Monday, May 29, 2017

Pöydän toisella puolella II: Osuustoiminnasta

Palasin tänään kolmipäiväisestä kirjallisuustapahtumasta Uppsalasta. Väsynyt maanantai-ilta tuntuu hyvältä hetkeltä julkaista ajat sitten lupaamani kakkososa kirjoitussarjasta, jossa kirjailija istuu toisella puolella pöytää kuin on totuttu.


Kumma joukko

Kuva yksinään mökissä istuvasta kirjailijasta, joka vain naputtelee kannettavansa näppäimistöä keskittyneesti ja kuuntelee sateen ropinaa peltikattoon, mitä nyt välillä lisää halkoja Porin Mattiin, ei voisi olla kauempana arjestani. Enkä laske tähän nyt edes normaalia perhearkea kodinhoitoineen, koululaisen asioista huolehtimisineen ja muine velvollisuuksineen. Kieltämättä sitä joskus miettii, mitähän sitä tekisi, jos olisi vapaa — vapaa sitoumuksista, aiemmin tekemistään lupauksista, yhteisesti sovituista jutuista.

Luulen, että lopputulos olisi kuitenkin sama. Tarvitsen yhteisön ympärilleni.

Nythän on niin, että kirjoittaja ei välttämättä tarvitse ketään ympärilleen kirjoittaakseen. Julkaistakseen hän tarvitsee kuitenkin muiden tukea. Ehtiväisinkin omakustantaja tarvitsee vähintään kustannustoimittajan, jos hän aikoo julkaista minkäänlaista laatua, koska kirjoittaja ei koskaan voi olla oma lukijansa – emme pysty lukemaan omaa tekstiämme ulkopuolisen silmin.

Perinteinen tapa hankkia tämä ”ensimmäinen lukija” on kolkutella kaupallisen kustantamon ovia. Minullakin on tällainen kustantaja, helsinkiläinen Into. Pienkustantamo, osuuskuntamuotoinen tai muuten yhteisöllinen kustantaja, on kolmas tie. Jos kaupallinen kustantamo on keino tavoitella laajempia lukijajoukkoja, osuuskunta on hiekkalaatikko ja villien ideoiden kasvatusalusta.

Osuuskumma

Olen ollut alusta asti mukana osuuskuntamuotoisessa kustantamossa, viisivuotiaassa Osuuskummassa. Katsokaa vaikka video, jonka tekemisessä olin mukana. Urani Youtube-tähtenä alkaa ja päättyy tähän videoon!

Osuuskumma on keskittynyt julkaisemaan kotimaista scifiä, fantasiaa ja muuta kummaa kirjallisuutta. Viime vuonna Osuuskumma julkaisi kaksitoista teosta, joista yksi oli espanjankielinen antologia ja yksi raapaleita, tasan sadan sanan tarinoita sisältävä vihkonen. Erilaiset kirjalliset kokeilut kuuluvat myös pienkustantamisen maailmaan. Tämän jutun kuvituksena on käytetty Osuuskumman piirissä syntyneen valokuvaussession tuloksia, kuvaajana taitava Outi Puhakka. Tällaistakin voi tehdä Osuuskummassa, kummallisessa osuuskunnassa.

Osa kirjoittajan ammattitaitoa on, että hän löytää kestävän tavan työskennellä. Tämä koskee myös taloudellisia seikkoja. Kirjoittaminen ei ole palkkatyötä, jossa työnantajan velvollisuutena on huolehtia työntekijän säällisistä olosuhteista. Kirjailija järjestää ne itse itselleen, olosuhteiden järjestäminen ei ole kenenkään muun vastuulla. Osuuskunta on yksi vaihtoehto näiden mahdollisuuksien järjestämiseen. Osuuskunnan jäsenet voivat olla työttömiä, opiskelijoita, itsensä työllistäviä ammattilaisia tai työskennellä kokoaikaisesti jollakin aivan muulla alalla.

Kun perustimme osuuskuntaa, ideana oli taata tulo työstä tekijänoikeuksien haltijoille eli kirjailijoille ja kääntäjille. Kustannustoiminnan teemme käytännössä talkootyönä. Mitä viivan alle jää, se jaetaan vuoden lopuksi. Yleensä jää aika vähän.

Syy miksi olen mukana osuustoiminnassa on myös syy siihen, miksi en toimi yksityisyrittäjänä kirjallisuuden alalla. Tai oikeastaan syitä on kolme: väärä ala, väärä aika, väärä ihminen. Yhdistämällä voimat saamme paremman lopputuloksen. Yhdessä saamme yksinkertaisesti enemmän: isompia painoksia, kauniimpia kansia, paksumpia kirjoja.

Osuustoiminta on myös vastakulttuuria. Tänä vuonna olen mukana toimittamassa englanninkielistä suomalaisten novellien antologiaa ja ensi vuonna tavoitteenani on julkaista omien novellieni kokoelma. Luomme vaihtoehtoista tarjontaa valtavirran rinnalle. Näitä kirjoja ei olisi ilman meitä.

Arki

Osuustoiminnassa antoisinta on kirjan prosessin seuraaminen alusta loppuun. Kirjoittaminen on kivaa, mutta niin on myös porukalla ideoiminen, palautteen saaminen, toimittajan tai toimittajien kanssa työskentely. Ulkoasun rakentumisen eri vaiheiden ihastelu. Kirjapainon, kirjavälityksen ja vähittäismyynnin ammattilaisten kanssa toimiminen. Ja ennen kaikkea tapahtumissa käyminen, lukijoiden, kirjoittavien ihmisten ja ammattilaisten tapaaminen.

Osuustoiminta on myös ennen kaikkea lihas- ja jalkatyötä. Se on pahvilaatikoita, kuittien tulostamista, kirjoitusviikonloppuja, yhdessä tekemistä.

Normipäivä 1:

8:22-8:58 kollegan esikoisromaanin taiton korjaus
9:12-9:29 palkanmaksu
9:36-10.01 taiton korjaus
10:34-10.45 toisen kollegan teoksen esittelytekstin kokoaminen
10.45-11.20 taiton korjaus
11.28-11.34 toisen teoksen esittelytekstin lähetys
11.39-11.50 taiton korjaus
- pitkä lounas kolmannen kollegan kanssa
14.46-16.05 taiton korjaus ja lähetys

Normipäivä Osuuskummassa. Kuva: Outi Puhakka

Esimerkki on peräisin työaikaseurannasta, jonka kollegan kehotuksesta aloitin, mutta jaksoin tasan yhden päivän. Esimerkkipäivänä tarkistin osuuskuntakollegan esikoisromaanin taiton. Kahta samanlaista päivää ei tietenkään ole. Osuuskunnassa työ on vastavuoroista, sinä luet minun tekstini ja minä luen sinun.

Osuuskunnan kirjailijalta katoaa väistämättä tietty viattomuus omaan alaansa nähden. Kultaiset suomut putoavat taiteilijan silmiltä, kun hän pääsee laskemaan katteita kirjoille ja pähkäilemään, mihin nämäkin myydään.

Osuuskuntakustantamon kirjailijana saa tehdä juuri sitä mitä on aina halunnut. Lisäksi pääsee tekemään sitä, mitä ei halunnut. Pääsee tutustumaan arvonlisäverokantojen, varastopoistojen ja laskutuksen kiehtovaan maailmaan! Monena saa olla, ja se on parasta. Kirjailija saa lopulta vain istua koneen ääressä naputtelemassa. Se on pidemmän päälle tylsää.

Sosiaalisuus

Eikö meille tule riitaa, kun on monta kukkoa tunkiolla? No tulee, mutta vähemmän kuin luulisi. Nimittäin kun on kerran käärinyt hihat, on vaikeaa olla suuri taiteilija tai hemmoteltu prinsessa. Tällä on myös huonot puolensa, kirjailijan on tunnettava oma arvonsa. Mutta kirjallisuuden kentällä on niin paljon epäoikeudenmukaisuutta (ja tästä valittavia kirjailijoita), että pyrin keskittymään asioihin, joihin voin vaikuttaa. En halua olla kuningatar. Kuningattaren kanssa kuvaan ei mahdu ketään muuta.

Nykyaikainen osuustoiminta ei edellytä, että toimijat sijaitsisivat maantieteellisesti samassa paikassa. Osuuskummalla on jäseniä joka puolella Suomea ja muutama myös ulkomailla. Käytännön asiat hoidetaan verkon ylitse. Kaikkia aktiivejamme en ole edes tavannut elävässä elämässä.

Siinä missä yhdistystoiminta myös osuustoiminta nousee yhteisön tarpeista palvelemaan niitä. Osuuskuntalainen ei työskentele vain itselleen vaan yhteiseksi hyväksi. Kehitymme ja kasvamme yhdessä. Mikä sen hedelmällisempi kasvualusta taiteen tekemiselle?


Yhdessä. Kuva: Outi Puhakka

Sellaista. Seuraava osa käsitteleekin sitten kirjamyyntiä.

Friday, May 12, 2017

Pöydän toisella puolella I

Olen monta kertaa halunnut blogata pienkustantamisesta, mutta otsikko on täysin riittämätön kattamaan sitä kirjoa, josta kirjailijan, journalistin, osuuskunnan jäsenen, kirjoittajaohjaajan ja fandomin jäsenen elämäntapa muodostuu. ”Pöydän toisella puolella” kattaa nämä alueet jokseenkin kaikki. Alueita yhdistää se, että siinä ollaan vastakkaisella puolella sitä pöytää, jonka ääreen kirjailija mielikuvissa sijoitetaan.

Toimittajana haastattelen kirjailijoita, kustannustoimittajana toimitan muiden tekstejä, tapahtumissa ja coneissa istun niin yleisössä kuin paneeleissakin, kirjoittajakoulutuksessa olen se ohjaaja, en vain omaan taiteeseensa keskittyvä kirjoittaja. Yhden työpäivän aikana roolit voivat vaihdella monta kertaa. Koska roolit ovat limittäisiä, en edes yritä erotella niitä toisistaan. Ainoastaan journalismiin minulla on muodollinen koulutus, kaiken muun olen opetellut työn ohessa.

Riku Korhosen kanssa Roosalupilla tammikuussa. Kuva: Hannu Peltonen

Kollega Juha-Pekka Koskinen kirjoitti blogissaan vastikään, ettei tiedä mitä se myyttinen, kotona uurastava kirjailija tekee: ”Kollegat, nuo pirulaiset, ovat kaikki erilaisia, joten paha on yleistää.” JP Koskinen on tuottelias ja nopea kirjailija, minä taas olen helvetin hidas. Siitäkin syystä teen tätä kaikkea muuta. (Omaa kirjailijan päiväänsä on muuten avannut myös Anneli Kanto).

Tänä keväänä olen ohjannut kirjoittajaryhmiä muun muassa työväenopistossa, kesäyliopistossa ja Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien kurssilla. Lehtijuttuja en ole ehtinyt kirjoittaa, mutta olen haastatellut kirjailijavieraita Tampereen proosaklubilla.

Aika

Virolaisten runoilijoiden teksteistä suomennettiin viime vuosikymmenellä antologia, jolla oli mainio nimi Ajattelen koko ajan rahaa. Minä ajattelen koko ajan aikaa, sitä on liian vähän, se juoksee silmien edestä ja sormien läpi ja loppuu kunkin päivän osalta aivan liian pian. Tällä hetkellä en joudu laskemaan niin visusti joka penniä, mutta joudun budjetoimaan aikani ja voimavarani tarkasti.

Olen 35-vuotias, eikä minulla ole koskaan ollut vakituista työpaikkaa. Valmistuin media-alalle viime vuosikymmenen puolivälissä, jolloin mediatalot alkoivat irtisanoa porukkaa. Olen ollut freelancer lähes koko työurani. Tuntuu, että koko ajan pitää työskennellä entistä kovemmin, jotta saisi edes nykyisen työtilanteensa pidettyä, saati kohennettua sitä. Koko ajan on uutta opittavaa. Vasta viimeaikoina olen tajunnut esimerkiksi jälkihoidon merkityksen, eli suhde asiakkaaseen ei katkea, kun viimeinen työ on saatu päätökseen, vaan yhteydenpidon pitäisi jatkua jollakin tavalla, jos haluaa lisätöitä.

Archipelaconissa Maarianhaminassa 2015 ruotsalaisten kirjailijoiden Kristina Hårdin ja Karin Tidbeckin kanssa. Kuva: Juri Timonen

Minulla ei ole vapaa-aikaa. Kirjoitan tai toimitan aamulla ja luen, lähetän sähköposteja ja hoidan muutenkin juoksevia asioita illalla. Lomat vietetään niin, että lapsi tulee mukaan työmatkoille. Toukokuussa hän pääsee Uppsalaan kielikylpyyn pelaamaan kännykällä, kun vanhemmat ovat scifi-tapahtumassa esiintymässä. Kesänvietto mökillä on vuoden tärkeä työlohko, silloin kirjoitetaan saunakamarissa, kun ei ole opetusta tai muita keikkoja.

Palkaton työ on myös työtä. Pitäisi kirjoittaa blogiin ja päivittää sosiaalisen median tilejä. Osuustoiminnalla pyrimme kasvattamaan arvoa omalle yrityksellemme juurikaan nostamatta siitä itsellemme palkkaa. Marginaalisen kirjallisuudenlajin kuten spefinovellin kustantamiseksi osuuskuntamalli puolestaan on välttämätön, kun kaupallinen kustantaja ei yleensä näin pienen yleisön kirjallisuuteen tartu.

Elämä

Työn ja vapaa-ajan sekoittuminen on tietysti ammatinvalintakysymys, mutta välillä törmään teollisen työn yhteiskunnan rajoituksiin ja asenteisiin. Illat ja viikonloput meillä jompi kumpi vanhemmista on usein opettamassa tai kokouksessa, eli se ei ole mitään perheaikaa. Omat ja lapsen harrastukset ja esimerkiksi vanhempainillat jäävät tämän vuoksi helposti väliin, ei auta, vaikka meillä päivällä olisi teoriassa paremmin aikaa kuin normaaliyhteiskunnan työssäkäyvillä vanhemmilla. Joka kerta hävettää, kun pyydämme lapselle lupaa olla ylimääräinen päivä poissa koulusta vanhempien pitkän viikonloppumatkan takia. Meillä ei ole kotikaupungissamme verkostoja tai sukulaisia, jotka voisivat lähettää lapsen kouluun ja olla iltapäivällä kotona tiukassa tilanteessa.

Vapaata freelancerin päivärytmiä ei ole, sillä lapsen koulu alkaa joka päivä kahdeksalta. Toisaalta pikkukoululainen ei joudu viettämään iltapäiviään yksin, koska yleensä aina vähintään toinen vanhemmista on kotona, toisaalta työpäivä helposti katkeaa, kun lapsi tulee koulusta kotiin.

Taannoin hain alennusta lapsen päivähoitomaksuihin, kun perheen tulot putosivat toisenkin vanhemmat jäätyä freelanceriksi. Kokosin apurahapäätökset, niukat palkkanauhat ja muut tositteet kuoreen ja postitin suunnittelijalle. Päätöksen saamiseen kesti melkein vuosi, tosin onneksi laskua ei pätkähtänyt tuolta ajalta yhtäkkiä maksettavaksi. Työvoimaviranomaisten kanssa en ole edes yrittänyt asioida sitten vuoden 1999.

Markkinointi

Oman lohkonsa ajasta haukkaa markkinointi. Tämä on se asia, jota yritän koko ajan juosta kiinni, mutta joka koko ajan karkaa. Markkinoinnin ja myynnin alkeellisuus on usein meikäläisten kulttuurialan osaajien ongelma. Kirjailijat kyllä kiltisti perustavat some-tilejä ja osallistuvat tapahtumiin, mutta ajattelutapa useinkin on, että se nyt menee siinä sivussa. Mutta jos kirjailijan pitäisi elättää itsensä käytännössä yrittäjänä, ei voi olettaa, että markkinointi siinä sivussa vain "hoituu".

Tätä asiaa ei voi korostaa liiaksi. Varsinkin jos on uusi alalla, ei ole niin kuuluisa kirjailija että naistenlehdistä varsinaisesti soiteltaisiin, eivätkä toimivat verkostot esimerkiksi keikkojen saamiseksi ole vielä syntyneet, vapaa kirjoittaja joutuu markkinoimaan itseään. Markkinointia ei voi tehdä kaiken muun ”päälle”, vaan sille on osoitettava oma aikansa ja paikkansa. Kyllä, tämä tarkoittaa, että jotakin muuta jää tekemättä.

Osuukumman mainosvideon kuvauksissa. Kuva: Hannu Peltonen

Olen oppinut hyväksymään sen, että markkinointiin käytetty aika on pois kirjoittamisesta: jalkatyö kirjakaupoissa (kirjailijavieraille ei yleensä makseta), seminaareihin ja ilmaistapahtumiin osallistuminen, yhteydenpito esimerkiksi eri koulutusten järjestäjiin, juttujen kaupitteleminen julkaisuihin, nettisivujen näpertäminen tms. vievät tuhottomasti aikaa. Viime kädessä hakemusten tekeminen on myös markkinointia jollekin, apurahan myöntäjille.

Mutta leipää ei tule pöytään vasta siitä, että on kirjoittanut hienoja kirjoja tai on todella hyvä asiantuntija, vaan jonkun pitää ensin tulla tietoiseksi kahdesta edellä mainitusta seikasta. Freelancerina työskentely ei tarkoita sitä, että saa tehdä mitä haluaa, vaan siinä joutuu tekemään uhrauksia myös tylsempien asioiden eteen. Viikottainen joogatunti tai keramiikkakerho jää väliin, tai HBO:n sarjan uusi jakso. Se on valitettavaa.

Minäkään en osaa tai muista tai tajua kertoa tekemisistäni aina edes silloin, kun siitä olisi välitöntä hyötyä. Mutta markkinointiin voi yrittää kehittää myös positiivisen asenteen. Ajatella, että olkoonkin, että Suomessa on perinteisesti ollut paheksuttavaa nostaa omaa häntäänsä. Ollaan me ylpeitä tekemisistämme ja kerrotaan, missä mennään. Mallia tarjoavat vaikkapa amerikkalaiset kollegat.

Jos ei alkuvaiheessa ei pysty panostamaan verkostojen luomiseen, voi olla hyvä ratkaisu kokeilla ensin siipiään päivätyön ohella. Myös työttömyyspäivärahan lisäksi saa nykyään tienata sen 300 euroa kuussa ennen kuin se vaikuttaa tukiin. Tämä voi riittää siihen, että saa freelancer-hankkeensa vauhtiin, ainakin vähäksi aikaa. Keljuin tilanne on niillä, joita karenssi uhkaa, he joutuvat seulan tiukimman soveltamisen mukaan periaatteessa kirjoittamaan salaa.

Lopuksi:

Tavattoman onnellinen olen, jos satun jostain saamaan apurahaa. Apuraha merkitsee minulle mahdollisuutta keskittyä edes lyhyiksi jaksoiksi kirjoittamaan ilman tätä kaikkea muuta. Apurahat ovat monille kirjailijoille myös työn ensisijainen edellytys.

Tässäpä tämä ensimmäinen osa. Seuraavaksi kirjoitan osuustoiminnasta.

Wednesday, May 10, 2017

Syyskuun jumalat ilmestyy elokuussa 2017

Tämä päivitys on viivästynyt, koska olen lukenut ohjattavieni tekstejä eri koulutusohjelmista. Mutta nyt oikein kuvien kanssa: kolmas romaanini Syyskuun jumalat ilmestyy kuin ilmestyykin elokuussa Into-kustantamolta. Syksyn katalogia voi selata täällä, paljon muutakin kiinnostavaa kaunoa ja tietokirjallisuutta on tulossa.

Kansikuva, ei lopullinen

Kävin Helsingissä allekirjoittamassa kustannussopimuksen jo viime kuussa, mutta en ole kauheasti huudellut kirjan prosessista täällä tai muuallakaan. Vielä on nimittäin yksi hiomiskierros, joskin aika nopea. Kässäri palautunee minulle ensi viikolla kustannustoimittajalta

Tämä on se vaikea kolmas kirja, jota olen kirjoittanut kohta viisi vuotta ja jonka kirjoittaminen oli välillä yhtä vittua ja perkelettä. Mutta pikku hiljaa alan uskoa sen valmistumiseen. Inton hienossa katalogitekstissä sanotaan näin:

Amerikkalainen Paul Herzog muuttaa Budapestiin yliopiston opettajapestin vuoksi. Pikkuhiljaa Paulille valkenee, että kaupungissa on jotain hämärää: kadun nimet vaihtuvat yön aikana, kotitalon kerroksien määrä vaihtelee päivästä toiseen. Tuttu raitiovaunureitti päättyy seinään.

Paul tutustuu yläkerran naapuriin, kansannousun kokeneeseen Ishmael Gáboriin, joka vie Paulin kaupungin ulkopuolelle Tonavan saarelle kokoontuvan Syyskuun jumalat -nimisen ryhmän iltamiin. Syyskuun jumalien kautta Paul tutustuu kaupunkiin, jossa unohdetut historiat jäävät elämään uusien rinnalla. Kun Paulille tuttu todellisuus murenee, jää jäljelle kysymys, kuinka toimia oikein.

Syyskuun jumalat on romaani sivustakatsojista, taustallaan suuntansa kadottanut nyky-Unkari. Romaani pohtii muistin ja identiteetin kysymyksiä maailmassa, jossa historia kirjoitetaan joka päivä uudelleen.

Sellaista. Voin kertoa, että kirjan henkilöitä ovat Paulin lisäksi muun muassa 1800-luvulla elänyt kurtisaani Marie Duplessis sekä salaperäinen Stella-rouva, joka asuttaa huvilaa vihreällä Tonavan saarella. Romaanissa esiintyvä historian kieputtaminen on saanut alkunsa poliittisen historian opinnoistani sekä tietysti matkoista Unkariin yli kymmenen vuoden ajalta. 

Keskeisiä teemoja ovat Keski-Euroopan nationalismin nousu, toisen ja kolmannen polven siirtolaiset Amerikassa, kuvataide ja arkkitehtuuri kansallisuuden kuvastajina, vaietut historiat, kommunismin perintö, rakkaus vanhaan ja säilyttäminen.

Tarkoitukseni on avata teoksen taustatyövaiheita mahdollisille kiinnostuneille, samoin julkaista katkelmia, mutta enpäs teekään sitä täällä blogissa vaan uusilla sivuillani saarahenriksson.com. Kerron sitten, kun aika tulee.

Sitä ennen blogissa on kuitenkin luvassa uusi kolmiosainen kirjoitussarja kirjoittajille nimeltä ”Pöydän toisella puolella”. Siinä kerron kokemuksistani osuuskuntamuotoisessa kustantamossa, eli kirjaimellisesti siitä, millaista on istua sillä puolen pöytää jonka vastakkaisella puolella kirjailija yleensä istuu. Mitä olen oppinut ja mitä ihmettelen yhä. Ihan pian…

Tässä vielä otos niistä kirjailijakuvista, joita otimme lievekuvaa varten. Tämä kuva ei valikoitunut katalogiin, mutta on taitavan Nauskan kuvista oma suosikkini.

Monday, April 24, 2017

Onko Facebookista hyötyä kirjailijalle?

Lyhyt vastaus: on, mutta ei niin suoraan kuin voisi kuvitella.

Kirjoittamiseen en käytä tietenkään muuta kuin tekstinkäsittelyohjelmaa. Mutta kun teksti pitäisi lähettää maailmalle ja ennen kaikkea saada sille lukijoita, internetistä on hyötyä. Puhumattakaan siitä, jos yrittää elää vapaana kirjoittajana.

Käytän Facebookia monenlaiseen ammattimaiseen toimintaan. Sinne on koottu keskusteluryhmiä esimerkiksi julkaisujen ja kustantamoiden ympärille. Tulevalle kurssille tai tapahtumalle voidaan tehdä oma sivu, samoin kirjanjulkistamisjuhlille, messuesiintymisille tai muille kekkereille, joihin ihmiset voivat ilmoittautua. On ammatillisten kokemusten vaihtamiselle omistettuja suljettuja ryhmiä ja tietenkin eri kirjojen ja projektien mainossivuja.

Mainostaminen

Kirjallisuudessa perinteinen media – painetut kirjat, sanomalehtiarvostelut ja -mainokset – ovat yhä arvossaan. Jos näihin ei (kustantajalla) ole varaa, kirjailijaa patistetaan usein mainostamaan teoksiaan sosiaalisessa mediassa.

Paljon on kirjoitettu siitä, onko omien projektien mainostamisesta somessa hyötyä muuten kuin että voi kaveripiirille näyttää, että tämmöistäkin on menossa. Jos Facebookissa on oma sivu (minulla Margaret Pennyn muistikirja), se voi näkyä laajemman yleisön uutisvirrassa kavereiden tykkäysten myötä, tai olla näkymättä. Pulittamalla kolmesta eurosta ylöspäin Facebookille peittävyyttä saa lisättyä.

Kirjojen mainostamisessa pätee ehkä vähän sama sosiaalisen median harha kuin muussakin toiminnassa. ”Kaikki” tuntuvat mainostavan teoksiaan (tai muita tekemisiään, tai ihan vain itseään) Facebookissa, ja että minunkin pitäisi. Joskus parempi keino olisi yrittää löytää jokin ihan oma juttu eikä vain tehdä niin kuin kaikki muutkin. Kirjailijan ei ole pakko ”olla” Facebookissa. Moni ei ole.

Edelleen, jos lukija kiinnostuu kirjailijan teoksista, hän löytää ne helpoimmin Googlesta. Tähän ei tarvita välttämättä mitään sosiaalisen median tiliä, vaan Google poimi tittelit kirjakauppojen sivuilta tai muualta. Tottunut sosiaalisen kirjamedian Goodreadsin käyttäjä voi etsiä lempikirjailijansa teokset suoraan sieltä, mutta todennäköisesti ne on listattu useammassa paikassa.

Kontaktit

Viime aikoina olen tullut hieman skeptisemmäksi sen suhteen, mitä suoraa hyötyä somesta on. Kollega totesi taannoin Facebookista, että sitä kautta pukkaa keikkaa. Niin minullekin, muttei sellaista, josta maksettaisiin. Kaikki työkeikat sovitaan sähköpostilla ja harvat asiakkaat ottavat sähköpostilla yhteyttä. Toinen kertoi, että toimittajat tai esimerkiksi koulutuksen tilaajat voivat ottaa häneen yhteyttä kirjailijasivun kautta.

Pitää varmasti paikkansa, että kynnys yhteydenottoon on Facebookissa matalampi – ainakin näkee varmasti, kenelle se menee, etunimi.sukunimi@gmail.com -osoitteita kun on nimikaimoilla ja ties kenellä tosi samanlaisia. Itse kuitenkin lähetän esimerkiksi haastateltaville sähköpostia. Facebookiin turvaudun vasta, kun mitään muuta yhteystietoa ei löydy.

Some-kontaktin luominen Facebookissa tai ”ammattilaisten somessa” LinkedInissä voi olla kulttuuri- tai sukupolvikysymys, mutta yleensä julkisella ammatinharjoittajalla on joka tapauksessa sähköpostiosoite ja verkkosivu tai blogi, jonka kautta voi ottaa yhteyttä.

Sama pätee käyntikortteihin. Kaikissa piireissä ei vain ole tapana lisätä uutta kontaktia suoraan Facebook-kaveriksi, eikä kaikilla ole edes älypuhelinta tai muuta laitetta, johon lisätä uusi yhteystieto esimerkiksi suoraan messuilla. Käyntikortin ojentaminen tai vastaanottaminen on edelleen helpompaa.

Tuki ja aikasyöppö

Kaikessa taloudellisessa toiminnassa kannattaa ottaa huomioon vaihtoehtoiskustannukset. Facebook nielee jonkin verran aikaa. En koskaan saa takaisin niitä elämäni minuutteja ja tunteja jotka olen käyttänyt vääntämällä jostakin ilmiöstä tai käsitteestä jossakin ryhmässä tai kaverin seinällä. Kirjoittajalle aika on arvokasta.

Vähäisen käyttökokemukseni perusteella Twitterissä on Facebookia parempi panos-tuotos-suhde. Facebookissa ihmiset eivät tahdo klikkailla linkkejä auki, Twitterissä he tekevät sen jostain syystä useammin. Lisäksi Twitter ei tuntuisi olevan samanlainen aikasyöppö kuin Facebook.

Kirjailija voi saada sosiaalisessa mediassa arvokasta vertaistukea kollegoilta. Kirjoittaminen on yksinäistä työtä. Keksin myös haittapuolen siitä, miten julkaisu-uutisten ja muiden tapahtumien seuraaminen voi tuntua luomistyönsä keskellä tarpovasta kirjoittaja-parasta turhauttavalta: sosiaalisessa mediassa näyttää helposti siltä, että kaikilla muilla on meneillään kaikenlaista. Vaikka ihan samanlaista kannettavan naputtelua kalsariasussa se on suurimmalle osalle kuitenkin.

Lopuksi: Ammattimaisen kirjailijuuden ytimessä ei ole Facebook-sivujen perustaminen tai promokuvien ottaminen vaan kirjoittaminen. Se, että idean saadessaan päättää, onko se toteuttamisen arvoinen vai ei. Ja jos se on, niin seuraa sitä sen loogiseen päätepisteeseen saakka.

Vinkkejä kirjan markkinoimiseksi ilman sosiaalista mediaa: https://buildbookbuzz.com/promote-a-book-without-using-social-media/

Sunday, February 19, 2017

Millenniaalit emoticon-maailmassa

Mainitsin viime kirjoituksessani y-sukupolven ja sille kuuluvan tunteen oikeutuksesta. Samastun vahvasti kuvauksiin y-sukupolvesta, jolle on pienestä pitäen opetettu, että nämä ovat erityislaatuisia. Tämä ennenkin linkkaamani Huffington Postin artikkeli summaa tähänastisen elämänkokemukseni kutakuinkin täydellisesti.

Mikä näyttää hyvältä paperilla ei kuitenkaan välttämättä kestä tarkastelua todellisuutta vasten. On nimittäin niin, että todellisuudessa olen "millenniaaliksi" (määritelmästä riippuen 1977/1983–1995 -syntyneet) vähän liian vanha, ensisijaisesti sen vuoksi, että ehdin työllistyä omalle alalleni ennen vuoden 2008 talouskriisiä. Mutta jos ei muuta, niin Johannes Ekholmin teos Rakkaus niinku todistaa sen.

Suomessa yhdeksänkymmentäluvun alun lamaa on sanottu y-sukupolven määrittäväksi kokemukseksi. Ehdin kuitenkin, seitsemänkymmentäluvun puolella syntyneiden toverieni tavoin, nauttia lapsuuteni ajan hyvinvointivaltion hedelmistä koulukuraattoreihin ja koulun hammashoitolaan. Niukin naukin ehdin työskennellä toimituksessa ennen kuin mediataloja alettiin saneerata entistä raskaammalla kädellä. Työllistyin pätkissä, mutta toimituskulttuuri oli vielä irtisanomisia edeltävältä ajalta.

Minun sukupolvelleni, jos sellaista on, vuoden 2008 talouskriisi oli olennaisempi kuin edellinen lama. Ehdin sisäistää vain y-sukupolven itseriittoisuuden, en sitä epävarmuutta. En elänyt pitkitettyä nuoruutta. Hyvä, kun elin nuoruutta ollenkaan. Minulla ei ole älypuhelinta tai kulutusluottoa, nuoruuteni toiveammatti oli tulkki enkä ole koskaan käyttänyt Whatsappia tai Instagrammia. En kadu yhtäkään tekemääni valintaa.

Tuntuu, että olen saanut kaiken, kun ihan vähän matkaa perässä tulleille ei jäänyt juuri mitään.

Ainakaan paljon ei ole jäänyt työmarkkinoista jäljelle Rakkaus niinku- romaanin päähenkilöille. Kolmekymppinen toimittaja Joona on saanut potkut paljastettuaan työnantajansa rasistiset asenteet lukijoille. Hänellä ei ole luottotietoja, hän asuu isänsä luona ja viettää päivät katsomalla tosi-tv:tä tai juttelemalla chatissa tai baareissa kavereiden kanssa. Joonan isä ei ole sen onnistuneempi tapaus. Hän on eronnut Joonan äidistä ja elää reippaan savolaisnaisen rakentamassa kodissa, jossa hän kirjoittaa ”knausgårdilaista” läheisensä likoon laittavaa sukupolvieeposta.

Joona päättää laatia oman romaanin nauhoittamalla yksityisiä keskusteluaan ja julkaisemalla chattinsa sisällön copy-paste-menetelmällä. Nämä chat-keskustelut ja baarikeskustelut on "litteroitu" romaaniin mahdollisimman autenttisesti. Näin saadaan valtava määrä materiaalia, joka kuitenkin ennen pitkää alkaa puuduttaa.

Romaania on vaikea arvioida kaunokirjallisuutena, siksi hajanaiselta ja editoimattomalta vyörytykseltä se vaikuttaa. Ilmaisu on enemmän dokumentaarista kuin kaunokirjallista proosaa. Romaani on helppolukuinen ja siinä on paljon hauskoja kohtia:

”kuuntelen rihanna work work work
käyn läpi facebokkaverit ja koitan
poistaa kaikki epämääräset
lähtöluku 1005
poistan kaikki vittumaisimmat, jää 743
poistan kaikki jotka koulusta tai baareista
tuttuja joita en pysähtyis moikkaamaan
jos tapaan kadulla, tippuu 650:een…”
Romaanin naiset – chatin toisessa päässä Joonaa terapoiva kuvataiteilija SAD91RL sekä arkkitehdin kanssa naimisiin ehtinyt ex-tyttöystävä, graafinen suunnittelija Caritas (nyökkäys Mika Waltarin Suuren illusionin puoleen) – tuntuvat saaneen nuorta miestä paremmin elämän syrjästä kiinni.

Romaanin heikkoudet ja vahvuudet ovat nerokkaasti samalla myös millenniaalien heikkouksia ja vahvuuksia. Millenniaaleissa on valtavasti hyviä puolia. He ovat yksilöllisempiä ja hauskempia kuin me, jotka parikymppisinä ajattelimme vain omaa uraamme tai sitten maailman pelastamista – aktivismi kansalaisliikkeissä tai puolueissa on lopulta vain yksi muoto karrierismista. He ovat älykkäitä ja ilkeitä, ruusunpunaiset lasit on tempaistu silmiltä ajat sitten. Jopa miehet ovat parempia: he uskaltavat halata ja olla herkkiä.

Raivostuttavana piirteenä on huomion keskittyminen helsinkiläiseen (uus)mediasukupolveen. Suurin osa millenniaalienkin sukupolven työstä tehdään kuitenkin vielä taulukkopalkkojen maailmassa, ei läppärillä etelähelsinkiläisessä kahvilassa. Vähän samasta syystä en ole koskaan syttynyt sukupolveni suosituille yhteiskunnallisille bloggareille. Kirjoitukset eivät tunnu olevan minua varten.

HS (jonka luen paperiversiona, kiitos vain) kertoi tänään, että Kiinassa on 415 miljoonaa nälkäistä, koko suvun sparraamaa ja aiempia sukupolvia koulutetumpaa 16-35-vuotiasta millenniaalia. Sillä aikaa kun meille on kerrottu, että voimme opiskella vaikka performanssitutkimusta jos se tekee meidät onnelliseksi, kiinalaiset nuoret tuntevat perheen ja suvun paineet niskassaan.

Heihin verrattuna Johannes Ekholmin romaanin Rakkaus niinku -henkilöt tuntuvat elinkelvottomilta. Amerikka hiipuu, Trump on sen kuolinkorinaa. Eurooppa on pian uusi Antiikki.

En voi sanoa syttyneeni Johannes Ekholmin kirjasta, mutta olen iloinen, että luin sen. Nyt ymmärrän vähän paremmin, miksi y-sukupolvi on toisaalta niin keskittymiskyvytöntä ja pinnallista ja toisaalta itselleen niin säälimättömän ja kohtuuttoman ankaraa.

Johannes Ekholm: Rakkaus niinku (Otava 2016)

Thursday, February 16, 2017

3+1 ajatusta kirjoittamisesta: Pettymys (#bonusajatus)

On vain kahdenlaisia kirjailijoita: niitä, jotka ovat pettyneet ja lopettaneet, ja niitä, jotka ovat pettyneet ja jatkaneet kirjoittamista. Ei ole olemassa yhtäkään kirjailijaa, joka ei olisi joutunut kokemaan karvasta pettymystä uransa aikana.


Postauksen kuvituksena on kooste hylsykirjeistä, joita olen aikoinaan saanut eri kustantamoilta. Kuvatulkkaus: ”Käsikirjoitus. Olemme nyt tutustuneet tarjoamaanne käsikirjoitukseen. Ikävä kyllä on todettava, ettemme voi tarjoutua sitä julkaisemaan. Hyvä Saara Henriksson, kiitos käsikirjoituksesta, jota olet ystävällisesti… oheisen lausunnon ja arvioitsijan kanssa… valitettavasti… ystävällisin terveisin. Arvoisa Saara Henriksson, pahoittelemme, että olette joutuneet odottamaan… Ikävä kyllä se ei sovellut kustannusohjelmaamme. Hei, kiitos osallistumisestasi… Jne. jne.”

Pettymysten sietokyky on osin perinnöllinen ominaisuus, jokainen kestää henkistä turpaanottoa vähän omien rajojensa mukaan. Millä tahansa taiteellisella alalla iskunsietokyky voi kuitenkin olla olennaisempi asia kuin jopa lahjakkuus. Se on kykyä unohtaa, kerätä palaset ja jatkaa.

Mieli myös suojelee pettymyksiltä monella tavalla. Eräs yleinen muoto tästä on ”valmiiksi pilalla kaikki.” Lainaan säettä tästä PMMP:n laulusta. Kun kaikki on kerran jo valmiiksi pilalla, ei kannata edes yrittää. Päätoimittajalla on poliittisesti erilaiset näkemykset kuin minulla – valmiiksi pilalla kaikki. Kustantajat eivät kuitenkaan vastaa – valmiiksi pilalla kaikki. Suomalainen yleisö ei ymmärrä – valmiiksi pilalla kaikki.

”Oikeutus” on vahingollinen ajatus, joka Y-sukupolven kasvatille, pienestä saakka omaan erityisyyteensä uskomaan oppineelle kirjoittajalle on ehkä väistämättä iskostunut mieleen. Kollegallani on aivan loistava sanonta: the world isn’t obliged to care. Kannattaa ajatella niin, ettei milloinkaan pidä luovuttaa vastuuta oman taiteellisen työn etenemisestä kenellekään muulle: kustannustoimittajalle, opettajalle, mentorille. Omasta kehityksestään on vastuussa kirjoittaja itse, ei kustantaja, jolta hän odottaa sähköpostia kolmatta kuukautta.

Internetin ansiosta kirjoittajalla on nykyään paljon mahdollisuuksia myös itsenäiseen julkaisemiseen. Indie-julkaiseminen voi tuntua houkuttelevalta kustantamorumban välttämiseksi. Joissakin tapauksissa tarinan yleisö on jo valmiina ja mikäs sen mukavampaa. Monille kirjoittajille pettymys on kuitenkin luvassa vain toisessa muodossa, eli itsenäisesti julkaistu teos tuntemattomalta kirjailijalta ei löydä lukijoita.

Jokainen tajuaa, että huiput (ja muutkin) ovat joutuneet tekemään kovasti töitä, oikoteitä ei ole. Silti jokainen julkaissut kirjailija kuulee jossain vaiheessa huokauksen, että hyvähän sinun on puhua, kun olet julkaissut/sinulla on apuraha/sinulla on suhteet kustantamoon/olet julkkis. Missään tapauksessa ei kannata pitää itseään oikeutettuna julkisuuteen, kehuihin tai ilmaiskyyteihin, vaikka muut näyttävät niitä saavan (uutisväläys: eivät saa).

Pettymyksen jälkeen mieli lääkitsee egoa syyttämällä muita. Muiden vika. Kustannuspäällikön huonon kirjallisen maun vika (minun bravuurini, saa käyttää). Lausuntopalvelun palautteen antajan, joka ei ottanut mallia varhaisesta vuorovaikutuksesta (maksavan asiakkaan asenne, ymmärrettävä, joskaan ei varsinaisesti hyödyllinen). Jos ei muuta niin kirjoittaja voi syyttää olosuhteita. Kirjailija Juha-Pekka Koskinen on sanonut suunnilleen näin, että kirjailijan etuoikeus on syyttää kirjan huonosta menekistä kaikkia muita tekijöitä paitsi kirjoittajaa itseään. Tässä on myös jotakin hyvin lohdullista.

Ymmärtämättömien ihmisten ja armottomien markkinoiden manaaminen tekee hyvää sielulle. Kannustan siis tuntemaan näitä tunteita ja ärhentelemään hetken aikaa joko itsekseen tai kavereille (päätoimittajalle ärhenteleminen sen sijaan voi torpata avustajasuhteen lopullisesti). Lopulta kukaan ei ole pyytänyt meiltä näitä kirjoja, kukaan tuolla ei ole houkutellut tai maanitellut meitä kirjailijan uralle eikä heitä voi siksi syyttää.

On hyvin vaikeaa tehdä taiteellista työtä ja teeskennellä samalla, ettei muka kaipaisi aplodeja. Selviytyäkseen pettymyksistä kirjailijan kannattaa kuitenkin opetella kiittämään itseään eikä hakea kiitosta muilta. Vinkki: taiteilijajärjestöt kampanjoivat jatkuvasti sen puolesta, että kuvittajat, kirjailijat ym. saisivat työnsä palkaksi käteistä, eivät mainetta ja kunniaa. Sovella tätä ajatusta: niin kauan kuin teet taidetta omaan laskuusi, teet sitä itsellesi. Kissa (muiden) kiitoksella elää. Muilta voi pyytää sitten rahaa.

Tähän päättyy kirjoitussarja ”3+1 ajatusta kirjoittamisesta”. Blogin lukijoiden ajatuksia otetaan mielellään vastaan kommenttilaatikossa.

3+1 ajatusta kirjoittamisesta: Vastuu (#3)

Tämän päivityksen voisi tiivistää sanomalla, että kirjoittajalla on vastuu omasta kehittymisestään. Se on kuitenkin ohjeena ankea eikä sitä paitsi edes toimi. Vastuun kanssa nimittäin käsi kädessä kulkee motivaatio, ja se onkin kinkkisempi juttu kuin vain päätösasia.

Joten lähden liikkeelle vähän kauempaa.

Nythän on niin, että ihminen ei välttämättä pyri eteenpäin sillä alueella, jolla hän on luontaisesti lahjakas, vaan sillä, jolla hän valitsee pyrkiä. Valintaan vaikuttaa useampi tekijä. Esimerkiksi minä olen varsinaisesti lahjakas ainoastaan musiikissa. Siis jos lahjakkuutena pidetään taipumuksia tai synnynnäisiä ominaisuuksia. Musiikki oli ainoa aine, joka minulla oli koulutodistuksissa kymppi alaluokilta lukioon. En kuitenkaan työskentele musiikin alalla enkä edes aina harrasta sitä aktiivisesti. Musiikki kulkee kuitenkin elämässäni mukana. Tästä lisää jäljempänä.

Musiikki on tyypillisesti ala, jonka opiskelu aloitetaan jo lapsena. Lapsi valitsee satunnaisesti (tai vanhemmat valitsevat hänelle) soittimen, esimerkiksi pianon, viulun tai kitaran, ja sen soittamista sitten harjoitellaan. Lapsen kehitys riippuu harjoittelusta. Nyt kun ajatellaan sanaa ”vastuu”, niin on sanomattakin selvää, kenellä on vastuu lapsen harjoittelusta. No vanhemmilla. Vanhemmilla on vastuu myös siitä, että lapsi saa ikä- ja kehitystasolle sopivaa ohjausta.

Lapsi ei harjoittele ilman motivaatiota. Tämän tietää joka ikinen vanhempi. Lapsen voi kehumalla lahjoa tai vanhemman auktoriteetilla pakottaa soittamaan, mutta siitä ei ole lopulta hyötyä. Edes ”tiikeriäiti” Amy Chua ei viime kädessä saanut nuorempaa tytärtään soittamaan viulua tällä metodilla, vaikka vanhemmasta tyttärestään pianistin saikin. Lasta motivoidaan leikin varjolla ja oikealla pedagogialla: lapsi itse ilahtuu omasta oppimisestaan ja taitojensa kehityksestä ja jaksaa jatkaa.

Sitten kirjoittajiin. Aikuinen ihminen kirjoittaa, aikuisen tietoisuudella pyrkii kehittymään kirjoittajana ja saavuttamaan kenties itselleen asettamiaan tavoitteita. Into on piukassa ja hyvin menee. Joillakin kaikki menee putkeen niin, että alkuinnostuksessa saa kirjoitettua oman ensimmäisen teoksen ja se pääsee myös julki. Useimmilla tämä kestää vähän kauemmin. Niin tai näin, jossain vaiheessa tulee väistämättä stoppi.

Pysähdys. Kyllästyminen. Palautteen mukaan ”vielä tässä on työtä”, vaikka työtä on tehty jo parhaassa tapauksessa vuosia. Kirjoittaja kompastuu julkaisukynnykseen kerta toisensa jälkeen tai muuten hakkaa päätään seinään. Pettymyksistä kirjoitan lisää ensi kerralla.

Motivaatio-ongelmia syntyy väistämättä ja juuri pidempään harrastaneille, lahjakkaille ja taitaville kirjoittajille. Eniten niiden kanssa kamppailevat yhden tai kaksi teosta julkaisseet kirjailijat. Harrastajan tapauksessa tämä on se vaikea kohta, jolloin ohjaajana näen, että jokin sammuu kirjoittajan katseessa. Toivo, odotukset. Tässä kohdassa eivät auta enää kirjoittajaohjaajan kikkakolmoset, koska kaikki vinkit on kokeiltu jo, käsikirjoitus kirjoitettu useampaan kertaan ja useita kustantajia lähestytty.

Nyt palaan nuoreen musiikinopiskelijaamme. Miten päästä jälleen siihen tilaan, jossa flow virtaa ja kehittyminen itsessään palkitsee? Kannattaa ajatella, että kirjoittajaminänne on leikkivä lapsi, ja itse olette aikuinen, joka kantaa vastuun ja ohjaa.

Näin se onnistuu: jokaisella luovan alan ammattilaisella pitäisi olla

1) alue, jolla hän pääsee loistamaan
2) alue, jolla hän voi kehittyä ja
3) alue, jolla lyödä läskiksi.

Mikään luovuus ei juokse pelkästä ruoskasta, eikä porkkanoilla tai herkuilla lahjominenkaan riitä pitkällä matkalla maaliin saakka. Vaihtelu ei vain virkistä vaan on välttämätöntä, sillä vain muuttamalla välillä suuntaa tai kokeilemalla jotain muuta kerta kaikkiaan saamme onnistumisen kokemuksia, jotka pystyvät viemään meidät ”päätyön” pitkän kuivan kauden yli.

Jatka kirjoittamista niin kuin tähänkin asti, tai pidä tauko, mutta älä luovuta. Hae vauhtia sivuraiteelta.

Kollega vietti yli puoli vuotta kirjoittamatta proosaa. Hetken mielijohteesta hän alkoi kirjoittaa ja julkaista runoja netissä, ilman tavoitteita tai pakkoa. Proosahanat aukesivat ja hän kirjoittaa nyt täyttä häkää aiemmin suunnittelemaansa teosta. Toinen kollega, prosaisti ja tietokirjailija, on vapaa-ajallaan galaksin valtias ja suunnittelee lautapelejä.

Monet julkaisevat kirjailijat myös maalaavat, piirtävät, harjoittavat kalligrafiaa, rakentavat miniatyyrihuonekaluja nukkekoteihin, harrastavat thai-nyrkkeilyä tai mitä ikinä tähän laajaan maailmaan mahtuukaan.

Omaa kutsumustaan voi olla vaikeaa tai mahdotonta lyödä läskiksi. Silti tunne vapaudesta ja leikistä pitäisi saada jostain. Se pitää hakea muualta. Minä laulan ainoastaan huvikseni ja kavereiden kiusaksi ryyppyjuhlissa. Balettitunneilla käyn, koska luokan huonoimpana pystyn sparraamaan muita vasten. Jos harjoittaisin tätä ainoastaan kirjoittamisessa, se olisi liian kuluttavaa. Kirjoitan ensin yksin niin hyvin kuin sillä hetkellä voin ja menen sitten treeneihin pysyäkseni juuri ja juuri muiden perässä. Minulla täytyy olla jokin alue, jolla olen ”hyvä” tarvitsematta kehittyä yhtään, ja jokin alue, jota rakastan, mutta jolla saan aina ponnistella.

Ei yhdeksänvuotiaalle pianistille sanota, että harjoittelet nyt sitä kolmisointua niin pääset Musiikkitaloon esiintymään 25-vuotiaana (tai sanotaan, mutta yhdeksänvuotias käsittää siitä yhtä vähän kuin siitä, mitä on olla 25-vuotias). Maali on kerta kaikkiaan liian kaukana, ilo omasta kehittymisestä on pakko saada pienemmistä voitoista. Kun olet harrastanut jotakin asiaa niin kauan, että seuraavan askelman saavuttaakseen olisi tehtävä mailin harppaus, ratkaisu on pulahtaa uimaan.

Kertoiko tämä nyt vastuusta, ehkä. Jos tiedätte muita keinoja saavuttaa kadonnut motivaatio, vinkit kommenttilaatikkoon, luen ne mielelläni.