Thursday, May 27, 2021

Ilmaistyöntekijän koronakorvaus

Lehdistössä ja Ylellä on herätty lopultakin keskustelemaan siitä, miten koronaepidemian aiheuttamat tulonmenetykset korvataan kulttuurialalle. Yli viisikymmentä järjestöä vaatii, että yleisötapahtumat on avattava samaan tahtiin muun yhteiskunnan kanssa. Tämä on koko kulttuurin alan yhteinen etu ja eilinen yhteinen julkilausuma merkittävä voimannäyte toimialalta. Lisää tällaista.

Keskustelun myötä on käynyt ilmi sellainen suurelle yleisölle ehkä uusi asia, että kulttuurin tuki on riittämätön myös normaaliaikana. Keskustelu on sekavaa, sillä samaan aikaan puhutaan arvoista, kulttuuriin sijoittamisesta, kriisiajan korvauksista ja apurahoituksesta. Huomattakoon, että kirjoitan oman alani eli kirjallisuuden näkökulmasta.

Tuet

Yksityisen sektorin tehtävä on investoida kulttuuriin (kustantamot, levy-yhtiöt, galleriat). Opetus- ja kulttuuriministeriön tehtävä on varmistaa, että hedelmät ovat yhdenvertaisesti saatavilla (koulutus, kirjastojen ostotuki, teatterien valtionosuudet). Taiteen edistämiskeskuksen eli Taiken tehtävä on tukea ammattitaiteilijoita (apurahat).

Sitten on laajempi käsite ”luovat alat”, joita muun muassa Business Finland tukee yritystukien kautta. Se on asia erikseen. Vaikka taiteilijat voivatkin kehittää erilaisia tuotteita ja palveluja, se ei ole kuitenkaan varsinaista luomistyötä, ja on siitä aina pois. Elvytys koskee liiketoimintaa ja sen harjoittamisen edellytyksiä.

Apurahat (tai Taike ylipäätään) eivät ole mikään ihanteellinen keino kriisiajan tuen jakamiseen. Apurahat jaetaan työsuunnitelmien ja aikaisempien ansioiden perusteella, ei sosiaalisin perustein. Turva on STM:n alainen asia. Taikella on omat sääntönsä, joita sitoo laki. Mutta kun Taikelle nyt on annettu tämä tehtävä, niin sillä mennään, ja huokaistaan syvään. Taike ei voi jakaa takautuvia tukia.

Kulttuuriala ei ole tasa-arvoinen. Menestyäkseen on tehtävä 99 prosenttia enemmän töitä kuin muut, ja sen lisäksi tarvitaan vielä onnenkantamoinen. Taiken tapauksessa kaikki saavat hakea rahaa, ja kaikkia kannustetaan hakemaan rahaa. Yhdenvertaisuus loppuu siihen. Myös alojen sisällä taiteilijoita on joka junaan. Kulttuurialalla on varakkaita valtaapitäviä ihmisiä, pennittömiä nälkätaiteilijoita ja kaikkea siitä välistä.

Tämä karvaaksi opiksi: Tulonmenetyksiä ei voi vaatia korvattavaksi, jos töitä on tehty ilman palkkiota alunperinkin. Korona-avulla ei korjata alojen sisäistä epätasa-arvoa, vaan sen pitää tapahtua kentän itsensä toimesta, kiinnittämällä huomiota taiteen tekemisen edellytyksiin ja nostamalla esiin taidetta elinkeinona. Hyvä alku olisi tunnistaa ja tunnustaa erilaiset tekemisen tavat ja tarpeet. Osa tekee taidetta kokopäiväisesti, osa opetuksen, tutkimuksen tai aivan muun työn ohella.

”Oikeat” työt

Koronapandemian vuoksi moni on menettänyt varsinaisen työnsä esimerkiksi lentoliikenteessä, matkailu- ja ravitsemusalalla sekä tapahtumatuotannossa. Palkansaajat on lomautettu ja he ovat pystyneet hakemaan ansiosidonnaista, mutta freelancerit ovat jääneet oman onnensa nojaan. Tätä ongelmaa ryhdytään nyt myöhässä ja kiireellä ratkaisemaan.

Tämä ei nyt koske kirjallisuutta sinänsä, koska itse kirjan kirjoittaminen on melko pandemiaturvallista touhua. Sen sijaan pandemia vaikuttaa niihin kaikkiin sivutöihin, kuten esiintymiset ja opetus, joilla kirjailijat ovat rahoittaneet sitä varsinaista työtä.

Pitäisi lakata puhumasta siitä, että kirjan kirjoittamisesta pitäisi maksaa samalla tavalla kuin esimerkiksi putkien korjaamisesta. Kirjan kirjoittaminen on totisesti työtä, sen saa huomata jokainen joka sitä yrittää, mutta se ei ole palkkatyötä, koska kirjailijalla ei ole työnantajaa. Samoin Kirjailijaliitto ei voi koskaan toimia niin kuin palkansaajajärjestö, koska kirjailijat eivät ole palkansaajan asemassa.

Jos kirjailija ei voi tienata tarpeeksi tekijänoikeustuloilla, eivätkä ansioluettelo tai työsuunnitelma vakuuta apurahoittajaa (tai onni ei muuten vain ole myötä), ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tehdä päivätyötä ja kirjoittaa siinä ohessa. Tai olla työttömänä.

Monesti tässä yhteydessä vaadittu perustulo on kiinnostava aloite, mutta se ei ole mikään taikakeino, ja taiteilijan köyhyyttä se ei ratkaise millään tavalla. Taannoisessa kokeilussa perustulo oli 560 euroa kuukaudessa, minkä lisäksi sai tienata palkkatuloja tai hakea harkinnanvaraista tukea. Perustulo voi vähentää taiteilijan kuormitusta erilaisten tukimuotojen keskellä, mutta asuntolainoja sillä ei maksella, eikä pelkkä perustulon olemassaolo lisää työtilaisuuksien määrää.

Vaikea kysymys on Taiken johtajan Paula Tuovisenkin esiin nostama priorisointi. Kannattaako jakaa riittävästi muutamalle vai pennosia useammalle? Miten parhaiten tuetaan taiteen monimuotoisuutta?

Edunvalvonta

Jos tästä kaikesta jää opiksi se, että kulttuurialaa ei voi kohdella yhtenä könttänä, niin se on jo positiivinen tulos. Maailmankuvan muutosta on ilmassa. Tässä muutama oma ajatukseni:

Ammattitaiteilijoiden kannattaisi järjestäytyä vanhemmin tekijänoikeusjärjestöjen, ei ainoastaan oman alan liittojensa taakse. Jäsenkriteereitään valvovilla liitoilla ei ole joukkovoimaa takanaan, tekijänoikeusjärjestöt edustavat kaikkia. Liitot ovat tietysti jo valmiiksi tekijänoikeusjärjestöjen jäseniä, esimerkiksi Kirjailijaliitto on Sanaston jäsenjärjestö. Kiinnitetään kulttuuripolitiikassa entistä enemmän huomiota tekijänoikeustuloihin ja ymmärretään myös muun työn ohella taidetta tekevien asemaa. Ymmärretään sellaisen asian kuin sananvapauden ja julkisen sanan merkitys sekä se, että kirjat ja sanoma- ja aikakauslehdet eivät ilmesty ilmaiseksi.

Huomio pitäisi kiinnittää myös isoihin kokonaisuuksiin. Taiken johtajan Paula Tuovisen ehdotus valtion pitkien apurahojen muuttamisesta taiteilijapalkaksi koskee vain hyvin pientä osaa koko kirjailijakunnasta. Toistetaan nyt tässä vielä: Kirjailijaliitto ei innostu taiteilijapalkasta ymmärrettävistä syistä, joita vähäisin ei ole rahan riittävyys. Pelkona on, että apurahasysteemiä alettaisiin ajaa työsuhteiseksi yleisemminkin, jolloin tämä ”taiteilijapalkka” riittää entistä harvemmille. Kuitenkin kokeilussa esimerkiksi kirjailijoiden ja kääntäjien apuraha sekä kohdeapurahat jäisivät ennalleen. Kirjailijoiden on hyvä pitää jatkossakin ääntä sen puolesta, että näitä erilaisia harkinnanvaraisia tukimuotoja tarvitaan edelleen.

Ennen kaikkea alalla kaivataan sitä, että opetellaan puhumaan rahasta. Tai edes kiinnostutaan siitä. Musiikkiala on voimakkain lobbaaja, muiden alojen pitäisi ottaa siitä oppia. Painostusvoimaa etujärjestöihin, lukuja, tutkimusta, ääntä. Ja miksi musiikin tekijöillä saa olla valmiiksi neuvoteltu kustannussopimus, kun kirjailijoilla ei? Taiteilija itse voi tehdä paljon sen eteen, että hänen työstään voi maksaa. Hän voi ensinnäkin opetella laskuttamaan, tai toimittamaan edes verokortin, sekä opetella näiden kahden asian välisen eron. Kulttuuriosuuskunnan talouspuolesta vastanneena aktiivina minulla on kanttia sanoa näin.

Kulttuurin ja politiikan suhteet eivät ole helpoimmalla mahdollisella tolalla. Onnea siis matkaan uudelle tiede- ja kulttuuriministerille Antti Kurviselle, osui varsinainen pääpalkinto kohdalle. Kuntavaalien alla äänestäjien, myös taiteilijoiden kannattaa huomioida, että kuntien tehtävänä on tarjota kulttuuripalveluja kuntalaisille. Kulttuurin ja taiteen ei tarvitse perustella julkiselle vallalle tarpeellisuuttaan. Poliittisen sfäärin tulee vakuuttaa kulttuuri ja taide omasta tarpeellisuudestaan.

Monday, May 10, 2021

Kehrääminen on ohi

Kyllähän kriisin keskellä pärjää, kun on pakko keskittyä vain nykyhetkeen, mutta entä sen jälkeen?

Palasin tämän vuosi sitten julkaistun kirjoituksen äärelle. Kirjailija Sabrina Orah Mark kirjoittaa esseessään Fuck the Bread. The Bread Is Over työnhausta, taiteesta ja äitiydestä. Teksti resonoi minussa nyt vielä vahvemmin kuin viime keväänä.

"What does it mean to be worth something? Or worth enough? Or worthless? What does it mean to earn a living?”

Kirjoittaja kysyy olennaisia kysymyksiä oikeutuksesta. Kuinka paljon suoritamme kummallisia kehitystehtäviä, jotta voimme sanoa onnistuneemme? Myllärin tyttärelle annetaan tehtäväksi kehrätä oljista kultaa, jotta tämä pääsisi naimisiin prinssin kanssa. Koska taiteen arvoa ei voi mitata, poimimme tavoitteita ja tehtäviä siitä ympäriltä. Pienet asiat saavat isot mittasuhteet ja niitä pieniä asioita on loputtomiin. Kuka hänen teoksensa kustantaa, kääntyykö kirjailijan tuotanto äänikirjaksi, kirjoitetaanko siitä sanomalehdissä. Lisää voi lukea Twitterissä, jossa kirjailijat pohtivat omaa arvoaan. Puhumme taiteen ympäriltä, koska siitä itsestään on niin vaikea puhua. Lisäksi pelkäämme taikauskoisesti, että toivo ei toteudu, jos sen sanoo ääneen.

Muistan, kun lapsi oli kaksivuotias ja olimme leikkipuistossa tuulisella rannalla Helsingin Arabiassa. Tuttavani oli samassa puistossa lapsineen. Lapsi oli saanut päivähoitopaikan, johon menisi syksyllä, ja minulle vapautuisi enemmän aikaan työhön ja opiskeluun. Kerroin julkaisevani esikoisromaanin seuraavana vuonna. Lisäsin perään, etten aikonut kokopäiväiseksi kirjailijaksi, vaikka juuri sitä aioin. Koska sehän olisi ihan hullua, jatkoi tuttavani lausetta, ja minua harmitti heti. Miksi en sanonut, että haluan päätoimiseksi kirjailijaksi? Keneltä se olisi ollut pois?

Pikakelaus nykyhetkeen. Ystäväni väitteli tohtoriksi viime viikolla. Nuorempana tuntuu luonnolliselta, että tavoitteet ovat suuria, mutta vaatii erityisiä ponnisteluja keski-ikäiseltä uskaltaa unelmoida isosti. Ei ampua haaveita alas haihatteluna. Nuorena kuilu on fyysisesti leveä, mutta henki on altis. Vuosi vuodelta taas henkinen kuilu tekemisen ja tavoitteiden välillä tuntuu suuremmalta. Samalla kirjailijan tai tutkijan intoa masentaa tylsä realismi.

Suuren yleisön silmissä kirjailija pystyy lunastamaan oikeutuksen työlleen kirjoittamalla "läpimurtoteoksen". Koska kirjailijan nimi on kirjan kannessa, nopeasti voisi tulla ajatelleeksi, että hän yksin on saanut aikaan sen. On kirjailijan omaa ansiota, että suomennettu pokkari seisoo lukijan yöpöydällä. Todellisuudessa kirjan saattaminen lukijoiden käsiin on ryhmätyötä siinä missä elokuva ja teatterikin. Paljon on kiinni siitä, millaisia yhteistyökumppaneita kirjailijan taipaleelle osuu. Ainakin agentti, kustannustoimittaja, kustantaja, kustantamon tiedottajat ja ulkomaanoikeuksien myyjät.

Kun yhden tehtävän on saanut täytettyä, sankarin on suoritettava seuraava. Saduissa muoto on yhtä kuin sisältö. Elämässä sen ei tarvitse olla.

Kirjailijan kannalta seuraava tärkeä askel tai uraliike ei ole kolmiulotteista shakkia kustannusmaailmassa vaan sen päättäminen, jatkaako kirjoittamista ylipäätään. Harva taiteilijan tai tutkijan urapolku näyttää taaksepäin katsoen siltä millaiseksi sen kuvitteli 25-vuotiaana. Kaikki eivät saa tutkijakoulupaikkaa, nostetta laitoksen sisällä, virkoja ja kunniaa.

Kirjoittaminen oli mahdoton tehtävä koko ajan, välillä sen vain huomaa selvemmin, niin kuin nyt pandemian aikana.

Ei tuottavuusloikkaa vaan selviytymistä

Viimeistelen kevään työlohkoa tilanteessa, jossa kirjastot, harrastukset ja museot alkavat vähitellen avautua. Ilmat lämpenevät ja koivut makuuhuoneen ikkunan ulkopuolella ovat hiirenkorvalla ja kukkivat niin että nenä vuotaa, se on paha juttu, ei saisi aivastella. Ei vieläkään kuoroharjoituksia, laulutunteja, tanssitreenejä, opetustilanteita elävässä elämässä. Oma opetukseni on ollut Zoomissa, makuuhuoneen nurkassa. Tietokoneen kameralle puhuessa on vaikea muodostaa kokonaisia lauseita, jos joutuu ajattelemaan samalla. Säälin oppilaitani, mutta hei, minä ainakin yritin. Kun kirjoitan, teen niin paljon kirjoitusvirheitä, että epäilen näköni heikentyneen nopeasti. En tiedä, johtuuko hidastumiseni vanhenemisesta vai korona-ajasta. En ole terävimmilläni, fiksuimmillani, parhaimmillani. Olen suurin piirtein toimintakykyinen. En jaksaisi olla asiallinen.

Kirjailijaliitto selvitti hiljattain kirjailijoiden toimeentuloa ja asemaa koronavuoden aikana. Kyselyyn vastanneista kirjailijoista 42 % kertoi työkykynsä alentuneen. Eikä kirjallisuus ole edes pahimmin kärsinyt taiteenala, lähellekään.

Samalla ajatusmaailma muuttuu, niin kuin maapallon liike, sitä ei huomaa ennen kuin se on tapahtunut. "Our criteria for earning a life, a living, are mutating like a virus that wants badly to stay alive." Ei ole mielekkäitä pätemisen areenoita. Ei messuhumua, ei lukijoiden kohtaamisia, ei kansainvälisyyttä. Vain vähän mahdollisuuksia palautua työstä.

Kulttuurialan järjestöt vaativat elvytystä alalle. Kirjailija Juha Itkonen kirjoittaa, että alalla on suuri kasvupotentiaali, jos sitä ei säästetä kuoliaaksi. Muitakin teollisuudenaloja tuetaan ja paljon suuremmilla summilla kuin kulttuuria. Urheilussa tämä nähdään selvemmin. Ymmärretään, miksi ylläpitää kokonaista seuraa, sen sijaan että valmentaisi vain sitä yhtä urheilijaa joka voi voittaa mitalin.

Mutta kirjallisuuden tekeminen ei ole yritystoimintaa eikä urheilua. Se ei ole edes tutkimusta. Paradoksi on tämä: Kirjailijoiden ja taiteilijoiden neuvotteluvoima on olematon, koska me kirjoitamme ja teemme taidetta kaikesta huolimatta. Vain vähän vaikeammin, hitaammin, pienemmällä ajalla ja huonommilla tuloksilla. Teemme lujemmin töitä yltääksemme edes samaan, se on alaan syväkoodattu perusoletus, tekisimme sitä hyvinäkin aikoina, saati nyt. Meidän on vaikea selittää sitä edes itsellemme, saati sitten toisille.

Taiteilijoita ja kirjailijoita sanotaan vihervasemmistolaisiksi. Varmaa on, että yksikään lainsäätäjä tai kuntapoliitikko ei tule avuksi, ei vihreä tai vasemmistolainen tai sen paremmin perussuomalainen. Tarvitsijoita on liikaa. Kun apurahat on leikattu ja arvostus on paljastunut tyhjiksi juhlapuheiksi, taiteilijalle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä arvostamaan itseään. Ehdotan myös, että ammattitaiteilijat vetävät vastaavasti tukensa pois poliittiselta sfääriltä kertakaikkiaan.

Ja näin ryömimme hitaasti pandemian toiselle puolelle. Emme hypi enää vanteiden läpi, ne on kiskaistu pois. Kirjailijat pärjäävät ilman typeriä kauneuskilpailujakin. Pärjääkö yhteiskunta ilman kulttuuria ja taidetta?

Lainaukset kirjoituksesta Sabrina Orah Mark: Fuck the Bread. The Bread Is Over.

Wednesday, May 5, 2021

Kultainen antologia: 10 vuotta uusrahvaanomaista spekulatiivista fiktiota

Tänä keväänä tuli kuluneeksi kymmenen vuotta esikoisromaanini Moby Doll ilmestymisestä. Kirjoitan tänään kuitenkin toisesta asiasta, joka sivuaa omaa kirjoittajahistoriaani.

Keväällä 2021 tuli kuluneeksi kymmenen vuotta ensimmäisen painetun URS- eli Uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion antologian ilmestymisestä. Penelope-kustannus juhlistaa merkkipäivää julkaisemalla PDF-muodossa liikkeen Kultaisen antologian. Antologian esipuheena julkaistu URS-historiikki on tärkeimpiä tekstejä, mitä viime syksynä kirjoitin. Julkaisu on ladattavissa ilmaiseksi Usva-verkkolehden nettisivuilta.

Lasken päätoimisen kirjoittamiseni alkaneen syksystä 2008. Silloin palasin koulun penkille ja opiskelin luovaa kirjoittamista Turun yliopistossa, jossa olin tuolloin kirjoilla. Tätä edelsi parin vuoden tauko opiskeluista, jonka aikana olin erilaisissa työharjoitteluissa ja pätkätöissä muun muassa yliopiston viestintäosastolla, Turun ylioppilaslehdessä ja Suomen Tietotoimistossa.

Viihdyin toimittajana, mutta ymmärsin, että en työskentelisi uutistoimituksessa lopun ikääni. Taaksepäin katsottuna ratkaisu palata koulun penkille oli viisas, sillä vuoden 2008 talouskriisi teki lähtemätöntä tuhoa mediayhtiöissä ja viimeistään aiheutti sen, että uudelle vuosikymmenelle tultaessa journalismi oli täysin auringonlaskun ala.

En ollut erityisesti spefikirjoittaja, enkä ole vieläkään. Kun katson julkaisuluetteloani 2005–2010, siellä on 14 novellia, joista kuusi on ilmestynyt scifilehdissä. Vielä nykyäänkin kehotan luovan kirjoittamisen opiskelijoita lähettämään kirjoituksiaan laajasti eri tekstihakuihin ja kirjoituskilpailuihin, sitä kautta se oma tyyli ja kanava voivat löytyä helpommin kuin kustantajien pakeilla. Ennen kaikkea se opettaa pitkäjänteistä työskentelyä ja suunnitelmallisuutta.

Tästä huolimatta toimin aktiivisesti Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajissa (Stk). Se tarjosi yhteisön, jota yleisen kaunokirjallisuuden puolella ei ollut. Me kaikki tarvitsemme palautetta, signaaleja siitä, että työllämme on merkitystä. Palautetta eivät ole vain kritiikit vaan kaikki toiminta, jossa koemme, että työmme tulee nähdyksi. Stk oli minulle tällainen yhteisö ennen oman teoksen julkaisemista.

Kävin seuran tapahtumissa ja Finnconissa kerran vuodessa. Siinä olisivat olleet yhteydet kirjoittavaan fandominosaan, jos kirjoittajafoorumeita ei olisi ollut. Ei ollut Facebookia, ei Twitteriä, eikä puoliakaan niistä pienkustantamoista mitä nykyään. Seurasin kiinnostuneena sivusta, kun ydinporukka järjesti ensimmäisiä URS-tempauksiaan. Mukaan uskaltauduin vuonna 2011, kun ensimmäinen Ursula-kirjoituskutsu pantiin liikkeelle.

Liikkeen kasvattajaseurasta ei noussut kirjailijoita, jotka olisivat myöhemmin kotiutuneet isoille kustantajille, liepeiltä kylläkin. Se ei ollut kuitenkaan toiminnan tarkoitus. URS oli ratkaiseva sysäys sille, että periaatteessa mikä tahansa aktiivinen porukka saattoi tehdä kirjoja kovallakin tahdilla ilman vakiintunutta isoa kustantamoa tai muita virallisia tahoja. Harrastajalähtökohdista syntyneestä toiminnasta jalostui ammattimaisempia seuraajia, erityisesti Osuuskumma-kustannus (perustettu 2012) ja Kuoriaiskirjat (2013–2020).

URS-toiminta opetti minulle kirjailijana itsenäisyyttä ja riippumattomuutta, joka oli läheistä sukua teini-iän punk-henkiselle aktivismi- ja musiikkitoiminnalleni 1990-luvulla. Kerran punkkari, aina punkkari. Se on tuonut minulle myös itseluottamusta aikana, jolloin kirjailijan on vaikea laskea uraansa ja tuotantoaan kaupallisen kustantamisen varaan.

Kirjallisuuden tila valtamediassa on pienentynyt jatkuvasti. Kun esikoiskirjani julkistettiin virallisesti 6. huhtikuuta 2011, siitä ilmestyi kritiikki Hesarissa 22. huhtikuuta. Kolmas romaanini Syyskuun jumalat ilmestyi elokuussa 2017, ja kritiikki siitä ilmestyi huhtikuussa 2018. (Toki vertailu on epäreilu, sillä HS nostaa tietoisesti nimenomaan esikoisia.) Viime päivinä sosiaalisessa mediassa keskusteltu paljon valtion kulttuurille tarjoamasta tuesta ja ammattitaiteen elintilan kaventumisesta. Jää nähtäväksi, onko kirjallisuuden tulevaisuus URSin kaltaisissa liikkeissä.

Yhtä asiaa olen surrut yksityisyritteliäisyyttä ja brändäämistä korostavassa (lue: Yhdysvalloista esikuvansa ammentavassa) indie-maisemassa. Niin moni kirjoittaja yrittää kentälle yksin. Meitä oli porukka koko ajan selustassa tukemassa. Kirjailija, omakustanne- tai muu kirjailija, älä jää yksin. Tee yhdessä muiden kanssa.

Kuvateksti: Roskakirjailija-battlesta raportoitiin tuoreeltaan Conzinessä Jyväskylän Finnconissa 2014. ”Suntilan ase purkautui ensimmäisenä, mutta pikaisen vaihdon jälkeen hän kävi Salorannan päälle entistä terhakkaampana.” Kuva: Conzine 5 / 2014

Kultainen antologia. Penelope-kustannus 2021. Toimittaneet Saara Henriksson ja Shimo Suntila.

Sisällys:

Aina ei voi tiivistää – 10 vuotta uusrahvaanomaista spekulatiivista fiktiota
Tarja Sipiläinen: Kolmas kerros
Tuomas Saloranta: Pyörätuolimummo
Mixu Lauronen: Kupolipuisto
Samuli Antila: Kotiinpaluu
Jussi Katajala: Leonardon rasia
Shimo Suntila: Amirin torni
Markus Harju: Jääkäärmeen laulu
Lucilla Lin: Viimeinen ihminen?
URS-bibliografia
URS-liikkeeseen 2010-2020 osallistuneet kirjoittajat, toimittajat ja kuvittajat

Monday, March 22, 2021

Sinä julkaiset kirjan on ilmestynyt

On sykähdyttävä hetki, kun oman firman ensimmäinen kirja tulee painosta!

Sinä julkaiset kirjan on siis ilmestynyt. Se sisältää tarvittavat vinkit kirjan julkaisemiseen ja vaikka omakustanteen tekemiseen. Kirjan yleissävy on rohkaiseva ja lempeä, mutta tarvittaessa antaa myös pienen tönäisyn eteenpäin.

Olen kiitollinen kaikille oppilailleni, jotka ovat vuosien varrella kysyneet hyviä kysymyksiä ja tarjonneet innoitusta tämän kirjan kirjoittamiseen. Kirjan tekeminen kannattaa. Pankaa ihmiset ajatuksenne sanoiksi ja paperille, se on kivaa!

Kirjaan voi tutustua täällä: https://proosakuiskaaja.fi/penelope-kustannus/

Sen voi myös tilata suoraan täältä hintaan 19,90 ja postikulut: https://holvi.com/shop/proosakuiskaaja/

Wednesday, December 30, 2020

Kohti vuotta 2021

Kuten tarkkanäköiset edellisestä kirjoituksesta huomasivat, olen valmistellut pitkästä aikaa tietokirjaa.

Sinä julkaiset kirjan ilmestyy maaliskuussa 2021 Penelope-kustannuksen julkaisemana. Oppaassa käsitellään kirjan julkaisemista niin perinteisen kustantamon kautta kuin pien- tai omakustanteena. Siinä annetaan käytännön neuvoja kustantajan lähestymiseen, kirjan markkinointiin tai vaikkapa painotarjouksen pyytämiseen. Miten löydän kustannustoimittajan? Mikä on markkinointisuunnitelma? Kannattaisiko perustaa kirjailijablogi?

Kansikuva on taitavan Raine Rysän käsialaa.

Kirjan innoittajina ovat toimineet luovan kirjoittamisen opiskelijat sekä kurssilaiset eri koulutuksista vuosien varrelta. Kirjoittajilla on usein kirjan julkaisemiseen liittyviä kysymyksiä, joita ei ehditä käsitellä opetuksen puitteissa. Moni haluaisi nähdä kirjan kansien välissä, mutta ei tavoittele suuria lukijajoukkoja. Toisaalta perinteiset kustantamot ovat supistaneet kustannusohjelmiaan, ja yhä useammin ammattilainenkin jää ilman kustantajaa. Oma lukunsa ovat pienkirjailijat, oman tiensä kulkijat, joiden teoksia ei välttämättä ole tarkoitettukaan suuren kirjoja ostavan yleisön makuun. 

Nämä kaikki – harrastajakirjoittajat, kokeilunhaluiset ammattilaiset, aloittelevat pienkustantajat – hyötyvät tämän kirjan opeista. 

Niin sanottu täyskustanne on eri asia kuin omakustanne, mikä puolestaan eroaa pienkustantamisesta monin tavoin. Eri kustannusmuodoissa on kuitenkin kirjailijan kannalta paljon yhteistä. Paljon jää kirjailijan omille harteille etenkin markkinoinnin näkökulmasta, sillä perinteiset kustantamot eivät kaikissa tapauksissa tee isoja ponnistuksia markkinoinnin eteen.

Omat kokemukseni kustantajana ovat etenkin pienkustannuspuolelta, kirjailijana toki perinteiseltä puolelta. Osuuskumma-kustannuksen matkassa olen päässyt niin kansainvälisille kirjamessuille kuin kotoisiin fandomtapahtumiin. Haluan rohkaista oma- ja pienkustantajia löytämään uusia tekemisen tapoja: minä olen tehnyt näin, näinkin voi tehdä. Opasta varten olen myös haastatellut pien- ja omakustantajia eri puolilta Suomea. Haastateltavina ovat muun muassa kirjailijat Laura Luotola, Katri Sisko ja Juha Mäntylä.

Lopuksi mainos tamperelaisille: pidän omakustanteisiin johdattavan kurssipäivän Tampereen seudun työväenopistossa tammikuussa. Tervetuloa mukaan! Kurssi löytyy täältä.

Hyvää (parempaa) uutta vuotta Margaret Pennyn muistikirjan lukijoille!

Saara Henriksson: Sinä julkaiset kirjan. Penelope-kustannus. Ilmestyy maaliskuussa 2021.

PS: Kurkkaa myös Osuuskumma-kustannuksen kevät 2021.

Tuesday, December 8, 2020

Pienkustantajan vuosi 2020

Vuosi 2020 ei mennyt niin kuin kuvittelin sen menevän. Meitä varoitettiin kyllä. Tammikuussa minä ja puoliskoni kävimme lounaalla Hämeenkadun nepalilaisessa ravintolassa tiedetoimittaja Mikko Suomisen kanssa. Kiinan Wuhanista oli kantautunut huonoja uutisia ja kaupunki oli juuri tuolloin lockdownissa, niin kuin muutkin Hubein maakunnan kaupungit. Mikko arvioi luonnontieteilijän rauhallisella varmuudella, että epidemia on leviämässä Suomeenkin, kehotti ostamaan kuivamuonaa pariksi-kolmeksi viikoksi ja välttämään matkustusta hiihtolomalla.

Samainen Mikko muutti myöhemmin tänä vuonna puolisonsa kanssa Lappiin.

Kuten blogin lukijat ehkä tietävät, minulla on kirjailijakollegan kanssa puoliksi omistamani yritys Proosakuiskaaja Oy, minkä lisäksi olen ollut jäsenenä Osuuskumma-kustannuksessa vuodesta 2012. Karkauspäivänä vietin yhtiökumppanini kanssa firman virkistyspäivää Helsingissä ja olin ensimmäistä kertaa elämässäni metallibändin keikalla. Jäähallissa Till Lindemann ja Peter Tägtgren mekastivat ja heittelivät yleisöön kakkua ja kalaa. Jäähallin keikka oli kiertueen Euroopan-osuuden viimeinen, ja koko viikon olimme yhtiökumppani kanssa jännittäneet, ehditäänkö keikka järjestää vai perutaanko se. Kiertue jatkoi siitä Venäjälle, mutta loppui ennenaikaisesti.

Maaliskuu

Ensimmäinen iso tapahtuma, joka kirja-alalla peruttiin keväällä, oli Lontoon kirjamessut 10.–12.3. Minä en ollut menossa, vaan olin silloin niin ikään yhtiökumppanini kanssa vetäytyneenä Valamon luostariin. Tuolloin kirjoitin ensimmäiset luvut keväällä 2021 ilmestyvään oppaaseen Sinä julkaiset kirjan. Luostarissa on rakennettu kauniille paikalle, siellä oli hyvää ruokaa ja rauhaa, mutta tunnelmat alkoivat olla kolkot. Osallistuin turistina ortodoksiseen messuun, jossa osallistujat jälkeenpäin kiersivät kirkon ja suutelivat ikoneita. Minä jätin suutelemisen väliin. Muutama viikko tämän jälkeen luostari sulkeutui vierailta ensimmäistä kertaa 50 vuoteen.

Alkuvuodesta en seurannut pahemmin sosiaalista mediaa. Facebookin avasin uudelleen vasta sitten kun lockdown todella iski päälle Tampereella ja muuallakin 18.3. Eräs kirjailijakollega julkaisi blogissaan tekstin, jossa mainittiin niin monta kertaa sana ”hysteria”, että aloin huolestua hänen puolestaan. Me muut painoimme leuan rintaan ja valmistauduimme pahimpaan. Lapsi jäi etäopetukseen, minä ja puoliso kotiin töihin. Ravintolat ja kahvilat sulkeutuivat ja kaikki harrastuspaikat menivät kiinni. Tampereella messukeskuksen A-halli muuttui koronanäytteiden ottopaikaksi. Minä ja puolisoni olimme ilmoittautuneet Tukholmassa järjestettävään tieteiskulttuuritapahtuma Sweconiin 20.-22.3. Onneksi hotelli ja matkat oli maksettu luottokortilla, joten ne sai helpommin perua.

Sananen ruotsalaisista, jotka tosiaan siirsivät tapahtumansa ensin syksylle 2020, sitten keväälle 2021 tilavuokraajan Dieselverkstadin rajoitusten vuoksi: Olen sen verran jo alankin puolesta Ruotsissa oleskellut ja ruotsalaisten kanssa ollut tekemisissä, että arvioin nimenomaan kriisitietoisuuden erottavan suomalaisen yhteiskunnan ruotsalaisesta. Myös Ruotsissa ajatellaan, että koronavirus on vakava asia, ja että toimiin on ryhdyttävä. Mutta he eivät samalla tavalla koe kriisin koskettavan heitä henkilökohtaisesti. ”Kyllähän minä voin halata rakasta ystävääni Matsia!” ”Kyllä minä voin käydä after workilla työkavereiden kanssa!" Rakkaan ruotsinsuomalaisen tätini sanoja lainatakseni: suomalaiset ryntäävät tällä välin innolla kärsimään ja virkkaamaan maitopusseista kynnysmattoja.

Huhtikuu

Koronan uhka oli pitkin kevättä luonut varjon Osuuskumman toiminnan suunnittelun ylle. Nämä vaihtoehtoiset tulevaisuudet ovat olleet yksi vuoden 2020 piirre: yritykset ovat tehneet suunnitelmia ja konkreettisia valmisteluja, jotka on sitten pitänyt laittaa hyllylle peruuntumisten vuoksi. Meidän piti osallistua muun muassa KauhuConiin Helsingissä Richardinkadun kirjastossa 4.–5.4. Kunniavieraiksi piti saapuman Ruotsista kirjailija Mats Strandbergin ja Suomesta kirjailija Tiina Raevaaran. Samaten huhtikuussa meidän piti osallistua Tampereella pääkirjasto Metson messuille ja samalla viettää Annen ja Mian kirjojen julkkareita. Suunnitelmia oli jatkettu niin kauan kuin järjestäjät eivät vielä ilmoittaneet perumisista, vaikka mielessä oli käynyt, kannattaako uhrata kauheasti paukkuja.

Kevään edetessä kävi selväksi, että kesän suurimmat myyntitapahtumamme Finncon, Ropecon ja Popcult eivät myöskään tulisi toteutumaan.

Osuuskumma-kustannus kuitenkin jatkoi toimintaansa. Vuosikokouksessa minusta tuli Osuuskumman kustannusjohtaja. Julkaisimme keväällä kolme teosta. Kiima-antologialle pidettiin Facebookissa virtuaalijulkkarit ja Yle julkaisi siitä perehtyneen jutun (Eroottinen kirjallisuus saa uusia muotoja, Jussi Mankkinen). Facebook-julkkarit järjestettiin myös Mia Myllymäen romaanille Tuulten amiraali (arvosteltu mm. Keskipohjanmaa-lehdessä täällä). Myöhemmin ilmestyi vielä Anne Leinosen Katve (arvostelu Hämeen Sanomissa täällä). Videopuheluohjelma Zoom tuli tutuksi, siellä näki kollegojen päitä mosaiikkinäkymässä.

Osuuskumman onneksi ehkä osui se, että olimme edellisenä vuonna irtisanoneet varastomme hoidon ja sopeuttaneet muutenkin toimintaamme. Ensimmäisten lockdown-viikkojen aikana, kun mihinkään muuhunkaan en pystynyt keskittymään, opettelin tekemään postipaketteja voimapaperista. Käärin, teippasin, tulostin osoitelappuja, postitin. Postina toimiva R-Kioski oli ainoita paikkoja Kalevassa, joka oli auki. Usein lapsi tuli mukaan, ja ansaitsi kävelyretkestä hodarin.

Osallistuin Jani Saxellin kokoamaan esseeantologiaan Parasta katseluaikaa (WSOY 2020) kirjoituksella ”Viimeiset juhlat ennen romahdusta”. Teksti ei tietenkään käsittele koronavirusta, vaan tv-sarjaa ”Billions” ja lempiaihettani eli vuoden 2008 talouskriisiä. Viimeistelin esseetä juuri ennen vappua ja siihen jäi hassu virhe, luonteeltaan sellainen, jota kustannustoimittaja tai kustantaja ei olisi voinut bongata. Tarjoan suklaakeksin lukijalle, joka löytää sen ensimmäisenä. Vinkki: sen voi huomata vain, jos tuntee minut hyvin. Jääköön se kirjaan tämän sekavan ajan monumentiksi.

Toukokuu

Olin asettanut itselleni uutenavuotena tavoitteeksi, että hoitaisin omat keskeneräiset kaunokirjahankkeeni pois roikkumasta. Ihan näin ei ole tapahtunut, vaan sen sijaan olen aloittanut uusia tietokirjahankkeita, joihin olen saanut nopeasti rahoitusta. Olen saanut romaania hitaasti eteenpäin, mutta ylipäätään kaunokirjallisuuden kirjoittaminen takuaa. Ilmaisen tässä nöyrän kiitokseni apurahoittajille, jotka tulivat avuksi, kun loppukeväästä hain apurahoja kirjalliselle toiminnalleni: Journalistisen kulttuurin edistämissäätiö, Taiteen edistämiskeskus ja Suomen Kirjailijaliitto.

Toukokuun kuluessa lockdown alkoi helpottaa. Lapsikin palasi koulun penkille lukukauden viimeisiksi viikoiksi 14.5. Tuli lämmintä, tuli kesä. Kevätjuhlia vietettiin puistossa koulurakennuksen ulkopuolella. Lapsi esitti ukulelella luokkatovereistaan tekemänsä laulun, eikä siinä mainittu sanallakaan koronaa.

Kesäkuu–heinäkuu

Palasin hetkellisesti lähiopettamaan, kun vedin muutaman päivän kurssin Tampereen Kesäyliopistolla luovan kirjoittamisen perusopintoihin. Tuntui oudolta palata luokkaan. Opiskelijat (5–6 kappaletta / kokoontuminen) istuivat puolikaaressa isossa luokassa noin puolentoista metrin turvaväleillä. Maskeja ei siinä vaiheessa kenelläkään ollut. Myös kuoroni eli Kanerva-kuoro pääsi harjoittelemaan kerran Tampereen Tallipihan lavalla.

Loppukesän vietimmekin enimmäkseen mökillä, laskin, että meidän perheestämme oli siellä vähintään joku yhteensä 52 kesäpäivän ajan. Edistin mökillä rantasaunan työhuoneessa Sinä julkaiset kirjan -opusta, kaunokirjallisuutta vähemmän. Haastattelin kirjaa varten myös kollegoja, osan onnistuin bongaamaan elävässä elämässä Tampereella heinäkuussa, osan tavoitin sähköpostilla. Virtuaalinen Finncon ja Ropecon toivat Osuuskumman verkkokauppaan jonkin verran liikennettä, mutta kuitenkin ratkaisevasti vähemmän myyntiä kuin varsinaiset tapahtumat olisivat tuoneet.

Myös Worldcon Uudessa-Seelannissa siirrettiin kokonaan virtuaaliseksi tapahtumaksi. Eurooppalaisten osallistumishaluja heikensi se, että tapahtuman ohjelma-ajat noudattivat tietenkin edelleen Uuden-Seelannin aikavyöhykettä, eli puheohjelmaa tuli meidän kannaltamme keskellä yötä. Osuuskumma Internationalilta ilmestyi Worldconiin englanninkielinen e-kirja, My Finnish Taniwha. Kirjailija Taru-Kumara Moisio osallistui urheasti paneeliin ja luentaan conissa virtuaalisesti. My Finnish Taniwhan voi hankkia Amazonista tai iTunesista.

Elokuu

Loppukesästä tuntui hyvältä. Kevään kriisitietoisuus oli miltei unohtunut, ja syksyn kirjamessuja Turussa, Helsingissä ja Tampereella suunniteltiin täyttä häkää. Osuuskumman piti osallistua näytteilleasettajana ja ohjelmaan kahdessa jälkimmäisessä. Koulut alkoivat, harrastukset alkoivat. Kuoroani eli Kanerva-kuoroa edusti Finlaysonin Niittyjuhlilla tuplakvartetti, jossa pääsinkin laulamaan ensimmäistä ja viimeistä kertaa tänä vuonna yleisön edessä.

Kävin julkkareissa, joita kollegat järjestivät puistoissa piknik-tyyliin. Elokuussa aloitin myös pienen historiikkiprojektin, josta kuulemme toivottavasti lisää alkuvuodesta 2021. Oli hauskaa muistella sitä miten minä ja samoihin aikoihin uraansa aloitelleet kollegani toissavuosikymmenellä kolistelimme kustannuskynnyksellä ja maksoimme oppirahoja.

Osuuskumma julkaisi loppukesästä ja syksyllä vielä kolme romaania: Mia Myllymäen Kirosielu, rajanhaltija (kirjailijan haastattelu kuunneltavissa vielä kolmen päivän ajan Areenassa), Vesa Sisätön Valot Näsineulan yllä (Nörttitytöt arvostelivat blogissaan täällä) ja viimeisenä Samuli Antilan Rojuhauta (kirjailijan haastattelu täällä). Lisäksi julkaisimme neljän kirjoittajan yhteisen raapalevihkosen Rikoksen lyhyet jäljet (arvosteltu Nörttityttöjen blogissa täällä). Odottelimme siis innoissamme mutta myös jo valmiiksi skeptisinä uutisia syksyn kirjallisuustapahtumista, järjestetäänkö niitä vai ei.

Syyskuu

Ja peruttiinhan ne sitten, yksi toisensa jälkeen, tai siirrettiin virtuaalisiksi tapahtumiksi. Tämä merkitsi sitä, että Osuuskumman kirjailijat jäivät vaille esiintymistilaisuuksia myös syksyllä. Ennen kaikkea menetimme tilaisuuden esitellä ja myydä kirjoja tiskistä. Myös pitkäaikainen kirjoittajaryhmäni Tampereen työväenopistossa jäi toteutumatta oppilaiden peruutusten vuoksi. Opetin sen sijaan pari lyhyempää kurssia ja mm. vietin kaverin synttärijuhlia Helsingissä. Italialaisessa ravintolassa sönkötin kuohuviinipäissäni toiselle kaverille, että yrityksen perustaminen oli paras päätös, jonka olen elämässäni tehnyt.

Noin muuten syyskuu oli kaunis ja sujui päällisin puolin entiseen tapaan. Opetin kesäyliopistossa turvavälien ja käsidesin turvin, kuoro harjoitteli visiirein, lyhennetyllä treeniajalla ja niin ikään turvavälein, kävin jopa baletti- ja laulutunneilla. Äänitin ja editoin myös pitkästä aikaa pienen videon kuorolle. Syyskuun alussa pääsimme käymään mökillä ja nostimme viimeiset perunat maasta. Ne olin kylvänyt varmuuden vuoksi.

Lokakuu

Tässä vaiheessa oli selvää, että panisin oman kaunokirjallisen työni hetkeksi tauolle. Sain mahdollisuuden tehdä firman kautta tilaustyön tietokirjallisuuden puolella ja tartuin siihen. Myös yhtiökumppanini veti tarvittavat johtopäätökset omasta tilanteestaan ja loikkasi puoleksi vuodeksi vieraan palvelukseen, edistämään oman alueensa kulttuuriasioita. Vietimme syysloman Lapissa Jerisjärvellä liiton mökillä, mistä kiitokset liitolle. Nousimme tunturille ja säätkin suosivat. Yllättäen tunturilla oli muutama muukin.

Osuuskumma sai koronatukea opetus- ja kulttuuriministeriöltä ja järjestimme rahalla syksyllä mm. äänikirjakoulutuksen jäsenille. Mutta uusia tuotteita ja käytäntöjä ei luoda hetkessä, ei pandemiassa ja paniikissa. Pieni askel eteenpäin oli, kun Osuuskumman e-kirjat tulivat lukuaikapalvelu Nextoryyn tarjolle. Pääsimme myös pääkaupunkiin Pasilan kirjastoon yhdeksi päiväksi Spefistisille kirjamessuille esiintymään ja myymään, mistä iso kiitos Matti Järviselle ja Nysalor-kustannukselle. Pasilan kirjaston auditoriossa oli parikymmentä ihmistä maskit päällä seuraamassa ohjelmaa, ja se ei ollut melkein lainkaan outoa enää siinä vaiheessa.

Marraskuu

Kun Yhdysvalloissa pidettiin presidentinvaalit, tätä vuotta tuntui jatkuneen jo ainakin kolmen normaalivuoden verran. Yhden illan jaksoimme puolison kanssa katsoa loputtomiin venyvää ääntenlaskentaa CNN:ltä ennen kuin kyllästyimme. Moni muu yhteiskunta on kokenut vuoden mittaan niin isoja mullistuksia, että Suomi tuntuu kaikesta huolimatta lintukodolta. Yhdysvalloissa Black Lives Matter -liike muutti kulttuuria ennen kokemattomalla tavalla, ja Valko-Venäjällä kansa nousi diktaattoriaan vastaan.

Syksyn tapahtumista Tampereen Kirjafestarit peruttiin viimeisenä, ja niiden sijasta Tampere-talossa nähtiin marraskuussa Kirjaviikko, jonka ohjelman Aamulehti streamasi suoraan nettiin. Kirjaviikolla esiintyi paljon Pirkkalaiskirjailijoiden jäseniä ja siellä jaettiin AL:n Tulenkantaja-palkinto, joka tällä kertaa meni Marisha Rasi-Koskiselle. Kuuntelin yleisössä tarinoita kirjaviennin maailmasta ja unelmoin ajasta, jolloin pystyisimme taas tapaamaan ihmisiä yli rajojen. Minun piti myös haastatella Juha-Pekka Koskista lasten- ja nuortenkirjallisuuden proosaklubilla Metsossa, mutta tapahtuma siirrettiin odottamaan parempia aikoja.

Joulukuu

Tullaan joulukuuhun, jolloin "kaikki" meni taas kiinni Tampereellakin. Jo toista kertaa tänä syksynä kalenterini meni uusiksi.

En voi sanoa, että vuosi olisi ollut minulle henkilökohtaisesti kurja. Kun vanhat tilaisuudet ovat menneet alta, olen saanut uusia. Voin työskennellä etänä, kirjailijana teen niin muutenkin, vuoden ympäri myös normaalina aikana. Perheemme lentomatkustus on vähentynyt 100 prosenttia ja kertakäyttöisten take away -annosten kulutus vastaavasti lisääntynyt melkein 100 prosenttia. Onneksi taloyhtiöön tuli edes muovinkeräysastia.

En siis ole huolissani itsestäni. Enemmän olen huolissani sairaanhoitajista, bussinkuljettajista, vähittäiskaupan työntekijöistä ja muista aloista, joilla ihmisiä palvellaan tai heitä hoidetaan kasvokkain. Puhumattakaan tapahtuma-alasta, teattereista, muusikoista… Elvytyksen vastapallo talouskuri odottaa nurkan takana. Kauhistuttaa muukalaisvihamielisten, autoritaaristen ja demokratiavastaisten voimien nousu yhteiskunnassa.

Huomaan, että olen kuormittunut, ja tämä tilanteessa, jossa melkein kaikki menot on peruttu. Jaksoinko aiemmin sen vuoksi, ettei ollut koko tätä kognitiivista kuormaa ja jäytävää huolta koronasta? Työmuistini on kuormittunut, unohdan asioita, jotka olen juuri sanonut, tai joita on sanottu minulle. Puhun tietokoneen kameralle, enkä enää tajua, mitä sanon. Edelleen pystyn ajattelemaan ja ilmaisemaan itseäni kirjallisesti, mutta kun avaan suuni, aivotoiminta lakkaa.

Pienkustannustoiminnassa on oltava realisti resurssien suhteen. Osuuskummassa teemme kustannustoimintaa oman rahatyömme, taiteellisen toimintamme ja muun elämän ohessa. Kirjojamme ei tapaa Suomalaisen Kirjakaupan hyllystä tai marketeista, eikä meillä yleisesti ole mahdollisuutta kaupitella niitä yksittäisiin kivijalkakauppoihin. Muuten meille ei jää aikaa kirjoittaa. Homman on oltava hauskaa, muuten siitä ei hyödy kukaan. Siinä täytyy säilyä flow, eikä se saa olla ikävää raadantaa.

Kaikista vaikeuksista huolimatta uskoni pienkustannuskenttään on tänä vuonna vahvistunut. Uusia kustantamoita on perustettu tai perusteilla, ja ihmiset löytävät kirjalliselle toiminnalleen uusia muotoja. Vuonna 2020 Osuuskumman markkinointitiimi on panostanut erityisesti nettikampanjoihin ja saanut sitä kautta asiakkaita kustantamon omaan verkkokauppaan, josta saatu kate on meille parempi kuin vähittäismyynnistä. (Mutta tapahtumissa se on paras, koska ei tule postikuluja.) Pienkustantaminen on ”minun juttuni” ja ollut jo melkein kymmenen vuotta. Mistään muusta en innostu yhtä paljon, enkä ole uhrannut niin paljon työtunteja minkään muun yhteisen asian vuoksi.

Osuuskumman kirjoja ei ole julkaistu rahankiilto silmissä. Nämä kirjat on julkaistu siksi, että joku voisi löytää niistä iloa, jännitystä tai ajattelemisen aihetta vuonna 2020 ja paljon sen jälkeenkin. Tarvitsemme vahvaa yhteistyötä alan muiden toimijoiden kanssa, yhteisiä ponnistuksia ja visiota. Sitä kohti toivottavasti parempana vuonna 2021.

Osuuskumman nettisivut: osuuskumma.fi
Osuuskumman verkkokauppa Holvissa
E-kirjat saatavilla mm. Elisa Kirjasta, iTunesista ja Nextorysta
Kirjat myytävänä myös Aavetaajuus-kirjakaupassa (Fleminginkatu 20, Helsinki)

Friday, November 13, 2020

Erään käsikirjoituksen hyvin pitkä tarina

Silmiini osui kollegan pienelle piirille kirjoittama selostus oman ikuisuusprojektinsa eli romaanisarjan vaiheista. Huomasin, että minullakin on tällainen kertomus, nimittäin tarinasta nimeltä Metsänvartija. Ja tarinaa riittää saagaksi asti.

Kirjoitan sen tähän, niin tulevilla sukupolvilla on mistä ottaa opiksi, ja varoituksen sanaksi. Olkoon se testamenttini paitsi epäonnisen kirjahankkeen vaiheista, myös kirjallisista tavoitteistani eli hienommin sanottuna poetiikastani ja siitä, miten se on kehittynyt ja kompastellut vuosikymmenten(!) varrella. Jos satun kuolla kupsahtamaan covid-19-tautiin tai muuhun, tarinan voi tulostaa ja ripustaa Ristiinan metsään joutomaalle Usvaleirin kirjailijoiden pyhäkköön, kunhan joku sen joskus rakentaa.

Esiajat

Ensimmäiset lauseet ja muistiinpanot tähän projektiin kirjoitin päiväkirjaani lukiolaisena noin vuonna 2001. Asun kimppakämpässä (silloin kommuunissa) Tampereen Kaupinkadulla ja osallistuin innokkaasti eri luonto- ja ympäristöjärjestöjen toimintaan. Kesällä oltiin luontoleireillä, talvisin istuttiin kokouksissa milloin järjestöjen toimistoilla, milloin jonkun aktivistin kotona. Välillä käytiin koulussa ja mielenosoituksissa.

Ensimmäiset muistiinpanot eivät sisältäneet juonta, vain sanailua kaverusten kesken. Minulla ei ollut mitään suunnitelmaa eikä käsitystä siitä, millaisen kirjan haluaisin kirjoittaa. En ajatellut kirjoittamista ylipäätään. Noihin aikoihin tulevaisuudensuunnitelmani oli tulla toimittajaksi, tai mahdollisesti tulkiksi. Enkä tulevaisuudella muutenkaan liikaa vaivannut päätäni, keskityin maailmanparantamiseen hyvässä seurassa.

Ensimmäinen yritys

Vuonna 2002 menin opiskelemaan ammattikorkeakouluun ja luin Julia Cameronin kirjan The Artist’s Way. Siinä kehotettiin määräämään oma tila ja aika arjessa omalle luovalle työlle. Kirja on minulla vieläkin, suomenkielisenä versiona, ja se sisältää paljon silloin muodikasta new age -ajattelua, mutta ensimmäistä kertaa minulle ylipäätään valkeni horisontti, jossa kirjoittaa tavoitteellisesti. Tein uudenvuodenlupauksen: kirjoitan romaanin!

Toukokuuhun 2003 mennessä minulla oli kahdeksan lyhyttä lukua. Käsikirjoituksen lyhyestä mitasta huolimatta teksti oli jaettu kahteen osioon, ja muutenkin se oli vähän sekava, esimerkiksi kronologiaa oli rikottu loogiikalla, jota en enää pysty tavoittamaan. Romaanin nimi oli Metsänhaltija, koska siinä oltiin metsässä, ja koska siinä oli haltija.

Päähenkilö oli tässä versiossa nimeltään Tara. Tarina tapahtui vuoroin ”kaukana pohjoisessa” ja vuoroin nimettömässä kaupungissa, jossa päähenkilöt Tara ja hänen veljensä Markus asuivat. Jo tässä versiossa alku oli suunnilleen kohdillaan: Tara oli joutunut auto-onnettomuuteen, jossa hän oli pudonnut sortuvalta sillata tulvajokeen, ja jonka aikana hän uskoi nähneensä haltijan. Ja onnettomuus liittyi epämääräisellä tavalla ilmastonmuutokseen. Myös Markuksen kämppis Tuomas, johon molemmat sisarukset olivat ihastuneet, oli jo tässä vaiheessa kuvioissa mukana.

”Pohjoisessa” puolestaan asui kyseinen haltija, joka tarkkaili Taraa, tämän päivän näkökulmasta vähän hyypiömäisellä tavalla. Kaupungissa ainoa fantastinen elementti olivat aarnikotkat, jotka jostain syystä asuivat pihalla ja olivat oikeita tai sitten eivät. Luonnossa puolestaan oli Suomen luontoon kuulumattomia elementtejä, kuten karibuja. Ideana oli, että Taran veli Markus oli hänen tietämättään haltijoiden vaihdokas, ja tämä oli syynä sisaruksia erottavaan juopaan.

Ennen kaikkea ensimmäisissä versioissa oli jo mukana käsikirjoituksen keskeinen idea: niin sanotulta atlanttiselta lämpökaudelta 4 800–3 500 eaa. oli jäänyt Kainuun korkeudelle syrjäiseen metsään mikroilmasto, ekologinen tasku, jossa kasvoi samanlainen tammilehto kuin tuolloin aikojen alussa. Ja tuolla lehdossa tapahtui kaikenlaista jännää.

Esikuvia kerronnalle on ollut ainakin itselleni tunnistettavasti Martin Scorsesen Kundun-elokuva ja visuaalisesti John Bauerin satumaailmat sekä Taru sormusten herrasta -elokuvat, jotka tuolloin olivat ensi-illassa. Kirjoittajan kannukset eivät kuitenkaan selvästi riittäneet kokonaisen käsikirjoituksen kirjoittamiseen…vielä!

Toinen yritys

Vuoden 2003 syksyllä tutustuin National Novel Writing Month- eli Nanowrimo -konseptiin. Turussa, jossa tuolloin asuin, kokoontui Nanowrimo-miitti Terrakodilla eli paikallisten scifiseurojen toimistolla YO-talo A:ssa. Ongelmani oli tuolloin, että onnistuin kirjoittamaan lyhyitä proosapätkiä sekä tuon käsikirjoituksen raakileen, mutta pitkään proosaan en venynyt. Päätin yrittää nakutella romaanimittaisen Metsänhaltijan Nanowrimo-tyylillä, eli 1700 sanaa päivässä, surutta eteenpäin välittämättä laadusta. Sen voisi editoida myöhemmin kuntoon.

Rakenne oli osapuilleen sellainen, että kirjan ensimmäisessä osassa liikuttiin kaupungissa Maarun, Markuksen ja kämppis-Tuomaksen kanssa, mutta Tuomas heivattiin tarinasta ko. osan lopussa ja tarinan jälkipuoliskolla metsässä kuvioon astui metsänhaltija, josta otsikko jo vihjasikin. Kirjan lajityyppi siis oikeastaan muuttui kesken tarinan, sillä vaikka haltijan olemassaolosta vihjattiin jo alussa, tarinassa ei ollut ennen viimeistä kolmannesta mitään fantasiaa muistuttavaa. Metsään mentiin etsimään haltijaa ja estämään vanhaa lehtoa uhkaavat hakkuut.

Hakkasin koneelle romaanin ensimmäistä versiota, nimeltään tässä vaiheessa Sademetsä, kevään 2004 aikana. Samana kesänä sain hyviä uutisia: ensimmäinen novellini julkaistaisiin antologiassa, nimittäin Gummeruksen ja Nuoren Voiman Liiton Novellit 2005 -antologiassa! Näin sain kirjoittamiseen uutta pontta, olihan minulla jo jalka miltei kustantamon ovenraossa.

Alkuvuodesta 2005 kävin pokkaamassa tekijänkappaleet, join kustantajan tarjoaman skumpan ja vastasin Turun Sanomien toimittajan kysymyksiin tulevaisuudensuunnitelmistani. Tuo oli sitä aikaa, kun isot kustantamot vielä etsivät uusia ääniä novellikilpailuiden myötä. Jatkoin tekstin työstämistä. Tässä vaiheessa päähenkilön nimi oli muuttunut Maaruksi ja käsikirjoituksen nimi Metsänvartijaksi. Haltijan olin palautteen perusteella heivannut mäkeen, ja korvannut salaperäisellä metsässä asuvalla Aarni-miekkosella. Mainittakoon, että tarinan huipennus sijoittui talviaikaan, ja päähenkilöt liikkuivat metsässä suksilla.

Lähetin käsikirjoituksen luettavaksi kustannustoimittaja Tero Liukkoselle myöhemmin samana vuonna. Hän vastasi nätisti, että sillä on ansionsa, mutta ympäristöteema on liian kahlitseva. En tuosta lannistunut vaan päätin, että käsikirjoituksen aika koittaisi myöhemmin. Minulla oli jo uusi aihe, ja uusi kässäri tulilla. Tuosta uudesta kässäristä tulisi myöhemmin 2. romaanini Linnunpaino.

Kolmas yritys

Käsikirjoitus jäi siis hautumaan taka-alalle. Tein muutamia visiittejä sen pariin ja mm. pyrin jäsentämään rakennetta uudelleen ns. lumihiutalemenetelmän avulla. Moneen vuoteen käsikirjoitukselle ei tapahtunut oikeastaan mitään. Valmistuin, menin töihin, sain vauvan, menin opiskelemaan yliopistoon ylempää korkeakoulututkintoa ja valmistelin julkaistavaksi esikoisromaaniani Moby Doll.

Tein joitakin muistiinpanoja ja leikittelin ajatuksella, että ottaisin käsikirjoituksen uudelleen käsittelyyn. Joskus noihin aikoihin hahmottui, miten tarinan pitäisi oikeasti mennä, eli metsässä ei asunut ketään ylimääräistä henkilöhahmoa vaan se olisi ollut se sama Tuomas koko ajan.

Pikakelaus kevääseen 2014, kun vihdoin kaivoin käsikirjoituksen pöytälaatikosta miltei kymmenen vuoden jälkeen. Totesin sen kieliasultaan niin alkeelliseksi, että koko homma olisi kirjoitettava ns. pinkasta uudelleen. Jätin henkilöt ja tarinan, mutta kirjoitin siitä osapuilleen sellaisen nuortenromaanin kuin silloisilla taidoillani osasin. Olin saanut Taiteen edistämiskeskukselta kohdeapurahan 2000 euroa, joka motivoi työhön.

Vaan käsikirjoituksessa oli vakava ongelma, nimittäin oma nuoruuteni oli jäänyt sinne 90-luvulle, jota käsikirjoitus tuossa vaiheessa enimmäkseen kuvasi. Kenelle suuntaisin romaanin? 2010-luvun nuoret eivät tunteneet niitä bändejä, keskusteluja tai muotia, joita romaanissa esiintyi. Lisäksi asenteet olivat vanhentuneet. Päähenkilöiden ulkopuolisuus, jota he tunsivat 1990-luvun yhtenäiskulttuurissa, ei ollut enää sellaista, johon nykyiset nuoret samastuisivat. Tähän viittasi myös käsikirjoituksesta saamani vertaispalaute.

Lyhyesti: romaanini oli saanut alkunsa tilanteessa, jossa ”terroristi” tarkoitti kettutyttöä, ilmastonmuutos oli kasvihuoneilmiö ja homot olivat kaapissa.

Ymmärsin tämän ongelman itse ennen kuin edes tarjosin sitä mihinkään kustantamoon uudelleen. Jokin tarinassa kuitenkin yhä veti puoleensa. Sen ydin ei ollut muuttunut miksikään, lisäksi päähenkilöiden välinen dynamiikka kiinnosti minua. Minulla oli kaksi vaihtoehtoa: kirjoittaa nuorisokuvaus kokonaan uudelleen vastaamaan tätä päivää, tai jakaa kirja kahteen aikatasoon. Päähenkilöt olisivat varttuneet aikuisiksi, ja ensimmäisten versioiden tapahtumista olisi kulunut jo parikymmentä vuotta.

Päätin valita jälkimmäisen vaihtoehdon.

Neljäs yritys

Kirjoitin kirjaan uuden aikatason, jossa aikuistuneet Maaru ja Markus palasivat nuoruutensa kesien metsämaisemiin etsimään jälkiä kauan sitten kadonneesta Tuomaksesta - sekä estämään metsän kaatamisen. Nuoruuteni leppoisa metsänhaltija oli muuttunut painajaismaiseksi kauhuelementiksi: metsässä oli jotakin uhkaavaa. Mukaan tuli metsureita, poliitikkoja, paikallisia ihmisiä ja muuta väkeä.

Hain ja sain apurahaa. Uusin versio valmistui kesäkuussa 2018. Sain siihen edelleen palautetta useilta kollegoilta ja lähetin sen vihdoinkin Intoon, joka oli kustantanut siihen mennessä kolme romaaniani. Sain kustannuspäälliköltä palautteen lokakuussa 2018 ja ulkopuolisen kustannustoimittajan kirjoittaman lausunnon, jossa käytiin läpi käsikirjoituksen heikkouksia ja vahvuuksia. Luontokuvauksesta pidettiin, mutta tällaisenaan kustantamo ei ollut halukas käsikirjoitusta julkaisemaan.

Olin tuossa vaiheessa aika väsynyt kirjallisuuteen. Minulta oli ilmestynyt kolme kirjaa puolentoista vuoden sisällä, näiden joukossa niin ikään vuosia vienyt Syyskuun jumalat, joten päätin sulatella palautetta kaikessa rauhassa ja palauttaa uuden version sitten, kun voimani olisivat palautuneet. Palautteen suuntaisesti tein käsikirjoitukseen korjauksia ja lähetin uuden version. Tällä välillä kustannuspäällikkö oli jäänyt äitiyslomalle, ja hänellä oli sijainen, jolle lähetin käsikirjoituksen uudelleen tarjolle elokuussa 2019.

Sain käsikirjoituksesta hylsyn helmikuussa 2020. Kustannuspäällikön sijainen tykkäsi kerronnasta, mutta itse tapahtumat eivät temmanneet tarpeeksi mukaansa.

Hetken verran surin, mutta sitten päätin nostaa housut ja niistää nenän, muokata käsikirjoituksesta vielä yhden version ja tarjota sitä muualle.

Viides yritys

Palautteen perusteella Metsänvartija oli selvästi nuorisoromaani. Ajattelin itse, että päähenkilöt eivät olleet vanhentuneet uskottavasti. Päätin siis heittää hyvästit 90-luvulle ja tuoda tarinan kokonaisuudessaan tähän päivään niin, että tapahtumien (Tuomaksen katoamisen ja uusimman hakkuu-uhkan) välillä olisi kulunut vain viisi vuotta. Tämän käsikirjoituksen lähetin uudelleen yhteensä kymmeneen kustantamoon huhtikuun ja elokuun 2020 välillä.

Ja sillä tiellään se on edelleen. Joitakin hylkyjä tuli keväällä, mutta syksyllä on ollut hiljaista. En tiedä enkä uskalla edes kuvitella, mitä koronakriisi kustantamoiden arjelle tekee. Ehkä joku vielä jossakin ehtii lukea kässärin ja näkee siinä sen, minkä minä siinä näen: sisarusten hedelmällisen viha-rakkaussuhteen ja tuhoisan riitelyn Tuomaksesta, metsän seinän hiljaisen voiman, Maarun kasvukivut ja epätavalliset valinnat.

Jos nyt joku luki vuodatuksen tänne asti, niin Metsänvartijan saagasta on ehkä löydettävissä kaksi opetusta.

1. Käsikirjoitukset kasvavat kirjoittajansa myötä. Realismin ja fantasian välillä hapuilevasta nuoruudentyöstä on vuosi(kymment)en välillä kehittynyt ensin nostalginen nuoruuskuvaus, sen jälkeen napakka jännitystarina. Samalla niistä tulee osa kirjoittajansa henkilöhistoriaa. Käsikirjoituksen laajuus on myös tiivistynyt 50 000 sanasta noin 32 000 sanaan.
2. Jotkut käsikirjoitukset saavat peräänsä tällaisen laahuksen. Se on kaikkea sitä tauhkaa, joka kerääntyy oppitunneista, pettymyksistä, harha-askelista, oivalluksista, palautteista ja ties mistä. Joskus käsikirjoitus vain vanhenee eikä suostu enää virkoamaan. Jotkut menettävät ajankohtaisuutensa kirjoittajalle. Toiset nousevat tuhkasta kuin feenix-lintu.

Yleensä tällaisia tarinoita kirjoitetaan siinä vaiheessa, kun käsikirjoitus on jo julki ja palkinto saatu. Kirjailija hymyilee haastattelussa, että pitkä tie on kuljettu ja lopussa kiitos seisoo. Samalla vaietaan lukuisista niistä kirjoista, joista ei vuosien yrittämisen jälkeenkään tullut totta. Tosiasiassa näitä pöytälaatikkoon jääneitä käsikirjoituksia kertyy jokaisen sellaisen kirjailijan uralle, joka vain jaksaa jatkaa riittävän pitkään. Oikea maailma on täynnä keskeneräisiä väitöskirjoja, pöytälaatikkoon jääneitä romaaneja, toteutumattomia unelmia. Varo kertomusta! Sillä ne johtavat harhaan.

Ja jos nyt joku tämän luettuaan toteaa, että siinä se Henriksson nyt paljastaa romaaninsa yksityiskohdat ja pilaa viimeisetkin mahdollisuutensa, niin sille minä sanon: elämä on lyhyt, ja sitten me kuolemme. Hankkikaa elämä.

Minä ainakin aion.

Kirjoittaja on kirjailija, joka on julkaissut kuusi teosta, mutta ei tätä yhtä.