Fitness-vartaloita ja keinokuituja

Olen jatkanut törmäilyäni fitness-ihmemaassa. Tänään olin muuten ihan kelpo spinning-tunnilla, mutta olen hieman flunssainen ja huhkimisesta tuli todella huono olo. Marssin jälkeenpäin suihkuun kaikki tamineet päällä ja kaupan kassalla naputtelin pin-koodini kolme kertaa väärin. Tampereella on surkea ilma ja vettä sataa vaakasuoraan, tällaisena päivänä jos joskus ymmärtää, että suomalaiset suosivat sisäliikuntaa.

Mitäs muuta... Kuntokeskuksessani oli taannoin avoimet ovet, mutta mies ei halunnut lähteä mukaan ja hän on ainoa "kaveri", jonka keksin, joka voisi tulla kanssani treenaamaan. Avoimien ovien päivä ei näyttänyt olevan kovin suuri menestys, ilmeisesti lauantaisin ihmisillä on muuta tekemistä, kuten käydä tila-autolla kaupassa täyttämässä ostoskärryjä lapsilauman kera ja vinguttelemassa s-etukortteja. Jumpassa ei ollut kuin muutama ihminen, mutta ilmaiseen kehonkoostumuksen mittaukseen kiemurteli pitkä jono. En ole varma, mutta veikkaan, että siellä mitataan kuinka suuri osuus kehosta on lihasmassaa ja kuinka suuri osuus rasvaa.

Rasvaprosentista pääsenkin tämänkertaiseen ihmettelyn aiheeseen. Siis fitness-ulkonäköihanteeseen. Sinänsä fitness-kauneusihanne on terveellisempi kuin huippumuodin äärimmäinen laihuus takavuosina. Jossakin vaiheessa ylen terveen ulkonäön tavoitteleminen johtaa, no, kummallisen näköiseen lopputulokseen.

Otetaan nyt vaikka rusketus. Monet kuntokeskukseni ohjaajista ovat niin kovin, kovin ruskettuneita, että en sellaista en ole Suomessa ennen maaliskuussa nähnyt. Kuntokeskusessa on solarium, jota he epäilemättä käyttävät. Ruskettunut iho tekee loppusilauksen lihaksikkaille käsivarsille, kun lihasten ääriviivat erottuvat paremmin. Hampaat näyttävät valkoisemmilta ja niin edelleen. Mutta mitään terveydellistä tai kuntoiluun liittyvää syytä sinänsä ruskettamiselle ei ole, sitä tehdään vain ulkonäkösyistä.

Toinen ihmettelemäni asia on pyykkilautavatsa. Mainoskuvissa naiset korostavat litteää vatsaansa pukeutumalla pikku pikku treenitoppeihin. Esimerkiksi näin:

Tässä kuvassa naisella on lapsetkin mukana osoittamassa, että raskaus ja imetys eivät ole tekosyy. Tekosyy mille? Sille, että ei ole litteää vatsaa? Kuka välittää, onko jollain litteä vatsa vai ei? Minulla on jostain syystä litteä vatsa, kaikki pyöreys on alavartalossa, mutta kun nyt yleensä minulla on kuitenkin vaatteet päällä niin eihän se edes näy.

Ja napapaitaa en käytä. Piste. Baletissa meillä oli aina puku. Siis ei siinäkään kangasta paljon ole, mutta napa ei näy. Minusta on jotekin hupsua, että aikuisella naisella näkyy napa. Uimaritkin käyttävät pukua, joka toki paljastaa usein selän. Suurimmalla osalla naisista on käsittääkseni alavatsa aina vähän pyöreä. En tiedä, onko pyykkilautavatsan tavoitteleminen sen järkevämpää kuin taannoin tikkureisien, ehkä ei.

Fitness-vaatteet on yleensä valmistettu jostakin teknisestä kuidusta. Värit ovat kirkkaat, jopa räikeät. Ne korostavat ylenmääräistä tsemppaamisen ja pirteyden tunnelmaa, joka salilla pyritään saamaan aikaan. Minulla on salilla ja jumpissa puuvillainen t-paita, voimisteluhousut ovat toki jotain polyamidi-elastaanisekoitusta, jotta ne kestäisivät lukuisat pesukerrat. Minusta ne vaatteet ovat rumia, mutta tämä on varmaan myös maku- ja tottumuskysymys. Baletissa vaihtoehtoja oli vähän: vaaleanpunainen, puuterin värinen, valkoinen ja... no, lisää vaaleanpunaista. Tuskin suurin osa yli viisivuotiaista pitää niitäkään lempiväreinään.

Vielä yksi juttu, jota ihmettelen: ryhmäliikuntatunneilla on yleensä aina jokin englanninkielinen nimi. Tanssi on dance, jumppa on shape tai cardio tai jotain muuta, venyttely on stretching. Miksi? Onko se kynnyksen madaltamiseksi, jotta muut kuin suomea puhuvat löytäisivät helpommin tunnille? Jotenkin epäilen.

Mutta toki joka lajissa on oma kulttuurinsa. Baletin liikkeet on nimetty ranskaksi ja ranskankielisiä nimityksiä niistä käytetään, oltiinpa missä päin maailmaa hyvänsä. Tuskin fitness-lajeissa on nimeämiskulttuurille mitään sen kummempaa syytä kuin perinne. Koko sana, "fitness", kuulostaisi pöljältä suomeksi. Vai kuka muka menisi terveyskeskukseen jumppaamaan, en minä ainakaan.

Fitness-maailmaan tutustuminen jatkuu...

Mitä varten salilla käydään

Liityin kuntoklubiin. Aikaisemmista liikuntaharrastuksista voin sanoa, että sellaisia ei ole ollut. Olen käynyt tanssitunneilla ja tullut liikkuneeksi siinä kaupan päälle. Vuoden vaihteessa huomasin kuitenkin olevani siinä tilanteessa että en pystynyt enää järjestelemään muuta niin sanottua elämääni tanssitreenien mukaan. Kävin siis tutustumassa läheiseen kuntokeskukseen.

Ajattelin, että tutustumiseen kuuluisi kuntosalilla treenailua tai vaikkapa ilmainen tai alennushintainen ryhmäliikuntatunti. Minua vastassa kuntokeskuksessa oli myyjä. Hän esitteli minulle keskuksen tilat: avara, asiallinen sali, jossa on paljon laitteita lämmittelyyn ja voimailuun, pari ryhmäliikuntastudiota, spinning-sali ja kahvila. Pukuhuoneissa on saunat ja solarium, jota en ole nähnyt kenenkään käyttävän.

Allekirjoitin sopimuksen, joka tuntui melkein mutta ei ihan sopimukselta paholaisen kanssa. Sopimuksen mukaan maksan kuntokeskuksen jäsenyydestä kuukausimaksua. Se ei ole enempää kuin maksoin tanssitunneista, itse asiassa vähemmän.

Liittymiseen kuului kaksi ohjauskertaa personal trainerin kanssa. Se tarkoittaa, että uusi asiakas saa ohjausta tietyn lihasryhmän tai tietynlaisten kuntosalilaitteiden käytössä. Siinä liikesarjoja toistettaessa personal trainer juttelee mukavia ja sanoo hyvä Saara. Tapaamisten lopuksi PT (kuten personal trainer lyhennetään) ehdotteli keskuksen ohjauspakettia, josta kieltäydyin, koska minulla ei ole varaa.

Muuten liittymisestä ei koitunut erityisiä kuluja. Jouduin ostamaan sisäliikuntakengät, joita minulla ei ollut valmiiksi ja jotka maksoivat noin neljäkymppiä. Ostin myös pukuhuoneen kaappiin lukon jonka hukkasin heti ensimmäisen kerran jälkeen. Salissa ja pukuhuoneissa soi kaupallinen radiokanava, jolla popin lomassa mainostetaan silikonirintoja ja puhdistavaa, vihreää teetä. Pukukaappien sisäpuolella mainostetaan kuntokeskuksen kampanjoita.

Sali

Olen tottunut käymään harrastuksessa säännöllisesti, joten treenaamisen aloittaminen ei tuottanut vaikeuksia. Toisin sanoen rutiini oli jo muodostunut valmiiksi. En ryhdy luettelemaan vanhoja (lieviä) vammojani mutta todettakoon, että olen oppinut ottamaan omat rajoitukseni huomioon. Kuntokeskuksen suihkutilojen vaaka osoittaa normaalipainoa ja oma arvioni on, että lihaskuntoni on suht hyvä, joskaan hapenottokyky ei ole kummoinen. Baletissa ei saa helposti aerobista harjoitusta. Kuntokeskukseen kuljen pyörällä (5 minuuttia alamäkeen).

Kuntokeskukseni tarjoaa monenlaisia ohjattuja ryhmäliikuntatunteja. Ohjaajalla on headsetti, johon hän puhuu ohjeita jumputtavan musiikin päälle. Hän säätelee ohjauspaneelista musiikin voimakkuutta ja muun muassa valaistusta ja ilmastointia. Ohjaajat ovat pirteitä ja lihaksikkaita ja hihkuvat ja kannustavat jumppareita osallistumaan.

Ensimmäisen kuukauden ajan kävin kokeilemassa erilaisia tunteja. Fitball-tunnilla istutaan ison jumppapallon päällä, välillä nostellaan käsipainoja ja välillä heilutellaan sitä palloa ilmassa. Tanssillisilla tunneilla hetkutetaan ja jorataan. Ehkä enemmän vielä pidän ihan perinteisestä aerobicista. Mikään kokeilemani laji ei ole ollut vaikea, paitsi pilates, jota minun nopealla ja pinnallisella hengitykselläni on vaikea saada toimimaan.

Spinning tarkoittaa ohjattua kuntopyöräilyä amfiteatterin muotoisessa salissa. Ensimmäisellä kerralla en hoksannut, miten vastusruuvi toimii ja putosin pari kertaa polkimilta. Ohjaaja huudatti musiikkia ja välillä sammutti valot, jolloin yläpuolellamme loisti jonkinlainen tähtitaivas. Hän puhui myös erilaisista tasoista joilla poljettiin, vasta seuraavalla kerralla hoksasin, että hän tarkoitti sykemittarin asteikkoa eikä mitään pyörän säätöä. Jalkaterät tulivat treenistä vähän kipeiksi ja ohjaaja suositteli, että jos paljon käyn, kannattaisi hankkia sisäpyöräilykengät. Sellaisiakin siis on olemassa.

Järki

Kuntokeskuksessa käyminen on helppoa mukavaa, ei tarvitse juosta tuulessa ja loskassa. Keskuksessa on aina valoisaa ja lämmintä. Asiakaspalvelija on keittänyt kahvia ja lapsen voi jättää hoitoon leikkihuoneeseen. Salilla treenataan itsenäisesti: ei lukujärjestyksiä, ei opettajaa, ei koreografioita muistettavaksi. Musiikki on helppoa purukumia ja juoksumatolla voi katsella monitoreista jotakin neljästä televisiokanavasta, jotka ovat alati päällä.

Kuntoilussa puhutaan paljon Tavoitteista. Paitsi, että minulla ei ole tavoitteita, ei niitä ole minusta kuntoilussa muutenkaan. Se on ollut kaikkein vaikein asia yrittää opetella: hyväksymään se, että tässä hölkätään juoksumatolla tai poljetaan crosstrainerilla ei-mihinkään. Jumppa ei ole ilmaisua eikä kauden päätteeksi valmistella esitystä. Puhuin tästä kaverin kanssa kuntokeskuksen saunassa. Hän ratsasti aikoinaan kilpaa ja sanoi alkuun miettineensä ihan samaa: liikunta vain sen itsensä tai oman hyvinvoinnin vuoksi tuntui pointittomalta.

Mutta käynpähän kuitenkin. Kun muu elämä on helposti suoritteiden perässä juoksemista, yritän opetella tekemään yhden asian vain huvikseni. Kuntosalilla se on helppoa, koska siellä on vaikeaa ottaa itseään tosissaan. Kun kaiuttimista huutaa Cotton Eye Joe ja jumppari juoksee ympyrää ryhmäliikunnanaohjaajan hoputtaessa ja virnuillesssa kuin mieletön ei kontrasti balettiharrastukseen voisi olla suurempi. Salilla käymisessä ei ensin ole mitään järkeä, sitten siihen tottuu. Monta ryhmäliikuntamuotoa on sitä paitsi vielä kokeilematta. Ehkä hurahdan johonkin - tai sitten en. Ja sekin on ihan hyvä.