Tuesday, April 2, 2019

Vihreiden äänestämättömyyteni lyhyt* historia

Seuraa Margaret Pennyn muistikirjassa harvinainen katsaus poliittiseen lähihistoriaan. Äänestäjän muisti on lyhyt, mutta pakotin itseni kertauskurssille. Tämä on tarina siitä, miksi kahdeksaan vuoteen en äänestänyt vihreitä valtiollisissa vaaleissa, ja miksi nyt aion äänestää.

Tässä blogikirjoituksessani manaan haudastaan Matti Vanhasen II hallituksen, lautakasan ja joukon pienempiä ja isompia pettymyksiä. Sisältää henkilöhistoriaa, tunnustuksellisuutta ja eurokriisiä.

* Paino sanalla lyhyt.

Kuva: Katukampanjointia huhtikuussa 2019

Alku

Ensimmäisissä vaaleissa, joissa minulla oli äänioikeus, äänestin tyhjää. Valtio oli tyhmä, ja minä olin anarkisti. Nykyään en ilkeä kutsua itseäni sellaiseksi. Vaikka elän syrjässä normaalin työn yhteiskunnasta, teen sitä taiteilijoiden huikentelevalla tavalla, en poliittisen ankaralla tavalla. Olisi falskia ensin kieltäytyä tavan palkkatyöstä "toteuttaakseen itseään" ja sitten vastustaa valtiota, koska kaikkihan voivat tehdä saman halutessaan.

Se siitä. Noin muuten olen kyllä vaivautunut äänestyskopille melkein aina.

Toimin nuorempana 1990—2000-lukujen vaihteessa aktiivisesti ympäristöliikkeessä. Teemat olivat samat kuin ympäristöjärjestöillä nykyäänkin: ilmastonmuutos, luonnon monimuotoisuuden häviäminen, lajien sukupuuttoaalto sekä globaali eriarvoisuus. Osallistuin jopa YK:n ilmastokokoukseen järjestöjen edustajana Bonnissa Saksassa vuonna 2009.

Kaverini samasta viiteryhmästä ohjautuivat aikanaan toimimaan vihreissä, mikäli vain draivia ja näyttöjä oli. Tai haluja. Enimmäkseen ruohonjuuritason kansalaisliikehdintä, kuten globalisaatiokriittinen liike, suhtautui epäluuloisesti edustukselliseen demokratiaan. Toisaalta aktivistit pyrkivät vaikuttamaan kaikilla tasoilla, jakamaan flaikkuja kadulla ja lobbaamaan kabineteissa, mikä vain oli tehokkainta.

Vihreät myös värväsivät tunnetuimpia aktivisteja etenkin kuntavaaleihin, joihin tarvitaan isossa kaupungissa laajat listat. Joskus kysyttiin minuakin, en koskaan lähtenyt.

En ollut mukana edes opiskelijapolitiikassa, mutta kuten sanottu, kaverini olivat. Ehdokkaita ei vaaleissa ollut siis vaikea löytää. Tampereella vaikutti 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä kaksi valtakunnallisesti nousevaa poliitikkoa: opiskelijapolitiikasta noussut Rosa Meriläinen ja järjestötaustainen Oras Tynkkynen, joka oli siirtynyt Satu Hassin varasijalta eduskuntaan 2004.

Ja vihreitä vääntäydyin äänestämään Bratislavan lähetystöön, kun vuonna 2007 niillä nurkilla STT:n työpätkien välissä oleskelin. Silloin vaalit järjestettiin maaliskuussa. Olin valmistunut toimittajaksi, muuttanut kamppeeni takaisin Tampereelle ja suunnittelin poistuvani takavasemmalle päivätöistä. Koska hei, taloudessa meni hyvin, ja pois oravanpyörästä, eikö niin?

Kaikki menee perseelleen

Talouskriisi antoi ensimmäisiä merkkejään Suomessa vuonna 2007, kun Matti "uuniperuna" Vanhanen muodosti toista hallitustaan Jyrki Kataisen kanssa. Vihreät oli saanut yhden paikan lisää ja puolueen puheenjohtaja, itäsuomalainen Tarja Cronberg oli järjettömän suosittu - hän itse ei päässyt eduskuntaan, koska Pohjois-Karjalassa ei kerta kaikkiaan ollut vihreitä ehdokkaita nostamaan äänten kokonaispottia, mutta toimi puolueen toisena ministerinä.

Vanhasen kakkoshallitus nimettiin siis sinivihreäksi hallitukseksi.

Samaan aikaan finanssikriisi nosti ensimmäisiä laineita Atlantin toisella puolella. Kun Yhdysvaltain hallinto ja pankkisektori antoivat investointipankki Lehman Brothersin kaatua syyskuun 14. päivä 2008, olin kotona Tampereen Hallilassa rivitaloasunnossa ja syötin vauvalle puuroa. Se oli sunnuntai. Olin nuori äiti, wannabe-kirjailija ja jälleen opiskelija.

Finanssitalous romahti. Seuraavat vuodet olivat pelkkää eurokriisiä ja Kreikkaa. Pidän itseäni yhtenä viimeisistä onnekkaista, jotka kansalaisaktivismista ja muusta viivyttelystä huolimatta ehtivät valmistua töihin ennen vuoden 2008 talousromahdusta. Siitä romahduksesta ollaan tultu hitaasti ylös yli kymmenen vuotta.

Maailmantalouden lama hillitsi talouskasvua ja sen myötä ehkä energiankulutuksenkin kasvua.

Vanhasen II hallituskautta leimasi etenkin keskustaa ja kokoomusta ryvettynyt vaalirahaskandaali. Muistatteko vielä Kyösti Kakkosen ja Kehittyvien maakuntien Suomen? Jopa itseään pääministeriä epäiltiin ansaitsemattoman lautakasan hankkimisesta. Vihreitä vaalirahakohu ei juuri heilautellut (vihreillä niitä omaisuuksia ei ole sanottavasti koskaan ollutkaan), mutta kohu vähensi politiikan uskottavuutta yleisesti.

Vanhasen II hallituksen ansiolistalle lukeutuivat muun muassa sähköisen viestinnän tietosuojalaki eli kansanomaisemmin Urkintalaki sekä ydinvoimaratkaisu kahden uuden voimalan rakentamiseksi (ydinvoimalupa jäi lopulta perinnöksi Kiviniemen hallitukselle, vihreät eivät tällä kertaa vaivautuneet kävelemään ulos hallituksesta). Kansallinen ilmastostrategia valmistui 2008, mutta uusiutuvan energian tavoitteet laahasivat jäljessä.

Itselläni meni kuppi nurin kuitenkin yliopistolain takia.

Viimeinen niitti

"Se on fantastinen uudistus. Aivan loistava uudistus", hehkutti Jyrki Katainen vuoden 2010 yliopistolakia. Perinteistä "sivistysyliopistoa" puolustavat opettajat ja opiskelijat yrittivät määrätietoisesti torpata lain. Perustuslakivaliokunnassa nähtiin loukkaavan yliopistojen autonomiaa, jos yliopistojen hallituksiin otetaan yli puolet ulkopuolisia edustajia. Opiskelijat valtasivat Porthanian vastalauseena opintoaikojen rajauksille ja kaavailluille lukukausimaksuille (tämä valtaus oli yksi monista, joita vielä tulisi).

Liikkeessä mukana oli lähes pelkästään humanisteja ja yhteiskuntatieteilijöitä, eli vihreiden vahvinta kannattajakuntaa. Vihreillä oli korkeakoulupoliittinen linjapaperi (2006) sekä koulutuspoliittinen ohjelma (2009), mutta autonomia, innovaatiot ja yksityinen rahoitus mainitaan niissäkin. Vaikka uuden yliopistolain painotukset eivät vetämättä menneetkään vihreiden toivomalla tavalla, Ville Niinistö puolusti lakia puoluevaltuuskunnassa.

Ei minua yliopistolaki itsessään olisi haitannut niin paljon, siellä keväthangilla lastenrattaita työnnellessäni. Se ei koskettanut minua henkilökohtaisesti millään tavalla. En tähdännyt yliopistouralle tai edes jatko-opiskelijaksi.

Mutta en kestänyt sitä ylimielisyyttä, jolla kahden ministerisalkun hallituspuolue Vihreät lähti 2011 eduskuntavaaleihin. Kuvitelma siitä, että kyllähän heidän vahvin tukijoukkonsa, koulutetut ammattilaiset, edelleen heitä äänestävät. Vihreäthän ovat niin hyviä ihmisiä. Suomen vaakunaleijonan uudelleenbrändäysyritys oli viimeinen niitti.

Ikinä, kuuna kullan valkeana en enää äänestä vihreitä, vannoin.

Tuli iso jytky

Eikä mennyt vihreillä hyvin niissä vaaleissa. Tuli perussuomalaisen jytky ja karmea vaalitappio vihreille. Vihreiden kansanedustajien määrä putosi viidestätoista kymmeneen. Pirkanmaan vaalipiiristä meni läpi yksi ainoa edustaja.

Sateenkaarihallitus (muut puolueet ilman Kepua ja persuja) näytti sekoilulta ja sitä se varmasti olikin. Itselleni mieleinen puolueen varapuheenjohtaja jätti paikan omasta halustaan 2013 ja seuraavana vuonna koko puolue häipyi hallituksesta taas yhden ydinvoimaluvan jälkeen.

(Uuden ydinvoiman rakentaminen ei ehdi auttaa ilmastonmuutokseen. En olisi tuhlannut niitäkään tunteja kampanjointiin ja mielenosoittamiseen vuonna 2001—2004, jos olisin tiennyt, että viides ydinvoimala ei olisi tätä kirjoitettaessa edelleenkään toiminnassa. Uskoin jotain insinööriä, joka paneelissa väitti, että siellä se jauhaa sähköä ja vaurautta kansakunnalle vuonna 2010.)

Seuraavissa vaaleissa vihreät saavuttivat vanhat asemansa, mutta ei auttanut, oppositioon mentiin. Sipilän, Soinin ja Stubbin (myöhemmin Orpon) hallitus on toteuttanut kokoomuslaisinta politiikkaa koskaan. Vihreiden tekemisiä en enää aktiivisesti seurannut. Kirjoittelin kirjoja ja äänestin vasemmistolaisia naisia.(Presidentinvaaleja ei lasketa, ne eivät ole mitkään oikeat vaalit.)

Edes kulttuuripolitiikassa en pitänyt vihreitä linjauksia erityisen kiinnostavina. Kun Touko Aaltoa haastateltiin HS:n lauantaivieraana, hän ei muistanut lukeneensa viime aikoina yhtäkään kirjaa. No, siihen saatiin syy myöhemmin, masentunut harvoin pystyy keskittymään lukemiseen. Sitkeästi kulttuuriväkeä pidetään punavihreänä, mitä sivistyneesti hieman ihmettelen. Yksittäisiä teräviä poliitikkoja lukuunottamatta kulttuuri ei ole ollut isommin meillä vaalikeskusteluissa mukana viime vuosina.

Keinoilla on väliä

Jos äänestäjän muisti on lyhyt, kahdeksan vuotta riittää ehkä minullekin. Olen rauhoittunut, perustanut oman firman, juonut litroittain kauramaitoa kahvini kanssa ja todennut, että vaikka kauramaito onkin kiva juttu, ehkä kuitenkin tehokkaampi keino torjua ilmastonmuutosta on vaikuttaa poliittisesti.

Syitä, miksi annan vihreille mahdollisuuden vuoden 2019 eduskuntavaaleissa:

1. IPCC:n ns. 1,5 asteen raportti. Ilmastokysymys räjähti syksyllä 2018 taas pitkästä aikaa keskusteluun. Oma lapseni kokee ahdistusta ilmastonmuutoksesta. Hän teki koulussa osana MOK-viikkoa portfolion, mutta tuotuaan sen kotiin pyysi piilottamaan sen johonkin pois silmistä, niin paljon ahdistaa. On väärin, että lapset joutuvat kärsimään aikuisten huonosta valinnoista.
2. Sipilän hallituksen perintö. Arvoin pitkään, kumpi on ollut huonompi hallitus, Vanhasen II vai nykyinen Sipilän hallitus. Jälkimmäinen vei lopulta voiton niin sanotun työttömien aktiivimallin ansiosta. Seuraavalle hallitukselle on hyvin matala kynnys onnistua paremmin. Toisaalta kaikkihan on politiikassa mahdollista.
3. Hyviä ehdokkaita on tarjolla omassa vaalipiirissä Pirkanmaalla. Itse asiassa harvinaisen kova värisuora Satu Hassi, Oras Tynkkynen, Olli-Poika Parviainen ja Iiris Suomela.

Tietysti monilla puolueilla on nykyään ilmastopolitiikka hanskassa. Lähes kaikki haluavat periaatteessa torjua ilmastonmuutosta. Kyse on kuitenkin siitä, mitä keinoja valitaan ja miten tosissaan niihin tartutaan.

Sitra on listannut 100 ilmastotekoa, jotka yhteiskunta voi halutessaan tehdä. Osa toisi valtiolle lisää tuloja, osa lisäisi menoja. Jotkut parantaisivat pienituloisten asemaa, toiset heikentäisivät sitä ilman tulonsiirtoja tai helpotuksia verotuksen puolella.

Joten sillä on helvetisti väliä, miten kevään eduskuntavaaleissa äänestää. Olen huono ihminen enkä jaksa enkä osaa laskea "arjen valintojen" ympäristövaikutuksia, eikä tavan kansalaisen pitäisi joutua sitä tekemään. Tarvitaan parempaa lainsäädäntöä. Ennen kaikkea tarvitsemme ilmastovaalit.

Niitä kohti.

PS. Vähän samasta aiheesta eli eduskuntavaaleissa äänestämisestä kirjoittaa Suvi Auvinen täällä.

Monday, March 18, 2019

Kirjoittaja, älä gettoudu

Olen tehnyt kisällintyöni kirjoittajana suurelta osin ryhmissä: ensin fandomissa, myöhemmin kursseilla. Nykyään minulla on suurelta osalta niiden ansiosta omat luotetut kollegani ja ammattilaisverkostoni. Yksinäisen luovan taiteilijan myytti on minun näkökulmastani sitä itseään, myytti. Vaikka olisi ponnistanut pystymetsästä, esimerkiksi alueelliset kirjailijayhdistykset tarjoavat ammattilaisille kollegiaalista tukea.

Käsittelen tässä kirjassa kollegiaalisia verkostoja, jotka ovat eri asia kuin itse kunkin henkilökohtaiset ystävyyssuhteet, vaikka monilla ne osin menevät tietysti lomittain.


Saara ja Pirkkalaiskirjailijoiden kyltti. Kuva: Hannu Peltonen.

Monipuolinen verkosto suojelee kateudelta

Aikanaan kävin kirjoittajaopintoja sekä yliopiston luovan kirjoittamisen oppiaineessa että Viita-akatemiassa. Nykyään toimin osin samoissa kuvioissa opettajana ja huomaan, että homogeeninen ryhmä on helpompi ohjattava. Ei tarvitse ottaa huomioon niin eri vaiheissa olevia kirjoittajia. Suunnilleen samanikäiset yliopisto-opiskelijat ovat kunnianhimoisia ja kehittyvät nopeasti.

Viita-akatemiassa sai sen sijaan palautetta erilaisilta ihmisiltä. Osa oli akateemisesti koulutettuja, osa ei, jotkut olivat tehneet pitkän työuran, toiset olivat aivan nuoria. Viita-akatemian ryhmältä sai erilaisia näkökulmia tekstiin kuin opiskelijaryhmältä. Totta kai jokainen viihtyy samanhenkisessä seurassa parhaiten. Kuitenkin jos luovassa yhteisössäsi on pelkästään samanikäisiä, enimmäkseen samaa sukupuolta olevia ihmisiä, siinä on jotain vikaa.

Liian samanmielisten kirjoittajien ryhmä muuttuu helposti sisäänpäin lämpiäväksi ja arvostuksiltaan yhdenmukaiseksi, vaikka kirjoittajat olisivatkin muuten erilaisia. Kavereilta saa selänrapsutusta ja kehuja, mutta kehittyäkseen kokenutkin kirjailija tarvitsee kriittistä palautetta. Kriittisten kommenttien esittäminen voi olla sosiaalisesti vaikeaa, mutta luovalle taiteilijalle ne ovat kullan arvoisia.

Kateus ei myöskään kehity yhtä helposti heterogeenisessä ympäristössä. Vielä parempi, jos tunnet luovilta aloilta muitakin ihmisiä kuin juuri omalta taiteenalalta. Saat näkökulmaa, kun kamppailut ovat samankaltaisia mutta erilaisia.

Naisten yhteisöllisyys, miesten yksilöllisyys

Jostain syystä omat kirjoittajaympyräni ovat ihmisten urien kehittyessä jakautuneet. Aloittelijoina mies- ja naiskirjoittajat sparrasivat toisiaan ja hengasivat samoissa piireissä. Näyttää, että kun uraa on enemmän takana, naiset jäävät helpommin samoihin yhdistyksiin, piireihin ja osuuskuntiin, kun miehet taas lentävät soolona. Soololennosta ei ole pelkkää haittaa kirjailijalle, jonka työssä ne vaikeimmat virstat pitäisi kuitenkin vaeltaa yksin. Sen sijaan yhteisön ominaisuuksiin kuuluu, että se ajoittain ottaa enemmän kuin antaa.

Monet tuntemani miespuoliset kirjoittajat ovat myös luopuneet kynästään naisia helpommin. Onko itseilmaisu rahan tienaamisen ja perheen kasvattamisen ohella yhteiskunnassamme sitten enemmän naisten aluetta, en tiedä.

Yhteisöllisyys suojelee iskuilta, mutta liiallisena se saattaa myös tukahduttaa. Uusia ideoita tuodakseen pitäisi veden päästä virtaamaan sekä sisään että ulos. Uudet ajatukset eivät tunnu heti mukavilta, koska ne eivät ole tuttuja. Silti ne ovat välttämättömiä.

Naisilla on vielä erityinen syy olla jäämättä turvalliseen tilaan pyörimään keskenään. Sieltä ei nimittäin lopulta pääse pois.

Nuorempien tukena

Hyvä motivaattori luovan kirjoittamisen opettamiseen on, että aloittelijoilta saa draivia. Ohjaaja luovuttaa tietämystään eteenpäin, mutta saa myös itse yhtä lailla takaisin. Fiksut konkarit hengailevat mielellään nuorempien kanssa. Viisaus ei kasva pelkästään omassa erinomaisuudessaan, vaan pitkällä uralla uusiutuminen muuttuu vaikeammaksi ja sitä alkaa toistaa vanhoja ajatuskulkuja.

Somesukupolvi on hyvä vaatimaan arvostusta. Arvostusta voi harjoitella myös toisinpäin, rakentamalla ymmärrystä sukupolvien välille. Esimerkiksi Anne Leinonen Ristiinassa järjestämät Usva-leirit ovat olleet antoisia siksi, että niillä käy eri ikäisiä, eri taustoista tulevia ihmisiä.

Vanhemmat kollegat saattavat esimerkiksi kaivata kustantamoiltaan tietynlaista kohtelua. Tai he eivät jaksa olla niin innoissaan somemarkkinoinnista. Kun kirjallisuutta on seurannut tarpeeksi kauan, uudet ilmiöt alkavat toistua. Ne ovat muuttuneet itselle vanhoiksi, kun taas nuoremmat kollegat vasta ehtivät niistä innostumaan.

Kokeneet kollegat tukevat nuorempia myös rakenteiden kautta. ”Sedällä” ei välttämättä ole säkenöivää somepresenssiä, hän ei tunne intersektionalistisen feminismin uusimpia keskusteluja ja hän saattaa laukoa happamia kommentteja kirjallisuuden uusista tuulista, mutta kulissien takana hän on saattanut olla juuri siinä lautakunnassa myöntämässä juuri sinulle sen apurahan.

Jos tekee mieli sedätellä, mieti vielä. Jos vanhemman kollegan, kriitikon, toimittajan asenne tuntuu tyhmältä, syy voi yhtä hyvin olla se, että vaikutat itse omahyväiseltä, olet kärkäs, julistava tai muuten ärsyttävä, tai ihan vain hakkaat päätäsi seinään tajuamatta sitä itse.

###

Lopuksi vielä mainos: erinomainen paikka tavata kirjailijoita ja kuunnella kirjallisia keskusteluja on Suomen pienimmät kirjamessut Tampereella viikonloppuna! Vihtorin kirjamessut järjestetään Hotelli Ilveksessä 23.3. klo 11.30-18.30. Luvassa paneelikeskusteluja, kirjamyyntiä sekä mm. Tulenkantaja -kirjallisuuden vientipalkinnon jako. Vapaa pääsy, tervetuloa tutustumaan!

Friday, January 11, 2019

Saara saa idean

Lahjakas ja taitava Anne Leinonen piirsi kuvakirjan perheen pienimmille. Käsikirjoitus allekirjoittaneen. Olkaa hyvä!