Wednesday, February 18, 2015

Kirjoittaminen - työtä?

Kirjailijanalut saattavat jälleen perimmäisten kysymysten äärelle. Ihmiset, jotka haluavat kirjoittaa, esittävät kerta toisensa jälkeen syitä sille, miksi eivät kirjoita. Pitäisi päästä työskentelemään New Yorkin Manhattanille, inspiroivimpaan mahdolliseen ympäristöön, ja siitä taas ei tule mitään kun vuokrat siellä ovat niin kalliita. Pitäisi olla vapaus kirjoittaa irrallaan kaikesta muusta. Tai sitten pitäisi käydä ensin vielä tämä kurssi, tai hakea apurahaa ennen ensimmäisenkään oman teoksen julkaisemista.

Samaan aikaan Kirjailijaliitto ja muut järjestöt pyrkivät saamaan taidehallinnolle, yleisölle, päättäjille perille viestiä siitä, että kirjoittaminen on työtä. Työtä, josta pitäisi maksaa, joka ei ole pelkkää identiteettitrippailua tai egon pöhötystä. Että kirjailija on kannuksensa ansainnut. Miten tämän viestin saisi perille, kun sitä ei saa perille edes muutamalle harrastajakirjoittajalle?


Kesäinen kuva, koska talvi tympii.

Ihmisten opiskelua tai osallistumista työelämään voidaan monin tavoin helpottaa ja luoda yksilöllisiä polkuja. Kirjan kirjoittaminen kuitenkin vaatisi myös tylsää, epäyksilöllistä puurtamista. Kukaan ei tule nostamaan kynää kirjoittajan puolesta ja jossa kukaan ei hurraa joka kerta, kun tämä on saanut istahdettua alas kirjoittamaan. Taide ei ole demokraattista eikä reilua.

Herkkä taiteilijanalku voi kuvitella, että maailma on hänelle jotakin velkaa. Että lukijat vain odottavat mahdollisuutta päästä todistamaan hänen nerouttaan, kun vain sopiva tilaisuus ilmenee ja taiteilija pääsee vuodattamaan sen paperille. Tämän nerokkuuden tiellä sitten seisovat lapset, puolisot, vanhemmat, opettajat, pomo ja vielä apurahalautakuntakin, joka ei myönnä avustusta tai myöntää sitä liian vähän kerrallaan.

Harrastakirjoittajien ohjaamisessa parasta ovat innokkaat vasta-alkajat, jotka heittäytyvät pidäkkeettä työhön. Vaikein ohjattava on kustannuskynnyksellä huiteleva tavoitteellinen kirjoittaja, joka ei vielä ole jostakin syystä saanut teosta julki, vaikka halu on kova. On kamalaa nähdä, miten kirjoittajan silmistä sammuu ilo ja koko tekeminen muuttuu katkeraksi todisteluksi, että oikeastaan osaa kirjoittaa paremmin kuin nämä muut. Sillä niinkin on, että suurikaan työmäärä tai lahjakkuus eivät riitä vaan tarvitaan myös onnea. Mutta ilman kovaa työtä ei onnenpotkua edes voi tulla.

Puhumattakaan siitä, että useinkaan palkinto ei odottele siellä julkaisukynnyksen toisella puolella, vaan karkaa yhkä kauemmas.

Minusta tuntuu, että jauhan näitä samoja asioita vuodesta toiseen. Tunnustan, että kiihdyn helpommin kirjoittamiseen ja työntekoon kuin kirjoittamiseen ja taiteeseen liittyvistä kysymyksistä. "Kirjoittaminen on jumalauta työtä" on minulle läheisempi lause kuin "kirjoittaminen on jumalauta Suurta Taidetta". Mutta onneksi kirjailijoita ja luovan kirjoittamisen ohjaajia on monenlaisia. En ole taidekasvattaja, enkä oikea henkilö ohjaamaan kenenkään taiteilijan henkistä kasvua. Minulla ei ole sellaiseen kärsivällisyyttä. Odotan, että kirjoittajat kasvavat kotonaan.

Mikä sitten riittää? Se, että istuu kirjoittamaan edes silloin tällöin. Kun on aikaa, vaikka lyhytkin hetki. Kiireisestäkin aikataulusta huolimatta ihmiset ehtivät usein kirjoittaa statuspäivityksiä Facebookiin, tai lukea muiden päivityksiä. Tuttu kirjailija jäi pois kokonaan sosiaalisesta mediasta saadakseen aikaa kirjoittamiseen. Samaa voisi suositella muillekin.

Jos halua on mutta kirjoittaminen ei suju, vika voi olla yksinkertaisesti lähestymistavassa. Jokaisen kirjoittajan voi olla joskus hyödyllistä tarkastella omia motiivejaan. Haluanko edes kirjoittaa, vai tekisinkö mieluummin jotakin muuta?

Kun sen saa selville, jatkossa on helpompaa.

Thursday, February 5, 2015

Anteeksi, keskustelija, mutta sananvapautenne näkyy

Sananvapaus on varmasti ollut alkuvuoden 2015 väärinkäytetyin sana. Timo Hännikäisen keväällä ilmestyvän kirjan nostamasta ennakkokeskustelusta päätellen sananvapaus vuonna 2015 näyttää tältä: kirjailija on vapaa sanomaan mitä vain, mutta jos joku kyseenalaistaa, se on sensuuria.

Niiden, joita asia mahdollisesti kiinnostaa, kannattaa tutustua verkkolehti Takku-lehdessä julkastuun alkuperäiseen, anonyymiin mielipidekirjoitukseen "Miksi Timo Hännikäistä ei pitäisi julkaista?", kirjallisuudentutkija Olli Löytyn Fabebook-päivitykseen kustannustoiminnan iloista ja kiroista, kirjailija Timo Hännikäisen tuohtuneeseen vastaukseen sekä tutkija Jussi Ojajärven kommenttiin (täällä). Omalla vastuulla. Kommenteissa menevät usein sekaisin kaksi asiaa, molemmilla osapuolilla: nimittäin sananvapaus ja painovapaus.

Ensinnäkin, Timo Hännikäisen kirjat voivat olla lukukelvottomia, mutta painokelvottomia ne eivät ole. Näihin seikkoihin liittyvät vähän eri oikeudet ja velvollisuudet. Voin pitää Hännikäisen Ilman-teosta hyvin kirjoitettuna, mutta vastustaa sen sanomaa. Sensuurimentaliteettia tämä ei ole.

Nyt on niin, että sanan- ja painovapauden ero ei ole semanttinen, vaan se on lainsäädännössä määritelty. Edellinen mahdollistaa "lukematta paskaa" -kommentoinnin, jälkimmäinen sen, että Suomessa kirjoja ei ennakkosensuroida. Puolustan Savukeitaan päätöstä julkaista Timo Hännikäisen teoksia. Puolustan heidän päätöksiään julkaista ihan mitä vain haluavat, mutta suuresti ihmettelen kyseisen poliittisesti aktiivisen kirjailijan itkua, jos ja kun hänen kustantajaansa asiasta sitten kritisoidaan.

Savukeidas on hieno kustantamo, ehkä siksi monet kommentoijat ottavat asian niin tosissaan. Tunnen myötätuntoa Ville Hytöstä kohtaan. Hännikäisen "julistusta" en sen kummemmin kommentoi, sanonpa vain, että jos Facebookista käy bongailemassa muiden käyttäjien tykkäyksiä ja raportoi nämä sitten sananvapautensa estämisestä niin silloin on kirjailijalla pallo hukassa. Olli Löytyn, Juri Nummelinin ja Jussi Ojajärven nimittäminen vaikutusvaltaiseksi kulttuurieliitiksi on epäilemättä imartelevaa kyseisille herroille, mutta faktisesti heidän mahdollisuutensa vaikuttaa Savukeitaan julkaisupolitiikkaan sen enempää kuin Suomen lainsäädäntöönkään on hyvin vähäinen.

Toiseksi, painostus on toki yritys vaikuttaa kustantamon julkaisupolitiikkaan, mutta liiketoimintaan kohdistuessaan sitä ei voida pitää sananvapauden rajoittamisena sen enempää kuin uhkaus lopettaa Hesarin tilaus on Helsingin Sanomien sananvapauden rajoittamista. Jos minä olisin julkaisemassa kirjaa Savukeitaalta ja sitä kansalaismielipide vastustaisi, Hännikäisen (ja Hytösen) tapaan suuttuisin ja muistuttaisin oikeudestani kirjoittaa mitä haluan. Mutta koska kustannuspäätös on kirjailijan ja kustantajan välinen asia, "kansalaismielipide" ei vaikuttaisi julkaisemiseen. Joten vaikea nähdä, miten oikeuksiani poljettaisiin.

Toisin sanoen: takkuanarkisteilla on oikeus vaatia (=käyttää sanaa), mutta ei kieltää. Kirjailijalla on oikeus kirjoittaa ja kustantajalla julkaista lainsäädännön puitteissa. Anarkisteilla on oikeus nillittää ja nostaa paskamyrsky, kustantajalla on oikeus pahoittaa mielensä ja kieltämättä kirjailijallakin on oikeus itkeä, että nyt on oikeuksia poljettu. Ja minulla on oikeus kirjoittaa, että eipä ole oikeuksia poljettu, kun ei vain ole.

Selvyyden vuoksi, en pidä Hännikäisen tekstien julkaisemista Savukeitaalta äärioikeiston projektin tukemisena. Tärkeää on, että Sarastus-lehden agendaa voidaan kritisoida, tätä Villekin luultavasti ajaa takaa toivoessaan, että keskustelun voisi kääntää koskemaan "pitäisikö Hännikäisen kirjoja julkaista" -kysymyksestä siihen, onko Hännikäinen oikeassa vai väärässä. Mielestäni Savukeidas ei vain saa vaan sen myös pitäisi julkaista Hännikäistä: Sarastuksen porukalle ei ihan hopeatarjottimella pidä tarjota sitä itkupotkumarttyyrin asemaa, jonka tämän keskustelun jälkeen julkaisemattomuudesta seuraisi. Siitäkin huolimatta, että kenelläkään ei ole mitään subjektiivista oikeutta tulla julkaistuksi kaupallisen kustantajan kautta.

Kirjallisuuskeskusteluna (irrotettuna sananvapauskeskustelusta) asian esiin nousu Takku-kirjoituksen kautta on hyvä asia. Itse pidän myös Hesarin tätä pääkirjoitusta merkittävänä. Avoimessa yhteiskunnassa emme voi sietää fasistista tai äärioikeistolaista kirjoittelua, mutta jos kieltäisimme kaikenlaisen levottoman paskan julkaisemisen, seuraukset olisivat mielestäni vakavampia kuin mitä ne nyt ovat. Eli ilmaistaan ensin ja tuomitaan sitten, näin kömpelösti ilmaistuna.

"Kyllä minäkin osaan olla uhri" on suomalaisessa keskustelussa aivan liian tavallinen ulostulo. Ajattelen kirjoittajien käyttävän parhaiten sananvapauttaan silloin kun he, no, kirjoittavat omia teoksiaan. Parasta sananvapauden puolustamista on se kun jokainen huolehtii omastaan. Ainoa subjektiivinen oikeus tässä asiassa taitaa olla kustantajan vapaus julkaista tai olla julkaisematta. Loppu on kiinni kustantajan mausta ja sensibiliteetistä.*

Toisin sanoen, kaikkea kohtuullista ja järkevää vihaavat kirjailijat ja kustantajat varmistavat, että kohtuuttomat ja järjettömät kirjasodat leimahtavat vastedeskin. Onneksi ja onnettomuudeksi.

* Olen käyttänyt hokemana tätä "maku- ja sensibiliteettikysymystä" siitä saakka, kun sain Tammen Hannu Harjulta kerran tällä tavoin perusteltua hylkypostia.** Onkin tullut moneen käyttöön.

** Noin muuten olen vielä sitä mieltä, että kirjailijat arvostavat hylkyjä aivan liian vähän. Hylkyposti se on paras posti, mutta siitä ehkä myöhemmin.

Friday, January 23, 2015

Erilainen kirjasyksy 5/10: Kurganin varjot

Tiedetään, on tammikuu, mutta kun viime syksynä ilmestyneitä kirjoja on edelleen lukematta. Mikäpä sen parempi syy jatkaa kirjasyksyä tammikuulle!

"Rokotteet, antibiootit, dieselmoottorit. Polttomoottoriautot, lentokoneet, aurinkokengot ja avaruusluotaimet. Ilman sitä kaikkea maailma olisi ollut kovin toisenlainen, ajatteli Alex. Entä jos kaikki oli aikoinaan alkanut, kun yksinäinen orihevonen oli eksynyt Venäjän lumisiin metsiin?"

Näin pohtii indoeurooppalaisten kansojen leviämistä Kurganin varjojen miespäähenkilö Alex. Jos Risto Isomäkeä ei olisi, hänet pitäis keksiä. Kuka muu johtaisi yhtä pitkälle meneviä päättelyketjuja ja päätyisi yhtä huimiin lopputuloksiin kuin Isomäki?

Kurganin varjot jatkaa Isomäen edellisistä teoksista tuttua kaavaa, jossa tutkimukselle omistautuneet ihmiset seuraavat jotakin johtolankaa ja jossa esitellyt tieteeseen ja ekologiaan liittyvät ideat kehitellään äärimmilleen. Myös päähenkilöt ovat kovin samanoloisia kuin Isomäen edellisessä teoksessa Con rit. Rinnakkaisissa tarinalinjoissa seikkailevat Mustallamerellä meribiologi Irina sekä kaivauksilla sisämaassa arkeologi Alex.

Tarinan juonesta ei voi kovin paljon kertoa pilaamatta yllätystä, mutta kielitieteen ja meriekologian (valaita!) kanssa ollaan tekemisissä. Tarina käynnistyy keskeisten ideoiden esittelyllä ja toiminta sekä jännitys tihenevät loppua kohti. Matkan varrella saadaan oppia indoeurooppalaisten kansojen leviämisestä, Mustanmeren virtauksista, Välimeren historiasta, ilmastonmuutoksen vaikutuksista, Krimin poliittisesta tilanteesta kautta aikojen sekä toki myös aurinkokennoista. Kun kerran aurinkoisessa Ukrainassa ollaan.

Joku voisi nyt kysyä, että mitä järin kirjallista kaiken tämän tiedon dumppaamisessa on. Ehkä siinä ei olekaan, mutta se ei ole homman pointti. Risto Isomäen kirjoihin ei tartuta henkilökuvauksen tai suomen kielen rajoja venyttävän kerronnan vuoksi, vaan visioiden, ideoiden ja ekstrapolaation vuoksi. Lisäksi tarinat onnistuvat usemmiten viihdyttämään. Con rit oli mielestäni Kurganin varjoja jännittävämpi, mutta tämäkin piti otteessaan riittävän kauan.

Syksyllä ilmestyi monta vahvaa spekulatiivista teosta. Kevään listoilla scifi ei sitten liiemmin juhlikaan. Näyttääkin siltä, että erilainen kirjasyksy jatkuu vielä hetken aikaa.

Risto Isomäki: Kurganin varjot. Tammi 2014. 347 sivua.

Sunday, January 11, 2015

Salaiset kansiot - ysärinostalgiaa! (osa 1)

Katselin nyt vuodenvaihteessa Salaisia kansioita ensi kertaa 1990-luvun jälkeen. Suuri osa jaksoista on sellaisia, joita en ole nähnyt aikaisemmin. Tykkäsin tästä Chris Carterin luomasta sarjasta tosi paljon teini-ikäisenä, mutta otin sen ehkä liian vakavasti - ärsytti, kun pääjuonessa ei päästy mihinkään sinä aikana, kun sarjaa seurasin. Nyt sarjaa on mukavampi katsoa, kun ei etsi niistä johdonmukaisuutta tai järkeä.

Tuttu kirjoittaja on vastikään kirjoittanut katsomiskokemuksistaan eri tuotantokausilta. Kannattaa vilkaista, en tässä kirjoituksessa käy niitä läpi. Tällä viikolla pääsin seitsemännen kauden loppuun loppuun eli siihen saakka, kun päänäyttelijät ovat vielä Gillian Anderson ja David Duchovny. Jaan kirjoituksen kahteen osaan. Tässä pohdin, mikä tekee Salaisista kansioista, kuten X-Files oli Suomen televisiossa nimetty, erilaisen kuin muista scifi-sarjoista. Varoitus, kirjoitus sisältää spoilereita! Seuraavassa kirjoituksessa esittelen kymmenen lempijaksoani.

1. X-Filesissa ensisijaiset ihmissuhteet ovat sisarussuhteita. Sarjan alussa meille esitellään erikoisagentti Fox Mulderin (Duchovny) perustrauma: hänen sisarensa on kadonnut heidän ollessaan lapsia. Mulder elää yksin, nukkuu sohvalla ja hautautuu arkistoihin FBI:n kellarissa. Punatukkainen Samantha-sisko saa seuraajan, kun Mulderin elämään astuu erikoisagentti Scully (rintaliiveissä! ks. pilottijakso).

Scully on Mulderia hieman nuorempi ja häntä esittävä Gillian Anderson pienikokoinen. Hän pukeutuu hieman liian suuriin jakkupukuihin ja olkatoppauksiin, kuin ollakseen "yksi pojista". Sarjalle tyypillisessa kuvassa, tilanteessa jossa agentit vaihtavat ajatuksiaan tapauksesta, Mulder on kumartunut alaspäin ja puhuu vaimealla äänellä Scullylle, joka katsoo häntä ylöspäin. Katsekontakti on kiinteä ja näyttelijäkemia toimivaa.

Dana Scullylla itsellään riittää sisaruksia: sisko ja kaksi veljeä. Isoveli Billy inhoaa Mulderia ja pitää tätä syypäänä siskoaan kohtaaviin onnettomuuksiin. Tosiasiassa kahden agentin välinen suhde on sisarussuhde ylitse muiden: loputtoman lojaali, toista puolesta sanasta ymmärtävä, platoninen.

Toisen tuotantokauden jaksossa "End Game" Mulder jopa konkreettisesti vaihtaa Samanthan Scullyyn, kun sieppaajat pakottavat hänet valitsemaan. Myöhemmin toki selviää, että tämä Samantha oli klooni. Sisarussuhteiden korostaminen muiden perhesuhteiden kustannuksella on virkistävä poikkeus amerikkalaissa sarjoissa.

2. Scully on skeptikko, mutta Mulder on ateisti. Moni katsoja on huomauttanut, miten sarjassa perinteiset sukupuoliroolit on tavallaan käännetty päälaelleen. Mulder on empaattinen, herkkävaistoinen ja uskoo hömppään, Scully puolestaan on viileä, hitaasti syttyvä ja nojaa tutkimuksissaan logiikkaan sekä luonnontieteisiin.

Mulder ei kuitenkaan usko jumalaan. Sarjan aikana Scully antaa monta kertaa periksi katoliselle kasvatukselleen ja turvautuu rukoukseen. Mulderille Raamatun kertomukset ovat kuitenkin vain yksi paranormaalin ilmentymä muiden joukossa. Naamioituuko paranormaali uskonnoksi vai uskonto paranormaaliksi, riippuu kummalta päähenkilöltä kysyy.

3. Molemmat agentit edustavat käänteistä amerikkalaista unelmaa, loistavien mahdollisuuksien hukkaamista. Ufo-hörhöt ovat hörhöjen alalajeista ehkä kaikkein alinta kastia ja juuri tähän kastiin Mulder asettuu vapaaehtoisesti. Hän on sarjan käsikirjoituksen mukaan valmistunut loistavin arvosanoin Oxfordin yliopistosta ja FBI:n akatemiasta ja hänen esimiehensä ja työtoverinsa pudistelevat yhtenään päätään hänen hullutuksilleen.

Sarjan alussa hieman omituistakin on se, miten lupaava kirurgi Scully ottaa mukisematta vastaan sellaisen paskanakin kuin Mulderin tutkimusten arvioimisen. Scully kuitenkin on itsekin tehnyt valinnan, vaihtanut lääketieteen poliisivoimiin vanhempiensa vastustuksesta huolimatta.

Tämän kaiken seurauksena Mulder ja Scully pääsevät koluamaan erinnäisiä ojanpohjia, asuntovaunuja ja vuokraloukkoja, ajamaan vuokra-autoilla ja yöpymään kurjissa motelleissa sekä syömään rasvaisissa diner-tyylisissä ruokaloissa. Liittovaltion työntekijöinä he edustavat jonkinlaista alempaa keskiluokkaa, ainoana poikkeuksena kummankin kohdalla silmiinpistävän moitteeton pukeutuminen.

Pariskunta epäonnistuu myös seurustelusuhteissa - niin ulkopuolisten kanssa kuin keskenäänkin. Seitsemän kauden aikana he eivät varsinaisesti "pääse mihinkään", vaikka asiat tietysti jäävät kutkuttavasti roikkumaan. Mikään muu ratkaisu ei toki edes sopisi sarjan pirtaan.

Yhteiskunnan odotusten hylkääminen oman intohimon toteuttamisen vuoksi on piirre, joka tekee päähenkilöistä sympaattisia ja samastuttavia.

Tuesday, December 23, 2014

Kirjoittajan vuosi 2014


Tämäkin vuosi vilahti johonkin. Kuluneen vuoden uutisista voi tietenkin tarkastaa pääkohdat. Ruotsissa kaatui hallitus, Viktor Orbán kiristi otettaan Unkarista, Suomessa eduskunta äänesti tasa-arvoisesta avioliittolaista ja uuden ydinvoimalan rakentamisesta. Liman ilmastoneuvotteluissa epäonnistuttiin päästöjen vähentämisessä ja Syyriassa ja Gazassa sodittiin, mutta näissä ei ollut juuri eroa edellisvuosiin verrattuna. Suurelta osin koko vuoden olisi voinut jättää väliin ja kelata suoraan jouluun.

Kirja-alan kähinöistä isoin kamppailu käytiin verkkokauppa Amazonin ja Hachette-kustantamoryhmän välillä. Riita syntyi siis sähkökirjojen hinnoittelusta. Hauskinta koko jupakassa oli amerikkalaisten omakustantajien hybris. Hittoon vanhanaikaiset kustantajat ja vähät heidän kirjailijoistaan, me julkaisemme omat teoksemme itse ja laitamme ne Amazoniin myyntiin! Niin paljon kuin nämä (me?) indie-kustantamisen trendaajat, ole-oma-amerikkalainen-unelmasi -kirjoittajat ja Hugh Howey -wannabet haluaisivat, laadun takaa kuitenkin useimmiten hyvämaineinen kustantaja, olipa tämä sitten suuri tai pieni.

Suomalaisten spefi-kirjoittajien kannattaa olla kiinnostuneita sähkökirjojen hinnoittelusta siksi, että scifin lukijat ehkä muiden lajien ystäviä mieluummin lukevat myös sähkökirjoja. Varsinainen e-kirjavallankumous jatkoi vuonna 2014 tulemistaan...kuin adventistien maailmanloppu.

Toinen, englanninkielisessä scifi-kirjoittajamaailmassa Gamergaten veroinen tapaus oli trollin paljastumista seurannut keskustelu. Nimimerkillä Benjanun Sriduangkaew julkaissut nouseva kirjoittaja paljastui muita kirjoittajia vuosien ajan toisella nimimerkillä häirinneeksi vihabloggaajaksi. Vinkki: jos joskus haluat lyödä itsesi läpi scifi-kirjoittajana ja nousta John W. Campbell Award for Best New Writer -lyhytlistalle, älä perusta vihablogia ja hauku sieltä nimimerkin takaa kollegojasi. Jäät kiinni ja nousee hirmuinen paskamyrsky.

Pidin vuoden aikana päiväkirjaa varsin epäsäännöllisesti, edes lukupäiväkirjaa, vaikka varta vasten siirsin sen Goodreadsiin. Listaan tässä kuitenkin joitakin vuoden kohokohtia, jotta en unohtaisi, milloin tämä tapahtuikaan.

Kirjoittaminen

Juuri tänä vuonna on ollut vaikea saada itselleen sellaista tunnetta, että jokin olisi tullut valmiiksi. Vuoden suuritöisin proosahanke eli kolmas romaani ei valmistunut. Kirjoitin yhden novellin, mutta en julkaissut yhtään. Työn alla oli myös nuortenromaani.

Toisaalta tämä oli tietokirjojen vuosi. Kummallisen kirjoittajat. Opas fiktiivisen maailman luomiseen (toim. Saara Henriksson, Irma Hirsjärvi ja Anne Leinonen) ilmestyi heinäkuussa Finncon-tieteiskulttuuritapahtumassa. Kirjaa on luettu täällä, täällä ja täällä ja siitä otetaan uusia painoksia sitä mukaa kun sitä Suomen tieteis- ja fantasiakirjottajilta tilataan.

Pitkään ja hartaasti valmisteltu Leppoisa opas huusholliin (Aino-Maija Leinosen kanssa) ilmestyi lokakuussa. Hannu Taanilan mukaan kyseessä ei ole mikään siivousopas vaan vapautuksen evankeliumi. Olen samaa mieltä! Opas sai mukavasti näkyvyyttä, koska joulun alla kaikki halusivat haastella Aino-Maijaa joulusiivouksesta. Suomen Tietokirjailijat ry tukee myös seuraavan teoksen, kodin rahoja käsittelevän tietokirjan kirjoittamista, mistä iso kiitos yhdistykselle.

Lehtijuttuja taisin kirjoittaa kokonaiset kolme, niistä kaksi Kirjailija-lehteen ja yhden Kulttuurivihkoihin.

Kustantaminen

Vuosi 2014 oli Osuuskumma-kustannuksen kolmas toimintavuosi, joka jatkuu vielä (osuuskunta perustettiin 2012 maaliskuussa). Osuuskumma, tuo kummallisen kirjallisuuden kustantaja osallistui aktiivisesti eri kirjallisuustapahtumiin, ja sen myötä päivystin oman lohkoni muun muassa Jyväskylässä Vanhan kirjan talvessa sekä Finnconissa, Tampereella Vihtorin kirjaston kirjamessuilla ja Elävän kirjallisuuden festivaalilla sekä Turussa ja Helsingissä kirjamessuilla. Tänä vuonna toimenani oli olla osuuskunnan sihteeri sekä yhden kokoelman (jaettu) toimittaja. Osuuskumman vuoden 2014 julkaisuihin voi tutustua täällä.

Opetus ja julkinen toiminta

Opetin kirjoittamista työväenopistossa keväällä ja syksyllä sekä Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien koulutuspäivässä toimittamista toukokuussa. Itse osallistuin kirjailijoiden ruotsin intensiivikurssille loppuvuodesta ja se tulikin oikein tarpeeseen. Toimin Stk:n varapuheenjohtajana ja Kosmoskynä-lehden toimituskunnan jäsenenä.

Osallistuin kahdelle Usva-leirille, kirjoittajien leirille Ristiinassa sekä osuuskunnan romaanileirille samassa paikassa. Leireillä saatiin ja annettiin teksteistä palautetta. Lisäksi osallistuin Pirkkalaiskirjailijoiden romaaniklubin toimintaan.

Lisäksi osallistuin paneistina keskusteluihin Vanhan kirjan talvessa, Elävän kirjallisuuden festivaalilla ja Finnconissa sekä esiinnyin Tampereen Tapahtumien yönä Suomalaisessa Kirjakaupassa. Siivouskirjan tiimoilta vierailin Aino-Maijan kanssa mm. Keravan kaupunginkirjastossa, Ylen aamu-tv:ssä ja Tampereen Radiossa.

Muuta

Kulttuuria harrastin lähinnä lukemalla kirjoja ja istumalla elokuvissa sekä kuuntelemalla David Bowien tuotantoa läpi. Alkuvuodesta kävimme baletissa katsomassa Kenneth Greven Lumikuningattaren. Vuonna 2014 ilmestyneistä levyistä eniten soittimessa soi Kerkko Koskinen kollektiivi 2.

Vuoden aikana ilmestyneistä kirjoista en osaa nimetä suosikkiani, mutta tänä vuonna olen lukenut paljon hyvää lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Kovasti ilahduin uusista Cat Valente- ja Hannu Rajaniemi -suomennoksista. Paras vuonna 2014 lukemani kirja oli Volter Kilven Alastalon salissa.

Suurimman osan vuotta istuin kotona kirjoittamassa. Ulkomaanmatkoja tein kolme, joista kaksi suuntautui Ruotsiin ja yksi Unkariin. Unkarin-kierroksella kävin Pecsissä ensimmäistä kertaa. Kesällä parasta oli mökkeily sukulaisten mökillä Kuopiossa järvimaisemissa.

Vuonna 2015 en aloita tekopyhää kirjojenostolakkoa (koska en pidä sitä kuitenkaan) vaan jatkan lukemattomien kirjojen kerryttämistä niin kuin ennenkin. Hyvää joulua ja hilpeää uutta vuotta kaikille blogin lukijoille!

Monday, November 17, 2014

Kirjakaupoilla Tukholmassa

Seuraa blogin toinen matkailujuttu tänä vuonna. Nimittäin Tamperehan on muuten hyvä paikka, mutta ulkomaisia lehtiä saa huonosti eikä erikoiskirjakaupoissakaan ole kauheasti valinnanvaraa. Onneksi ei tarvitse asua ulkomailla nauttiakseen niiden hyvistä puolista. Lähimpään läntiseen suurkaupunkiin ei ole kauhean pitkä matka ja toisella kotimaisella pärjää sielläkin . (Riippuu ihmisestä, kummalla "toisella".)

Meillä (=minulla ja puolisolla) on vakiokierros, jonka selvittää parissa tunnissa kävellen Slussenilta. Jos siis sattuu matkustamaan Viking Linella. Se menee näin: kävellään Söderille lauttasatamasta ja käännytään Malmtorgetin kohdalta kohti keskustaa Götgatanille. Siinä Wayne's Coffeen vieressä on kansainvälinen lehtikioski josta voi ostaa vaikka Film Internationalin, jos sitä ei kotikaupungin lehtikioskista satu saamaan. (En tiedä, miten on tilaajilla. Ainakin Sight & Soundin saadakseen puolison piti liittyä British Film Instituten jäseneksi.)

Lehtipisteen vieressä on sympaattinen kirjakauppa Söderbokhandeln. Aina vastaavassa kirjakaupassa Euroopassa vieraillessani mietin, miksei Suomessa tehdä tätä näin helposti. Yksi iso huone, seinillä hyllyt kattoon saakka täynnä kirjoja. Pitkä tiski jossa muutama matala pino ns. "helposti myytävää" kirjallisuutta. Ruotsalaiset ovat painattaneet mm. novellisarjan, jota myydään yksittäisinä, noin postikortin kokoisina vihkosina. Ohessa myytäviin, nätteihin pahvirasioihin voi koota haluamansa valikoiman vaikka lahjaksi. Yhteen rasiaan mahtuu ehkä neljä vihkosta.

Södermalmin jälkeen ylitetään Slussenin liittymäkaaos ja tullaan Vanhaankaupunkiin. Siinä Västerlångatanilla on Science Fiction Bokhandeln. Kirjakaupan tunnistaa julkisivussa kiipeilevästä lohikäärmeestä. Kolmessa kerroksessa kirjoja, sarjakuvia, pelejä ja loputtomasti krääsää. Ostin Affront-kustantamon spekulatiivisen fiktion antologian Maskinblod 3:n 159 kruunulla ja englanninkielisen Locus-lehden 85 kruunulla. Mukaan lapselle tuliaiseksi Tintti-figuuri (50 kr).

Västerlånggatanilta on muutama askel ylös Stortorgetille. Siinä tukholmalaisittain caffe lattea pahvimukista siemaillessaan voi luoda kaihoisia silmäyksiä Ruotsin Akatemian taloon ja toivoa, että joku heittäisi ikkunasta kirjallisuuden Nobel-palkinnon.

Vanhastakaupungista kävellään ripeästi keskustaan kohti Nordiska Kompanietin tavarataloa. Sen takana, Mäster Samuelsgatanilla on Akademibokhandeln, johon voi jälleen mennä ihailemaan edistynyttä kirjakaupankäymisen taitoa ja kirjojen esillepanoa. On lukupiiriä, kirjavinkkausta, kirjailijavierailua ja mukava kahvila keskellä kauppaa. Lehtihyllystä mukaan tarttui tällä kertaa ruotsalaisten harrastajiakirjoittajien oma aikakauslehti Skriva (65 kr).

Akademibokhandelnia kulmittain vastapäätä on halpakirjakauppa, josta puoliso hamstrasi DVD:itä. Halpakirjakaupassakin erottui esillepano: tämän vuoden Nobel-voittaja Patrick Modianon ruotsinnettuja teoksia vino pino, Augustpriset-palkintoehdokkaat aseteltuna omaan hyllyynsä keskelle liikettä. Enpä ole Runeberg-palkintoehdokkaita Kirjatorilla nähnyt pistetyn esille.

Siinä Tukholman keskustan kirjakierros kokonaisuudessaan. Hyviä vinkkejä otetaan vastaan kierroksen täydentämiseksi. Loppuhuomiona, että Ruotsia puhuu noin puolet enemmän ihmisiä kuin suomea, eli noin kymmenen miljoonaa ihmistä, ja ruotsinkielinen kirja-alakin on vastaavasti suurempi. En kuitenkaan haluaisi olla kirjailija Ruotsissa, ainakaan Tukholmassa. Jos Suomessa on vaikeaa erottua kaunokirjailijana niin Ruotsissa se lienee vielä vaikeampaa, eikä kirjailijoiden kuvista päätellen edes mahdollista ilman kallista kampausta. Metsäläisyys kunniaan!

Monday, November 10, 2014

Kokenut vs. kokematon kirjoittaja

Olen viime aikoina taas vaihteeksi ollut tekemisissä harrastajakirjoittajien palauterinkien kanssa. Voi sanoa, että sen jälkeen kun olen itse käynyt kursseilla ja osallistunut kirjoittajapiirin tai muun sellaisen toimintaan, minulla on ollut ilo työskennellä ammattilaisten kanssa samalla, kun olen ohjannut harrastajia. Niinpä olenkin listannut muutaman olennaisen eron siinä, millä tavalla ammatti- ja harrastajakirjoittajat tulevat palautetilanteeseen - eli miten he hakevat palautetta esilukijalta tai kustannustoimittajalta.

Jokaisen kirjoittajan on ratkaistava suhteensa palautteeseen jossakin vaiheessa. Vaikka kirjoittaja ei tarvitsisi tekstin valmistumisen tueksi esilukijaa tai ryhmää, hän yleensä toivoo saavansa palautetta viimeistään kustannustoimittajalta siinä vaiheessa, kun hän pyrkii julkaisukynnyksen yli.

1. Kokenut kirjoittaja pystyy arvioimaan tekstin vaiheen. Kokematon kirjoittaja ilmoittaa esilukijalle kirjan olevan jo taitossa, kun vasta pyytää tältä kommentteja. Kokematon kirjoittaja on sitä mieltä, että romaani valmistuu joulumarkkinoille - ja nyt eletään marraskuuta. Toki hätäisyyteen voi langeta ammattilainenkin, mutta tämä tapahtuu yleensä ulkokirjallisista syistä kuten apurahojen tai kustannusohjelmien paineista. Kokenut kirjoittaja ajattelee kuitenkin useimmiten tekstinsä parasta ja ymmärtää antaa sen kypsyä oman aikansa.

2. Kokenut kirjoittaja tietää, että hän yksin vastaa tekstin valmistumisesta. Kokematon kirjoittaja syyttää muita - ilkeää ex-poikaystävää, häiritsevää naapuria tai ala-asteen opettajaa jonka muinoinen epäoikeudenmukainen käytös vain pyörii mielessä - tekstin valmistumattomuudesta. Joku voisi sanoa, että tuo nyt on epäreilua, toisilla ihmisillä on ollut huonoa onnea. Juttu vain on niin, että kokeneella kirjoittajalla on myös ollut ilkeä exä, remontoiva naapuri ja epäoikeudenmukainen opettaja. Hän on valinnut saada tekstinsä - tai version siitä - valmiiksi siitä huolimatta.

3. Palautetuokioon voidaan tuoda suunnitelma tai tekstiä. Useimmiten ammattilaisella on tässä vaiheessa tekstiä. Jos ei, niin kokeneella kirjoittajalla on suunnitelma rakenteesta, kun kokematon listaa yksityiskohtia. Kokeneen prosaistin teksti sisältää kokonaisia kohtauksia tai riittävän määrän dialogia tai kuvausta. Kokemattomalla on tausta-aineistoa, prologi, epilogi ja alaviitteitä.

4. Vastavuoroisesta palautteesta ryhmässä: Kokenut palautteenantaja syventyy huolellisesti tekstiin, josta hänen on määrä antaa kommentteja. Kokematon on lukenut huolimattomasti, viime tipassa tai puutteellisesti koska elämä (joka kokeneellakin kirjoittajalla toki on, hän on vain oppinut ennakoimaan vuosien varrella). Ylipäätään koska ammattilainen suhtautuu kirjoittamiseen vakavasti, hän odottaa toisenkin suhtautuvan niin.

5. Kokenut kirjoittaja vie palautteen kotiinsa, mietiskelee sitä ja palaa tekstinsä pariin uudelleen nähdäkseen sen uudesta näkökulmasta. Kokematon kirjoittaja ei palaa tekstiinsä, tai hän kuulee sen minkä haluaa kuulla. Palautteen vaikutus ei siirry tekstiin saakka.

6. Ammattilaisen tekstissä on tekijän nimi ja sivunumerot, kun taas aloittelijalla yleensä ei. En osaa selittää miksi, mutta näin vain on.

Romaani - tai mikä tahansa oma teos - on vaaka jossa veri punnitaan. Siinä eivät paina selitykset tai anteeksipyynnöt. Vain kirjoitettu teksti painaa. Kirjoittamisintoa kaikille ja erityisesti nanowrimoon marraskuussa osallistuville!