Kuudes virhe

Lueskelin tässä uudelleen pari vuotta sitten laatimaani listaa harrastajakirjoittajan viidestä virheestä. Nämä viisi yleisintä virhettä olivat kärsimättömyys, idean hämäräksi jättäminen, palautteen torjuminen, oheistoimintoihin hukuttautuminen ja ylhäiseen yksinäisyyteen jääminen.

Luin listan nyt vähän toisesta näkökulmasta. Listan asioista varsinainen virhe kirjoittajalta on oikeastaan vain idean hämäräksi jättäminen. Muut kohdat koskevat vain kirjoittajia, joiden pyrkimyksenä on kehittyä kirjoittajina, ryhtyä ehkä jossakin vaiheessa ammattilaisiksi ja ylittää julkaisukynnys. Kirjoittamista voi harrastaa ilman sen kummempia päämääriä eikä siinä ole mitään vikaa, se ei siis ole mikään virhe.

Haluan myös jatkaa hieman viidennestä virheestä: ylhäiseen yksinäisyyteen jääminen.

Ajattelen sitä kohtaa, jossa ensimmäinen teos on kirjoitettu. Se on ehkä pyöräytetty useammassakin työpajassa ja kirjoittaja on saanut palautetta useilta esilukijoilta, niin ammattilaisilta kuin perheenjäseniltä ja kavereiltakin.

Parhaillaan käsikirjoitus on kustantajakierroksella. Hyvässä tapauksessa kirjoittaja kerää hylsyjä ovimatolta posteljoonin käynnin jälkeen, saattaapa niissä olla standardiliuskan lisäksi palautettakin. Huonommassa tapauksessa mitään ei kuulu. Kirjoittaja uskoo tekstiinsä haluaa julkaista teoksensa kaupallisella kustantajalla, saada teokselleen näkyvyyttä ja ehkä sen ansiosta rahaakin. Kaiken tämän vaivannäön jälkeen hän haluaa osua napakymppiin.

Minulla on uutisia tälle kirjoittajalle: Ani harva kirjoittaja tekee läpimurron kerralla. Tämä koskee myös julkaisseita kirjailijoita. Heidän tapauksessaan kohta viisi kuuluu näin: kirjoittaja jää odottamaan kotiin läpimurtoa, jota ei koskaan tule.

Kirjoittajaa tai hänen teoksiaan ei löydetä kotoa ilman todella hyvää tuuria ja sellainen lankeaa vain harvojen osaksi. Suomessa on aika monta kirjailijaa, josta kukaan ei ole kuullut. Suuren yleisön tietoisuuteen voi päästä olemalla juuri "se" kirjasyksyn esikoiskirjailija johon lehdistön huomio ja palkintoehdokkuudet osuvat.

Loput joutuvat rakentamaan oman uransa pienin askelin, jos sellaisen haluavat. Osallistumaan paikallisen kirjoittajayhdistyksen lausuntailtaan, tarjoamaan tekstiään pienkustantajalle. Yrittämään sisään keittiön ovesta.

Mutta askelten täytyisi kuitenkin viedä johonkin, eteenpäin tai uuteen suuntaan. Konkarikirjailija sanoi viime kesänä jotakin, jota jäin miettimään: kirjoittaja ei saa ajatella liian pienesti. Jos oma teos on jo plakkarissa, kirjoittajan kehittymistä ei edistä se, että hän osallistuu kaupunginosayhdistyksen kirjoituskilpailuun, jossa voi voittaa kaksi litraa kotimehua. Askelten täytyy olla sellaisia, että niistä on joko a) jotakin mitattavaa hyötyä tai b) kirjoittaja kokeilee niiden kautta jotain uutta.

Olkoon tämä listan viimeinen, kirjoittajan kuudes virhe: samoilla, tutuilla poluilla talsiminen vuodesta toiseen. Yritän myös itse välttää tätä virhettä.

Aiheeton

Kirjoitan, jännitän kirjoittaessani hartioita niin että veri lakkaa kiertämästä sormiin. Lämmittelen niitä hanan alla kuumassa vedessä. Viikko sitten otin esiin vanhan käsikirjoituksen, jonka olen lähettänyt aikoinaan kustantajalle ja saanut sen bumerangina takasin. Luin ensimmäiset kaksi sivua ja ajattelin, että saan tästä vielä jotakin. Aloitin käsittelyn ensimmäisestä luvusta ja totesin kolmannella sivulla, että tästä ei tule mitään. Jotta saisin ilmaistua sen minkä haluan koko kerronta on enemmän tai vähemmän muutettava toisenlaiseksi.

Nyt viikko on kulunut ja työskentelen yhä alun kimpussa. Alkaa näyttää, että tästä voi sittenkin tulla jotakin. Muutin käsikirjoituksen työnimen ja päähenkilön nimen. Oikeastaan minun pitäisi tehdä gradua, mutta tuskin kukaan Opetusministeriöstä lukee tätä blogia (jos tätä nyt yleensä kukaan lukee).

On erilaista työskennellä minä-kertojan kanssa edelliseen käsikirjoitukseen verrattuna. Vähän aikaa kesti, että löysin tyylin, jota tavoittelen. Siis tavoittelen, se ei vielä tarkoita että onnistun. Enemmän nyt-hetkeä, aisteja ja havaintoa, vähemmän analyysiä ja itsereflektiota. Raskasta ajatella, että edessä on sama prosessi kuin Moby Dollin kanssa (eli käytännössä koko tekstin kirjoittaminen uusiksi), mutta pieninä palasina, ei sitä muutenkaan voi tehdä.

Yritän pitää työhuoneen lämpötilan vähän matalampana, samalla pysyä itse virkeämpänä. Verryttelen välillä kylmiä sormia. Kirjoitan varastetulla ajalla, kirjoitan, kunnes jään kiinni.

Muuta tapahtunutta: Moby Doll meni painoon. Kolmen viikon odotus!