Thursday, May 16, 2019

Toipuva Facebook-addikti raapustelee

Jäädytin Facebook-tilini noin kuukausi sitten. Olin palvelun käyttäjä ehkä kaksitoista vuotta ja vietin siellä aikaa parhaimmillaan tuntikausia päivittäin - en yhtäjaksoisesti, mutta niin, että välilehti oli selaimessa auki, kun tein muita hommia.

Kiireisenä tai stressaantuneena palvelun käyttö lisääntyi. Pahimmillaan tuijotin liikkumatonta syötettä, johon algoritmi ei arponut yhtään uutta kaverin päivitystä. Kun punainen lippu ilmestyi ylänurkkaan, kävin heti katsomassa, mitä tapahtui. Usein vain jokin hallitsemani sivu oli saanut uusia näyttökertoja.

Ajankäyttöni ei ole poistumisen jälkeen merkittävästi muuttunut, käytän muita palveluita, kuten Twitteriä. Romaanini ei ole edennyt yhtään sen nopeammin (pahus). Facebookin avaamiseen liittynyt adrenaliini- tai ties mikä stressihormonisykäys on kuitenkin poissa, ja se on hyvä asia.

Mikset vain kirjaudu ulos ja ole vilkuilematta palvelua, voisi joku kysyä. Hyvä kysymys. En pysty. Minun tapauksessani se on sama kuin jos jättäisi kirjeen avaamatta tai saapuneen sähköpostin lukematta. Askel uteliaisuudesta sen tyydyttämiseen on nopeampi ja tapahtuu lisäksi sata kertaa päivässä.

Ja sitten palaa sulake aivoista.


Toukokuu on oivallista aikaa siirtyä koneen äärestä ulkohommiin, eli parvekkeelle lukemaan.

Sosiaalisuus

Keväällä jeesailin vanhan kaverin eduskuntavaalikampanjassa. Kampanjan takia ja muutenkin koneella tuli hengattua pitkiä aikoja. Vaaleja edeltävällä viikolla päässä surisi ja tuntui, että silmämunat ovat kuivuneet kiinni näyttöön. Vaalien jälkeen poistin tilini käytöstä.

Tilin jäädyttämällä halusin rauhoittaa päivät työlle ja kirjoittamiselle ja illat perheelle. Reilu kuukausi myöhemmin pulssini on tasaisempi. Enää en jännitä, kuka huhuilee tägäämällä postaukseen, tai mihin pitäisi seuraavaksi reagoida. Ilman Facebookia asetan itse päivän agendan, fiilikseni eivät tule mistään syötteestä. Kestän aika paljon hälyä, mutta väsähdin reagoimiseen.

Parasta Facebookissa ovat ryhmät ja tapahtumailmoitukset. Monia (useimpia) tapahtumia kirjanjulkistamisista tupaantuliaisiin ei enää ilmoitellakaan muualla kuin Facebookissa. Mutta kun niistä ei tiedä, niiden väliin jääminen ei harmita, hahaa. Ryhmissä on mukava keskustella rajatulla porukalla jonkun tietyn aiheen ympäriltä. Yhteisö- ja kampanjaryhmissä viestintä on toimiessaan nopeaa ja tehokasta. Ja Facebookin lautapelikirppiksellä myin taannoin pelejämme uusiin koteihin.

On kiva seurata, mitä hienoja kuvia kaverit ovat jakaneet. Mutta vuosien varrella huomasin, että useimmat olivat siirtyneet Instagramin puolelle ja syöte vain jakoi samat kuvat Facebookiin.

Kun maailma (lue: työpiste) on makuuhuoneen nurkassa, sitä tekee mieli laajentaa. Katsoa, mitä kavereille kuuluu, lukea uusimpia uutisia ja puheenaiheita. Osallistua keskusteluihin. Itsensätyöllistävälle on tässä ajankäytöllinen haaste. Somessa vierähtää helposti liikaa arvokasta työaikaa.

Onneksi on paljon muitakin tapoja pitää yhteyttä ihmisiin. Olen siinä hyvässä asemassa, että verkostot ovat olemassa ja yhteisöt rakennettu aikapäiviä sitten. En luota siihen, että verkosto laajenee kuplan ulkopuolelle, jos käyttää aina vain samaa välinettä.

Järkisyyt

Facebookin yksityisyysongelmista on kirjoitettu paljon, samoin algoritmien valtaan ja ajankäyttöön liittyvistä ongelmista. Minun näkökulmastani iso ongelma oli myös siinä, että palvelu ei tuntunut toimivan niin kuin piti.

Hallitsen muutamia sivuja, joiden näkyvyys sivusta ”tykänneille” oli enää 15 prosenttia ilman maksettua mainostamista. Kaverin vaalikampanjan aikana huomasimme, että kohdennus ei toiminut niin kuin sen oli tarkoitus.

Samaa palautetta olin kuullut kustantajilta ja kirjailijoilta, jotka olivat kilauttaneet ne pari lanttia Facebookin kirstuun mainostaakseen uutta kirjaa. Mainos ilmestyi sivupalkkiin niille samoille kavereille, jotka olivat jo kirjasta tietoisia.

Olen aloitteleva yrittäjä ja joudun tarkkaan miettimään, mihin käytän aikani ja rahani. Facebook-mainonta ei kokemukseni mukaan ole sellaista, että siihen kannattaisi satsata näillä seuraajamäärillä.

Vaalikampanjan aikana puolestaan opin, että kustannustehokkain poliittinen viestintä ja suurin näkyvyys syntyi kadulla lappuja jakamalla. Kohtaamalla siis ihan oikeita ihmisiä ulkona päivänvalossa naamakkain. Ihan totta.

Viimeisenä mutta ei vähäisempänä syynä luopua Facebookista oli se, että kertaakaan yli kymmenen vuoden aikana en ole saanut palvelun kautta maksettua keikkaa, jos joitakin napeilla pyöriviä antologiahankkeita ei lasketa. Asiakkaani ottavat minuun yhteyttä puhelimella tai sähköpostilla, eivät juuri mitenkään muuten. Sen sijaan ilmaistyötä ja yhteisöllistä toimintaa Facebookissa oli tarjolla yllin kyllin.

Havaintoja

Facebook luo kuplan, jossa "kaikki" ovat. Mutta eivät he olleet ennenkään kaikki. Facebookissa näet samojen ihmisten päivitykset uudestaan ja uudestaan, siksi he näyttävät "kaikilta". Tämän piirin ulkopuolelle jää väistämättä ihmisiä, joista osalla ei ole kyseisen sosiaalisen median tiliä ollenkaan.

Sattumaa tai ei, ainakin kolme muuta kaveria on lyhyen ajan sisällä jättänyt Facebookin. Puolisoni ei ole käyttänyt sitä koskaan, hänestä kaikki sosiaaliset mediat ovat typeriä.

Koska töissä vietän paljon aikaa päätteellä, pyrin vapaa-aikana tekemään muuta. Olen aloittanut lauluharrastuksen kuorossa, ja sen myötä tulee soitettua myös pianoa enemmän kuin aikoihin. Helsingin Sanomat luen paperiversiona, samoin aikakauslehdet.

En poista käyttäjätiliäni kokonaan ihan siitäkin syystä, että käytän useita palveluja, joihin olen kirjautunut alunperin Facebookin kautta. En halua siis nollata näitä tilejäni ja aloittaa alusta. Mutta jonakin päivänä sekin on ehkä edessä. En tiedä, palaanko joskus käyttäjäksi. Tällä hetkellä se ei ole näköpiirissä.

Enkä kehota ketään erityisesti irtautumaan Facebookista. Mutta jos jonkin sosiaalisen median palvelun käyttö saa voimaan enemmän huonosti kuin hyvin, kannattaa harkita sen lopettamista, vaikka kuinka ”kaikki” kaverit tuntuisivat olevan siellä.

Lue myös: Somen kautta kannatuksensa hankkinut kongressiedustaja Alexandra Ocasia-Cortez lähti Facebookista:"Vaarallinen terveydelle"

Friday, May 3, 2019

Supersankarit paremmuusjärjestykseen

Kävimme katsomassa viimeisimmän supersankarirämistelyn Avengers: Endgamen vappuna. Nykyään on entistä hauskempaa käydä katsomassa sarjakuviin perustuvia supersankarielokuvia, kun perheen lapsi saa tulla katsomaan niitä vanhempiensa kanssa. Endgame panee pisteen useammalle tarinakokonaisuudelle Marvel-universumissa. Elokuvateatterista palattuani yritin järjestää mielessäni 22 Marvel Cinematic Universe -elokuvaa paremmuusjärjestykseen, mutta elokuvia on liian paljon. Lisäksi yhtä en ole nähnyt: The Incredible Hulk vuodelta 2008 on katsomatta.


Kumpi on kovempi, Hämähäkkimies vai Kapteeni Amerikka?

Bloggausta varten jaoin elokuvat kuitenkin kolmeen subjektiiviseen kategoriaan: ”paremmat”, ”ihan ok” ja ”katsottavat” -luokkiin. Elokuvataiteen pahoinpitelystä tällä tavoin en koe huonoa omaatuntoa, koska varsinaisista taide-elämyksistä ei ole kyse. Miesvaltaisesta tekijäkaartista en edes aloita, olen kirjoittanut siitä niin paljon aikaisemmin täällä ja täällä. Me halusimme sukupuolten tasa-arvoa, mutta tyydyimme Mark Ruffalon treenattuun takalistoon, ainakin katsojamääristä päätellen.

Olen rankkauksessa noudattanut yksinkertaisia periaatteita. Elokuvassa pitää olla hyvä tarina, juonen kannattelemiseen tarvitaan muutakin kuin pelkkiä laiskoja populaarikulttuuriviittauksia. Näyttelijäntyö on MCU:ssa kautta linjan laatuunkäypää, mutta erityisen hyvästä suorituksesta saa lisäpisteitä. Robert Downey Juniorin luonteva ja rento näytteleminen ovat omassa luokassaan ja iso syy siihen, miksi Iron Man -elokuvat ovat niin suosittuja. Sankari ei saa olla liian ylivoimainen, tästä jäljempänä lisää. Lisäksi hänellä pitää olla kunnon vastavoima, kertakäyttöpahikset eivät kelpaa.

Löyhä juonijatkumo on MCU-elokuville ehdottomasti eduksi. Kehnoimmillaankin yksittäiset elokuvat tuovat saagaan ja hahmoihin jotain lisää. En liitä mukaan juonikuvauksia, mutta jos todella inhoat juonipaljastuksia etkä ole lukenut sarjakuvia tai nähnyt vielä kaikkia elokuvia, ei kannata lukea pidemmälle. Popparit mikroon ja DVD:n kaukosäädin play-asentoon!

Paremmat

The Avengers (2012, ohj. Josh Whedon)

Sarjan ensimmäinen elokuva Iron Man oli ilmestynyt jo vuonna 2008, mutta vasta tämän elokuvan myötä saaga pääsee vauhtiin. Ensimmäisessä Kostajat-elokuvassa yksittäiset sankarit vahvuuksineen ja heikkouksineen kootaan ryhmäksi. Vastavoimana on pirullinen Loki. Oikeasti viihdyttävä elokuva, joka on ehtinyt jo painua osaksi populaarikulttuurin kaanonia.

Iron Man 3 (2013, ohj. Shane Black)

Tykkään Rautamiehestä. Henkilöhahmo on piirretty hyvin esiin kahdessa ensimmäisessä elokuvassa, mutta vasta tässä osassa hahmoa syvennetään. Rautamies eli Tony Stark kärsii PTSD-oireista Avengers-elokuvassa tapahtuneen New Yorkin tappelun jälkeen. Hän on kohdannut kosmisia voimia ja nähnyt taikavasaraa heiluttavan miehen putoavan taivaasta, mutta hänellä itsellään ei ole varsinaisia supervoimia, hän on vain "mies säilyketölkissä".

Doctor Strange (2016, ohj. Scott Derrickson)

Vähän erilainen supersankarielokuva. Stephen Strange on kirurgi, jolla on kauniisti sanottuna terveen kokoinen ego ja joka ei usko hömppään - ennen kuin hänen oma polkunsa johtaa hänet Kamar Taj -luostariin. Elokuvassa on hyvä näyttelijä Benedict Cumberbatch pääosassa ja yhtä kovat Tilda Swinton (Muinainen), Mads Mikkelsen (Kaecilius) ja Chiwetel Ejiofor (Mordo) sivuosissa. Elokuva keskiosassa ollaan Nepalissa, mikä on New Yorkin jälkeen plussaa. Doctor Strangesta on sanottava vielä se, että lopputaistelun sankari ratkaisee voimiensa, mutta ennen kaikkea nokkeluutensa ansiosta. Kaiken taistelumätön keskellä on koskettava kohtaus, jossa opettaja ja oppilas katsovat käsi kädessä lumisadetta.

Captain America: Civil War (2016, ohj. Anthony ja Joe Russo)

Kolmas Kapteeni Amerikka -elokuva on oikeastaan enemmän Avengers -elokuva, jossa Rautamiehellä on vähintään yhtä iso rooli kuin Kapteenilla. Katsoja pakotetaan ottamaan kantaa ja valitsemaan puolensa. Taistelukohtaus tyhjällä saksalaisella lentokentällä on aika puuduttava, mutta lopputaistelussa nousee katsojalla onneksi jo tunteitakin pintaan.

Thor: Ragnarök (2017, ohj. Taika Waititi)

MCU-sarja on kolmanteen Thor-elokuvaan mennessä ehtinyt vaiheeseen, jossa pystytään ottamaan jo rennommin ja miettimään, mitä hahmoilla voisi tehdä perustarinan lisäksi. Chris Hemsworth ukkosenjumala Thorina on kotonaan henkilöhahmonsa nahkoissa. Tom Hiddleston on mahtava. Benedict Cumberbatch, joka vilahtaa elokuvan alussa, on mahtava. Hulk on mahtava, samoin alkoholisoitunut valkyria. Silkkaa mahtavuutta koko elokuva.

Ihan ok -leffat

Avengers: Age of Ultron (2015, ohj. Joss Whedon)

Pidän yleisesti näistä Josh Whedonin ohjaamista Kostajista enemmän kuin Russon veljesten ohjauksista. Whedon on hyvä ohjaamaan ensembleä. Keskimmäinen näytös, jossa Kostajat ovat vetäytyneet maalle Haukansilmän kotitilalle punomaan strategiaa Ultron-tekoälyä vastaan, hakee vertaistaan. Myös toimintakohtauksilla on hetkensä, kuten leijuva kaupunki ison kivenmurikan päällä, ja lopussa robotit keskustelemassa keskenään.

Black Panther (2018, ohj. Ryan Coogler)

Parhaan elokuvan Oscar-ehdokkaanakin olleessa elokuvassa on korkeat tuotantoarvot, jos ei muuta. Se on näyttävää katsottavaa ja siinä on hyvä musiikki. Valitettavasti nimiroolin esittäjä Chadwick Boseman on kehno näyttelijä, jota muut joutuvat raahaamaan kohtauksissa mukanaan kuin märkää rättiä.

Spiderman: Homecoming (2017, ohj. John Watts)

En keksi tästä oikein mitään sanottavaa. Leppoisa teinielokuva, josta lapsi piti paljon. Kapteeni Amerikka -opetusvideot, joita Peter Parkerin koulussa näytetään, ovat älyttömän huvittavia.

Captain Marvel (2019, ohj. Anna Boden ja Ryan Fleck)

Käsikirjoituksessa oli pari ihan pätevää käännettä ja pääosanesittäjät olivat hyviä, mutta Carol Danversilla on sama ongelma kuin Teräsmiehellä. Hän taistelee yksin kokonaisia armeijoita vastaan - avaruudessa. Muilla ei ole oikeastaan tekemistä, kun hän tulee paikalle. Mitä tällaisella hahmolla voi tehdä? Kiinnostavampia naishahmoja MCU:ssa ovat minusta Purppuranoita, Musta leski ja Nebula.

Avangers: Infinity War (2018) ja Endgame (2019), ohj. Anthony ja Joe Russo

Kohtelen näitä episodeja yhtenä elokuvana, koska varsinkaan Endgamea ei pysty seuraamaan jos ei ole nähnyt edeltäviä osia. Infinity War -elokuva tuo paljon uutta saagaan. Ensimmäistä kertaa Marvel-elokuvauniversumiin astuu kunnon konna, Thanos, jota vastaan eri tarinalinjojen sankarit joutuvat taistelemaan. Endgame-elokuva puolestaan leikittelee ajatuksella, mitä supersankarit tekevät lopetettuaan viittahommat. Elokuvan lopussa langat solmitaan tyydyttävällä tavalla.

Katsottavat

Huomaan, että suosikkini löytyvät saagan tuoreimmasta päästä. Ei ihme, jos alkupään MCU-elokuvat hakevat vielä tyylilajiaan. Ensimmäinen Iron Man -elokuva ei jättänyt pysyvää muistijälkeä, mistä päättelen, ettei se vielä noussut täyteen loistoonsa. Iron Man 2 on aika kova Mickey Rourken ansiosta, ja siinä on pari hyvää vitsiä.

Samoin ensimmäisessä Kapteeni Amerikka -elokuvassa oli hetkensä, jotka liittyivät viihdytysjoukkoihin ja ajankuvaan, mutta muuten elokuva oli aika yhdentekevä. Kakkososasta eli Talvisotilaasta tykkäävät monet, se on juonijatkumon kannalta tärkeä elokuva, mutta kammottavan väkivaltainen. Lisäksi en koskaan välittänyt SHIELD/Hydra-kuviosta.

Ant-Man-elokuvien on ilmeisesti tarkoitus tuoda päähenkilönsä kautta kansanmiehen näkökulmaa supersankareihin, mutta ne ovat vaivaannuttavia tavalla joka nuorisoelokuvat usein ovat. Michael Douglasin esittämä hullu tiedemieshahmo on ankea tuulahdus 80-luvulta. Vähän samaa ongelmaa on Guardians of the Galaxy -filmeissä, vaikka ne ovatkin paljon kyynisempiä ja asetelmiltaan monipuolisempia. Niissä ei vain ole mitään järkeä (niin kuin näissä missään olisi mitään järkeä). Makukysymys.

Kehnoimmasta päästä on elokuva Thor. Alkuaikojen Chris Hemsworth näyttelee kuin puupökkelö. Lisätään kehnoa tiedettä, Natalie Portman sekä Anthony Hopkinsin järjetön kiinnitys Odiniksi, ja kalkkuna on valmis. Ainoa valopilkku on Tom Hiddlestonin Loki. Thor: The Dark Worldissa on samat ongelmat, mutta niihin saa lisätä vielä kamalan kulissiplaneetan, jolla lopputaistelu käydään.

Marvel Cinematic Universe risteyskohdassa

Näin kolme tuntia elokuvateatterin penkissä istuttuani (varsinainen katsojan Endgame) voipi olla, että seuraavan supersankarielokuvan katson DVD:ltä. Robert Downey Junior alkaa olla ikämies esittämään supersankaria, ja olen varautunut siihen, että Kapteeni Amerikka eli Chris Evans jää myös puiston penkille istumaan ja katselemaan auringonlaskua.

Seuraava Hämähäkkimies-elokuva tulee ensi-iltaan heinäkuussa. Harmi, että edellinen Ryhmä X -elokuva oli niin kehno, ei ole erityistä motivaatiota mennä katsomaan Dark Phoenixiä kesäkuussa. Tv-sarjoja en jaksa katsoa.

Varmaa on, että katson tulevatkin supersankarielokuvat jossain vaiheessa. Itsepetosta olisi väittää muuta.

Margaret Pennyn arvosteluja Ryhmä X -elokuvista
Soikkelin arvostelu Black Pantherista
Elokuvien järjestys ja ilmestymisvuodet ovat kätevimmin tsekattavissa Wikipediasta

Wednesday, April 24, 2019

Antologioita, antologioita!

Antologiahaasteeni on nytkähtänyt eteenpäin pitkästä aikaa. Vuodenvaihteessa tein lupauksen: en sitoudu toimittamaan uutta novelliantologiaa ennen kuin edelliset on luettu. Haasteen tässä vaiheessa totean, että olen hankkinut hyllyyni kahta lukuunottamatta kaikki listalta löytyvät kirjat.

Alkuvuonna lukemani antologiat ovat:
- Tulikirjaimet, Stepanin Koodeksi -legendaan pohjautuva antologia
- Steampunk! Höyryä ja helvetinkoneita, nimensä mukaisesti steampunk-antologia
- Murhamystiikkaa, eli okkulttisia etsivätarinoita sisältävä antologia
- Tiamatin värit, Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien avaruusantologia
- Mustaa lihaa, Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien kyberpunk-antologia
- Hurtan koodeksi, kirjailija Boris Hurtan juhlavuosiantologia
- Tämä jalka ei ole minun, kehokauhuantologia.

En lähde tarkemmin tässä ruotimaan lukuelämyksiäni, sillä edustamani yhteisö on julkaissut näistä hyvän osan enkä olisi suosittelijana kovin puolueeton. Tästä satsista onnistunein kokonaisuus oli ehkä viimeiseksi lukemani kehokauhuantologia. URS- eli Uusrahvaanomaiseen spekulatiiviseen perinteeseen* liittyvissä antologioissa (takakannen mukaan esim. Tiamatin värit ja Mustaa lihaa) pistää silmään varsinaista pulp-perinnettä edustavien novellien vähäisyys. Esimerkiksi Tiamatin värit -teoksessa tätä edustaa minusta oikeastaan vain Tuomas Salorannan novelli.

Seuraavana lukuvuorossa yöpöydälläni on Osuuskumman julkaisema Ruumiittomat. Suomalaisia aavenovelleja -antologia.

***

Sitten uudempia antologiauutisia. Uusin novellijulkaisuni ”Seuraaja” löytyy Siipisulka. Tarinoita enkeleistä -antologian kansien välistä.

Enkeliantologiasta saa syyttää minua. Ihmettelin nimittäin puolijulkisesti (Facebook-seinälläni) toukokuussa, miksi enkeliromanssit olivat niin hyvin edustettuna kirjakaupan pokkarihyllyssä. Kuka nämä puolialastomat kansikuvapojat otti tosissaan? Asiasta syntyi hersyvä keskustelu, jossa FB-kaverini spekuloivat ihmisen ja enkelin välisten suhteiden mahdollisuuksilla. Ajatus kypsyi yön yli ja seuraavana päivänä totesin: kyllä tässä on jotain niin ärsyttävää, että antologia pitää tehdä.

Ja se tehtiin. Vajaaseen kolmeen vuoteen mahtui erilaisia vaiheita kirjoittajien ja ideoiden keräämisestä, novellien kirjoittamisesta ja työstämisestä, kustantajan etsimisestä, kirjoittajien jäämisestä pois ja uusien tulemisesta tilalle, kakkos- ja kolmosversioiden hiomisesta ja kirjatuotannosta julkistamistilaisuuden suunnitteluun ja järjestämiseen. Kokoelma ilmestyi painosta helmikuussa, ja virallisesti se julkistettiin Helsingissä Kauhucon-tapahtuman yhteydessä huhtikuun alussa.

Kippis!

Antologian toimittajina liihottelevat allekirjoittanut sekä Mia Myllymäki. Sen on kustantanut Aavetaajuus, hienosta kansitaiteesta vastaa S. Haltijakäpälä. Kehotan hankkimaan Siipisulan itselle, kaverille tai pikkusiskolle. Houkuttelevan värikkäästä kannesta huolimatta kirja ei kuitenkaan sovellu alle 16-vuotiaalle.

Antologiaa saa hankkia Aavetaajuudelta (verkkokauppa tai kivijalkakauppa Kalliossa) tai Rosebud City Centeristä Helsingistä.

Siipisulka on arvosteltu tuoreeltaan Kosmoskynä-verkkolehdessä: Siipisulka-antologian enkelit ovat eroottisia, romanttisia ja kerettiläisiäkin (Ville Linna)

*Uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio on perinteistä tai modernimpaa genrekirjallisuutta - scifiä, fantasiaa, kauhua, avaruusseikkailuja, miekkaa & magiaa - ennen kaikkea konstailematonta viihdettä, joka ei pyri olemaan valtavirta- tai jopa korkeakirjallisuutta. ”URS on paluu aikaan, jolloin barbaarit tiesivät teräksen salaisuuden, eristyneiden pikkukaupunkien liepeillä väijyi kosmisia kauhuja ja kuolevien planeettojen prinsessat olivat kauniita (sekä vähäpukeisia).” - kollektiivi

Tuesday, April 2, 2019

Vihreiden äänestämättömyyteni lyhyt* historia

Seuraa Margaret Pennyn muistikirjassa harvinainen katsaus poliittiseen lähihistoriaan. Äänestäjän muisti on lyhyt, mutta pakotin itseni kertauskurssille. Tämä on tarina siitä, miksi kahdeksaan vuoteen en äänestänyt vihreitä valtiollisissa vaaleissa, ja miksi nyt aion äänestää.

Tässä blogikirjoituksessani manaan haudastaan Matti Vanhasen II hallituksen, lautakasan ja joukon pienempiä ja isompia pettymyksiä. Sisältää henkilöhistoriaa, tunnustuksellisuutta ja eurokriisiä.

* Paino sanalla lyhyt.

Kuva: Katukampanjointia huhtikuussa 2019

Alku

Ensimmäisissä vaaleissa, joissa minulla oli äänioikeus, äänestin tyhjää. Valtio oli tyhmä, ja minä olin anarkisti. Nykyään en ilkeä kutsua itseäni sellaiseksi. Vaikka elän syrjässä normaalin työn yhteiskunnasta, teen sitä taiteilijoiden huikentelevalla tavalla, en poliittisen ankaralla tavalla. Olisi falskia ensin kieltäytyä tavan palkkatyöstä "toteuttaakseen itseään" ja sitten vastustaa valtiota, koska kaikkihan voivat tehdä saman halutessaan.

Se siitä. Noin muuten olen kyllä vaivautunut äänestyskopille melkein aina.

Toimin nuorempana 1990—2000-lukujen vaihteessa aktiivisesti ympäristöliikkeessä. Teemat olivat samat kuin ympäristöjärjestöillä nykyäänkin: ilmastonmuutos, luonnon monimuotoisuuden häviäminen, lajien sukupuuttoaalto sekä globaali eriarvoisuus. Osallistuin jopa YK:n ilmastokokoukseen järjestöjen edustajana Bonnissa Saksassa vuonna 2009.

Kaverini samasta viiteryhmästä ohjautuivat aikanaan toimimaan vihreissä, mikäli vain draivia ja näyttöjä oli. Tai haluja. Enimmäkseen ruohonjuuritason kansalaisliikehdintä, kuten globalisaatiokriittinen liike, suhtautui epäluuloisesti edustukselliseen demokratiaan. Toisaalta aktivistit pyrkivät vaikuttamaan kaikilla tasoilla, jakamaan flaikkuja kadulla ja lobbaamaan kabineteissa, mikä vain oli tehokkainta.

Vihreät myös värväsivät tunnetuimpia aktivisteja etenkin kuntavaaleihin, joihin tarvitaan isossa kaupungissa laajat listat. Joskus kysyttiin minuakin, en koskaan lähtenyt.

En ollut mukana edes opiskelijapolitiikassa, mutta kuten sanottu, kaverini olivat. Ehdokkaita ei vaaleissa ollut siis vaikea löytää. Tampereella vaikutti 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä kaksi valtakunnallisesti nousevaa poliitikkoa: opiskelijapolitiikasta noussut Rosa Meriläinen ja järjestötaustainen Oras Tynkkynen, joka oli siirtynyt Satu Hassin varasijalta eduskuntaan 2004.

Ja vihreitä vääntäydyin äänestämään Bratislavan lähetystöön, kun vuonna 2007 niillä nurkilla STT:n työpätkien välissä oleskelin. Silloin vaalit järjestettiin maaliskuussa. Olin valmistunut toimittajaksi, muuttanut kamppeeni takaisin Tampereelle ja suunnittelin poistuvani takavasemmalle päivätöistä. Koska hei, taloudessa meni hyvin, ja pois oravanpyörästä, eikö niin?

Kaikki menee perseelleen

Talouskriisi antoi ensimmäisiä merkkejään Suomessa vuonna 2007, kun Matti "uuniperuna" Vanhanen muodosti toista hallitustaan Jyrki Kataisen kanssa. Vihreät oli saanut yhden paikan lisää ja puolueen puheenjohtaja, itäsuomalainen Tarja Cronberg oli järjettömän suosittu - hän itse ei päässyt eduskuntaan, koska Pohjois-Karjalassa ei kerta kaikkiaan ollut vihreitä ehdokkaita nostamaan äänten kokonaispottia, mutta toimi puolueen toisena ministerinä.

Vanhasen kakkoshallitus nimettiin siis sinivihreäksi hallitukseksi.

Samaan aikaan finanssikriisi nosti ensimmäisiä laineita Atlantin toisella puolella. Kun Yhdysvaltain hallinto ja pankkisektori antoivat investointipankki Lehman Brothersin kaatua syyskuun 14. päivä 2008, olin kotona Tampereen Hallilassa rivitaloasunnossa ja syötin vauvalle puuroa. Se oli sunnuntai. Olin nuori äiti, wannabe-kirjailija ja jälleen opiskelija.

Finanssitalous romahti. Seuraavat vuodet olivat pelkkää eurokriisiä ja Kreikkaa. Pidän itseäni yhtenä viimeisistä onnekkaista, jotka kansalaisaktivismista ja muusta viivyttelystä huolimatta ehtivät valmistua töihin ennen vuoden 2008 talousromahdusta. Siitä romahduksesta ollaan tultu hitaasti ylös yli kymmenen vuotta.

Maailmantalouden lama hillitsi talouskasvua ja sen myötä ehkä energiankulutuksenkin kasvua.

Vanhasen II hallituskautta leimasi etenkin keskustaa ja kokoomusta ryvettynyt vaalirahaskandaali. Muistatteko vielä Kyösti Kakkosen ja Kehittyvien maakuntien Suomen? Jopa itseään pääministeriä epäiltiin ansaitsemattoman lautakasan hankkimisesta. Vihreitä vaalirahakohu ei juuri heilautellut (vihreillä niitä omaisuuksia ei ole sanottavasti koskaan ollutkaan), mutta kohu vähensi politiikan uskottavuutta yleisesti.

Vanhasen II hallituksen ansiolistalle lukeutuivat muun muassa sähköisen viestinnän tietosuojalaki eli kansanomaisemmin Urkintalaki sekä ydinvoimaratkaisu kahden uuden voimalan rakentamiseksi (ydinvoimalupa jäi lopulta perinnöksi Kiviniemen hallitukselle, vihreät eivät tällä kertaa vaivautuneet kävelemään ulos hallituksesta). Kansallinen ilmastostrategia valmistui 2008, mutta uusiutuvan energian tavoitteet laahasivat jäljessä.

Itselläni meni kuppi nurin kuitenkin yliopistolain takia.

Viimeinen niitti

"Se on fantastinen uudistus. Aivan loistava uudistus", hehkutti Jyrki Katainen vuoden 2010 yliopistolakia. Perinteistä "sivistysyliopistoa" puolustavat opettajat ja opiskelijat yrittivät määrätietoisesti torpata lain. Perustuslakivaliokunnassa nähtiin loukkaavan yliopistojen autonomiaa, jos yliopistojen hallituksiin otetaan yli puolet ulkopuolisia edustajia. Opiskelijat valtasivat Porthanian vastalauseena opintoaikojen rajauksille ja kaavailluille lukukausimaksuille (tämä valtaus oli yksi monista, joita vielä tulisi).

Liikkeessä mukana oli lähes pelkästään humanisteja ja yhteiskuntatieteilijöitä, eli vihreiden vahvinta kannattajakuntaa. Vihreillä oli korkeakoulupoliittinen linjapaperi (2006) sekä koulutuspoliittinen ohjelma (2009), mutta autonomia, innovaatiot ja yksityinen rahoitus mainitaan niissäkin. Vaikka uuden yliopistolain painotukset eivät vetämättä menneetkään vihreiden toivomalla tavalla, Ville Niinistö puolusti lakia puoluevaltuuskunnassa.

Ei minua yliopistolaki itsessään olisi haitannut niin paljon, siellä keväthangilla lastenrattaita työnnellessäni. Se ei koskettanut minua henkilökohtaisesti millään tavalla. En tähdännyt yliopistouralle tai edes jatko-opiskelijaksi.

Mutta en kestänyt sitä ylimielisyyttä, jolla kahden ministerisalkun hallituspuolue Vihreät lähti 2011 eduskuntavaaleihin. Kuvitelma siitä, että kyllähän heidän vahvin tukijoukkonsa, koulutetut ammattilaiset, edelleen heitä äänestävät. Vihreäthän ovat niin hyviä ihmisiä. Suomen vaakunaleijonan uudelleenbrändäysyritys oli viimeinen niitti.

Ikinä, kuuna kullan valkeana en enää äänestä vihreitä, vannoin.

Tuli iso jytky

Eikä mennyt vihreillä hyvin niissä vaaleissa. Tuli perussuomalaisen jytky ja karmea vaalitappio vihreille. Vihreiden kansanedustajien määrä putosi viidestätoista kymmeneen. Pirkanmaan vaalipiiristä meni läpi yksi ainoa edustaja.

Sateenkaarihallitus (muut puolueet ilman Kepua ja persuja) näytti sekoilulta ja sitä se varmasti olikin. Itselleni mieleinen puolueen varapuheenjohtaja jätti paikan omasta halustaan 2013 ja seuraavana vuonna koko puolue häipyi hallituksesta taas yhden ydinvoimaluvan jälkeen.

(Uuden ydinvoiman rakentaminen ei ehdi auttaa ilmastonmuutokseen. En olisi tuhlannut niitäkään tunteja kampanjointiin ja mielenosoittamiseen vuonna 2001—2004, jos olisin tiennyt, että viides ydinvoimala ei olisi tätä kirjoitettaessa edelleenkään toiminnassa. Uskoin jotain insinööriä, joka paneelissa väitti, että siellä se jauhaa sähköä ja vaurautta kansakunnalle vuonna 2010.)

Seuraavissa vaaleissa vihreät saavuttivat vanhat asemansa, mutta ei auttanut, oppositioon mentiin. Sipilän, Soinin ja Stubbin (myöhemmin Orpon) hallitus on toteuttanut kokoomuslaisinta politiikkaa koskaan. Vihreiden tekemisiä en enää aktiivisesti seurannut. Kirjoittelin kirjoja ja äänestin vasemmistolaisia naisia.(Presidentinvaaleja ei lasketa, ne eivät ole mitkään oikeat vaalit.)

Edes kulttuuripolitiikassa en pitänyt vihreitä linjauksia erityisen kiinnostavina. Kun Touko Aaltoa haastateltiin HS:n lauantaivieraana, hän ei muistanut lukeneensa viime aikoina yhtäkään kirjaa. No, siihen saatiin syy myöhemmin, masentunut harvoin pystyy keskittymään lukemiseen. Sitkeästi kulttuuriväkeä pidetään punavihreänä, mitä sivistyneesti hieman ihmettelen. Yksittäisiä teräviä poliitikkoja lukuunottamatta kulttuuri ei ole ollut isommin meillä vaalikeskusteluissa mukana viime vuosina.

Keinoilla on väliä

Jos äänestäjän muisti on lyhyt, kahdeksan vuotta riittää ehkä minullekin. Olen rauhoittunut, perustanut oman firman, juonut litroittain kauramaitoa kahvini kanssa ja todennut, että vaikka kauramaito onkin kiva juttu, ehkä kuitenkin tehokkaampi keino torjua ilmastonmuutosta on vaikuttaa poliittisesti.

Syitä, miksi annan vihreille mahdollisuuden vuoden 2019 eduskuntavaaleissa:

1. IPCC:n ns. 1,5 asteen raportti. Ilmastokysymys räjähti syksyllä 2018 taas pitkästä aikaa keskusteluun. Oma lapseni kokee ahdistusta ilmastonmuutoksesta. Hän teki koulussa osana MOK-viikkoa portfolion, mutta tuotuaan sen kotiin pyysi piilottamaan sen johonkin pois silmistä, niin paljon ahdistaa. On väärin, että lapset joutuvat kärsimään aikuisten huonosta valinnoista.
2. Sipilän hallituksen perintö. Arvoin pitkään, kumpi on ollut huonompi hallitus, Vanhasen II vai nykyinen Sipilän hallitus. Jälkimmäinen vei lopulta voiton niin sanotun työttömien aktiivimallin ansiosta. Seuraavalle hallitukselle on hyvin matala kynnys onnistua paremmin. Toisaalta kaikkihan on politiikassa mahdollista.
3. Hyviä ehdokkaita on tarjolla omassa vaalipiirissä Pirkanmaalla. Itse asiassa harvinaisen kova värisuora Satu Hassi, Oras Tynkkynen, Olli-Poika Parviainen ja Iiris Suomela.

Tietysti monilla puolueilla on nykyään ilmastopolitiikka hanskassa. Lähes kaikki haluavat periaatteessa torjua ilmastonmuutosta. Kyse on kuitenkin siitä, mitä keinoja valitaan ja miten tosissaan niihin tartutaan.

Sitra on listannut 100 ilmastotekoa, jotka yhteiskunta voi halutessaan tehdä. Osa toisi valtiolle lisää tuloja, osa lisäisi menoja. Jotkut parantaisivat pienituloisten asemaa, toiset heikentäisivät sitä ilman tulonsiirtoja tai helpotuksia verotuksen puolella.

Joten sillä on helvetisti väliä, miten kevään eduskuntavaaleissa äänestää. Olen huono ihminen enkä jaksa enkä osaa laskea "arjen valintojen" ympäristövaikutuksia, eikä tavan kansalaisen pitäisi joutua sitä tekemään. Tarvitaan parempaa lainsäädäntöä. Ennen kaikkea tarvitsemme ilmastovaalit.

Niitä kohti.

PS. Vähän samasta aiheesta eli eduskuntavaaleissa äänestämisestä kirjoittaa Suvi Auvinen täällä.

Monday, March 18, 2019

Kirjoittaja, älä gettoudu

Olen tehnyt kisällintyöni kirjoittajana suurelta osin ryhmissä: ensin fandomissa, myöhemmin kursseilla. Nykyään minulla on suurelta osalta niiden ansiosta omat luotetut kollegani ja ammattilaisverkostoni. Yksinäisen luovan taiteilijan myytti on minun näkökulmastani sitä itseään, myytti. Vaikka olisi ponnistanut pystymetsästä, esimerkiksi alueelliset kirjailijayhdistykset tarjoavat ammattilaisille kollegiaalista tukea.

Käsittelen tässä kirjassa kollegiaalisia verkostoja, jotka ovat eri asia kuin itse kunkin henkilökohtaiset ystävyyssuhteet, vaikka monilla ne osin menevät tietysti lomittain.


Saara ja Pirkkalaiskirjailijoiden kyltti. Kuva: Hannu Peltonen.

Monipuolinen verkosto suojelee kateudelta

Aikanaan kävin kirjoittajaopintoja sekä yliopiston luovan kirjoittamisen oppiaineessa että Viita-akatemiassa. Nykyään toimin osin samoissa kuvioissa opettajana ja huomaan, että homogeeninen ryhmä on helpompi ohjattava. Ei tarvitse ottaa huomioon niin eri vaiheissa olevia kirjoittajia. Suunnilleen samanikäiset yliopisto-opiskelijat ovat kunnianhimoisia ja kehittyvät nopeasti.

Viita-akatemiassa sai sen sijaan palautetta erilaisilta ihmisiltä. Osa oli akateemisesti koulutettuja, osa ei, jotkut olivat tehneet pitkän työuran, toiset olivat aivan nuoria. Viita-akatemian ryhmältä sai erilaisia näkökulmia tekstiin kuin opiskelijaryhmältä. Totta kai jokainen viihtyy samanhenkisessä seurassa parhaiten. Kuitenkin jos luovassa yhteisössäsi on pelkästään samanikäisiä, enimmäkseen samaa sukupuolta olevia ihmisiä, siinä on jotain vikaa.

Liian samanmielisten kirjoittajien ryhmä muuttuu helposti sisäänpäin lämpiäväksi ja arvostuksiltaan yhdenmukaiseksi, vaikka kirjoittajat olisivatkin muuten erilaisia. Kavereilta saa selänrapsutusta ja kehuja, mutta kehittyäkseen kokenutkin kirjailija tarvitsee kriittistä palautetta. Kriittisten kommenttien esittäminen voi olla sosiaalisesti vaikeaa, mutta luovalle taiteilijalle ne ovat kullan arvoisia.

Kateus ei myöskään kehity yhtä helposti heterogeenisessä ympäristössä. Vielä parempi, jos tunnet luovilta aloilta muitakin ihmisiä kuin juuri omalta taiteenalalta. Saat näkökulmaa, kun kamppailut ovat samankaltaisia mutta erilaisia.

Naisten yhteisöllisyys, miesten yksilöllisyys

Jostain syystä omat kirjoittajaympyräni ovat ihmisten urien kehittyessä jakautuneet. Aloittelijoina mies- ja naiskirjoittajat sparrasivat toisiaan ja hengasivat samoissa piireissä. Näyttää, että kun uraa on enemmän takana, naiset jäävät helpommin samoihin yhdistyksiin, piireihin ja osuuskuntiin, kun miehet taas lentävät soolona. Soololennosta ei ole pelkkää haittaa kirjailijalle, jonka työssä ne vaikeimmat virstat pitäisi kuitenkin vaeltaa yksin. Sen sijaan yhteisön ominaisuuksiin kuuluu, että se ajoittain ottaa enemmän kuin antaa.

Monet tuntemani miespuoliset kirjoittajat ovat myös luopuneet kynästään naisia helpommin. Onko itseilmaisu rahan tienaamisen ja perheen kasvattamisen ohella yhteiskunnassamme sitten enemmän naisten aluetta, en tiedä.

Yhteisöllisyys suojelee iskuilta, mutta liiallisena se saattaa myös tukahduttaa. Uusia ideoita tuodakseen pitäisi veden päästä virtaamaan sekä sisään että ulos. Uudet ajatukset eivät tunnu heti mukavilta, koska ne eivät ole tuttuja. Silti ne ovat välttämättömiä.

Naisilla on vielä erityinen syy olla jäämättä turvalliseen tilaan pyörimään keskenään. Sieltä ei nimittäin lopulta pääse pois.

Nuorempien tukena

Hyvä motivaattori luovan kirjoittamisen opettamiseen on, että aloittelijoilta saa draivia. Ohjaaja luovuttaa tietämystään eteenpäin, mutta saa myös itse yhtä lailla takaisin. Fiksut konkarit hengailevat mielellään nuorempien kanssa. Viisaus ei kasva pelkästään omassa erinomaisuudessaan, vaan pitkällä uralla uusiutuminen muuttuu vaikeammaksi ja sitä alkaa toistaa vanhoja ajatuskulkuja.

Somesukupolvi on hyvä vaatimaan arvostusta. Arvostusta voi harjoitella myös toisinpäin, rakentamalla ymmärrystä sukupolvien välille. Esimerkiksi Anne Leinonen Ristiinassa järjestämät Usva-leirit ovat olleet antoisia siksi, että niillä käy eri ikäisiä, eri taustoista tulevia ihmisiä.

Vanhemmat kollegat saattavat esimerkiksi kaivata kustantamoiltaan tietynlaista kohtelua. Tai he eivät jaksa olla niin innoissaan somemarkkinoinnista. Kun kirjallisuutta on seurannut tarpeeksi kauan, uudet ilmiöt alkavat toistua. Ne ovat muuttuneet itselle vanhoiksi, kun taas nuoremmat kollegat vasta ehtivät niistä innostumaan.

Kokeneet kollegat tukevat nuorempia myös rakenteiden kautta. ”Sedällä” ei välttämättä ole säkenöivää somepresenssiä, hän ei tunne intersektionalistisen feminismin uusimpia keskusteluja ja hän saattaa laukoa happamia kommentteja kirjallisuuden uusista tuulista, mutta kulissien takana hän on saattanut olla juuri siinä lautakunnassa myöntämässä juuri sinulle sen apurahan.

Jos tekee mieli sedätellä, mieti vielä. Jos vanhemman kollegan, kriitikon, toimittajan asenne tuntuu tyhmältä, syy voi yhtä hyvin olla se, että vaikutat itse omahyväiseltä, olet kärkäs, julistava tai muuten ärsyttävä, tai ihan vain hakkaat päätäsi seinään tajuamatta sitä itse.

###

Lopuksi vielä mainos: erinomainen paikka tavata kirjailijoita ja kuunnella kirjallisia keskusteluja on Suomen pienimmät kirjamessut Tampereella viikonloppuna! Vihtorin kirjamessut järjestetään Hotelli Ilveksessä 23.3. klo 11.30-18.30. Luvassa paneelikeskusteluja, kirjamyyntiä sekä mm. Tulenkantaja -kirjallisuuden vientipalkinnon jako. Vapaa pääsy, tervetuloa tutustumaan!

Friday, January 11, 2019

Saara saa idean

Lahjakas ja taitava Anne Leinonen piirsi kuvakirjan perheen pienimmille. Käsikirjoitus allekirjoittaneen. Olkaa hyvä!