Tuesday, April 22, 2014

Sisäoppilaitoksen populaari lumo

Tätä ette koskaan uskoneet näkevänne, mutta se on täällä: Margaret Pennyn muistikirja -blogin 300. päivitys! Blogi aloitti taipaleensa Unkarin-matkapäiväkirjana vuonna 2006 ja sen jälkeen se on kasvanut käsittelemään kirjoittamista, kirjallisuutta, kulttuuria ja ajankohtaisia yhteiskunnallisia aiheita, aina allekirjoittaneen lahjomattoman subjektiivisesta näkökulmasta. Blogissa on seurattu vuosien niin esikoisromaanin valmistumista kuin ihmisesikoisen ilmestymistä. Myös arvosteluja kirjoista ja elokuvista on kertynyt jonkin verran.

Olen päätynyt säilyttämään Margaret Pennyn muistikirjan julkisena ajatusvarastona. Mielipiteet ovat muuttuneet monta kertaa, samoin blogin tarkoitus, mutta vastoin nykypäivän brändäämisohjeita tai trendikkäitä muodonmuutosvinkkejä olen antanut blogin olla sellainen kuin se on: henkilökohtaisen ja julkisen ristisiitos, rosoinen, poukkoileva ja epäsäännöllisesti päivittyvä. Kiitos kaikille lukijoille, jotka ovat pysyneet matkassa tähän saakka.

Kolmensadan rajapyykin juhlistamiseksi julkaisen erikois-spesiaalipäivityksen, populaarikulttuurissa esiintyviä sisäoppilaitoksia käsittelevän kirjoituksen, joka sekin on kokenut esiasteensa Kosmospenaali-lehden sivuilla.

Klassinen yliopistokoulutus ja sisäoppilaitokset ovat menettäneet merkitystään todellisessa maailmassa, mutta fiktiossa ne pitävät edelleen pintansa. Tässä kirjoituksessa käsittelen todellisia ja kuviteltuja kuviteltuja sisäoppilaitoksia tv-sarjoissa Sherlock ja Doctor Who, Harry Potter -kirjasarjassa sekä viimeiseksi X-Men – First Class -elokuvassa. Kaikki sisäoppilaitostarinoiden, tunkkaisen brittiläisyyden ja seikkailujen ystävät, olkaa hyvä!

Todellisuuden sisäoppilaitokset

Sisäoppilaitos on kautta lastenkirjallisuuden historian ollut hedelmällinen tapahtumapaikka seikkailulle. Rakastin pienenä Susan Coolidgen Katy- ja Jean Websterin sisäoppilaitosromaaneja (mm. Setä Pitkäsääri sekä St.Ursula -koulun tytöt). Narnia-kirjojen lapset kävivät sisäoppilaitosta, vaikka seikkailut tapahtuivatkin koulun loma-aikoina. Kirjat muokkasivat syvästi käsitystäni yksityisestä koulutuksesta ja olisinkin pienenä halunnut sisäoppilaitokseen. Pettymys oli suuri, kun minulle kerrottiin, että aivan vastaavia ei Suomessa ole. Mutta onneksi on kirjallisuus.

Myöhemmin opin, ettei elämä sisäoppilaitoksessa ollut pelkkää keppostelua suklaarasian jakamista kuiskuttelevien toverie kesken. George Orwell kirjoittaa esseekokoelmassaan Books vs. Cigarettes sapekkaasti brittiläisestä vuosisadan alun koululaitoksesta. Hänen nuoruudessaan perheet, joilla oli varaa, laittoivat lapsensa sisäoppilaitoksiin. Näissä kouluissa kuitenkin pyrittiin säästämään kustannuksissa ja lapset hoidettiin huonosti. Nuorimmat lapset olivat kahdeksanvuotiaita, ”pysyvästi kylmissään olevia ja likaisia olentoja”, Orwell kirjoitti.

Varakkaat brittiperheet lähettävät lapsiaan sisäoppilaitoksiin edelleen. Briteissä ”public school” tarkoittaa yksityisin varoin ylläpidettyä sisäoppilaitosta. ”Yleinen koulu” on vanha termi, joka viittaa siihen, ettei koululla ole yhteyttä tiettyyn uskontokuntaan. Termi on omiaan hämmentämään amerikkalaisia, joille ”public school” tarkoittaa julkisin varoin ylläpidettyä koulua. Suomalaisittain brittien koulujärjestelmä on sekava ja oppimistulokset heikkoja. Saarivaltiossa kuitenkin uskotaan yleisesti yksityiskoulujen paremmuuteen. Jopa liberaali englantilaisintellektuelli Tom Hodginson suosittelee kasvatusta käsittelevässä teoksessaan lasten lähettämistä Etoniin.

Suomessa sisäoppilaitokset ovat olleet suhteellisen tuntematon käsite. Maamme ainoa varsinainen sisäoppilaitos, kotitalouspainotteinen Anna Tapion koulu, toimii noin kuudenkymmenen kilometrin päässä Tampereelta.

Holmesin tuntemattomat nuoruusvuodet Periodielokuvissa luokkaerojen kuvaaminen on helppoa. Sherlock Holmesilla ja tohtori Watsonilla on frakit, silinterit ja viitat. Nykypäivän kontekstissa luokkaeroa luodaan myös vaatteilla, mutta erot ovat hienovaraisempia eivätkä kaikki tunnista niitä. Miten ilmaista henkilöhahmon luokkatausta nykypäivään sijoittuvassa fiktiossa, kun silinterihatut ovat kadonneet, design-vaatteita voi väärentää tai ostaa käytettynä ja pokeriammattilaiset rikastuvat yhdessä yössä? Yksi tapa on koulutus.

BBC:n tuottamassa tv-sarjassa Sherlock viitataan päähenkilön taustaan muutaman kerran. ”Public school” on erityisesti miehistä käytetty luonnehdinta, joka tarkoittaa kallissa yksityiskoulussa koulutuksensa saanutta henkilöä. Sherlock-sarjan oheisblogissa John Watson kirjaa ensivaikutelmansa Holmesista ”he's clearly a bit public school”: salapoliisi on hyvin pukeutunut, arrogantti ja hieman snobi. Jaksossa Scandal in Belgravia Holmes puolestaan päättelee Buckinhamin palatsissa tapaamansa asiakkaan ammatin tämän koulutustaustasta, joka puolestaan paljastuu miehen näennäisen nukkavierusta mutta huolitellusta ulkonäöstä.

The Blind Banker-jaksossa pankkiiri Sebastian mainitsee murhatun kollegansa koulutustaustan (”Harrow, Cambridge”) osoittaakseen, miten kaiken olisi pitänyt olla kunnossa loistavaa uraa ajatellen. Harrow on Etonin ohella kuuluisa poikakoulu, jossa brittiläistä yläluokkaa on kasvatettu. Sebastian mainitsee, että hän ja Holmes olivat opiskelutovereita. Puhuttaessa tapahtumista yhteisessä ruokasalista tiedämme, että he ovat käyneet sisäoppilaitosta. Toisen kauden päätösjaksossa The Reichenbach Fall Moriartyn punoma verkko kiristyy Sherlockin ympärillä ja tämä saa tehtäväkseen muun muassa löytää kaksi sisäoppilaitoksesta siepattua lasta.

Miksi Sherlock Holmes ei pidä naisista? Mahdollista on, että hän ei ole tottunut toimimaan naisten kanssa. Samansukupuolisen (hienot sisäoppilaitokset Iso-Britanniassa ovat tyttö- tai poikakouluja) koulutuksen ongelman sanotaan olevan, että naiset ja miehet eivät opi toimimaan yhdessä. Jos pojat koulutetaan kahdeksasta kahdeksantoistavuotiaaksi pelkästään miehisessä ympäristössä, ei ole ihme, että he hakeutuvat ennemmin toistensa seuraan esimerkiksi politiikassa tai taloudessa. John Watson puolestaan on toisen maskuliinisen instituution, sotaväen muokkaama. Holmes on vannoutunut poikamies, joka nauttii lähinnä Watsonin seurasta.

Myös salapoliisin suhtautuminen rahaan sekä hänen pukeutumisensa kielivät varakkaasta taustasta. Sekä Holmesin että hänen arkkivihollisensa Moriartyn paidat ja puvut ovat design-laatua, Dolce&Gabbanaa ja Westwoodia. Hahmoja erotteleva tekijä on myös puhetapa. Harrowissa koulutettu näyttelijä Benedict Cumberbatch ääntää Holmesin vokaalit virheettömän yläluokkaisesti. Kontrastina toimii Watson, Martin Freemanin esittämä jokamies.

Se nuorekkaampi Doctor Who

Käsikirjoittaja Steven Moffatia on kritisoitu siitä, että Sherlock Holmesin nykypäivään sijoitettu hahmo muistuttaa niin paljon toista hänen käsikirjoittamaansa sankaria, Dr Whota. Kymmenes Tohtori on lajityypillinen eksentrinen skotti. Hän muistuttaa habitukseltaan Sherlockia pitkää päällystakkia myöten. Hänen oppiarvoon viittaava nimensä ”Tohtori” kertoo välittömästi hätääntyneille sivuhenkilöille, että homma (avaruusolentojen hyökkäys tms.) on hallussa: ”Luottakaa minuun, olen tohtori.”

Kaikkien pienten poikien on kuunneltava nyt erityisen kiltisti, muuten tulee keppiä Tohtorilta.

Dr Who -sarjan jaksoissa Human Nature ja Family of Blood kymmenes Tohtori on piiloutunut 1910-luvulle poikien sisäoppilaitokseen luonnontieteiden opettajaksi. Koulussa poikia valmennetaan paitsi akateemisiin suorituksiin, myös sodankäyntiin. Tohtori solahtaa rooliinsa hyvin, toisin kuin hänen kumppaninsa, tummaihoinen Martha. Tämä joutuu sisäkkönä ylimielisten teinipoikien vähättelyn kohteeksi. Jaksossa sivutaan myös englantilaisen sisäoppilaitoksen perinteisiin kuulunutta vanhempien poikien harjoittamaa sortoa nuorempia kohtaan.

Yläluokkaisuus Sherlock- ja Dr Who -sarjoissa on siis akateemista, snobbailevaa ja miehistä. Perinteiset arvot, kuten uskollisuus imperiumille ja kruunulle ovat kuitenkin korvautuneet kosmopoliittisilla ja boheemeilla arvoilla. Yläluokkaisuuden ilmaisusta uusilla tavoilla kielii ehkä parhaiten kymmenennen Tohtorin pukeutumis”virhe”: puvun ja pitkän päällystakin kanssa hän käyttää Conversen tennareita.

Taianomainen sisäoppilaitos

J.K.Rowlingin Harry Potter-kirjat ovat lisänneet sisäoppilaitosten suosiota heti ensimmäisen kirjan ilmestymisestä 1997. Kymmenen vuoden alamäen jälkeen brittiläisten ja englantilaisten sisäoppilaitosten oppilasmäärät kasvoivat, kun lapset pyysivät päästä samanlaiseen kouluun kuin Harry Potter. Samalla kasvoi niiden oppilaiden osuus, joiden omat vanhemmat eivät olleet käyneet sisäoppilaitosta.

Tylypahka ei ole oikeastaan yksityiskoulu, vaikka oppilaat asuvatkin siellä kuin sisäoppilaitoksessa. Joidenkin mielestä Tylypahka on oikeastaan valtion yhtenäiskoulu. Oppilaiden sisäänotto ei perustu heidän varallisuuteensa eikä pääsykoetta ole. Tylypahka on myös yhteiskoulu, kun yksityiset sisäoppilaitokset ovat yleensä poika- tai tyttökouluja. Tylypahka on koko velhoyhteisön käytössä. Harryn kasvattiveli Dudley Dursley puolestaan opiskelee Jalostamossa, maksullisessa yksityiskoulussa, jota myös hänen isänsä on käynyt.

Harry Potterin maagista maailmaa on tulkittu brittiläisen luokkakeskustelun läpi yllin kyllin. Oppilaat ovat valikoituneet taikavoimien perusteella, ulkopuolelle jäävät "tavikset" eli jästit. Kotitontut ovat taikavoimainen mutta ruumiillisissa töissä työskentelevä alaluokka. Harry Potterin tupien pohjalta on tehty jopa seuraava luokkajako: Puuskupuh = työläiset, Rohkelikko = alempi keskiluokka, Korpinkynsi = ylempi keskiluokka, Luihuinen = aatelisto. Tosin tuvat voi rinnastaa moneen muuhunkin järjestelmään, kuten Intian kastijärjestelmään tai Platonin valtion sosiaaliluokkiin.

Luokkaa käsitellään kirjoissa peribrittiläiseen tapaan, korostamalla sitä kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa. Tarinoissa on läsnä snobismia ja köyhyyttä. Kaikki oppilaat eivät ole sosiaalisesti tasa-arvoisia, kuten eivät heidän vanhempansakaan. Potterin päävastustajan Draco Malfoyn isän sanoin: "Saat pian huomata, että toiset velhosuvut ovat parempia kuin toiset, Potter." Kulttuurintutkija Andrew Blaken mukaan tarinan pahisten nimet Voldemort ja Malfoy juontavat normannien maihinnoususta, jolloin englantilaiset saivat niskoilleen ranskalaisen aristokratian.

Lajitteluhattu ei kuitenkaan tee valintaansa yksinkertaisen luokkajaon mukaan. Jokaisessa tuvassa on hyviä ja huonoja oppilaita, rikkaita ja köyhiä, hylkiöitä ja suosittuja.

Pikanttia brittiläisyyttä

Tänä keväänä jatkuva X-Men reboot-elokuvien sarja on ottanut reilusti vapauksia alkuperäiseen Marvelin supersankarisarjakuvaan nähden ja tehnyt useita muutoksia sankarimutanttiemme maailmaan. Yksi näistä muutoksista on mutanttien koulun Charles Xavierin tausta. Kuvittelen, miten sarjan tuottajat ovat lyöneet viisaat päänsä yhteen ja keksineet: hei, tehdäänpä Xavierista britti.

Olkoonkin, että Matthew Vaughnin ohjaaman elokuvan alussa kuvattu kartano esitellään nimellä ”Westchester, New York”. Tämä on Ryhmä X:n maailman kuvitteellinen kartano, jossa sijaitsevat Xavierin perustama sisäoppilaitos ja mutanttien tukikohta. Todellisuudessa kartano on tietenkin Englefield House Berkshiressa ja koko elokuva on filmattu suureksi osaksi Britannian maaperällä. Vaikutelma viimeistellään palkkaamalla nuoren Charlesin esittäjäksi valloittava skotti, James McAvoy.

Midsomerin murhat, Hercole Poirot... ja Chesterfieldin kartano New Yorkin osavaltiossa. Kunnianarvoisasta Englefieldin kartanosta on moneksi.

Charles on vilpittömän yläluokkainen hahmo, jonka lapsuutta varjostavat kuitenkin vanhempien poissaolo ja välinpitämättömyys. Telepaatin kyvyillä varustetusta Charlesista kasvaa loogisesti(?) miellyttävä ja empaatinen nuorimies. Hän päätyy väittelemään tohtoriksi Oxfordin yliopistosta, koska perinteikäs humanistiyliopistohan on loogisempi paikka opiskella perinnöllisyystiedettä kuin vaikkapa MIT tai Cambridge Yhdysvalloissa, josta Charlesin piti olla kotoisin alunperinkin. Mutta Oxfordissa nyt vain on pikantteja vanhoja kirkkoja, luostarimaisia rakennuksia, tunnelmallisia kuvia ja muuta, joka sopii Charlesin hahmoon. Vastakkainasettelu Charlesin ja keskitysleiriltä selvinneen Magneto-Erikin välillä on voimakas, samoin Charlesin ja adoptoidun Ravenin välillä. Jälkimmäinen saa tyytyä tarjoilemaan, kun Xavier opiskelee Oxfordissa.

Onko tässä mitään järkeä? Ehkä ei, mutta toisaalta, elokuva kertoo superkyvyillä varustetuista mutantti-ihmisistä. Joka tapauksessa odotan, että toukokuussa ensi-iltansa saava X-Men: Days of the Future Past -elokuvassa Charles Xavier on saanut Westchester/Englefieldinsä toimintaan ja saamme nauttia sisäoppilaitosympyröissä tapahtuvista teinimutanttidraamoista... tai sitten emme. Ennakkomarkkinoinnissa on luvattu, että elokuva keskittyy enemmän sarjan aikuisiin henkilöhahmoihin.

Jäämme odottamaan.

Tähän päättyy erikoispäivitys! Kommenttilaatikossa saa mielellään jakaa kokemuksia sisäoppilaitostarinoista, niin kirjoista kuin elokuvistakin.

Friday, April 18, 2014

Kasarin parhaat: Scifi ja fantasia musiikkivideoissa, osa 2

Hyvää pitkäperjantaita! Täältä pesee kirjoituksen toinen osa, kuten luvattu.

David Bowie MTV-aikakauden ikonina

Avaruusolentoja ja seksikkäitä vampyyreja

On ongelmallista nostaa esiin vain yhtä vuosikymmentä artistilta, jolla on niin pitkä ura ja laaja tuotanto kuin David Bowiella. Scifiartistina David Bowie on parhaiten tunnettu 1970-luvun tieteiseepoksistaan Ziggy Stardust ja Diamond Dogs. Sanoittajana Bowie otti vaikutteita mm. William Burroughsilta, Robert Heinleinilta ja George Orwellilta. Hänen kappaleidensa maailmaa on myös verrattu Michael Moorcockin ja Philip K. Dickin tieteiskuvitelmiin.

Bowien ura scifi-elokuvissa oli alkanut jo 1970-luvun puolella, kun Mies toisesta maailmasta sai ensi-iltansa vuonna 1976. Kapeakasvoinen laulaja sopi hyvin kotiplaneettansa tuhoa pakenevan alienin rooliin. Elokuva voitti mm. Hugo-palkinnon seuraavana vuonna. Kahdeksankymmentäluvulla Bowien elokuvauran nousut ja laskut vuorottelivat hänen muusikonuransa nousujen ja laskujen kanssa.

Seitsemänkymmentäluvulla ahkerasti levyttänyt Bowie julkaisi kahdeksankymmenluvun aikana vain neljä studioalbumia. Bowie oli kuitenkin yksi tärkeimmistä 1980-luvun musiikkivideoaikakauden artisteista. Scifi- ja fantasiateemat ovat Bowien sanoitusten ja musiikkivideoiden valtavirtaa myös 1980-luvulla. Ashes to Ashes -kappaleen (albumilta Scary Monsters, 1980) technicolorvideolla laulaja vuoroin heiluu vieraalla planeetalla jonkinlaisessa Kermit-sammakon klowninpuvussa, vuoroin hapuilee pehmustetun sellin seiniä. Kappaleessa esiintyy jo Bowien ehkä kuuluisimmassa kappaleessa Space Oddityssa tutuksi tullut majuri Tom, tuo poloinen astronautti, joka on tuomittu kiertämään maailmankaikkeutta avaruusaluksellaan.

Saako ajatus seksikkäistä vampyyreista Houkutus-genreen kyllästyneen nykykatsojan jo irvistämään? Syytä ei ole, sillä Verenjano (Hunger, ohj. Tony Scott, 1983) on oikeasti tyylikäs elokuva, jossa kolmesataavuotias vampyyri David Blaylock tulee luojansa (Catherine Deneuve) hylkäämäksi. Hän kertoo tarinansa lääkärille (Susan Sarandon), joka tulee vedetyksi mukaan vuosisatoja kestäneeseen valtapeliin. Mukana Bowien hienosti toteutettu vanhenemiskohtaus sekä Deneuven ja Sarandonin välinen lesboseksikohtaus!

Kappaleen "Loving the Alien" (albumilta Tonight, 1884) video ei ole varsinaisesti scifistinen, mutta surrealistinen se on. Vakavasti aliarvostetun kappaleen muuntosoinnut vievät kuuntelijansa toiseen maailmaan vielä tänäkin päivänä. Virallisen musiikkivideon lisäksi kannattaa tsekata Youtubesta Glass Spider -kiertueen live-esitys hupsuine taustatanssijoineen ja hämähäkkilavasteineen. Kahdeksankymmentäluvusta harva jos yksikään artisti selvisi tyylikkäästi. Kiertue oli yleisömenestys, mutta kriitikot naureskelivat lavashowlle. Kuuleman mukaan Bowie oli itsekin kiertueen lopussa niin kyllästynyt hämähäkkiin että poltti sen jossain niityllä.

Peikkojen kuningas

Elokuvassa Labyrintti (The Labyrinth, ohj. Jim Henson, 1986) Nuori Sarah (Jennifer Connelly) joutuu vahtimaan vauvaikäistä velipuoltaan, kun vanhemmat lähtevät ulos. Vauva huutaa ja Sarah lausuu ääneen toiveen, että peikot tulisivat viemään se pois. Salama iskee ja toive toteutuu: kun tyttö seuraavan kerran tulee katsomaan lastenhuoneeseen, veli on poissa ja huone vilisee peikkoja. Kun Sarah vaatii palauttamaan vauvan, peikkojen kuningas (David Bowie) ilmestyy kertomaan tytölle, että tämän on itse ansaittava vauva takaisin. Sarahin täytyy löytää tiensä labyrintin läpi peikkojen kaupunkiin, jotta hän voi vapauttaa veljensä.

Muistan, miten lapsena ihailin Sarahin huonetta. Kahdeksankymmentäluvun suomalaisessa lastenhuoneessa ei todellakaan ollut niin paljon kauniita tavaroita, leluja, peilejä saati lapsilla koruja. Peikkojen kuninkaana Bowie on kasaripop-tähden arkkityyppi villiä kampausta, silmämeikkiä ja tiukkoja sukkahousuja myöten. Sarahin perhe ja kuningas ovat ainoat ihmisnäyttelijät, peikot on toteutettu Jim Henson -studion nukeilla. Muuttuvan labyrintin kulissit ovat joissakin kohtauksissa hieman kepoisen olosia, välillä herää kysymys, miksei Sarah vain kaada seiniä ja painele menemään.

Labyrintti-elokuva on noussut perheessämme uuden sukupolven suosioon, kun lapsi halusi nähdä sen. Elokuva kestää yllättävän hyvin katsomisen kahdenkymmenenviiden vuoden jälkeen aikuisen silmin. David Bowien alkuperäiset laulut eivät ole "oikeiden" Bowie-laulujen veroisia mutta tempaavat yhä mukaansa aikakaudelle tyypillisine syntikkasoundeineen. Labyrintti osoittautui aikanaan kaupalliseksi pettymykseksi, mutta toisaalta elokuva on saanut vuosikymmenien aikana jonkinlaisen kulttistatuksen. Lisäksi se täyttää edelleen tehtävänsä houkutella nuoria tyttöjä David Bowien musiikin faneiksi.

Kirjallisuutta:

Loving the Alien: David Bowie's History of Science Fiction Film By Genevieve Valentine, 22. April 2013

Thursday, April 17, 2014

Kasarin parhaat: Scifi ja fantasia musiikkivideoissa, osa 1

Harva tuntee Kosmospenaalin, tuon maamme pienilevikkisimmän fanzinen. Mutta minäpä tunnen, koska se on kotitaloutemme oma julkaisu. Kosmospenaalia on julkaistu ja sitä on levitetty Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien Kupittaan aka Kalevan aka Hallilan osaston olohuoneconeissa. Pääsiäisen kunniaksi kaivan arkistojen kätköistä lehdykkään aiemmin kirjoittamiani tekstejä ja ripustan tänne kaiken kansan nautittavaksi. Ensimmäisenä käsittelyvuorossa ovat kahdeksankymmentäluvun musiikkivideoiden scifi- ja fantasiakuvatukset. Olkaapa hyvä!

Maailmanloppu syntikan tahdissa

- Scifi ja kauhu 80-luvun musiikkielokuvissa

Kaksiosaisessa juttusarjassa käsittelen 1980-luvun musiikkivideoiden ja samalla vuosikymmenellä tuotettujen musiikkielokuvien scifi-vaikutteita. 1980-luvulla musiikkivideoon satsattiin ensimmäistä kertaa tavalla, joka muutti sen taideteollisuudeksi ja kehitti myös taidemuotoa eteenpäin. Kolmekymppinen sukupolveni kasvoi katsellen näitä videoita, joista monet ovat piirtäneet lähtemättömän jäljen yhteiseen muistiimme, hyvässä ja pahassa.

1980-luvulle tultaessa mm. Alien ja Star Wars olivat saaneet ensi-iltansa ja niiden ikoniset hirviöt ja sankarit olivat muokanneet scifin ja kauhun kuvaston uudelleen. Viimeistään 1980-luvun suurin elokuvamenestys, Steven Spielbergin E.T. toi scifin uudelle vuosikymmenelle. Näiden elokuvien kuvastoa ja teemoja hyödynsivät musiikkivideoissaan myös aikansa pop-tähdet.

Supertähtien vuosikymmen

1980-luku oli viimeinen aikakausi, jolloin Madonnan, Michael Jacksonin ja Princen kaltaiset supertähdet saattoivat nousta kaikkien muiden yläpuolelle. Nykypäivän musiikkiyleisö on pirstaloituneempi ja segmentoituneempi, tarjonta moninkertaistunut ja fanijoukot pienemmät ja erikoistuneemmat. Tarjolla on Lady Gagan, Beyoncén ja Shakiran kaltaisia tähtiä, mutta kukaan heitä ei yksiselitteisesti peittoa toista levymyynnissä. Vielä 1982 oli kuitenkin vielä mahdollista, että yksi levy nousi kertaheitolla maailman suurimmaksi hitiksi. Puhun tietenkin Michael Jacksonin Thriller-albumista, ja siihen liittyneestä musiikkivideosta.

Sananen vielä tähän väliin ajan tallennuslaitteista. Kun nettiä ja Youtubea ei ollut, piti kaksi viikkoa odottaa nöyrästi sormi videonauhurin REC-nappulalla, jos vaikka television ainoassa musiikkiohjelmassa olisi sattunut tulemaan Michael Jacksonin musiikkivideo. Tätä taustaa vasten ei ole ihme, että uudet musiikkivideot, kun ne lopulta esitettiin Suomessa, olivat suuria tapauksia. Osa ei saapunut koskaan. Sensuuri oli voimissaan, kauhuelokuvista leikattiin pelottavimmat kohdat pois. K18-kamaa voinut televisiossa näyttää. Näin kävi myös Thrillerille.

Tuolloin maailman kallein musikkivideo Thriller nojaa aiemman vuosikymmenen vahvaan b-kauhun perinteeseen. Tarinan ohjasi John Landis. Erikoisefektit, ihmissuden muodonmuutos sekä lavalla hetkuvat zombiet olivat aikansa huippua. Päätähden ambivalentilla, ei-uhkaavalla seksuaalisuudella leikittelevä käsikirjoitus viimeistään teki Thriller-videosta itsetietoisen teoksen, ei pelkästään massojen rahastamiseen suunnatun oheistuotteen.

Videon tarinassa on kaksi tasoa, tapahtumat elokuvakankaalla ja kotimatkalla elokuvateatterista. Viattomat söpöläiset Michael Jackson ja nimetön tyttö ovat treffeillä, jonka kulkua hautausmaalta nousevat zombiet kampittavat. Treffien onnistumista ei helpota se, että kuunvalo kutsuu pojusta esiin outoja puolia. Koreografiana Thrillerin zombie-kulkue on maailman tunnetuimpia. Uhkaavana taustaäänenä profetoi Wincent Price.

Kapteeni EO

Disney-studio tuotti Captain EO -3D-elokuvan huvipuistojensa elokuvateattereihin. Tämänkin pätkä löytyy Youtubesta. Tyylilajiltaan elokuva on eräänlainen Star Wars goes Disco. Borgien kuningatar -tyylistä pahista esittää johdoissa roikkuva Angelica Houston, rakkauden sanomaa galaksiin tuovaa sankaria Michael Jackson. Kapteeni EO noudattelee tuttua scifi-parodian kaavaa: joukko ääliöitä tunaroi galaksissa. Ensin lennetään avaruussukkulalla, ja lennetäänkin vähän huonosti. Viholliset hyökkäävät, seuraa takaa-ajokohtaus planeetan ilmakehässä suoraan Star Warsista ja lopuksi rysähtää.

Retkue, johon kuuluu kapteenin lisäksi joukko Jim Henson -henkisiä käsinukkeja, saapuu Pahan Planeetan pääpaikkaan. Tässä vaiheessa voi paljastaa, että Michael Jackson näyttelee luvattoman huonosti. Mutta, nostalgian vuoksi, katsomme kun bändi esittää pari biisiä (joista toinen Jacksonin Bad-albumin aloitusbiisin puolikas) ja musiikin voima sekä kapteenin hansikkaista lähtevä erikoissäde muuttavat pahat hyviksi. Kapteeni EO ryhmineen jättää nyt harmonisen planeetan ja lähtee suorittamaan seuraavaa tehtäväänsä.

Tämä tekele pyöri Disneyn huvipuistoissa 1989-1994. Michael Jacksonin kuoleman jälkeen Disney otti sen takaisin ohjelmistoon.

Moonwalker

Bad-albumin musiikkiin liittyvä seuraava elokuva, Moonwalker, on tarinaltaan astetta vinksahtaneempi tapaus. Kolme lasta seuraa, miten 80-luvun huumeparonin konesarjatuli jahtaa Michael Jacksonia pitkin pseudo-30-lukulaisen kaupungin katuja. Takaumassa Michael Jackson pelaa lasten ja koiran kanssa onnellisesti palloa aurinkoisella niityllä (lähtemätön mielikuva, jonka yrität kaikin keinoin karistaa pois). Sattumalta he löytävät huumeparonin luolan, jossa tämä punoo ilkeitä juoniaan maailman valloittamiseksi. Loppukohtauksessa Michael Jackson kokee jälleen muodonmuutoksen, ensin autoksi, sitten avaruusalukseksi. Välillä tanssitaan yökerhossa, parasta tanssia ja koreografiaa mitä musiikkivideon vuosikymmeniin yleensä mahtuu. Taustalla soi Bad-albumin kappale Smooth Criminal. Campin tekeleen ohjasi Francis Ford Coppola.

Kaikkien kolmen elokuvan tuottajat (sillä elokuvista on tämän mittakaavan teoksista pakko puhua) ovat ilmeisesti ajatelleet, että tarinassa ei tarvitse olla paljon järkeä, kunhan se vain on siistiä. Kun mukaan saadaan vähän viittauksia Tähtien sotaan ja Kummisetään, on kaupallinen menestys taattu. Michael Jacksonin tunnistettavan tyylin muodosti se, että siinä ei ollut mitään aitoa tai omaperäistä. Sen sijaan hän tuotti loputtomasti keinotekoisia kopioita itsestään, kunnes lopulta oli mahdoton sanoa, mikä oli alkuperäistä. Michael Jackson oli ehdottomasti postmoderni taiteilija, vielä enemmän kuin Madonna. Naiivin viattomat tarinat, muovinen visuaalisuus ja kaiken kattava yliampuvuus ärsyttävät ja vieraannuttavat, mutta tekevät videoista myös mahdottomat ohittaa olankohautuksella. Efektiä lisäsi tähden kyseenalainen julkisuuskuva.

Lopuksi

Onko näihin 1980-luvun kuviin syytä palata, vai olisiko ne haudattava syvälle muistin perukoille ja olla ikinä kaivamatta niitä sieltä esiin? En tiedä, mutta jatkan vastauksen etsimistä sarjan seuraavassa osassa, jossa käsittelyvuorossa on David Bowie.

Thursday, April 10, 2014

Spefin julkaiseminen Suomessa: Jälkikirjoitus

Lukaisin uudelleen pari viikkoa sitten laatimani kaksiosaisen kirjoituksen spekulatiivisen fiktion eli spefin julkaisemisesta Suomessa. Vielä muutama seikka tuli mieleeni. Tämä päivitys on siis eräänlainen disclaimer, jos haluatte.

Vain muutos on pysyvää

Kirjoituksen toisessa osassa mainitsin kustantamojen linjoista. Nykyään trendit muuttuvat nopeasti, myös kirjallisuudessa. Käsikirjoitusta lähettäessään ei voi tietää, osuuko aallon harjalle vai sen pohjaan. Muutama vuosi sitten listoilla jylläsi paranormaali romanssi, sitten dystopia: tänä vuonna niitä ei näy kustantajien katalogeissa juuri lainkaan. Jopa kustannustoimittajan pöydällä seisovan lukupinon korkeus ovi vaikuttaa. Mikä pinon päältä toimittajan käsiin joutuessaan olisi aallon harjalla, pinon pohjalla vuotta myöhemmin voi olla jo passé.

Monesti puhutaan henkilösuhteiden merkityksestä pienessä maassa. Ne ovatkin merkittäviä, mutta vasta pitkällä aikavälillä. Kustantamoissa puhaltavat tuulet vaihtelevat tänä päivänä yhä nopeammalla tahdilla. Kotimaisen kaunokirjallisuuden kustannuspäällikön pesti on sellainen, että siitä usein vaihdetaan muihin tehtäviin, lennossa. Samoin kustannustoimittajat vaihtavat taloja (ja alaa). Vaikka tuntisitkin hyvä ihmisen kustantamossa (tai tunnet jonkun joka tuntee) ei sen sen varaan voi juuri laskea.

Sen sijaan samat ihmiset tulevat vastaan, vuosien kuluttua, uusissa tehtävissä. Kohtaamiset syntyvät kuitenkin yhä kirjallisuuden ympärillä, sillä sellainenkin on kirjallisuus, se ei päästä irti. Kannattaa siis panostaa hyviin käytöstapoihin.

Isona minusta tulee scifi-kirjailija

Ammattikirjoittaja laatii tekstin synnyttämiselle ajan ja tilan. Harrastajakirjoittaja luo teoksen siinä tahdissa kuin se sattuu syntymään. Ammattikirjoittaja pyrkii ennakoimaan ja asettaa tekstin tekemiselle aikaraamit, jotka mahdollisimman hyvin noudattavat tätä luonnollista syntyprosessia. Hänen tapauksessaan ajankäyttöön vaikuttavat kuitenkin kustannusohjelmat ja palikat, joista ne koostuvat, toimittajan kiireet, jopa vuodenajat (kirja-alan vuosi on jostain syystä jakaantunut kevääseen ja vilkkaaseen syksyyn. Talvi on niiden välissä, kesällä ei tapahdu juuri mitään.)

Teosten syntymiseen saattavat vaikuttaa myös kustantajan toiveet, apurahat, yhdessä muiden tekijöiden kanssa sovitut hankkeet ja muu sellainen. Vapaa kirjoittaja ei ole tässä mielessä kovin vapaa. Työlohkot on suunniteltava silpputöiden, apurahojen ja kaiken maailman menojen mukaan. Itse raavin toimeentulon kasaan kirjoittamisen ohella luovan kirjoittamisen opettamisesta, satunnaisesta kustannustoimittamisesta, artikkelien kirjoittamisesta ja arvostelupalveluiden lausunnonkirjoittajana. Myös kaikenlaisia kirjallisuustapahtumia on aika paljon. Jos niitä tosissaan alkaa kiertää niin kuin olen osuuskunnan kautta tehnyt, se käy työstä.

Kannattaa siis harkita, onko fantasiakirjailijan uraa parempi kuitenkin kirjailijafantasia, yksityinen, vaalittujen vapaiden hetkien aarre. On parempi epäillä kirjailijuuttaan päivätyössä kuin epäillä sitä apurahalla. Epäily ei nimittäin poistu mihinkään, vain säännölliset tulot häviävät. Aikaa on, mutta aivot eivät toimi sen nopeammin tai tehokkaammin vaikka päivät tyhjenisivätkin ja lopulta romaanin kirjoittaminen kestää aivan yhtä kauan. Apurahat lämmittävät hetken mutta eivät todista mitään.

Sillä ammattikirjoittajan on luotettava samaan todistukseen kuin harrastajakirjoittajan. Jos on tehnyt aiemmin hyvää jälkeä, voin tehdä vastaisuudessakin. Jos olen ennenkin pystynyt tähän, pystyn nytkin. Muuta ei oikeastaan ole, sillä kirjoittaja harvemmin luottaa muiden kehuihin.


Kirjoittaja kannattelee teostaan.

Lopuksi: Kirjoittajan viisi käskyä. (Koska kaikki rakastavat listoja.)

1. Kirjailijan tärkein työväline on aika. Tarvitaan aikaa. Samalla se on kaikkein vaikein läksy opittavaksi. Joudun opettelemaan tätä uudelleen ja uudelleen. Haluaisin, että kaikki valmistuisi heti. Tuskin on monta kirjoittajaa, joka olisi kiittänyt toimittajaa hylsystä, vaikka syytä olisi.

2. Kirjoittaminen on työtä. Leipätyötä se on silloin, kun sitä tekee ammatikseen, vain huonommin palkattua. Sanoin tämän aiemmin ja sanon sen nyt: hinta ja arvo ovat tässä maailmassa kaksi keskenään hyvin erilaista asiaa. Opettele näiden asioiden ero ennen kuin ryhdyt ammattikirjoittajaksi.

3. Opettele luopumaan. Jos lukee ja kirjoittaa paljon, se on pois kuntosaliharjoittelusta, baarissa istumisesta, lasten kanssa leikkimisestä, siivoamisesta.

4. Opi kirjoittamaan odottamatta suotuisia olosuhteita, apurahaa, äitiyslomaa, eläkettä.

5. Mene ulos. Liiku. Jaksat paremmin.

Wednesday, March 26, 2014

Spefin julkaiseminen Suomessa, osa 2

Kirjoitus etenee jälkimmäiseen osaansa. Toisaalla huomautettiin, että Suomen Tolkien -seuran lehti Legolas on tauolla. Pienten ja miksei vähän isompienkin kulttuurilehtien tapauksessa kannattaa tarkistaa lehden tilanne ennen materiaalin lähettämistä: resurssit näiden lehtien tekemiseen ovat pienet, ja joskus niiden ilmestyminen on epävarmaa. Mutta asiaan.


Kotimaista spekulatiivista fiktiota julkaistaan laidasta laitaan

Kustantamisen perusperiaatteet

Kirjailija luo aineettoman teoksen, jonka lisenssejä hän myy eli hän saa tekijänoikeuskorvausta kirjoittamastaan tekstistä (tai myöntää sen muuten julkaistavaksi). Kirjoittaja ei luovu oikeuksista tekstiinsä: tämä on yleinen väärinkäsitys. Hän myy käyttölupia. Kirjailija ei valmista fyysistä teosta. Kirjasta valmistettu kappale ei ole teos vaan kirjan valmistaa kustantaja. Kustantajalla on töissä erilaisia kirjantekijöitä, kuten kustannustoimittajia ja graafikoita, ennen vanhaan myös kirjanpainajia. Nykyään kustantamoilla ei ole välttämättä omia kirjapainoja vaan painotyö ostetaan yleensä erikseen.

Kirjailija ja kustantaja kirjoittavat teoksen julkaisemisesta sopimuksen, kustannussopimuksen. Muitakin sopimuksia on, kuten sopimukset jatko-oikeuksista (esim. käännös- ja elokuvaoikeuksista). Kustannusala on tuulinen, mutta hyvä tekijä ja tarina löytävät lopulta paikkansa.

Kustantamoon kannattaa pyrkiä hyvän kustannustoimittajan vuoksi ja toimittajan vuoksi kustantamoon kannattaa myös jäädä. Kustannustoimittaja on tärkein. Varsinkin aloittelevalle kirjailijalle kustannustoimittaja on elintärkeä, vaikka tärkeä hän on myös kokeneelle kirjailijalle.

Raha ei ole syy, jonka vuoksi kustantamon kirjailijaksi kannattaa pyrkiä, sillä maksettavat ennakot ovat työmäärään suhteutettuna niin pieniä. Tässä maailmassa asioita arvostetaan rahalla, joten ei ihme, että kirjailijat pitävät rahaa arvostuksen osoituksena. Kirjallista arvoa ei kuitenkaan mitata rahassa. "Arvo" ja "hinta" ovat kaksi keskenään hyvin erilaista asiaa, joiden ero kannattaa myös selvittää itselleen ennen kuin haluaa ryhtyä julkaisemaan kaupallisesti. Vain kourallinen kirjailijoita Suomessa elää kirjojensa myynnillä, loput hakevat apurahoja tai tekevät muita töitä.

Tarjolle lähetettävistä käsikirjoituksista julkaistaan noin 1-2 tuhannesta, eli laskennallisesti on vain pieni todennäköisyys saada käsikirjoitus läpi kaupallisella kustantajalla. Todellisuus on kuitenkin muuta kuin numeroita tai tilastoja: käsikirjoituksen laatu ratkaisee.

Suomalaiset kustantamot

Nyrkkisääntö kustantajan lähestymisessä on: selvitä, mitä he ovat kustantaneet aikaisemmin. Runokustantamolle on turha tarjota nuortenkirjaa, ja toisin päin. Suurista yleiskustantamoista WSOY julkaisee erityisesti hyviä YA-käsikirjoituksia. WSOY:n spefikirjailijoita ovat mm. kirjailijakaksikko Anne Leinonen ja Eija Lappalainen sekä Jani Saxell. Otava puolestaan on julkaissut viime vuosina esimerkiksi naisten historiallisia lukuromaaneja, joissa saa myös olla spefiä.

Tammi on vahva suomalainen spefikustantaja, jonka kirjailijoita ovat muun muassa Risto Isomäki, Sari Peltoniemi ja Jyrki Vainonen. Tämän hetken johtava spefikustantamo on Teos, mutta ei niinkään perinteisen scifin ja fantasian kuin erilaisten genresekoitusten ja niin sanotun suomikumman suhteen. Teoksen kirjailijoita ovat mm. Leena Krohn, Tiina Raevaara, Emmi Itäranta ja Jenny Kangasvuo.

Karisto on nostanut profiiliaan viime vuosina ja julkaisee erityisesti lasten ja nuorten fantasiaa. Heidän kirjailijoitaan ovat mm. Hanna van der Steen, Päivi Lukkarila, Anneli Kanto & Terhi Rannela, Magdalena Hai ja moni muu. Myös Gummerus, jyväskyläläinen Ateena ja Robustos julkaisevat spefiä, sekä moni muu.

Suurten ja keskisuurten kustantajien lisäksi Suomessa toimii monenkirjava ruohonjuuritaso pienkustantajia, muun muassa Kirjava (G.R.R. Martinin Tulen ja jään laulun suomennokset), Vaskikirjat (klassikkospefin käännöksiä muun muassa Michael Moorcockilta mutta myös kotimaisia titteleitä, kuten Katri Alatalon ja Anni Nupposen romaanit), Turbator (turkulainen, erityisesti novellikokoelmia), pokkareita julkaiseva Kuoriaiskirjat sekä tietysti Osuuskumma.

Teoksen julkaiseminen ulkomailla

Parhaimmillaan kirjallisuus ei tunne rajoja. Suomalaista spekulatiivista fiktiota on viime vuosina käännetty paljon muille kielille. Myös kirjoittajat ovat innostuneita tavoittelemaan muitakin kuin suomalaisia lukijoita. Johanna Sinisalon sanoin pienen kielialueen ainoa valtti on omaperäisyys. Suomi voi edustaa eksotiikkaa isojen maiden lukijoille.

Jotkun suomalaisetkin kirjoittajat ovat kirjoittaneet teoksensa suoraan englanniksi, kuten Hannu Rajaniemi ja Emmi Itäranta, mutta he käsittääkseni myös asuvat vakituisesti Iso-Britanniassa. Teoksen julkaiseminen ulkomailla vaatii yleensä agentin. Suomessa käännösoikeuksia kauppaavat kustantajien foreign rights -osastot sekä muutama alalla toimiva agentti, oikeastaan tiedän kaksi. Tietysti englanninkielisen julkaisunsa voi laittaa myös itse nettiin ilmaiseksi luettavaksi tai ostettavaksi.

Julkaisisinko itse?

Palvelukustantamot ja omakustanteet ovat vaihtoehto kirjoittajalle, joka ei ole niinkään kiinnostunut kirjoittamaan ammatikseen vaan haluaa vain saada tarinansa kansien väliin. Omakustanne tarkoittaa sitä, että itse työstää tekstin mahdollisimman pitkälle, taittaa kirjan ja suunnittelee siihen kannen, ja sitten pyytää tarjouksen painotalosta kirjan painamisesta. Tällöin kirjailija maksaa painokulut ja huolehtii teoksen jakelusta ja markkinoinnista. Palvelukustanne on vaihtoehto, jos ei osaa tehdä jotakin näistä, mutta se maksaa enemmän. Tamperelainen Mediapinta on tunnettu palvelukustantamo, mutta palveluja kannattaa kilpailuttaa. Nykyään painotalojen palvelut ovat monipuolistuneet, Tampereen Juvenes-painossa pienin mahdollinen kappale-erä on neljä kirjaa! Omakustantajaa varten on olemassa myös oppaita.

Lopuksi

Olen toiminut vapaana kirjoittajana seitsemän vuotta, enkä ole vielä kuollut nälkään. Aina voi yrittää. On hyvä, jos itsetunto ei ole kirjan menestyksestä kiinni (tai yhteiskunnan arvostamista, ulkopuolelta tulevista menestyksen merkeistä ylipäätään). Jos kirjoittaja on kiinnostunut kehittymään tai saamaan teksteilleen lukijoita, kannustan lämpimästi etsimään julkaisureittejä, tarkoittipa se sitten pinkan lähettämistä suuren kustantajan luettavaksi tai novellin tarjoamista paikallisen science fiction -seuran lehteen!

Aiheesta kannattaa lukea myös:

Kustantamisesta: http://kustantaminen.fi/nain-kirja-syntyy/kirjan-syntyprosessi/ Esikoiskirjailijuudesta: http://jiipeekoo.vuodatus.net/lue/2005/07/kuinka-minusta-tuli-kirjailija

Tuesday, March 25, 2014

Spefin julkaiseminen Suomessa, osa 1

Novelleja, rohkaisua ja runsaudenpulaa

Atorox-lyhytlista on valmistunut, hurraa! Mainittakoon, että palkinnon ehdokasnovelleista kolme on ilmestynyt allekirjoittaneen toimittamassa julkaisussa. Joukossa on voimaa, myös novellien kirjoittamisessa, tästä kannattaa lukea Shimo Suntilan hyvä kirjoitus. Vuoden parhaalle scifi- tai fantasianovellille myönnettävä Atorox-palkinto jaetaan heinäkuussa Finnconissa Jyväskylässä.

Toisaalla kyseltiin taannoin, missä voi julkaista kotimaisia scifi- tai fantasianovelleja. Pidin tänään kurssillani työväen opistossa esityksen spefin julkaisemisesta, joten liitän sen tähän kokonaisuudessaan. Spefillä tarkoitetaan kirjoituksessa spekulatiivista fiktiota, eli scifiä, fantasiaa, kauhua ja muuta kummaa. Jaan kirjoituksen kahteen osaan: ensin puhutaan novelleista, romaaneista tai muista kokonaisista teoksista on asiaa jäljempänä. Jos siis haluat nähdä novellisi (ja oman nimesi) Atorox-listalla ensi vuonna, lue eteenpäin ja pane toimeksi!

Lehdet

Scifiä tai fantasiaa kirjoittavalla harrastajalla on hyvät mahdollisuudet saada tarinansa julki. Novelleja julkaistaan paljon, viime vuonna peräti 373. Julkaisukenttä on melko vakiintunut ja toimii kohtalaisesti. Palautettakin saa. Atorox-palkinnon lisäksi tästä osoituksena on Kosmoskynän novelliarvioitipalsta Kosminen Colosseum (joka muuten tarvitsee lisää avustajia! Toim. huom.).

Kirjoituskilpailut ovat vakavissaan harrastavalle kirjoittajalle otollisin tapa saada oma novelli julkaisua. Monet lehdet julkaisevat kirjoituskilpailuissa sijoittuneita tekstejä. Tuomariston päätökset perustuvat kuitenkin subjektiiviseen makuun, joten niitä ei kannata ottaa myöskään liian vakavasti suuntaan tai toiseen. Palkintojen lisäksi lehdet eivät tällä hetkellä maksa kirjoituspalkkioita. Kilpailujen palkinnot ovat yleensä verovapaita.

Portti Science Fiction -lehti etsii julkaistavat novellit yleensä oman kirjoituskilpailunsa kautta. Spin ja Kosmoskynä julkaisevat erityisesti julkaisijaseurojensa yhteisessä Nova-kirjoituskilpailussa sijoittuneita novelleja. Tähtivaeltaja julkaisee novelleja yleensä esittelemiltään kirjailijoilta ja järjestää silloin tällöin myös oman kirjoituskilpailun. Hyviä novelleja voi muutenkin lähettää tarjolle lehteen kuin lehteen.

Kannattaa muistaa myös Alienisti, Legolas, verkkolehti Kalaksikukko, Escape sekä muut epäsäännöllisesti tai satunnaisesti ilmestyvät scifi-seurojen lehdet. Verkkolehdet Usva ja Kultakuoriainen ovat valitettavasti tauolla. Ursula ottaa jonkin verran vastaan romanttisia spefi-novelleja osuuskunnan ulkopuolisilta. Pikkulehdet eivät tavallisesti maksa novelleista, vaan lehtiä tehdään vapaaehtoisvoimin, rakkaudesta sf/f-kirjalkisuuteen.

Antologiat

Turkulainen Turbator on julkaissut mm. zombie-, aikamatka-, Sherlock Holmes - ja Mannerheim-aiheiset antologiat. Kustantamo ilmoitti vuonna 2012 lopettavansa novelliantologioiden julkaisemisen. Osuuskumma on nouseva antologioiden julkaisija, mutta osallistujat ovat pääsääntöisesti jäseniä. Uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio eli URS julkaisee viihteellisiä ja/tai pulp-spefiantologioita. URS toimii vapaamuotoisena kollektiivina, johon pääsee mukaan tekemällä. Se julkaisee antologiansa yleensä jonkin yhteistyökustantajan kanssa. Antologioita julkaisevat satunnaisesti myös suuremmat kustantajat. Esimerkkinä toimikoon viime kesänä Jalavalta ilmestynyt Kuun pimeä puoli -ihmissusitarinoiden kokoelma.

Viime vuosina on julkaistu paljon erityisesti teema-antologioita. Yleensä tämä on tehty niin, että on kerätty porukka, joka on innostunut jostakin aiheesta, valittu toimittajat ja kirjoittajat ovat lähettäneet tekstinsä mukaan ilman korvausta. Edellinen scifivaliot-tyyppinen antologia on julkaistu 1991, joten uudelle voisi pikkuhiljaa olla tilausta.

Internet

Sähkökirja on uusi muoto kirjailijan välittää viesti lukijalle. Suomalainen pioneeri scifin saralla on tässä asiassa Kimmo Lehtonen, joka on julkaissut teoksensa Lue minut yksinomaan internetissä. Nykyään kuka tahansa voi laittaa teoksensa myyntiin esimerkiksi Elisa Kirjaan, Applen kauppaan tai Amazoniin, mutta se vaatii jonkin verran teknistä osaamista ja viitseliäisyyttä, Applen tapauksessa myös yhdysvaltalaisen verotunnuksen. Markkinointi jää myös kirjailijan huoleksi. Osuuskumma julkaisee kaikki teoksensa myös sähkökirjoina.

Monet kirjailijat julkaisevat lukunäytteitä ja novelleja, jopa kokonaisia romaaneja (etenkin Amerikassa) blogeissaan. Kilpailu lukijoista on kova ja nimeä halutaan esille. Scifi-harrastajakunnassa vaikuttavista fanikirjoittajista voisi mainita Shimo Suntilan, joka on omassa blogissaan julkaissut laajamittaisesti muun muassa arvosteluja sekä vuonna 2012 yhden raapaleen eli sadan sanan tarinan päivässä.

Foorumit pitää mainita myös tässä yhteydessä. Kirjoittajafoorumeilta voi saada palautetta teksteistä (annathan palautetta myös muille), löytää samanhenkisiä ihmisiä ja foorumeilla järjestetään myös yhteisprojekteja, joiden tuloksena voi olla vaikkapa verkkojulkaisu (tai osuuskunta). Paperiarkki.net, Rising Shadow ja (melko kuollut) Netticolosseum ovat hyviä foorumeita kirjoittajalle. Kirjoittamisesta voi muuten rupatella Paperiarkin IRC-kanavalla.

Jopa sähköposti voi toimia julkaisualustana. M.G.Soikkelin lyhytnovellipalvelu toimi kirjailija Bruce Holland Rogersin esimerkin mukaisesti kaksi vuotta, nykyään Osuuskumma lähettää sähköpostitse raapaleita tilaajille oman Kummalinnun munia -palvelunsa kautta.

Ulkomaat

Jos saa käännettyä tekstinsä vaikkapa englanniksi (tai kirjoittaa toisella kielellä alunperinkin), julkaisumahdollisuudet moninkertaistuvat, mutta niin myös kilpailu lukijoista. Lehtiin kuten kuuluisaan Asimov´s Science Fictioniin, Clarkesworldiin tai Interzoneen voi tarjota tekstiä kuka tahansa englanniksi kirjoittava. Nämä lehdet yleensä myös maksavat teksteistä, Asimov's ilmeisesti sanamäärän mukaan. Englanninkielisiä kirjoituskilpailuja on paljon, muun muassa rahakas Writers of the Future vuosittain, joskin kannattaa huomata L. Ron Hubbard -kytkös.

(jatkuu...)

Friday, March 21, 2014

Fitness-vartaloita ja keinokuituja

Olen jatkanut törmäilyäni fitness-ihmemaassa. Tänään olin muuten ihan kelpo spinning-tunnilla, mutta olen hieman flunssainen ja huhkimisesta tuli todella huono olo. Marssin jälkeenpäin suihkuun kaikki tamineet päällä ja kaupan kassalla naputtelin pin-koodini kolme kertaa väärin. Tampereella on surkea ilma ja vettä sataa vaakasuoraan, tällaisena päivänä jos joskus ymmärtää, että suomalaiset suosivat sisäliikuntaa.

Mitäs muuta... Kuntokeskuksessani oli taannoin avoimet ovet, mutta mies ei halunnut lähteä mukaan ja hän on ainoa "kaveri", jonka keksin, joka voisi tulla kanssani treenaamaan. Avoimien ovien päivä ei näyttänyt olevan kovin suuri menestys, ilmeisesti lauantaisin ihmisillä on muuta tekemistä, kuten käydä tila-autolla kaupassa täyttämässä ostoskärryjä lapsilauman kera ja vinguttelemassa s-etukortteja. Jumpassa ei ollut kuin muutama ihminen, mutta ilmaiseen kehonkoostumuksen mittaukseen kiemurteli pitkä jono. En ole varma, mutta veikkaan, että siellä mitataan kuinka suuri osuus kehosta on lihasmassaa ja kuinka suuri osuus rasvaa.

Rasvaprosentista pääsenkin tämänkertaiseen ihmettelyn aiheeseen. Siis fitness-ulkonäköihanteeseen. Sinänsä fitness-kauneusihanne on terveellisempi kuin huippumuodin äärimmäinen laihuus takavuosina. Jossakin vaiheessa ylen terveen ulkonäön tavoitteleminen johtaa, no, kummallisen näköiseen lopputulokseen.

Otetaan nyt vaikka rusketus. Monet kuntokeskukseni ohjaajista ovat niin kovin, kovin ruskettuneita, että en sellaista en ole Suomessa ennen maaliskuussa nähnyt. Kuntokeskusessa on solarium, jota he epäilemättä käyttävät. Ruskettunut iho tekee loppusilauksen lihaksikkaille käsivarsille, kun lihasten ääriviivat erottuvat paremmin. Hampaat näyttävät valkoisemmilta ja niin edelleen. Mutta mitään terveydellistä tai kuntoiluun liittyvää syytä sinänsä ruskettamiselle ei ole, sitä tehdään vain ulkonäkösyistä.

Toinen ihmettelemäni asia on pyykkilautavatsa. Mainoskuvissa naiset korostavat litteää vatsaansa pukeutumalla pikku pikku treenitoppeihin. Esimerkiksi näin:

Tässä kuvassa naisella on lapsetkin mukana osoittamassa, että raskaus ja imetys eivät ole tekosyy. Tekosyy mille? Sille, että ei ole litteää vatsaa? Kuka välittää, onko jollain litteä vatsa vai ei? Minulla on jostain syystä litteä vatsa, kaikki pyöreys on alavartalossa, mutta kun nyt yleensä minulla on kuitenkin vaatteet päällä niin eihän se edes näy.

Ja napapaitaa en käytä. Piste. Baletissa meillä oli aina puku. Siis ei siinäkään kangasta paljon ole, mutta napa ei näy. Minusta on jotekin hupsua, että aikuisella naisella näkyy napa. Uimaritkin käyttävät pukua, joka toki paljastaa usein selän. Suurimmalla osalla naisista on käsittääkseni alavatsa aina vähän pyöreä. En tiedä, onko pyykkilautavatsan tavoitteleminen sen järkevämpää kuin taannoin tikkureisien, ehkä ei.

Fitness-vaatteet on yleensä valmistettu jostakin teknisestä kuidusta. Värit ovat kirkkaat, jopa räikeät. Ne korostavat ylenmääräistä tsemppaamisen ja pirteyden tunnelmaa, joka salilla pyritään saamaan aikaan. Minulla on salilla ja jumpissa puuvillainen t-paita, voimisteluhousut ovat toki jotain polyamidi-elastaanisekoitusta, jotta ne kestäisivät lukuisat pesukerrat. Minusta ne vaatteet ovat rumia, mutta tämä on varmaan myös maku- ja tottumuskysymys. Baletissa vaihtoehtoja oli vähän: vaaleanpunainen, puuterin värinen, valkoinen ja... no, lisää vaaleanpunaista. Tuskin suurin osa yli viisivuotiaista pitää niitäkään lempiväreinään.

Vielä yksi juttu, jota ihmettelen: ryhmäliikuntatunneilla on yleensä aina jokin englanninkielinen nimi. Tanssi on dance, jumppa on shape tai cardio tai jotain muuta, venyttely on stretching. Miksi? Onko se kynnyksen madaltamiseksi, jotta muut kuin suomea puhuvat löytäisivät helpommin tunnille? Jotenkin epäilen.

Mutta toki joka lajissa on oma kulttuurinsa. Baletin liikkeet on nimetty ranskaksi ja ranskankielisiä nimityksiä niistä käytetään, oltiinpa missä päin maailmaa hyvänsä. Tuskin fitness-lajeissa on nimeämiskulttuurille mitään sen kummempaa syytä kuin perinne. Koko sana, "fitness", kuulostaisi pöljältä suomeksi. Vai kuka muka menisi terveyskeskukseen jumppaamaan, en minä ainakaan.

Fitness-maailmaan tutustuminen jatkuu...