Spefikirjoittajan kevät 2022

Koronakaranteeni uhkaa, joten valmistaudumme viettämään lukemisen ja kirjoittamisen täyteisen kevään 2022. Kokoan tähän postaukseen verkossa toimivia arvostelupalvelua, sparrausapua ja vertaistukea spefikirjoittajille tarjoavia tahoja.

Mistä apua käsikirjoituksen pulmiin?

Käsikirjoituksen ongelmakohtiin kannattaa pyytää ammattilaisen apua siinä vaiheessa, kun ensimmäinen versio on kertaalleen kirjoitettu, vaikka sitten puutteineenkin. Jos kirjoitusprosessin aikana tulee pulmia, kannattaa kysyä neuvoa alan harrastajien keskustelupalstoilla tai osallistua kirjoituskurssille.

Verkossa Risingshadow.fi-foorumilla toimii kirjoittajapiiri, osallistumisohjeet saa täältä. Piiriin on jatkuva haku, liittyä voi milloin vain.

Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien Facebook-ryhmässä keskustellaan spekulatiivisen fiktion kirjoittamisesta: https://www.facebook.com/groups/82757206913

Proosakuiskaajalla on käynnistymässä Lempeä sparraus spefikirjoittajalle -kurssi, joka kokoontuu kevään ajan neljänä torstaina. Kurssin tarkoituksena on tarjota spefikirjoittajille kohtaamispaikka, jossa keskustella erityisesti spekulatiiviseen fiktioon liittyvistä kysymyksistä asiantuntevassa ohjauksessa. Ensimmäisellä kokoontumiskerralla kirjailija Anne Leinonen alustaa vaistojen ja intuition käyttämisestä luomisen apuna. Itse puhun alitajunnan, muistin ja unien hyödyntämisestä spefikirjoittamisessa.

Myöhemmin keväällä käsiteltäviä aiheita ovat muun muassa pahuus scifissä, fantasiassa ja kauhussa, kohtausten kirjoittaminen ja rytmitys sekä aistien käyttäminen maailman rakentamisessa. Kurssi alkaa 27. tammikuuta: https://proosakuiskaaja.fi/kurssit/

Proosakuiskaajalla on keväällä 2022 tarjolla myös romaaniklinikka sekä Ideasta kirjaksi -kurssit.

Tampereen seudun työväenopiston suosittu Spekulatiivisen fiktion kirjoittaminen -verkkokurssi on täynnä, mutta etäkursseilla spefin julkaisemisesta, lukemisesta ja raapaleiden kirjoittamisesta on vielä tilaa. Kurssien tiedot ovat täällä. Myös Kirjan talolla Turussa on tarjolla Reetta Vuokko-Syrjäsen pitämä spekulatiivisen fiktion hautomo.

Ammattilaisen antama ohjaus ja henkilökohtainen palaute ovat maksullisia. Niiden puoleen suosittelen kääntymään siinä vaiheessa, kun hyöty on suurin, eli vasta sitten, kun käsikirjoitus on jo pitkällä. Suosittelen Jyrki Pitkän artikkelia julkaisukelpoisen tarinan kirjoittamisesta.

Mihin voin tarjota tekstejä?

Suomessa ilmestyy säännöllisesti scifiseurojen julkaisemia lehtiä, jotka hakevat tekstejä avoimella haulla tai kirjoituskilpailujen kautta. Tällaisia lehtiä ovat mm. Portti, Tähtivaeltaja, Spin ja Kosmoskynä.

Spekulatiiviselle fiktiolle omistettu verkkolehti Varjorikko ilmestyy kaksi kertaa vuodessa osoitteessa varjorikko.com/

H. P. Lovecraft-seuran Kuiskaus pimeässä ottaa vastaan tekstejä. Lehti julkaisee ensisijaisesti kauhua.

Katso myös uusi kirjoittajasivusto Tarinavirta osoitteessa tarinavirta.fi/.

Kulttuuriyhdistys Korppi järjestää kirjoituskilpailun teemalla LINTU.

Kevään spefitapahtumia

Jos korona suo, keväällä on tulossa myös tapahtumia.

KauhuCon järjestetään näillä näkymin 2.4.-3.4.2022 Rikhardinkadun kirjastossa Helsingissä. KauhuCon on Suomessa säännöllisesti järjestettävä tapahtuma kauhukulttuurin ystäville. Sitä järjestää H. P. Lovecraft - Historiallinen seura ry. 

Tampereelle suunnitellaan Hämärä-kirjallisuustapahtumaa maaliskuussa kulttuuritalo Laikkuun, uutisia voi seurata Facebookissa täältä.

Kuva: 2314225 (c) Ichtor | Dreamstime.com

Pieni on kaunista

Palasin Ruotsista. Kirjamessuilla Göteborgissa oli paljon ja kaikkea ja ennen kaikkea laareissa tarjolla jos jonkinnäköistä painatetta. Oli Novellix-firman novellivihkoja, joita myydään Ruotsissa yksittäisinä kirjakauppojen tiskeillä. Niitä saa myös teemoittain, esimerkiksi neljä kappaletta kauniissa kartonkirasiassa, messuilla jopa paperipussiin itse poimittuna kilohintaan irtokarkkien tavoin. Osa novelleista on uusintapainoksia klassikoista, osa ihan uusia, kuten Karin Tidbeckin Lussiferda.

Novellix-novelleja on ollut saatavilla jo vuosia. Suomessa en ole törmännyt vastaavaan, tuttu pienkustantaja lisäksi epäili, että katteet eivät lyö kustantajan kannalta leiville. Yhden novellin hinnaksi tuli nimittäin kilohintaan ostettuna 30 kruunua eli noin kolme euroa.

Runorintamalta on kantautunut uutisia, että vihkoina julkaistavat runot ovat nyt Se Juttu. Toki runojen julkaiseminen vihkoina on vanha perinne, kansalliskirjailijamme Aleksis Kivikin teki niin. Poesia-kustannus toimittaa Poesiavihkot-sarjaa, jonka voi tilata kotiin. Omaa tuotantoaan vihkomuodossa on julkaissut myös muun muassa runoilija Juha Rautio.

Pienlehtiä ja monisteita

Spekulatiivinen fiktio (scifi, fantasia, kauhu ym.) tuntee pienlehtinä julkaistuja novelleja ja tarinoita, con-raportteja, sekalaista kauno- ja asiaproosaa sekä vaikkapa raapaleita eli tasan sadan sanan tarinoita. Lähinnä näitä pinepainatteita voi ostaa kirjailijoilta itseltään coneissa eli alan tapahtumissa, mafiailloissa eli eri kaupunkien scifiseurojen kuukausitapaamisissa, tai vaikkapa kirjamessuilla. Onpa niitä levitetty Usva-leirin nuotiopiirissäkin.

Ahkeria pienpainatteiden tuottajia ovat muun muassa kauhuveteraani Boris Hurtta Kamala ukko -sarjallaan sekä ”viimeinen roskakirjailija” Shimo Suntila Arcturus- tai Arczine -sarjoillaan.

Minäkin tein pienlehden, Merkityt. Kokeita ja muistiinpanoja. Novellikokoelmani Avaruusajan unelmia julkaistaan nimittäin ensi viikolla. Eräs alun perin Osuuskumma tarjoamieni novellien mukana ollut tarina herätti kiinnostusta, mutta ei teemansa puolesta sopinut kokoelmaan. Se on vaihtoehtohistoriallinen novelli ja lisäksi hyödyntää maailmankirjallisuuden kuuluisinta salapoliisihahmoa, Sherlock Holmesia. Novellista lisää kirjoituksen lopuksi.

Vinkit pienlehden tekemiseen

En ole graafikko enkä painopinnan valmistaja, ihan tavallinen pulliainen, tai ehkä jopa tavallista kädettömämpi. Silti sain siistin näköisen pienpainatteen aikaiseksi. Näin se tapahtuu:

- Sivuja on oltava neljällä jaollinen määrä.

- Kaikkein helpointa on taittaa lehdykkä tekstinkäsittelyohjelmalla A5-kokoon, jolloin taitetulle A4-liuskalle mahtuu neljä tekstisivua kaksipuolisena kopiona.

- Merkityt. Kokeita ja muistiinpanoja -vihkon kannen tekemiseen tarvitsin graafikon apua. Hän teki kuvaideastani painovalmiin PDF-tiedoston, jossa oli kulmissa leikkuumerkit kopioliikkeen leikkuria varten. Näin vältyttiin valkoisilta marginaaleilta, jotka tulostuksessa väistämättä muuten jäisivät reunoihin. Jos niiden kanssa voi elää, ilman graafikkoakin pärjää.

- Tein ensin kotona lehdestä mock upin tulostamalla sivut A5-kokoon ja leikkaamalla ja liimaamalla taittoarkeille olohuoneen pöydän ääressä. Varmistin, että sivut menivät oikeaan järjestykseen kopiokonetta varten. Näin pienlehtiä tehtiin 90-luvulla! Merkityt. Kokeita ja muistiinpanoja -vihkossa on 20 sivua, joten parillisten ja parittomien sivujen asettelu alusta loppuun ja lopusta alkuun oli helppoa.

- Harjoituskappaleen tein kopiokoneen avulla ottamalla mock upista kaksipuolisen kopiot. Kannattaa huomata, että vanhanaikaisissa ”louskuttavissa” kopiokoneissa (niissä, joissa on laskettava kansi) kone kääntää kaksipuoleiset arkit, jolloin joka toisen on oltava alareuna ja joka toisen yläreuna vasemmalle.

- Lopuksi tulostin kaksipuoleiset arkit kaksipuoleisiksi kopioiksi. Kopiokortteja saa esimerkiksi yliopiston kirjastosta, niitä myydään muillekin kuin opiskelijoille, mutta kopioliikkeessäkin pääsee aika halvalla.

- Sitten kävin kopioliikkeessä hakemassa värikannet, jotka olin lähettänyt PDF-muodossa sähköpostilla aikaisemmin.

- Ja lopulta niittasin vihkot yhteen kotona tukevalla nitojalla.

Miksi pienlehtiä tehdään? Siksi, että se on hauskaa. Pienlehti ei ole ammattimainen julkaisu, se saa olla omannäköinen ja vähän tai paljonkin punk. Tärkeintä pienpainatteessa on tuottaa iloa itselle ja vastaanottajalle.

Siitä vain tekemään!

***

Lue eksklusiivinen novelli Saara Henrikssonilta

Merkityt. Kokeita ja muistiinpanoja on ainoa kirjoittamani Sherlock Holmes -tarina. Eräänlaista fanifiktiota siis. Holmes-tarinoita ovat kirjoittaneet paljon muutkin kuin alkuperäinen kirjailija sir Arthur Conan Doyle, esimerkiksi jo aikoinaan Mark Twain, nykykirjailijoista esimerkiksi Neil Gaiman ja Suomessa muun muassa Petri Salin. Onpa meillä ilmestynyt antologiakin, Sherlock Holmes Suomessa. Pienkustantajalta, tietysti.

En ole siis ensimmäinen enkä viimeinen kirjailija apajilla. Olen kuitenkin yrittänyt antaa tarinalle oman leimani. Novellissa päähenkilö, lääketieteen kandidaatti J.H.Watson on juuri muuttanut Lontooseen, erikoisen herrasmiehen asuintoveriksi. Höyryllä toimivat raitiovaunut ja muu teollinen edistys muokkaavat kaupunkikuvaa, sosiaaliset probleemat sekä väkivaltaiset rikokset ovat arkipäivää. Herra Holmes vaikuttaisi olevan jonkinlainen rikollisuuden asiantuntija, sillä hänen pakeillaan ravaavat niin poliisit kuin liikemiehetkin. Jokin on kuitenkin vinossa, talossa ja maailmassa, aivan kuin Watson olisi mukana väärässä tarinassa.

Ja sitten eräänä päivänä vuokraemäntä rouva Hudson katoaa…

Vihkosta ei saa ostaa mistään, mutta 40 ensimmäistä onnellista Avaruusajan unelmien hankkinutta henkilöä saa sen minulta henkilökohtaisesti kaupan päälle. Avaruusajan unelmia ilmestyy 12. lokakuuta. Novellin saa tilaamalla Avaruusajan unelmia Osuuskumman verkkokaupasta tai ostamalla kokoelman Helsingin kirjamessuilta 25.–28.10. tahi Aavetaajuus-kaupasta (Kustaankatu 1, Helsinki).

Tai tuoreeltaan molemmat voi hankkia Avaruusajan unelmien julkistamistilaisuudesta Teos&Tulenkantajien kirjakaupasta 12.10. klo 18 (Hämeenpuisto 25). Tervetuloa!

Miksi kirjailija käy coneissa? (Kirjailija & conit 2/2)

Conit ovat fanien tapahtumia, jotka keskittyvät esimerkiksi kirjallisuuteen, sarjakuvaan, elokuviin, peleihin tai yleensä populaarikulttuuriin. Coneissa on tyypillisesti kunniavieraina tunnettuja kirjailijoita, paljon puheohjelmaa kuten paneelikeskusteluja, naamiaiset, luentoja ja työpajoja. Iltaisin pidetään bileitä.

Käsittelen tai sivuan tässä kirjoituksessa kotimaista Finnconia, ruotsalaista Sweconia sekä kansainvälistä Worldconia. Viimeiseksi mainittu järjestettiin ensimmäistä kertaa Suomessa vuosi sitten (lue edellinen postaukseni Helsingin Worldconista 2017 täältä). Pyrin vastaamaan kysymykseen, miksi kirjailijan kannattaa käydä coneissa, tai ainakin harkita osallistuvansa niihin.

Finncon on suomalainen tieteis-, kauhu- ja fantasiakirjallisuuden ystävien kokoontuminen, jossa keskustellaan kirjoista ja harrastetaan yhteistä asiaa eli toisin sanoen spekulatiivista fiktiota. Se on myös yksi suurimmista vuosittain järjestettävistä eurooppalaisista tieteiskulttuurin tapahtumista. Tyypillisesti Finnconissa on yhdestä kahteen ulkomaista kirjailijavierasta (tänä vuonna Lauren Beukes Etelä-Afrikasta) sekä yksi kotimainen kirjailija (tänä vuonna Maria Turtschaninoff) kunniavieraana, sekä akateeminen- ja/tai fanikunniavieras. Conit järjestetään vapaaehtoisvoimin. Turun Finnconissa heinäkuussa 2017 oli kolmisentuhatta osallistujaa.

Viime vuosina taiteilijajärjestöt ovat nostaneet keskusteluun sen tärkeän seikan, että kirjailijoiden ja taiteilijoiden pitää muistaa periä työstään palkkio. Mikä siinä sitten on niin hienoa, että pitää mennä coniin ilmaiseksi esiintymään, tai jopa maksaa siitä lystistä? Mikä kirjailijan vetää coneihin?

Conit tuovat karnevalistisuutta kirjallisuuteen muun muassa osallistujien arkisesta työasusta poikkeavan pukeutumisen ansiosta. Kuva: Olli Koskinen

Kirjallisuus pääosassa

Itselleni coneissa käyminen on luonteva osa tieteiskulttuurin harrastamista. Olen aloittanut coneissa käymisen jo ennen kirjoittajauraani, ja etenkin Suomen tieteiskirjoittajien jokavuotinen ohjelma eli niin sanottu Finnconin Kirjoittajaperjantai on ollut minulle tärkeä kirjoittajakoulu. Olen myöhemmin lisäksi ollut järjestämässä Finnconien puheohjelmaa vuosina 2011, 2012 ja 2016. Conit ovat meillä usein myös perheen kesälomareissuja.

Kun jotkut lapset pääsevät Särkänniemeen, minun lapseni pääsee Finnconiin – koko viikonlopuksi. Oi onnea. Kuva: Olli Koskinen

Parasta tapahtumissa on osallistujien innostus tieteis- ja fantasiakirjallisuutta kohtaan. On ihan eri asia puhua täyteen ahdetulle luentosalille vaikkapa urbaanista fantasiasta kuin höpistä kirjamessujen perälavalla kahdelle ja puolelle kuulijalle, joista yksi on oma äiti. Finnconista löytyvät omistautuneimmat lukijat, parhaat yleisökommentit ja fiksuimmat panelistit (hah!). Ammattilaisia ja harrastajia ei erotella, vaan ihmiset ovat kokoontuneet saman asian äärelle.

Paras tapa tutustua uusiin ihmisiin on osallistua kirjoittamista ja kirjallisuutta käsitteleviin paneeleihin. (Joskus saliin mahtuminen voi kiinni siitä, että istuu itse siinä paneelissa.) Coneissa myös myydään kirjoja, ja kustantamot ovat siellä esittäytymässä myyntipöytiensä kautta. Epävirallisessa ”käytäväohjelmassa” saa tavata toisia kirjoittajia, ikään kuin omaa heimoaan. Monta tärkeää keskustelua on käyty Finnconin lauantai-illan bileissä, tummuvassa kesäillassa.

Miten ohjelmaan pääsee mukaan?

Ohjelmaan pitää yleensä ilmoittautua itse. Tästä on jonkin verran epäselvyyttä niiden kirjoittajien ja kirjailijoiden keskuudessa, jotka eivät hengaa tiiviisti fandomissa eli suomeksi sanottuna harrastajakunnassa. Conit julkaisevat yleensä verkkosivuillaan ilmoittautumislomakkeen hyvissä ajoin ennen tapahtumaa. Hyvä ohjelmailmoittautuminen on esimerkiksi tällainen:

”Olen kirjailija Maija Jäärä. Olen kiinnostunut keskustelemaan kansanperinteen vaikutuksesta suomalaisessa kauhukirjallisuudessa (tms.). Hyvä keskustelija tästä aiheesta olisi myös kirjailija Mikko Töttö. Tarvittaessa voisin vetää myös paneelikeskustelun aiheesta.”

Ei-niin-hyvä muttei huonokaan ohjelmailmoittautuminen on tällainen:

”Olen kirjailija Harri Huu. Minulta ilmestyy kesällä fantasiasarjan kolmas osa Kääpiökerojen sotavaltias. Olen kiinnostunut kertomaan kirjastani ja omasta kirjailijantyöstäni tämän kesän conissa.”

Ihan isointa salia parhaaseen aikaan lauantai-iltapäivänä ei ehkä irtoa, mutta pääset ainakin kääpiöpaneeliin juttelemaan muiden mukavien kääpiökirjailijoiden kanssa.

Huono ohjelmailmoittautuminen (joskus näitä tulee ulkomailta) on tällainen:

”Edustan tv-sarjan tähteä Mickey Neverheard, tunnettu esimerkiksi sivuosista Battlestar Billionsissa ja Vampyyriaikakirjojen syyläisenä noitana. Hän tulee mielellään vieraaksi coniinne, jossa hän voi esiintyä esimerkiksi maksullisissa valokuvausessioissa fanien kanssa tai jakaa nimmareita.”

Parhaat coniesiintyjät ovat sellaisia, jotka ovat lukeneet lajista jotakin muutakin kuin oman tuotantonsa ja Susan Cooperin Pimeä nousee -sarjan joskus ala-asteella hämärällä 80-luvulla. Finnconin ohjelmatiimi tekee myös omaa esiintyjähankintaa, mutta jos et tiedä varmasti olevasi kutsuttavien vieraiden listalla ykkösenä, kannattaa olla itse yhteydessä. Ensi vuonna Finncon järjestetään Jyväskylässä 5.–7. heinäkuuta 2019.

Tasa-arvoinen osallistuminen?

Useimmista ulkomaisista tapahtumista poiketen Finncon on kävijöille ilmainen. Vaikka tapahtuma olisi kuinka pääsymaksuton, kirjailijat voivat olla eriarvoisessa asemassa sen suhteen, kuka tulee lähempää, kuka kauempaa, ja kenellä on varaa maksaa matkoista ja yöpymisistä.

Finncon on kiertävä tapahtuma, eli se järjestetään vuorovuosin eri kaupungeissa, käytännössä Helsingissä, Tampereella, Turussa tai Jyväskylässä. Voi toivoa, että ainakin johonkin kaupunkiin on lyhyempi matka (pohjoissuomalaiset eivät tosin tästä kauheasti hyödy). Finnconiin voivat ulkopaikkakuntalaisetkin osallistua myös vapaaehtoisena työvoimana eli vänkäreinä ja järjestää esimerkiksi ruokailut tai jopa majoituksen tätä kautta.

Periaatteessa Finnconista ei makseta kenellekään kulukorvauksia esimerkiksi matkoista tai majoituksesta. Käytännössä aina on pystytty järjestämään jotakin, jos tarve on ilmennyt. Osallistuminen kysyy tällöin aktiivisuutta ja yhteydenottoa järjestäjiin. Tampereella on esimerkiksi majoitettu venäläisiä scififaneja (joille ruplan kurssi tuotti maksuvaikeuksia) ylioppilasasuntolan kerhotilaan ja vänkäreitä taiteilijayhdistyksen toimistotiloihin. On järjestetty kimppakyytejä. Ylipäätään kotimaisten conien järjestäjät ovat ihmisiä, jotka ymmärtävät, että kaikki osallistujat eivät pysty venymään VR:n lipunhintojen tai kalliiden hotelliöiden maksamiseen.

Aarteita ja muistoesineitä kesältä 2018. Kuva: Saara Henriksson

Mistä rahkeet ulkomaille?

Coneissa käyminen ulkomaita myöten on kallis harrastus. Worldconin vakituiset kävijät ostavat tavallaan jäsenyytensä kaksi vuotta aikaisemmin, jolloin jäsenyydestä vasta kisataan. Äänestysmaksun saa muuttaa lisämaksulla varsinaiseksi osallistumismaksuksi. Näin säästää vuosien kuluessa satoja euroja. Worldconissa myös ne fanit, jotka ovat aliedustettuna esimerkiksi ihovärin (ihan totta!) takia, ovat voineet hakea maksuvapautusta.

Tai sitten voi matkustaa johonkin lähemmäs. Naapurimaan Swecon on Finnconia pienempi tapahtuma, mutta sielläkin kunniavieraat ovat parasta A-luokkaa, ja tähänkin coniin ostetaan erikseen jäsenyys. Sweconissa on välitön tunnelma ja hyvä meininki. Ensi vuoden Swecon eli Replicon järjestetään 14.–16.6. Västeråsissa.

Pohjoismaisilla faneilla on mahdollisuus matkustaa erityisen fanirahaston turvin toiseen maahan coniin. Joka vuosi valitaan niin sanottu NOFF-edustaja, jolle kerätään hyväntekeväisyyshuutokaupassa varat pohjoismaiseen coniin matkustamista varten. Tänä vuonna Sweconissa eli Fantastikassa Tukholmassa Suomea edusti Rinna Saramäki.

Sitten ovat ihan ammattitaiteilijoiden apurahat. Minä ja puoliso olemme hakeneet ja saaneet matkakorvauksia ruotsalaiseen Sweconiin esimerkiksi KIDE-rahastosta (yksityisen kopioinnin hyvitysmaksurahasto). Myös Taiteen edistämiskeskus ja Suomen Kulttuurirahasto myöntävät matka-apurahoja taiteilijoille. Where there’s a will, there’s a way.

Lopuksi

Conit eivät ole kaikkien kirjailijoiden juttu. Vähintään ne vievät matkustamisineen osallistujilta paljon voimia ja työaikaa, rahasta puhumattakaan. Kuitenkin verkostoitumiseen, hauskanpitoon ja oman alan ihmisten kanssa turisemiseen conit ovat omiaan. Mikäli tätä kirjoitusta lukee joku coniin vielä uskaltautumaton spefi-kirjoittaja, kannustan vähintään pistäytymään, mikäli jokin con paikkakunnallasi järjestetään!

***

Worldcon-raporttia

Helsingin Worldcon 75 on ohi ja ihmiset palailevat pikkuhiljaa takaisin omaan elämäänsä. Itselläni viikonloppuun mahtui niin paneeleihin osallistumista kuin niiden pitämistäkin, englanninkielisen antologian julkistaminen torstaina, oman kirjan Syyskuun jumalat julkistaminen perjantaina ja Osuuskumman tiskin takana seisomista viikonloppuna. Huikaisevat viisi päivää, kivaa oli!

Tapasin trade hallin käytävällä tuttavan, joka harmitteli päiväpassien loppumista ja vähäistä tiedotusta päiväpasseista ylipäätään. Monille suomalaisille on ollut vaikea hahmottaa tapahtuman luonnetta, koska meillä ei ole järjestetty aivan vastaavaa. Kyse conissa oli todellakin ja pohjimmiltaan WSFS:n eli Maailman Science Fiction Seuran vuosikokouksesta, jossa äänestetään seuran asioista, lähinnä tulevien conien pitopaikoista ja Hugo-palkintojen jakamisesta. Kokouksen ”bisnes-puoli” on avoin kaikille osallistujille, ja Hugo-palkinnot puolestaan jaetaan jäsenäänestyksellä.

Toisin sanoen: Worldcon ei ole kirjamessut tai Finncon, johon kävellään sisään noin vain. Se on suurin ero. Ohjelmaa seuraamassa tai käytävillä fiilis on kuitenkin kutakuinkin sama.

Conista on upeita, tarkkoja virallisia valokuvia täällä. Bloggauksen kuvituksena on omia sumeita, rakeisia kuviani viikon varrelta.

Ohjelma

Pari sanaa ohjelmista, jota onnistuin näkemään:

Hyvä valinta oli mennä ihan ensimmäiseksi kaverin kanssa kuuntelemaan keskustelua ”How to make the most of your first Worldcon”. Ja onneksi olimme ajoissa paikalla, koska iso osa kuuntelijoista jouduttiin käännyttämään ovelta. Esittelyä hoitanut Carolina Gómez Lagerlöf ei ollut uskoa, että kaikki olivat tulleet oikeaan paikkaan. Carolina ja Suomessa aiemminkin vieraillut Gay Haldeman kertoivat 5-2-1 säännöstä: Worldconin kävijän pitäisi nukkua ainakin viisi tuntia yössä, syödä kaksi kertaa päivässä ja käydä kerran päivässä suihkussa.

Avajaiset tarjosivat suomalaisille tuttua, amerikkalaisille ja muille ulkomaalaisille ehkä eksoottisempaa kansanperinnekamaa. Heti avajaisten jälkeen ohjelma jatkui Tea and Jepardy -podcastin live-esityksellä Emma ja Peter Newmanin sekä G.R.R.Martinin kanssa. Joitakin ihan kiinnostavia asioita tuli keskustelussa esille, kuten kirjailijan työn muutokset Yhdysvalloissa vuosikymmenten aikana (keskikaartin kirjailijat tahdotaan tiputtaa kustantajien listoilta, pitäisi olla myyntihittejä). Ohjelman paras osa oli kuitenkin valovoimainen Emma Newman, jota en millään meinannut uskoa samaksi Emma Newmaniksi, jonka teosta Planetfall juuri luen. Hain hänen signeerauksensa seuraavana päivänä samaan kirjaan.

Omat paneelini menivät tavallisen kaoottiseen tapaansa, aiheet vaihtelivat pohjoismaisesta fantastisesta kirjallisuudesta kulttuuristen vihjeiden kääntämisen vaikeuteen. Hal Duncan oli karismaattinen esiintyjä Euroopan historia ja myytit -paneelissa, mutta ymmärsin hänen skottimurteestaan noin puolet. Kulttuuri ja kääntäminen -paneelissa oli mukana japanin kielen tulkki, itse panelisti oli ihana nainen ja sain häneltä palan kakkua(!), mutta kommunikaatio tulkin välityksellä kesti kauan. Olin helpottunut, kun omat moderaattorin velvoitteeni olivat perjantaina ohi ja pääsin siirtymään haastateltavan rooliin, Emmi Itärannan, Jack Campbellin ja Joe Abercrombien kanssa keskustan Akateemiseen Kirjakauppaan.

Lauantaina istuin yleisössä kuuntelemassa John Henry Holmbergin kunniavieraspuhetta (hassuja sattumuksia fandomissa 70-80-luvuilla), monikielisestä kirjoittamisesta (paneelissa kirjailijat Nina Niskanen, ranskalainen Aliette de Bodard, amerikkalainen Ken Liu, Emmi ja tanskalainen Jakob Drud) sekä suomenkielistä ohjelmaa kirjallisuusviennistä. Viikonloppuna seisoin myös molempina päivinä pari tuntia Osuuskumman tiskin takana, mikä olikin hyvä tapa morjenstaa tuttuja, jotka sattuivat kuljeskelemaan ohi. Lisäksi myimme tietenkin paljon kirjoja, etenkin Never stop -antologiaa.

Suurimmat starat tuntui olevan G.R.R.Martinin, Robin Hobbin ja muiden kirjailijoiden lisäksi ihkaelävä astronautti Kjell N. Lindgren.

Signeerasin omaa kirjaani käytävillä. Oman yleisön kanssa on mukavaa olla.

Kiitämme:

- Coniteaa ja järjestäjiä, uskomaton maratoni ja ihan mahtava suoritus. Suurimmat henkilövaihdokset organisaation johdossa taisivat tapahtua pitkien vuosien varrella bidin aikana ja ennen conia, joten varsinaisen conin ollessa käynnissä toivottavasti kukaan ei palanut pahasti loppuun.
- Vieraita. Monta valovoimaista kirjailijaa ja esiintyjää, paljon kiinnostavaa ohjelmaa, ihmisiä kaikkialta maailmasta. Kaikki paneelini toteutuivat suunnitellusti ja panelistini olivat paikalla ja ajoissa. Ja yleisö antoi paneelien jälkeen palautetta! Ja kiitti moderoimisesta. Pitää omaksua tätä palautteen antamista enemmän mukaan suomalaiseen toimintakulttuuriin.
- Messukeskusta. En olisi koskaan uskonut sanovani tätä, mutta messukeskus sopii tämän tyyppisen kirjallisuustapahtuman järjestämiseen. Käytävillä oli tilaa, auloissa oli tilaa, erikeseinillä varustetuissa ohjelmasaleissa oli tilaa. Äänentoisto ja valaistus olivat toimivia.

Moitimme:

- Konferenssikeskus oli viihtyisä, mutta huoneet eivät olleet tarpeeksi suuria. Käytävillä oli tungosta, jonoja ja osa ihmisistä jäi pienempien salien ulkopuolelle. Asia korjaantui viikonloppua kohti, kun tapahtumapaikan koko suunniteltu kapasiteetti otettiin käyttöön ja lisäksi vuokrattiin vielä ylimääräisiä huoneita.
- Messukeskuksen ketjuravintolat. Enemmän yrittämistä nyt helvetti soikoon, ei asiakkaita seisoteta tuollaisissa jonoissa vaan hankitaan lisää henkilökuntaa isojen tapahtumien ajaksi. Itse henkilökunta oli ystävällistä ja palvelualtista, mutta isojen ketjujen pääkonttoreita ei tunnu kiinnostavan pätkääkään, onko heitä tarpeeksi.
- Toisaalta en kyllä oikeastaan moiti mitään muuta. Conia edeltävässä kaaoksessa viestintä näytteilleasettajien ja juhlien järjestäjien suuntaan oli vähän sekavaa, mutta niin saattaa odottaakin. Puheenjohtajisto teki uusia päätöksiä muuttuvissa tilanteissa ja niin kuuluukin tehdä. Worldcon 75 oli lopulta toiseksi suurin koskaan järjestetty, ja tapahtumaa on tosiaan järjestetty vuodesta 1939. Näin suureen suosioon tuskin kukaan osasi varautua.

Omasta puolestani olen vähän pettynyt itseeni, että kaljalla tuli istuttua lähinnä suomalaisten kanssa. Siis aivan loistavien ja ihanien suomalaisten kanssa, mutta kun etukäteen olin suunnitellut, että yrittäisin tutustua ulkomaalaisiin vieraisiin. Onneksi heidän kanssaan tuli vaihdettua ajatuksia tupakkapaikalla, jonoissa ja green roomissa, ja ainakin yhden uuden ystävänkin sain.

Lopuksi: Ihmettelin FILI - Finnish Literature Exchangen puuttumista conista. Worldconiin osallistui ulkomaisia kustantajia, kirjakauppiaita, tuottajia, toimittajia ym. Olisiko tämä ollut hyvä tilaisuus tehdä tunnetuksi suomalaista kirjallisuutta maailmalla? Vertailun vuoksi, torstai-illan Kiina-bileissä oli suurlähettiläs puhumassa. Hyvä kuitenkin, että fandom tekee suomalaista spekulatiivista fiktiota omilla ponnistuksillaan tunnetuksi maailmalla.

Soikkelin raportti conista: http://bitteinsaari.blogspot.fi

Bluffarin opas naisohjaajiin

Elokuvahan ei varsinaisesti ole minun alaani. Tämä New York Timesin artikkeli Hollywoodin naisohjaajista marraskuulta kiinnitti kuitenkin huomioni. Suosittelen artikkelia kaikille, en vähiten sen upean kuvituksen vuoksi. Palasin artikkeliin hiljattain, sillä olin miettinyt paljon ohjaaja Leslye Headlandin siinä heittämää haastetta: nimeä viisi naisohjaajaa, jotka ovat tehneet enemmän kuin kolme elokuvaa.

Kannattaa miettiä vastausta hetki ennen kuin jatkaa lukemista. Bloggauksen lopussa nimittäin tarjotaan ehdotuksia. Mutta asiaan: miksi vastauksen löytäminen on niin älyttömän vaikeaa?

Kirjallisuus on sangen tasa-arvoinen taiteenala. Joissakin genreissä naiskirjoittajat ovat enemmistönä, toisissa miehet. Elokuva-alan miesvaltaisuus sen sijaan tuntuu katsomosta nähtynä äkkiseltään ällistyttävältä. Äkkiseltään. Sillä on eroa elokuvalla ja Hollywoodilla. Mutta mennään siihen kohta.

Mykkäkaudella naisohjaajia ja muita elokuvantekijöitä oli yllin kyllin, samoin mustavalkoisen Hollywood-glamourin kulta-aikoina. Vasta 70-luvulla Tappajahai-elokuvien myötä Hollywoodin blockbusteri käynnisti toimintaelokuvan ja miesohjaajien valtakauden. Elokuvat tehdään noin 12-vuotiaiden mieskatsojien makuun. Ei ihme, että draamakerronta on viime vuosina karannut paljolti televisiosarjan puolelle.

Kun katsotaan sadan eniten lipputuloja tuottaneen elokuvan listaa, naisohjaajia oli 1,9 prosenttia. Kannattaa vilkaista artikkelista myös San Diego State Universityn luvut: 95 prosenttia kuvaajista, 89 prosenttia käsikirjoittajista ja 82 prosenttia leikkaajista oli miehiä vuonna 2004.

(Puhumattakaan siitä, että mustaihoisen naisnäyttelijän on edelleen vuonna 2016 mahdotonta päästä edes Nina Simonen rooliin.)

Mitä ihmeen väliä on jollain Hollywoodilla ja sen sukupuolijakaumalla? Tämä on asia, jota mietin ihan oikeasti.

Gal Gadot elokuvassa Wonder Woman (2017). Lähde: IMDB

Isot tuotantokoneistot eivät toimi niin, että ilkeät seksistimiehet istuvat hallituksissa ja päättävät, mitä ihmiset menevät katsomaan. Todellisuudessa niitä elokuvia tehdään 12-vuotiaille penskoille siksi, että ne edelleen kelpaavat myös naisille. Sukupuolten tasa-arvoon heränneelle, valveutuneelle nörttitytölle kelpaa Avengers, koska se on hauska ja koska siinä voi katsoa Robert Downey Juniorin naamaa. Sitä tehdään, mikä tuottaa rahaa.

Mitä supersankareihin tulee, alkuperäisissä Marvel-sarjakuvissa on järjestään enemmän naishahmoja kuin niistä tehdyissa elokuvissa. Tämä johtuu nähdäkseni siitä, että supersankarielokuvat ovat kuitenkin pohjimmiltaan melko perinteisiä toimintaelokuvia. Ryhmä X -sarjakuvissa on paljon Roguesta, Stormista ja Kitty Prydesta kertovia tarinoita, elokuvat keskittyvät Wolverinen ja miesten tarinoihin.

Yksi ratkaisu voisi olla, että katsoo kunnon elokuvia. Indie-elokuvafestivaaleilla Sundancesta Tampereen elokuvajuhlille esitetään yllin kyllin naisten ohjaamia pätkiä. Olkoonkin, että Tampereen filkkareilla pitkäelokuvasarjassa melkein kaikki ohjaajat tänä vuonna olivat miehiä. Voi katsoa monta lyhyttä. Voi jättää katsomatta sen typerän supersankarielokuvan.

Tai sitten voi mennä katsomaan Patty Jenkinsin Wonder Womanin ensi vuonna.

Toinen ratkaisu murtaa stereotypioita voikin olla se, että nostaa ja huomioi niitä elokuvia, joita naiset todella ovat tehneet. Kaikki elokuvat eivät tällaista nostamista edes tarvitse. Myös naisten ohjaamat elokuvat ovat tuottaneet viime vuosina käsittämättömiä summia rahaa. Jennifer Lee oli toinen ohjaaja ja käsikirjoittaja Disneyn Frozen-elokuvassa, joka on ehtinyt jo kymmenen kaikkien aikojen eniten tuottaneen elokuvan listalle. Siis kaikkien elokuvien, ei animaatioiden. Catherine Hardwicke ohjasi ensimmäisen Twilight-elokuvan, joka tuotti hitokseen rahaa.

Toimintaelokuvaohjaaja Kathryn Bigelow on tehnyt elokuvia, joiden budjetti on pienen valtiontalouden kokoinen. Hän on myös toistaiseksi ainoa nainen, joka on voittanut parhaan ohjaajan Oscar-palkinnon.

Hollywood-filmejä pääsevät tekemään sekä miehet että naiset, kun he ovat oikeaa sukua. Helppo tärppi elokuvavisoihin onkin muistaa vain ohjaajan sukunimi: Coppolan perheestä isä Francis Ford, poika Roman sekä tyttäret Sofia (mm. Marie Antoinette, Virgin Suicides) ja Gia (Palo Alto), Cassavetesin perheestä isä John, poika Nick sekä tytär Zoe R. (mm. Broken English). Siinä tulikin muuten ensimmäinen vihje, miten bluffata vastaus Headlandin kysymykseen.

Kannattaa olla myös rikas ja kuuluisa, kuten Angelina Jolie tai Madonna, sitten pääsee ohjaamaan oman elokuvan.

Kolmas ratkaisu voisi olla se, että tekee itse. Toki tämä on helpomin sanottu kuin tehty. Elokuvan tekeminen on raskasta ja raivostuttavaa ilman typeriä stereotypioitakin. Toisaalta, ohjaaja nyt joutuu kestämään ylipäätään kaikenlaista. Voi pyrkiä elokuvakouluun, kuvata lyhytfilmejä festareille ja toivoa parasta.

Suomalainen elokuvaohjaaja Jalmari Helander (Rare Exports, Big Game) sanoo suoraan Olivia-lehden haastattelussa: ”Minulla on edelleen hirveä pätemisentarve, ja se ajaa eteenpäin.” Luulisi kohtuuttomia yllytyshulluja olevan naisissakin. Olkoonkin, että miesten voi olla helpompi päästä urallaan nosteeseen, kuten New York Timesin artikkelissa kuvataan. Nostetta voi olla monenlaista. Helanderiakin kuvataan Olivian haastatteluissa sanoilla ”toinen jalka alkaa jo olla Hollywoodissa”.

Alkuperäiseen kysymykseen palatakseni, joskus on vaikeaa muistaa elokuvan ohjaajaa ylipäätään, saati sitten oliko tämä mies vai nainen. Nämä viisi naisohjaajaa suomalaisen katsojan pitäisi tietää vaikka olisi miten juntti:

Nora Ephron on ohjannut etenkin romanttisia komedioita, mm. Uneton Settlessa, Sinulle on postia, Julie & Julia. Brittiläinen Sally Potter tunnetaan varsinkin Tilda Swintonin tähdittämästä Orlandosta. Myös: Ginger & Rosa. Amerikkalainen Gillian Armstrong on ohjannut ysärielokuvan, kolmen Oscarin ehdokkaan Pikku Naisia sekä paljon muitakin elokuvia. Jane Campion on ainoana naisena voittanut Cannesin elokuvajuhlien Kultaisen palmun (elokuvalla Piano). Ja sitten on tietenkin Sofia Coppola.

Nousussa olevista nuoremmista ohjaajista voisi Zoe Cassavetesin ja Gia Coppolan lisäksi mainita Lena Dunhamin (Girls-tv-sarja) ja Jill Solowayn (Transparent-tv-sarja, jonka on tuottanut Amazon).

Suomalaisista elokuva-ummikonkin pitäisi tunnistaa Saara Cantellin, joka julkaisee vissiin elokuvan vuodessa tätä nykyä, sekä Pirjo Honkasalon.

En yritäkään esiintyä elokuvatietäjänä, kunhan katselen filmejä ja seuraan näitä keskusteluja toisella silmällä. New York Timesin artikkelin lopussa kysytään, miksi naisohjaaja ei voisi ohjata Teräsmies-elokuvaa. En ole aivan varma, miksi kenenkään pitäisi ohjata saati katsoa Teräsmies-elokuvaa.

Mutta hyviä filmejä katson mielelläni, ja mielellään sellaisia, jotka on suunnattu muillekin kuin 12-vuotiaille.

Archipelacon - yhteen- ja vähennyslaskua

Brittiläinen fani kysyi minulta Archipelaconissa, miksi tämän tapahtuman nimi ei ole Finncon. En muista tarkalleen, mitä keskusteluja asian tiimoilta aikanaan käytiin, mutta muistelen, että Finnconia Ahvenanmaalla pidettiin esillä yhtenä vaihtoehtona. Tärkein syy, miksi Archipelacon on oma juttunsa, oli luultavasti tapahtuman maksullisuus. Finncon on määritelmällisesti matalan kynnyksen ilmaistapahtuma, johon tulee myös ”fandomin” ulkopuolelta ja liepeiltä yleisöä.

Archipelacon oli erilainen tapahtuma kuin mihin olen tottunut Suomessa. Jyväskyläläinen konkarifani esitti asian kompaktisti: Archipelacon on kuin Swecon, hyvin rento, vähemmän väkeä, kaikki ovat asialle omistautuneita harrastajia. Sweconit ovat pysyneet tämäntyyppisinä pienemmän piirin tapahtumina, kun taas Suomessa on lähdetty toiselle linjalle. Välillä väsyneetkin aktiivit puurtavat tapahtumaan toisille, isommille yleisömäärille, välillä miettien että missä se meidän oma juttu on.

Mutta niinpä Suomessa onkin isompi aktiivinen harrastajakunta kuin Ruotsissa, siitäkin huolimatta, että jälkimmäisessä on peräti kaksi kaupallista genrekustantamoa ja tieteis- ja fantasiakirjallisuuteen erikoistunut kirjakauppaketju. Scifi on Suomessa isompi juttu. Archipelaconista puuttuivat ummikot, kyselijät, paikalle sattumalta poikenneet ihmiset, jotka saattaisivat kiinnostua jostakin kirjasta tai olla kiinnostumatta.

Mitä se maksoi?

Ahvenanmaalla järjestettäviä hotelliconeja on aiemmin kritisoitu siitä, että ne tulevat kävijälle kalliiksi. Lasketaanpa:

Jäsenyys. Kolmenkymmenen euron hintaisen jäsenyyden lunastin jo viime kesänä. Hinta on nimellinen neljän päivän tapahtumasta, jossa on ohjelmaa milteipä aamusta iltaan. Huono puoli on ehkä se, että coniin ei tosiaan voi tulla vain poikkeamaan, jos se on loppuunmyyty. Toisaalta Maarianhaminassa ”vain poikkeaa” harvemmin muutenkaan.

Matkat. Laivamatka Turusta kestää noin viisi tuntia. Kansipaikka minulle ja lapselle Viking Linella oli 20 euroa, mutta otin lisäksi päivähytit mennen tullen, ne maksoivat jotain 30-40 euroa/neljän hengen hytti. Kaveri vinkkasi, että kannattaa hankkia laivayhtiönklubikortti jos useammin reissaa ja minunhan kannattaisi, koska Ruotsissa tulee käytyä. Sillä saa kuulemma alennuksia hyteistä.

Junaliput olivat menomatkalla kesätarjouksessa, 7 euroa kappale, paluumatkalla perhelippu aikuinen ja kaksi lasta oli vähän enemmän, n. 12 euroa per henkilö.

Majoitus. Hotellit Maarianhaminassa ovat kalliita, mutta onnistuimme varaamaan ajoissa Airbnb-majoituksen tuttavaperheen kanssa. Tilava asunto maksoi 110 euroa yöltä plus varaus- ja siivousmaksut, yhteensä noin 450 euroa. Mutta tällä hinnalla yöpyikin sitten viisi henkeä kolme yötä.

Ruokailu. Budjettimatkailu kaatuu turistikaupungissa viimeistään, jos aikoo syödä tai juoda. Ravintoloissa on lisäksi sesonki meneillään, joten hinnat ovat katossa. Tavallinen falafel-rulla voi maksaa kympin, pieni tuoppi Stallhagen-olutta konferenssikeskuksessa maksoi kuusi euroa, kahvikuppi kaksi ja puoli. Myös ruokakaupassa laskeskelin olevan tuotteilla ns. Ahvenanmaa-lisää. Nyt kun kirjoitan tätä niin ei huvitakaan laskea, paljonko meni ruokaan ja juomaan laivalla ja saaressa, hehee. Sanotaan, että paljon…

Ostokset. Ihme kyllä en ostanut kirjoja tapahtumassa, vain lapselle pehmolelun ja itselleni sen Worldcon 2017 -jäsenyyden (johon kuuluukin sitten aikanaan kirjoja sähköisessä muodossa kokonainen pino). Pari tekijänkappaletta sain, ja ostin pari lehteä helsinkiläisten pöydästä. Teepaidoista oli pienet koot myyty loppuun siinä vaiheessa kun pääsin pöydän taakse.

No kannattiko?

Hauskanpitomielessä ehdottomasti kyllä. Coneihin kannattaa osallistua vieraana (tai jäsenenä) ja nauttia ohjelmasta ja juhlista. Vielä parempi, jos tapaa ystäviä tai hankkii uusia. Harrastukset maksavat ja elämästä ja kulttuurista pitää nauttia. Ja jos osallistuu järjestämiseen jonkin seuran tai tahon puolesta, tapahtumasta saa vielä enemmän irti, näin se vain on.

Ammatillisessa mielessä pitää kuitenkin kysyä vähän kysymyksiä. Osuuskumman jäsenille Archipelacon oli iso taloudellinen panostus, sekä rahallisesti että ajankäytön puolesta. Toisaalta kukin oli paikalla useammassa roolissa: esiintyjänä, yleisönä, organisaation avustajana, toimittajana, kirjailijana yms. Surupukki-kirja sai hyvän vastaanoton ja ehdottomasti yritämme seuraavaksi kääntää novelleja suomen kielestä muille kielille päin, sekä toteuttaa lisää käännösantologioita. Yritin vähän viritellä verkkoja, ongelma on kääntäjien löytäminen suomesta muille kielille. Saa vinkata!

Kirjamyynnin kannalta ilmeisin ongelma Ahvenanmaalla on se, että saari ei kuulu EU:n arvonlisäveroalueeseen. Tapahtuman suomenkielisiä kirjoja tämä seikka ei koskenut, koska myimme periaatteessa kirjoja suljetussa tapahtumassa toisillemme, mutta pari järjestöjen kirjalaatikkoa oli kuitenkin jäänyt kiinni tullissa ja asiaa sitten jouduttiin selvittelemään.

Siihen olen vähän pettynyt, että ulkomaisten tekijöiden ja fanien kanssa tuli juteltua lopulta vähän. Näin käy helposti, jos ei osallistu paneelikeskusteluihin tai jos istuu vain suomenkielisiä kirjoja myyvän osuuskunnan tiskin takana. Kuten kollega sanoi, ei ole alan kannalta hyvä pyöriä vain Suomen pienessä piirissä, vaan vaikutteita, oppeja ja innoitusta kannattaa hankkia koko maailmasta. Tällaiset conit ovat siihen hyviä paikkoja, koska väkeä on niin monesta maasta. Onneksi ne muutamat pohjoismaalaiset ja muualtakin kotoisin olevat osallistujat, joiden kanssa juttelin, olivat sitäkin mukavampia.

Sitten pari juttua korvan taakse:

- Kannattaa ehdottomasti suostua englannin- tai ruotsinkielisiin ohjelmiin, jos on mahdollista ja haluaa tavata uusia ihmisiä. Käytävältä on vaikea bongata juttuseuraa, mutta paneelissa tutustuu. Samalla esittely tulee hoidettua luontevasti ja juttua voi jatkaa vaikkapa illalla baarissa.
- Jos on liian tosissaan liikkeellä verkostoitumismielessä, on riskinä, että yrittää liikaa. Kun menen tervehtimään ihmistä allasbileissä puoli yhdeltä yöllä ja kysyn että hur är läget, en odota kuulevani CV-tyyppistä selostusta henkilön uran tämänhetkisestä vaiheesta ja tietoa, että ”mielenkiintoisia projekteja” on menossa. Lähinnä odotan vastausta, että kalja maistuu ja hyvännäköisiä naamiaisasuja täällä.
- Todellista hintaa tällaiselle keikalle on vaikea laskea. Kuka tietää, millaisia ideoita, yhteistyökuvioita tai mahdollisuuksia jossakin tapahtumassa syntyy.

Matkakuumetta ja uusia julkaisuja

Jäsenyys, matkaliput, Airbnb-majoitus, laivahytti, esiintymisvaatteet, Osuuskumman kirjojen tekijänkappaleet, lapsen Aku Ankka…

Tänään lähtee juna kohti Turkua ja junan mukana allekirjoittanut & seuralainen, tavoitteena nousta huomenna aamulla Ahvenanmaan lauttaan. Maarianhaminassa, Alandica-konferenssikeskuksessa järjestetään torstaista sunnuntaihin Archipelacon, pohjoismainen tieteiskulttuuritapahtuma. Tapahtuman kunniavieraina ovat George R.R.Martin Yhdysvalloista, Johanna Sinisalo Suomesta ja Karin Tidbeck Ruotsista.

Emännöin lauantaina Itämeren alueen kirjoittajien vapaamuotoisen tapaamisen Hästholm-kokoushuoneessa klo 13. Varsinainen syy matkalle on kuitenkin Osuuskumma-kustannuksen edustaminen sekä uuden antologiamme, Surupukin julkistaminen.

Surupukki. Ruotsalaisia tieteistarinoita on Christine Thorelin kääntämä ja minun ja M.G.Soikkelin toimittama kokoelma, joka tarjoaa pienen maistiaisen naapurimaamme novellitarjonnasta. Kokoelmaan on valittu novellit kuudelta ajankohtaiselta ruotsalaiskirjoittajalta. Erityisesti on mainittava Archipelaconin kunniavieraan Karin Tidbeckin novelli Olen laskenut suruni yllesi, tarina, jonka surullisen päähenkilön mukaan kokoelma on saanut nimensä.

Novellien lisäksi teoksen jälkisanoissa taustoitetaan ruotsalaisen sf/f-kirjoittajakentän kehitystä uudella vuosituhannella. Teos on myynnissä conissa ja sen voi ladata e-kirjana Elisa Kirja -palvelusta. Myöhemmin teos on saatavilla myös kustantajan verkkokaupasta sekä kirjakaupoista. Julkistaminen tapahtuu Fiskö-huoneessa perjantaina klo 13. Kaikki konferenssin osallistujat ovat tervetulleita tapahtumaan.

Niin, osallistujat. Konferenssi on loppuunmyyty, joten viikonlopun herkut ovat tarjolla vain 800 jäsenyytensä lunastaneelle osallistujalle. Omani hankin jo viime kesänä. Jäsenyyksiä kauppaavat konferenssit eivät ole Suomessa mitään uutta, mutta tavallisesti täällä on totuttu jokakesäiseen Finncon-tapahtumaan päiväkävijöineen ja ilmaisine sisäänpääsyineen. Jännittävää nähdä, millainen viikonlopusta muodostuu.

Kesän tieteiskulttuuritapahtumat ovat ystävien, uusien ja vanhojen kesken vietettyä laatuaikaa. Kansainvälisen kirjoittajakentän monet uudet julkaisut ajoitetaan tämän vuoksi usein kesälle, kun kustantamot tavallisesti lomailevat ja niiden työntekijät istuvat laiturinnokassa lukemassa.

Tieteis- ja fantasiakirjallisuuden sekä kansainvälisen lukijakunnan iloksi Usvazine-verkkolehti on julkaissut erikoisnumeron Usva International 2015. Numero esittelee seitsemän suomalaista kirjailijaa: Magdalena Hai, Saara Henriksson, Jussi Katajala, Maija Haavisto, J.S. Meresmaa, Shimo Suntila ja Anne Leinonen. Englanninkieliset novellit voi ladata ilmaiseksi luettavaksi täältä. Courtesy of fandom, you’re welcome!

Archpelaconissa on myynnissä myös Osuuskumman uusinta kotimaista antologiaa nimeltä Käärmeenliekit. Lohikäärmeaiheisten tarinoiden kokoelman on toimittanut Hanna Matilainen ja Erkka Leppänen ja siinä on peräti 17 tarinaa kotimaisilta kertojilta. Oma panokseni antologiaan on novelli Rigurin käärme, joka taitaa olla samalla ensimmäinen julkaistu fantasianovellini. Sain idean novelliin, kun kävin pari vuotta sitten Skånessa viikinkiaikaisella kivikehällä. Tällaisella:

Novellissa kivikehän luona tapaavat viimeisen kerran salaperäiset hahmot Maeridia ja Kasir. Heillä on yhteinen menneisyys, johon kuuluu kamppailu vallananastaja Riguria vastaan: verisiä vuosia, vainoa ja vielä jotakin pahempaa. Voiko menneet julmuudet sovittaa nykyisyydessä?

Sain juuri kesäkuun alussa ilmestyneen teoksen tekijänkappaleet käsiini ja odotan innolla, että pääsen laivalle sitä lukemaan. Teoksen voi hankkia kustantajan verkkokaupasta.

Mutta ennen kuin päästään coniin ja iloitsemaan kaikista näistä julkaisuista pitää silittää ja tiskata ja pakata. Kello on puoli kaksitoista ja hengailen vielä pyjamassa. Toisaalta, minulta on ilmestynyt tällä viikolla kolme novellia. Nyt levätään laakereillamme ja nautitaan siitä, mitä Archipelaconin ohjelmatoimikunta on saanut kasaan. Ship o’hoy, täältä tullaan!

…hitaasti mutta varmasti…

Kirjoittajan vuosi 2014

Tämäkin vuosi vilahti johonkin. Kuluneen vuoden uutisista voi tietenkin tarkastaa pääkohdat. Ruotsissa kaatui hallitus, Viktor Orbán kiristi otettaan Unkarista, Suomessa eduskunta äänesti tasa-arvoisesta avioliittolaista ja uuden ydinvoimalan rakentamisesta. Liman ilmastoneuvotteluissa epäonnistuttiin päästöjen vähentämisessä ja Syyriassa ja Gazassa sodittiin, mutta näissä ei ollut juuri eroa edellisvuosiin verrattuna. Suurelta osin koko vuoden olisi voinut jättää väliin ja kelata suoraan jouluun.

Kirja-alan kähinöistä isoin kamppailu käytiin verkkokauppa Amazonin ja Hachette-kustantamoryhmän välillä. Riita syntyi siis sähkökirjojen hinnoittelusta. Hauskinta koko jupakassa oli amerikkalaisten omakustantajien hybris. Hittoon vanhanaikaiset kustantajat ja vähät heidän kirjailijoistaan, me julkaisemme omat teoksemme itse ja laitamme ne Amazoniin myyntiin! Niin paljon kuin nämä (me?) indie-kustantamisen trendaajat, ole-oma-amerikkalainen-unelmasi -kirjoittajat ja Hugh Howey -wannabet haluaisivat, laadun takaa kuitenkin useimmiten hyvämaineinen kustantaja, olipa tämä sitten suuri tai pieni.

Suomalaisten spefi-kirjoittajien kannattaa olla kiinnostuneita sähkökirjojen hinnoittelusta siksi, että scifin lukijat ehkä muiden lajien ystäviä mieluummin lukevat myös sähkökirjoja. Varsinainen e-kirjavallankumous jatkoi vuonna 2014 tulemistaan...kuin adventistien maailmanloppu.

Toinen, englanninkielisessä scifi-kirjoittajamaailmassa Gamergaten veroinen tapaus oli trollin paljastumista seurannut keskustelu. Nimimerkillä Benjanun Sriduangkaew julkaissut nouseva kirjoittaja paljastui muita kirjoittajia vuosien ajan toisella nimimerkillä häirinneeksi vihabloggaajaksi. Vinkki: jos joskus haluat lyödä itsesi läpi scifi-kirjoittajana ja nousta John W. Campbell Award for Best New Writer -lyhytlistalle, älä perusta vihablogia ja hauku sieltä nimimerkin takaa kollegojasi. Jäät kiinni ja nousee hirmuinen paskamyrsky.

Pidin vuoden aikana päiväkirjaa varsin epäsäännöllisesti, edes lukupäiväkirjaa, vaikka varta vasten siirsin sen Goodreadsiin. Listaan tässä kuitenkin joitakin vuoden kohokohtia, jotta en unohtaisi, milloin tämä tapahtuikaan.

Kirjoittaminen

Juuri tänä vuonna on ollut vaikea saada itselleen sellaista tunnetta, että jokin olisi tullut valmiiksi. Vuoden suuritöisin proosahanke eli kolmas romaani ei valmistunut. Kirjoitin yhden novellin, mutta en julkaissut yhtään. Työn alla oli myös nuortenromaani.

Toisaalta tämä oli tietokirjojen vuosi. Kummallisen kirjoittajat. Opas fiktiivisen maailman luomiseen (toim. Saara Henriksson, Irma Hirsjärvi ja Anne Leinonen) ilmestyi heinäkuussa Finncon-tieteiskulttuuritapahtumassa. Kirjaa on luettu täällä, täällä ja täällä ja siitä otetaan uusia painoksia sitä mukaa kun sitä Suomen tieteis- ja fantasiakirjottajilta tilataan.

Pitkään ja hartaasti valmisteltu Leppoisa opas huusholliin (Aino-Maija Leinosen kanssa) ilmestyi lokakuussa. Hannu Taanilan mukaan kyseessä ei ole mikään siivousopas vaan vapautuksen evankeliumi. Olen samaa mieltä! Opas sai mukavasti näkyvyyttä, koska joulun alla kaikki halusivat haastella Aino-Maijaa joulusiivouksesta. Suomen Tietokirjailijat ry tukee myös seuraavan teoksen, kodin rahoja käsittelevän tietokirjan kirjoittamista, mistä iso kiitos yhdistykselle.

Lehtijuttuja taisin kirjoittaa kokonaiset kolme, niistä kaksi Kirjailija-lehteen ja yhden Kulttuurivihkoihin.

Kustantaminen

Vuosi 2014 oli Osuuskumma-kustannuksen kolmas toimintavuosi, joka jatkuu vielä (osuuskunta perustettiin 2012 maaliskuussa). Osuuskumma, tuo kummallisen kirjallisuuden kustantaja osallistui aktiivisesti eri kirjallisuustapahtumiin, ja sen myötä päivystin oman lohkoni muun muassa Jyväskylässä Vanhan kirjan talvessa sekä Finnconissa, Tampereella Vihtorin kirjaston kirjamessuilla ja Elävän kirjallisuuden festivaalilla sekä Turussa ja Helsingissä kirjamessuilla. Tänä vuonna toimenani oli olla osuuskunnan sihteeri sekä yhden kokoelman (jaettu) toimittaja. Osuuskumman vuoden 2014 julkaisuihin voi tutustua täällä.

Opetus ja julkinen toiminta

Opetin kirjoittamista työväenopistossa keväällä ja syksyllä sekä Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien koulutuspäivässä toimittamista toukokuussa. Itse osallistuin kirjailijoiden ruotsin intensiivikurssille loppuvuodesta ja se tulikin oikein tarpeeseen. Toimin Stk:n varapuheenjohtajana ja Kosmoskynä-lehden toimituskunnan jäsenenä.

Osallistuin kahdelle Usva-leirille, kirjoittajien leirille Ristiinassa sekä osuuskunnan romaanileirille samassa paikassa. Leireillä saatiin ja annettiin teksteistä palautetta. Lisäksi osallistuin Pirkkalaiskirjailijoiden romaaniklubin toimintaan.

Lisäksi osallistuin paneistina keskusteluihin Vanhan kirjan talvessa, Elävän kirjallisuuden festivaalilla ja Finnconissa sekä esiinnyin Tampereen Tapahtumien yönä Suomalaisessa Kirjakaupassa. Siivouskirjan tiimoilta vierailin Aino-Maijan kanssa mm. Keravan kaupunginkirjastossa, Ylen aamu-tv:ssä ja Tampereen Radiossa.

Muuta

Kulttuuria harrastin lähinnä lukemalla kirjoja ja istumalla elokuvissa sekä kuuntelemalla David Bowien tuotantoa läpi. Alkuvuodesta kävimme baletissa katsomassa Kenneth Greven Lumikuningattaren. Vuonna 2014 ilmestyneistä levyistä eniten soittimessa soi Kerkko Koskinen kollektiivi 2.

Vuoden aikana ilmestyneistä kirjoista en osaa nimetä suosikkiani, mutta tänä vuonna olen lukenut paljon hyvää lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Kovasti ilahduin uusista Cat Valente- ja Hannu Rajaniemi -suomennoksista. Paras vuonna 2014 lukemani kirja oli Volter Kilven Alastalon salissa.

Suurimman osan vuotta istuin kotona kirjoittamassa. Ulkomaanmatkoja tein kolme, joista kaksi suuntautui Ruotsiin ja yksi Unkariin. Unkarin-kierroksella kävin Pecsissä ensimmäistä kertaa. Kesällä parasta oli mökkeily sukulaisten mökillä Kuopiossa järvimaisemissa.

Vuonna 2015 en aloita tekopyhää kirjojenostolakkoa (koska en pidä sitä kuitenkaan) vaan jatkan lukemattomien kirjojen kerryttämistä niin kuin ennenkin. Hyvää joulua ja hilpeää uutta vuotta kaikille blogin lukijoille!

Fanifiktio köyhdyttää?

Tämä vanha blogipostaus kommentteineen herätti taannoin miettimään (skippasin alun referaatin Joanna Russin teoksesta, se on meillä joka tapauksessa hyllyssä). Luen ajoittain aika paljonkin fanifiktiota, tavallisesti ei-niin-yllättäen jonkin ison supersankari- tai muun Hollywood-elokuvan ensi-illan jälkeen. Fanifiktio laajentaa henkilöhahmojen välisiä suhteita ja leikittelee niillä. Mikäpä sen hauskempaa kuin lukea fanifiktiota rakkaista hahmoista?

Kaikista intersektionaalisten feministien pyrkimyksistä huolimatta suosituimpia elokuvia ja kirjoja ovat edelleen seikkailut, joissa noudatellaan melko perinteisiä juonikaavoja ja sukupuolistereotypioita. Perinteisiä juttuja luetaan ja katsotaan, koska niiden parissa ihmiset viihtyvät vapaa-aikanaan. Itsekään en erityisemmin välitä poliittisesta fiktiosta, luen mieluummin vaikka jotakin hyvää, napakkaa agitaatiota ilman fiktion verhoa.

Varjopuoli valtavirtaviihteessä on, että Hollywood-elokuvien hahmot eivät aina toimi (varsinkaan miehet keskenään) sillä tavalla kuin naiskatsojana haluaisi. En mene tähän syvemmälle. Fanifiktio toteuttaa kaikkea sitä, mitä lukijana tai katsojana jää kaipaamaan: siinä tutut hahmot seikkailevat emotionaalisesti tyydyttävissä tarinoissa.

Heikkoina hetkinä ajattelen B-suunnitelmaa, jonka mukaan lyön hanskat tiskiin vakavan proosan osalta ja alan kirjoittaa vain fanficia nettiin nimimerkillä immortalbeloved666 tai jotain sellaista. Se on ainakin kivaa. Silloin kuulen kuitenkin korvissani vanhemman naiskirjoittajan äänen vuosien takaa. Se sanoo näin: miehet ovat aina oivaltaneet paremmin, että kirjoittamisesta voi saada myös rahaa.

Tutut hahmot uudessa kontekstissa. Kuva: Saara Henriksson

En tiedä, onko fanifiktio todella valtaosin naisten kirjoittamaa. Oletan näin, asiaa lienee tutkittukin. Fanifiktion arvostus on heikkoa, osin mielestäni vääristä syistä. Ajattelen, että fanifiktiota ei pitäisi arvostella kirjallisuutena vaan paperinukkeleikkinä. Tarkoitus on sama, leikkiä rakkailla hahmoilla, ja leikkiminen on tärkeää ja voimauttavaa myös aikuiselle. Se voi olla hyvin kirjoitettua, mutta sen päämäärä on eri kuin kirjallisuuden kirjoittamisessa.

Tähän asti kirjallisuuden ja fanifiktion välinen raja pysyy selvänä. Mutta sitten kuvaan tulevat tie-in-romaanit. Niiden kirjoittamisesta maksetaan ja niitä ovat kirjoittaneet monet kirjailijat. Kaikki Star Wars -pokkarit, Salaiset kansiot -pokkarit ja Star Trek -pokkarit ovat tie-in-romaaneja. Mihin tie-in-sijoittuu hierarkiassa, jossa arvioidaan kirjoittajan oma luovaa panosta? Siinä on kysymys kuitenkin enemmän tuotteen kuin kirjallisuuden luomisesta. Loogisesti ajateltuna sen ei pitäisi olla korkeammalla kuin fanifiktionkaan. Mutta siitä saa rahaa.

Entäpä sitten tiukka formulafiktio, kuten perinteinen romanssi? Romanttisen viihteen kaava on hyvin vakiintunut, eikä hyvän tällaisen teoksen kirjoittaminen ole missään nimessä helppoa. Kannattaa kokeilla, jos näin kuvittelee. Tämän jälkeen tulevat kaavamainen dekkari jne. Pohjimmillaan ero lienee käyttötarkoituksessa: romanttinen fiktio lupailee emotionaalista palkintoa, jännitysromaani, no, jännitystä. "Jännittävää" on, että näistä kahdesta jälkimmäinen on vahvemmin asettunut salonkikelpoisen nykykirjallisuuden konventioksi eikä kukaan dekkaria oikeastaan enää halpagenreksi sanokaan. En tiedä, miten on romanssin laita.

Jäljelle jää kysymys, jota science fictionin ja fantasian kirjoittajien kanssa joskus pohditaan, mutta jonka suhteen ei yleensä päästä mihinkään lopputulokseen: miten pitkälle lajin omat konventiot synnyttävät itse asiassa fanifiktiota, aina uusia Gandalfeja, Raistlineja ja Frodoja?

Jokainen kirjoittaja luultavasti kirjoittaa mieluiten sitä mitä itse haluaisi lukea. Ei ole yllättävää, jos muut saman lajin harrastajat ovat samaa mieltä. Joskus harvoin, kuten George R.R.Martinin Valtaistuinpeli-sarjan tapauksessa tarinoista innostuu myös suuri yleisö. Vähän vaikuttaisi siltä, että myös rahantulo vaikuttaisi lajin arvostukseen. Siinä mielessä fanifiktion kirjoittajien kritiikissä voi olla perää.

Eli: kirjoittaja, kirjoita mitä haluat. Koska jos saisit siitä rahaa, se olisi yhtä arvostettua kuin naapurikirjallisuudenlajikin, mutta jos et niin ei väliä, koska nyt rahan vuoksi harrastaisi. Koko kysymys arvostuksesta muuttuu tällä tavalla yhdentekeväksi. Voilà!

Marginaalista ja arvostuksesta

Suomalainen spekulatiivinen fiktio etsii yhä uusia yleisöjä. Eilen tipahti luukusta tekijänkappale julkaisusta Finnish Weird, joka löytyy myös ilmaisena e-julkaisuna täältä. Minulta on julkaisuun käännetty artikkeli, jossa haastattelen oululaista esikoiskirjailijaa Jenny Kangasvuota. Julkaisua on tarkoitus levittää Lontoon maailmanconissa tänä kesänä ja tavoitella paitsi kannatusta Helsingin maailmancon-hankkeelle, myös esitellä kotimaisia kirjoittajia.

Toisaalla kirjoittajat ovat jälleen valitelleet novellien ja muutenkin lyhyen muodon jäämistä paitsioon laajemmissa ympyröissä. Olkoonkin, että novellikokoelmia ja antologioita julkaistaan ruohonjuuritasolla paljon, suurin osa niistä jää kuitenkin pienen piirin jutuiksi. Joskus tavoite on tehdä nimenomaan marginaalikirjallisuutta. Tästä on kyse esimerkiksi splatterpunk-antologian tapauksessa eikä näille julkaisuille suurta kansansuosiota haetakaan.

Marginaalikulttuurin tekijällä on kuitenkin myös omat huonot hetkensä. Mikrokustantajan tai marginaalikirjailijailijan mahdollisuudet levittää omia töitään ovat pienet: Applen iStoreen tai Elisa Kirjaan voi lätkäistä kotimaisen teoksensa myyntiin ja linkkailla ahkerasti sosiaalisessa mediassa, tai sitten tehdään paperijulkaisu, jonka hyvällä tuurilla muutama kivijalkaliike huolii valikoimiinsa. Vastaanotto jää usein muutamaan mainintaan nettifoorumeilla, tai sitten arvosteluun kaverin toimittamassa lehdessä tai blogissa.

Kirjoittajat ovat myös valittaneet, että henkilövetoinen saippuaooppera kelpaa proosamuodossa, mutta kunnon seikkailua eivät osaa arvostaa sen enempää kustantajat kuin lukijatkaan. Kritiikin mukaan myös spefiyleisö tai fandom seuraavat näitä samoja suosikkeja. En tiedä, voiko George R.R. Martinin Tulen ja jään laulu -sarjaa (vaikka sekin taidetaan mieluummin lukea englanniksi tai tunnetaan nimellä vain nimellä Game of Thrones) enää pitää nimenomaisesti fandomin suosikkina, kun sarjasta on tullut valtavirtaa. Teos on kuitenkin monen fantasiakirjoittajankin suosikki ja siltä osin voin yhtyä käsitykseen saippuaoopperasta. Valtavirta on, no, valtavirtaa. Jos jostain löytyy ymmärtäjiä marginaalille niin fandomista, mutta eihän heitä monta ole kun ei ole ihmisiä fandomissakaan.

Kursorinen silmäys Tähtivaeltajan (tärkein spefiteosten arvosteluareena tällä hetkellä nyt kun Portille on sattunut pidempi julkaisutauko) näyttäisi paljastavan, että kotimaista marginaalisempaakin spefiä arvostetaan ja paikoin jopa kiitetään. Myös viihdyttävät kyberpunk- ja steampunk-kokoelmat ovat saaneet hyvää palautetta. Tähtivaeltajan tai muiden alan lehtien arvostelijaporukka kuuluu kuitenkin yleensä samaan pieneen piiriin kuin kirjoittajakin.

Ymmärrän kirjailijaa, joka kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden jälkeen pohtii, onko hänen ponnisteluillaan ollut mitään vaikutusta. Itselläni tulee ensi vuoden tammikuussa kuluneeksi kymmenen vuotta debyytistä ja siinä voi olla pysähtymisen paikka.

Olen ollut huomaavinani että kirjailijat, joita kollegat arvostavat surevat, että suuri yleisö ei ymmärrä, kun taas suuren yleisön suosikit haluaisivat tunnustusta kriitikoilta ja "piireiltä". Yleensä molempia ei saada. Joskus tietysti. Emmi Itärannan Teemestarin kirja taas voi olla esimerkki siitä, että koskaan ei voi sanoa ei koskaan.

Mitä piireihin tulee, niin tämä taitaa olla keski-ikäistymiseen liittyvä havainto: kun vilkaisen nopeasti ympärilleni joudun toteamaan, että nämä samat ihmiset joiden kanssa marisen joka päivä chatissa ovat juuri se "piiri", jota parikymppisenä ihmetellen ulkopuolelta katsoin. Ei taida olla aktiivifandomia kummempia tai hienompia kirjallisia piirejä kuin Suomessa missään. Aika arkista puuhaa suomalainen kirjailijuus kuitenkin on. En myöskään tunne yhtään kirjailijaa, joka ei ainakin välillä kokisi, että häntä ei arvosteta.

***

Tälle viikolle on osunut mukavasti kevään juhlia. Mukavasti siksi, että ne tarjoavat hienon sulkeuman freelancerin kevään työlohkolle. Tänään julkistetaan Viita-toverin Teppo Paulaston romaani Kolvi Tulenkantajien kirjakaupassa. Onnea Tepolle! Aion pistäytyä juhlissa, sillä artikkelikokoelman esipuhe on kirjoitettu ja novellikokoelma, jossa olin kustannustoimittajana, lähti tänään painoon. Leppoisa opas huusholliin löytyy kustantajan syksyn listoilta ja romaani edistyy palauteryhmän hyvässä käsittelyssä. Tästä on hyvä lähteä Unkariin huomenna. Yritän kirjoittaa matkaltakin jotakin. Onnellista toukokuun loppua blogin lukijoille!

Spefin julkaiseminen Suomessa, osa 1

Novelleja, rohkaisua ja runsaudenpulaa

Atorox-lyhytlista on valmistunut, hurraa! Mainittakoon, että palkinnon ehdokasnovelleista kolme on ilmestynyt allekirjoittaneen toimittamassa julkaisussa. Joukossa on voimaa, myös novellien kirjoittamisessa, tästä kannattaa lukea Shimo Suntilan hyvä kirjoitus. Vuoden parhaalle scifi- tai fantasianovellille myönnettävä Atorox-palkinto jaetaan heinäkuussa Finnconissa Jyväskylässä.

Toisaalla kyseltiin taannoin, missä voi julkaista kotimaisia scifi- tai fantasianovelleja. Pidin tänään kurssillani työväen opistossa esityksen spefin julkaisemisesta, joten liitän sen tähän kokonaisuudessaan. Spefillä tarkoitetaan kirjoituksessa spekulatiivista fiktiota, eli scifiä, fantasiaa, kauhua ja muuta kummaa. Jaan kirjoituksen kahteen osaan: ensin puhutaan novelleista, romaaneista tai muista kokonaisista teoksista on asiaa jäljempänä. Jos siis haluat nähdä novellisi (ja oman nimesi) Atorox-listalla ensi vuonna, lue eteenpäin ja pane toimeksi!

Lehdet

Scifiä tai fantasiaa kirjoittavalla harrastajalla on hyvät mahdollisuudet saada tarinansa julki. Novelleja julkaistaan paljon, viime vuonna peräti 373. Julkaisukenttä on melko vakiintunut ja toimii kohtalaisesti. Palautettakin saa. Atorox-palkinnon lisäksi tästä osoituksena on Kosmoskynän novelliarvioitipalsta Kosminen Colosseum (joka muuten tarvitsee lisää avustajia! Toim. huom.).

Kirjoituskilpailut ovat vakavissaan harrastavalle kirjoittajalle otollisin tapa saada oma novelli julkaisua. Monet lehdet julkaisevat kirjoituskilpailuissa sijoittuneita tekstejä. Tuomariston päätökset perustuvat kuitenkin subjektiiviseen makuun, joten niitä ei kannata ottaa myöskään liian vakavasti suuntaan tai toiseen. Palkintojen lisäksi lehdet eivät tällä hetkellä maksa kirjoituspalkkioita. Kilpailujen palkinnot ovat yleensä verovapaita.

Portti Science Fiction -lehti etsii julkaistavat novellit yleensä oman kirjoituskilpailunsa kautta. Spin ja Kosmoskynä julkaisevat erityisesti julkaisijaseurojensa yhteisessä Nova-kirjoituskilpailussa sijoittuneita novelleja. Tähtivaeltaja julkaisee novelleja yleensä esittelemiltään kirjailijoilta ja järjestää silloin tällöin myös oman kirjoituskilpailun. Hyviä novelleja voi muutenkin lähettää tarjolle lehteen kuin lehteen.

Kannattaa muistaa myös Alienisti, Legolas, verkkolehti Kalaksikukko, Escape sekä muut epäsäännöllisesti tai satunnaisesti ilmestyvät scifi-seurojen lehdet. Verkkolehdet Usva ja Kultakuoriainen ovat valitettavasti tauolla. Ursula ottaa jonkin verran vastaan romanttisia spefi-novelleja osuuskunnan ulkopuolisilta. Pikkulehdet eivät tavallisesti maksa novelleista, vaan lehtiä tehdään vapaaehtoisvoimin, rakkaudesta sf/f-kirjalkisuuteen.

Antologiat

Turkulainen Turbator on julkaissut mm. zombie-, aikamatka-, Sherlock Holmes - ja Mannerheim-aiheiset antologiat. Kustantamo ilmoitti vuonna 2012 lopettavansa novelliantologioiden julkaisemisen. Osuuskumma on nouseva antologioiden julkaisija, mutta osallistujat ovat pääsääntöisesti jäseniä. Uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio eli URS julkaisee viihteellisiä ja/tai pulp-spefiantologioita. URS toimii vapaamuotoisena kollektiivina, johon pääsee mukaan tekemällä. Se julkaisee antologiansa yleensä jonkin yhteistyökustantajan kanssa. Antologioita julkaisevat satunnaisesti myös suuremmat kustantajat. Esimerkkinä toimikoon viime kesänä Jalavalta ilmestynyt Kuun pimeä puoli -ihmissusitarinoiden kokoelma.

Viime vuosina on julkaistu paljon erityisesti teema-antologioita. Yleensä tämä on tehty niin, että on kerätty porukka, joka on innostunut jostakin aiheesta, valittu toimittajat ja kirjoittajat ovat lähettäneet tekstinsä mukaan ilman korvausta. Edellinen scifivaliot-tyyppinen antologia on julkaistu 1991, joten uudelle voisi pikkuhiljaa olla tilausta.

Internet

Sähkökirja on uusi muoto kirjailijan välittää viesti lukijalle. Suomalainen pioneeri scifin saralla on tässä asiassa Kimmo Lehtonen, joka on julkaissut teoksensa Lue minut yksinomaan internetissä. Nykyään kuka tahansa voi laittaa teoksensa myyntiin esimerkiksi Elisa Kirjaan, Applen kauppaan tai Amazoniin, mutta se vaatii jonkin verran teknistä osaamista ja viitseliäisyyttä, Applen tapauksessa myös yhdysvaltalaisen verotunnuksen. Markkinointi jää myös kirjailijan huoleksi. Osuuskumma julkaisee kaikki teoksensa myös sähkökirjoina.

Monet kirjailijat julkaisevat lukunäytteitä ja novelleja, jopa kokonaisia romaaneja (etenkin Amerikassa) blogeissaan. Kilpailu lukijoista on kova ja nimeä halutaan esille. Scifi-harrastajakunnassa vaikuttavista fanikirjoittajista voisi mainita Shimo Suntilan, joka on omassa blogissaan julkaissut laajamittaisesti muun muassa arvosteluja sekä vuonna 2012 yhden raapaleen eli sadan sanan tarinan päivässä.

Foorumit pitää mainita myös tässä yhteydessä. Kirjoittajafoorumeilta voi saada palautetta teksteistä (annathan palautetta myös muille), löytää samanhenkisiä ihmisiä ja foorumeilla järjestetään myös yhteisprojekteja, joiden tuloksena voi olla vaikkapa verkkojulkaisu (tai osuuskunta). Paperiarkki.net, Rising Shadow ja (melko kuollut) Netticolosseum ovat hyviä foorumeita kirjoittajalle. Kirjoittamisesta voi muuten rupatella Paperiarkin IRC-kanavalla.

Jopa sähköposti voi toimia julkaisualustana. M.G.Soikkelin lyhytnovellipalvelu toimi kirjailija Bruce Holland Rogersin esimerkin mukaisesti kaksi vuotta, nykyään Osuuskumma lähettää sähköpostitse raapaleita tilaajille oman Kummalinnun munia -palvelunsa kautta.

Ulkomaat

Jos saa käännettyä tekstinsä vaikkapa englanniksi (tai kirjoittaa toisella kielellä alunperinkin), julkaisumahdollisuudet moninkertaistuvat, mutta niin myös kilpailu lukijoista. Lehtiin kuten kuuluisaan Asimov´s Science Fictioniin, Clarkesworldiin tai Interzoneen voi tarjota tekstiä kuka tahansa englanniksi kirjoittava. Nämä lehdet yleensä myös maksavat teksteistä, Asimov's ilmeisesti sanamäärän mukaan. Englanninkielisiä kirjoituskilpailuja on paljon, muun muassa rahakas Writers of the Future vuosittain, joskin kannattaa huomata L. Ron Hubbard -kytkös.

(jatkuu...)

Tukholma-Lund-Malmö 2013 osa II

Pinnistelemättömän epä-älyllinen matkaraportti Ruotsista

Kuten sanottua, eteläisen Ruotsin todellinen kaupunkikeskus on Malmö. Se on myös eräs scifin ja fantasian keskuksista Ruotsissa. Siitä pitävät huolen paitsi paikalliset kirjailijat, myös scifiin ja fantasiaan erikoistunut kirjakauppa. Entisen teollisuuskaupungin romanttinen keskusta kanaaleineen ja vanhoine liikerakennuksineen tarjoaa inspiraatiota erityisesti steampunkiin kallellaan oleville kirjailijoille.

Tieteiskirjoittajan Ruotsi ja Suomi

Epäilemättä Ruotsissa on paljon genrelukijoita, koskapa Science Fiction Bokhandelnin liikkeitä on kolmessa kaupungissa (Tukholmassa, Malmössa ja Göteborgissa). Esimerkiksi Suomessa ei ole yhtään vastaavaa liikettä. Malmön SF-Bokhandelnista mukaamme tarttuivat Connie Willisin All Clear -romaani minulle, Hugh Howeyn Shift miehelle ja kapteeni Haddock -figuuri lapselle. Connie Willisin romaaniparia Blackout-All Clear on haukuttu sen disneymäisestä asenteesta wanhaa Englantia kohtaan, mutta olen lukenut kaikki Willisin kirjat tähän saakka joten uskollisesti aion lukea nämäkin. Tunnustan, että Blackout on minulla vielä kesken.

Illalla joimme teetä kirjailijatarten N ja K kanssa, ensiksimainitun kotona. Paikalla oli myös miellyttävä nuori mies, eräs islantilainen fantasiakirjailija. Juonimme yhteispohjoismaisia kirjallisia hankkeita, joista toivottavasti kuullaan vielä! Ruotsi-kirjailijat tekivät minuun toisaalta vaikutuksen ammattimaisella asenteellaan, toisaalta tunsin itseni siinä nojatuolissa istuessani hieman harrastelijamaiseksi, kun en heti päässyt mukaan keskusteluun agenteista ja kustantamoiden foreign rights -osastoista.

Tuntuu myös, että Ruotsissa sf/f-kirjailijoilla ei ole yhtä tiivistä kosketusta fandomiin kuin Suomessa. Myöskin fandom-aktiviteetit ovat vähäisempiä. Tämä johtuu kuulemma siitä, että vaikka Ruotsissakin on perinteisesti vilkas yhdistyselämä, kaikenlaiset seurat ovat suuntautuneet enemmän tervehenkisiin harrastuksiin kuten urheiluun ja liikuntaan, sellaisiin, joissa saa raitista ilmaa. Ei siinä ole ollut nörteillä pahemmin saumaa perustaa omia yhteenliittymiään, joissa mökötetään sisällä nenä kirjassa.

Eroja siis on huomattavissa. Minulle esimerkiksi esitettiin kysymys, tulevatko lukijat Suomessa juttelemaan signeeraustilaisuuksissa, kun esitelmätilanteessa suomalainen yleisö on niin hiljaa. No, Finnconin tms. signeeraustilaisuuksissa eivät kotimaiset kirjailijat yleensä kerää nimikirjoituksen metsästäjiä jonoksi saakka. Tilanne olisi vähän sama kuin se, että kolme kaveria olisi vuosia katsellut kerhohuoneella Star Trekkiä, kunnes sitten yksi heistä julkaisisi kirjan ja ehdottaisi kahdelle muulle, että ruvetkaa te minun faneikseni. Lukijan ja kirjailijan välinen suhde on fandomin verkostoissa vähän erilainen.

Ruotsin kirjallinen elämä tuntuu myös olevan kansainvälisempää kuin Suomessa. Vaikka on eteläinen Ruotsi muutenkin kansainvälisempi paikka. Saman huomion teki myös tapaamamme islantilainen kirjailija, joka sanoi, että Ruotsissa hän elää paitsi ruotsalaisessa, myös luontevan monikulttuurisessa ympäristössä. Malmössä (ja Lundissa myös) on näkyvillä eri kulttuurien ja kansallisuuksien kirjo. Näköalan avartuminen eri kulttuurien suuntaan ei ole kirjailijalle huono asia.

Pikku pikku viiriäinen on liian söpö

Takaisin Lundiin. Historiallisten rakennusten lisäksi Lundin ykkösmatkailukohde ovat erilaiset puistot ja puutarhat aivan kaupungin keskustassa. Ainakin lapsen tärkein motivaatio matkustaa Lundiin oli nähdä viiriäisiä(!) kasvitieteellisessä puutarhassa. Lundin yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa on täysin biologinen tuholaistorjunta, eli hyönteisiä napsivat suloiset pikku viiriäiset. Viiriäinen on untuvapallo, joka tutisee liikkuessaan ja olisi varmaan hyvin kevyt, jos sen nostaisi kädelle. Itse pidin vielä enemmän kauniista vanhoista viherhuoneista akaasioineen ja appelsiinipuineen.

Kuva: Markku Soikkeli

Puutarhoista kannattaa mainita myös kaupunginpuisto sekä Kulturen-ulkoilmamuseon keittiöpuutarhat monisatavuotisine puksipuineen. Kulturenissa kävimme kirjapainotaidon museossa, tutustuimme maalaisinteriööreihin (lyömällä päämme mataliin oviaukkoihin) ja ihmettelimme yliopistomuseota. Lapsen ja tätini kanssa kävimme myös Lundin historiallisessa museossa, jonka kokoelmat käsittävät mm. tuomiokirkkomuseon esineistön sekä yliopistolle kerättyjä obskuureja esineitä ja näytteitä kaukomailta. Tässä museossa oli lapsen riemuksi myös paljon luurankoja. Sen sijaan Ystadiin Ales Stenar -kivikehää katsomaan sain lähteä ilman miestä ja lasta. Spektaakkelimainen maisema jyrkkien merenrantojen äärellä oli ihan näkemisen arvoinen.

Ja mitäs muuta. Onnistuimme tekemään kävelyretken lehtevien pyökkien alla Lundagårdenissa miehen kanssa kahdestaan ja poikkeamaan Paradis-kadun Inferno-ravintolassa, jossa maistoimme mm. paikallisen panimon hedelmäistä real ale -olutta. Olisimme voineet viettää Lundissa päivän-pari enemmän, mutta aika loppui tällä kertaa kesken ja palasimme Tukholmaan.

Myöntäisikö meille joku Nobel-palkinnon?

Lähtöaamuna satoi kaatamalla, joten tätini herätti miehensä ajamaan meidät asemalle. Olimme kymmenen minuuttia etuajassa ja seisoimme laiturilla katsomassa, miten valtiollisen junayhtiön SJ:n juna liukui raiteille juuri ajoissa. Veolian junan piti lähteä viisi minuuttia sen jälkeen. SJ:n junan mentyä ilmoille kajahti kuitenkin kuulutus, jonka mukaan juna myöhästyy puoli tuntia. Kuulutus toistettiin vielä pari kertaa niin, että myöhästymisajaksi laskettiin ensi 50 minuuttia, sitten tunti ja kaksikymmentä minuuttia. Lopulta juna oli juuri sen verran myöhässä. Kaiken aamukiirehtimisen jälkeen istuimme tunnin verran aseman Espresso Housen edessä, mikä ei sinänsä haitannut, koska santsasimme sinä aikana lisää maitokahvia ja suklaapalloja, joihin olin onnistunut kehittämään lyhyen vierailumme aikana suoranaisen riippuvuuden.

Kun lopulta pääsimme Tukholmaan, siellä satoi. Kuten sanottua, vierailemme Tukholmassa aika usein, mutta teemme aina samat asiat. Käymme paikallisessa SF/F-Bokhandelnissa, josta meidän ei euron huonon kurssin vuoksi edes pahemmin kannata ostaa mitään, sitten haemme isot maitokahvit ja juomme ne Vanhankaupungin suurtorilla luoden haikeita katseita Ruotsin akatemian rakennuksen suuntaan, minkä jälkeen maleksimme keskikaupungille syömään jossakin paikallisessa kasvisbuffetissa ja ostelemassa ruotsalaisia lastenvaatteita (minun huvitukseni, ei niinkään muiden perheenjäsenten). Tällä kertaa vahvin motivaatio vierailla yhtään missään oli lapsella, joka vaati päästä katsomaan Skanssen-akvaarion lemureita, joten menin hänen kanssaan katsomaan juuri niitä.

Paluumatkan Suomen-junaliput olimme hukanneet jo ensimmäisenä päivänä Lundissa, joten kömmimme aamuvarhaisella (ei koskaan enää yölauttaa Turusta, se saapuu jumalattomaan aikaan molempiin satamiin) bussiin. Ovelta ovelle -kuljetus, suoraan Turun satamasta Kalevan kirkolle. Katselin bussin ikkunasta, miten siirtolaisperheen teini-ikäinen poika lastasi sukulaisensa kanssa bussin tavaratilaan kookkaita nyssyköitä, mukaanlukien pinnasängyn kappaleet ja vauvan kävelytuolin, ja jätettiin sitten saattamaan tavarat Tampereelle. Poika yritti juosta vielä hakemaan omat tavaransa, mutta ei ehtinyt ennen bussin lähtöä, kaiken lisäksi ystävällinen bussikuski vielä huomautti pojan olevan väärässä bussissa mutta sanoi vain, että pyydä kavereitasi hakemaan sinut periltä.

Edes jonkun matkanteko oli vielä vaivalloisempaa kuin meidän.

Se varmaankin oli kerrottavana Ruotsin-matkasta elokuussa 2013. Ensi kerralla otan mukaan paremmat kävelykengät ja korvatulpat autolauttaan. Älyttömän kokoisen Viking Gracen koneet ovat hiljaisemmat kuin vanhemmilla lautoilla, joten ihmisten äänet sisällä laivassa erottuvat sitä selvemmin. Olen kuluneen vuoden aikana matkustanut aika paljon enemmän kuin minua oikeastaan edes olisi huvittanut, joten saattaa olla että nyt kun olen saanut tämän älyttömän matkaraportin kirjoitettua niin bloggaan takautuvasti vielä niistä edellisistäkin matkoista, kuten kevään kahdesta Unkarin-matkasta.