustannustoimittajan käsikirja (Vastapaino 2004). Kustantajien muistelmat (Hannu Tarmio, Jarl Helleman, Hannu Mäkelän teos Otavan aika) ovat myös antoisaa luettavaa.

Ammattimaiseen kirjoittamiseen tarvitaan luovuuden (innostus) ja taidon (keinot, rutiini) lisäksi kunnianhimoa eli halua tuottaa laatua. Laatu on lukijan ajattelemista ja huomioon ottamista.

Kustantamossa työskentelee kustantaja. Hänen nimikkeensä voi olla myös kustannusjohtaja tai kustannuspäällikkö. Olennaista on, että hän on ihminen, jonka ammattitaitona on kirjan julkaiseminen eli sen saattaminen lukijoille. Huomatkaa, että tämä on oma ammattinsa. Kun lukija poimii teoksen kirjakaupasta tai kirjastosta, hän voi ajatella, että se on kirjailijan tekemä. Näin ei kuitenkaan ole, vaan kirjailija on tehnyt vain käsikirjoituksen. Kustantaja on tuottanut siitä kirjan, jota kädessäsi pitelet.

Kuten Jarl Hellemann sanoo: kirjailija tulee ensin, kustantaja vasta sitten. Mutta kirjaa ei ole ilman kustantajaa.

Kustantaja on ihminen, persoona. Hänellä on valta toteuttaa tai murskata kirjailijoiden unelmia, mutta hän ei ole työssään sitä varten. Hänen työnsä on palvella lukijaa.

Kustantajalla on ammattitaito, mutta kuten kenelläkään ammatti-ihmisellä, hänellä ei ole hallussaan viimeistä totuutta. Jarl Hellmann toistaa usein kuullun kustannusalan viisauden: kukaan ei voi kutsua itseään kustantajaksi ennen kuin on hylännyt kymmenen sellaista teosta, jotka ovat ilmestyneet myöhemmin muualta bestsellereinä.

Käsikirjoituksen lähettämisestä: kustantajat ilmoittavat lähetysosoitteen uusille käsikirjoituksille nettisivuillaan. Yleensä ne lähetetään sähköisesti, joissakin tapauksissa yhä paperina. Tarkista kustantajan toive nettivuilta. Jos sattuu tuntemaan hyvin jonkun kustannustoimittajan, tai kirjailijan joka voi tyrkyttää kässäriä omalle toimittajalleen, niin miksei voisi yrittää sitäkin kautta. Vastausajat ovat noin kuukauden verran pienillä kustantajilla, kolmesta kuuteen isoilla. Aina tämäkään ei riitä. Ennen lähettämistä on hyvä tutustua kustantajan linjaan eli siihen, millaista kirjallisuutta se ylipäätään julkaisee.

Kustantaja (herra tai rouva Iso Pomo) ei missään tapauksessa lue tai edes näe kaikkia kustantamoon tulevia käsikirjoituksia. He eivät välttämättä ehdi lukea edes kaikkea, mikä ilmestyy. Tämä on toki kustantamokohtaista.

Käsikirjoitukset vastaanottaa ja lukee kustannustoimittaja. Hänen ammattinimikkeensä oli ennen vanhaan kustannusvirkailija. Kustannustoimittaja on ammattimainen lukija. Hänen ammattitaitoaan on löytää kirjoittajan visio: se, millaiseksi teokseksi hän pyrkii käsikirjoituksen muodostuvan. Se ei juuri koskaan ilmesty maailmaan valmiina vaan kustannustoimittaja on kätilö. Kustannustoimittaja on peili, jonka kautta omalle käsialalleen sokeutunut kirjoittaja oppii kirjoittamaan käsikirjoituksen uudelleen niin, että nyt myös lukija ymmärtää, mitä hän on halunnut sanoa. Kirjailijat totta kai kehittyvät tässä teosten myötä, mutta varsinkin ensimmäisten teosten tapauksessa kustannustoimittaja on korvaamaton. Myös myöhemmin, ettei pitkän linjan ammattikirjailija päästä hommaa lipsumaan.

Kustannustoimittajan ensisijainen homma on lukea ja kommentoida talossa jo olevien kirjailijoiden käsikirjoituksia. Puskista saapuvien käsikirjoitusten lukeminen hoidetaan yleensä kaiken muun ohella, kaiken kiireellisemmän jälkeen, iltapuhteina. Ei ihme, jos odotusajat ovat pitkiä, kun kirjoittaja on lähettänyt käsikirjoituksen. Usein ”omatkin” kirjailijat joutuvat odottamaan aika pitkään.

Kustantaja palkkaa myös graafikon tekemään kirjan kannen. Kustannussopimuksessa yleensä määritellään, että kustantamo päättää kirjan markkinointiin liittyvistä seikoista. Näihin kuuluu myös kansi. Jos haluat ammattilaisen vinkin, älä lähetä kansiluonnosta tai ehdotusta saatekirjeen mukana, kun lähetät käsikirjoituksen. Todennäköinen reaktio on kustannusvirkailijan irvistys.

Isoon kustantamoon voi saapua jopa tuhat käsikirjoitusta vuodessa. Näistä julkaistavaksi valikoituu yksi tai kaksi. Laskennallinen todennäköisuus saada käsikirjoitus läpi on pieni, mutta lohdutukseksi voi sanoa, että 90 prosenttia näistä on sellaisia jotka eivät missään tilanteessa tulisi julkaistuksi kaupallisen kustantajan kautta. Uskon, että hyvä tarina ja tekijä löytävät lopulta aina paikkansa. Hylkääminen maistuu kasvaalta, mutta siitä selviää ja siitä oppii.

Sopimuksista ja rahasta olen kirjoittanut muualla, ks. esim. artikkeli ”Isona minusta tulee kirjailija” teoksessa Kummallisen kirjoittajat. Opas fiktiivisen maailman luomiseen (Toim. Henriksson, Hirsjärvi, Leinonen) Kirjailijaliiton sivuilta saa tietoa näistä asioista sekä tekijänoikeuksista. Tärkein ero kaupallisen ja itsenäisen kustantamisen välillä on, että kaupallisessa kustantamisessa raha liikkuu kustantajalta kirjailijalle, itsenäisessä toisin päin (kirjailija maksaa kustannukset).

Itsenäinen julkaiseminen

Indie-kirja, omakustanne ja palvelukustanne ovat kirjava ja suurelta osin uusi julkaisemisen tapa. Sen piiriin kuuluu kaikkea maan ja taivaan väliltä. Ensisijainen ongelma itsenäiselle julkaisijalle on lukijoiden löytäminen, niin kuin se on perinteisissä kustantamoissakin.

Perinteisen kustantamon kirjailija saapuu juhliin kutsuttuna. Hän juhlii illan tähtenä tai sitten etsii epätoivoisesti puhekumppania, kirjailijasta riippuen. Sen sijaan itsenäinen julkaisija vuokraa tilan ja järjestää juhlat itse. Hänen pitää työntää päänsä ikkunasta ja huudella ohikulkijoille, että tulkaa bileisiin. Voi olla, että heitä tulee yksi tai kaksi. Voi olla, että heitä alkaa tulla ensin tipoittain, sitten ryöppynä.

Tässä piilee myös mahdollisuus: perinteisten kustantamoiden juhliin saapuvat uusien yhdet ja samat ihmiset. Itsenäisten kustantajien on ainakin teoriassa mahdollista löytää uusia lukijakuntia.

Itsenäiseen julkaisemiseen on tarjolla useita vaihtoehtoja. Tässä on joitakin niistä lueteltuna helpoimmasta työläimpään.

- E-kirjan julkaiseminen alustalla kuten Wattpadilla. Valmiita alustat ovat todella matalan kynnyksen internepalveluja. Kuka tahansa rahaton lukiolainen voi julkaista täällä.

- E-kirjan julkaiseminen ja sen toimittaminen Amazoniin tai iTunesiin myyntiin. Myös Smashwordiin voi ladata kirjan myytäväksi.

- Omakustanteen julkaiseminen Print On Demand -periaatteella. Kun joku tilaa kirjan, palvelu painaa sen ja toimittaa lukijalle. Palvelu pidättää osan hinnasta ja maksaa rojaltin kirjoittajalle. Esimerkkejä näistä ovat CreateSpace tai Lulu.com. Huomionarvoista on, että internetpalvelut vaativat vain hyvin pienen taloudellisen alkupanostuksen tai ei ollenkaan rahallista panostusta.

- Omakustanteen julkaiseminen ”perinteisellä” tavalla eli kirjoittaja tilaa toimituksen, oikoluvun (tai hoitaa jotenkin muuten, tai jättää hoitamatta), taiton ja kannen ja vie kirjan painoon. Kirjapaino tekee ainoastaan painotyön, eli ei ole kustantaja. Kirjoittaja huolehtii kirjan levityksestä ja markkinoimisesta. Huomaamme, että tämän toteuttaminen vaatii paitsi rahaa, myös monenlaista taitoa, joka on kaikki toki opittavissa. Digipainaminen on mullistanut kirjanpainamisen niin, että teoksen hinta ei enää välttämättä ole sidoksissa kappalemäärään. Myös todella pieniä määriä on mahdollista painaa. Useimmiten omakustanteet ovatkin pienipainoksisia. Painotaloja ovat mm. Juvenes, Kopio-Niini, Grano.

- Palvelukustanteen tilaaminen. Muuten kuin omakustanne, mutta asiakkaalle eli kirjottajalle tarjotaan maksua vastaan kustannustoimittajan ja graafikon palveluja. Ongelma on, että pahimmillaan kirjan hinta kappaletta kohden nousee huomattavan kalliiksi. Lisäksi kirjan joutuu edelleen enimmäkseen levittämään itse, koska palvelukustantaja huolehtii vain tietojen toimittamisesta tukkurille, ei mistään muusta. Ehkä lehdistötiedote tehdään. Palvelukustanteen tekeminen on yleensä nuorten kirjottajien ulottumattomissa taloudellisesti. Kustannepalveluja tarjoaa esimerkiksi Mediapinta (entinen Pilot-kustannus).

Jos omakustanteet ovat huonoa laatua, se johtuu siitä, että kirjoittaja ei ole ymmärtänyt tai ei ole halunnut ymmärtää kirjan julkaisemista, toimittamista tai graafista suunnittelua asioiksi, joista kukin vaatii oman osaamisensa. Omakustantajan tapauksessa myös myynti ja markkinointi ovat hankalia.

Kaikkea omakustantamista koskee se, että kirjailija ei voi olla oma esilukijansa. Emme pääse omien aivojemme ulkopuolelle, se ei vain ole mahdollista. Esilukijan tai kustannustoimittajan hankkiminen on vähimmäisvaatimus, jos haluaa tehdä hyvää jälkeä. Kiitos taloustilanteen, lukuisia ammatti-ihmisiä Suomessa toimii tällä hetkellä freelancerina ja he ovat palkattavissa.

Ryhtyisinkö kustantajaksi?

Työmäärältään vaivalloisin tapa julkaista oma teos on ryhtyä itse kustantajaksi. Tämän voi tehdä yksinyrittäjänä tai vaikka kavereiden kanssa osuustoimintana. Mainitsen kaksi kotimaista esimerkkiä.

Osuuskumma-kustannus perustettiin neljä vuotta sitten julkaisemaan spekulatiivista fiktiota, etenkin novellistiikkaa. Mukana oli ammattilaisia sekä alalle vakavasti aikovia. Kustantamo perustettiin, koska suomalaiset kaupalliset kustantajat julkaisivat kyseistä lajia vain harvoin. Kotimaisen spefinovellin lukijat eivät ole kaupallisen kustantamon kannalta mielekäs kohderyhmä. Osuuskumma on tähän mennessä julkaissut kaksitoista novelliantologiaa sekä neljätoista romaania ja novellikokoelmaa, joista neljä on esikoisteoksia.

Kuoriaiskirjat on toiminimi, joka julkaisee pokkareita. Genrejä ovat kauhu, fantasia, scifi ja jännitys. Kuoriaiskirjat jatkaa viihdepokkarikustantajien jalanjäljissä aikana, jolloin seikkailukertomukset ovat enimmäkseen kadonneet lehtipisteistä. Nykyisin genrepokkarien julkaiseminen on marginaalista toimintaa. Kustantaja Tuomas Saloranta on myös itse kirjailija, joka julkaisee oman kustantamonsa kautta. Kuoriaiskirjoilta on ilmestynyt yhdeksäntoista teosta.

Perinteisen ja ”uuden” kustantamisen hyvät puolet

Perinteisessä kustantamisessa hyvä puoli on, että ainakin periaatteessa kirjailija voi keskittyä kirjoittamaan kustantamon hoitaessa kaiken muun. Käytännössä kirjan markkinoinnista iso osa voi langeta kirjailijan itsensä harteille. Kirjailija ei myöskään pysty hallitsemaan prosessin eri vaiheita. Parhaassa tapauksessa ammattitaitoinen kustantaja toimittaa lukijoille parhaan mahdollisen kirjan. Toki ammattikustantajillekin sattuu huteja ja mokia, lepsua toimitusta tai puutteellista oikolukua. Lukijoita tuntemattomalla täyskustannekirjailijalla ei välttämättä ole sen enempää kuin mitä aktiivinen omakustantaja saa hankittua omalla myyntityöllään.

Jotkut omakustantajat pitävät suomalaista kustannusalaa sisäänpäinlämpiävänä ja yrittävät ennemmin itse. Itsenäinä julkaisijana olet vapaa seuraamaan omia ideoitasi. Voit julkaista yllättäviä, poliittisia tai kiistanalaisia genrejä. Voit julkaista lukijaryhmille, jotka eivät kaupallisen kustantajan näkökulmasta ole houkuttelevia. Tai sitten voit pyrkiä isoille rahoille julkaisemalla itsenäisesti englanniksi ja hankkimalla lukijoita esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Todennäköisyys tähän on lottovoiton luokkaa, mutta kuka tietää.

Varmin tapa suomalaiselle kirjailijalle tulla käännetyksi muualle on toistaiseksi ollut menestyä ensin kotimaassa, minkä jälkeen kustantamon foreign rights -osastot, agentit ja kääntäjät ovat astuneet kuvioon ja tuoneet siihen mukaan oman ammattitaitonsa. Julkaistaksesi teoksen ”perinteisellä tavalla” englanninkielisellä alueella tarvitset joka tapauksessa agentin. Jos haluat kokeilla siipiäsi maailmalla, kannattaa lukea kirjailija Anna Hallavan erinomainen johdatus englanniksi julkaisemiseen.

Lopuksi

Olen toimittanut kolmelle eri kustantajalle yhteensä seitsemän teosta: kaksi romaania, yhden kotimaisen novellikokoelman, kaksi käännösnovellikokoelmaa, artikkelikokoelman ja antologian. Osuuskumma-kustannuksen hallituksessa olen istunut yhteensä kolme vuotta. Kustannustoimittajana ja kustantajana olen aloittelija, mutta kehtaan sanoa istuneeni molemmilla puolilla pöytää.

Kirjailijalle on äärettömän hyödyllistä astua joskus myös kustantajan saappaisiin. Se lisää ymmärrystä puolin ja toisin. Kirjailijan on hyvä tiedostaa, että kustantaja ei tahallaan pidä häntä piinassa. Tämän pöydällä kun on usean kirjailijapolon tekstit. Kustantajan taas on hyvä muistaa, että kirjailija on uhrannut teokselle parhaimmillaan vuosien edestä hikeä ja sydänverta. Sitä ei pidä käsitellä rutiinilla tai kyllästyneesti. Emme tee makkaraa.