Kehrääminen on ohi

Kyllähän kriisin keskellä pärjää, kun on pakko keskittyä vain nykyhetkeen, mutta entä sen jälkeen?

Palasin tämän vuosi sitten julkaistun kirjoituksen äärelle. Kirjailija Sabrina Orah Mark kirjoittaa esseessään Fuck the Bread. The Bread Is Over työnhausta, taiteesta ja äitiydestä. Teksti resonoi minussa nyt vielä vahvemmin kuin viime keväänä.

"What does it mean to be worth something? Or worth enough? Or worthless? What does it mean to earn a living?”

Kirjoittaja kysyy olennaisia kysymyksiä oikeutuksesta. Kuinka paljon suoritamme kummallisia kehitystehtäviä, jotta voimme sanoa onnistuneemme? Myllärin tyttärelle annetaan tehtäväksi kehrätä oljista kultaa, jotta tämä pääsisi naimisiin prinssin kanssa. Koska taiteen arvoa ei voi mitata, poimimme tavoitteita ja tehtäviä siitä ympäriltä. Pienet asiat saavat isot mittasuhteet ja niitä pieniä asioita on loputtomiin. Kuka hänen teoksensa kustantaa, kääntyykö kirjailijan tuotanto äänikirjaksi, kirjoitetaanko siitä sanomalehdissä. Lisää voi lukea Twitterissä, jossa kirjailijat pohtivat omaa arvoaan. Puhumme taiteen ympäriltä, koska siitä itsestään on niin vaikea puhua. Lisäksi pelkäämme taikauskoisesti, että toivo ei toteudu, jos sen sanoo ääneen.

Muistan, kun lapsi oli kaksivuotias ja olimme leikkipuistossa tuulisella rannalla Helsingin Arabiassa. Tuttavani oli samassa puistossa lapsineen. Lapsi oli saanut päivähoitopaikan, johon menisi syksyllä, ja minulle vapautuisi enemmän aikaan työhön ja opiskeluun. Kerroin julkaisevani esikoisromaanin seuraavana vuonna. Lisäsin perään, etten aikonut kokopäiväiseksi kirjailijaksi, vaikka juuri sitä aioin. Koska sehän olisi ihan hullua, jatkoi tuttavani lausetta, ja minua harmitti heti. Miksi en sanonut, että haluan päätoimiseksi kirjailijaksi? Keneltä se olisi ollut pois?

Pikakelaus nykyhetkeen. Ystäväni väitteli tohtoriksi viime viikolla. Nuorempana tuntuu luonnolliselta, että tavoitteet ovat suuria, mutta vaatii erityisiä ponnisteluja keski-ikäiseltä uskaltaa unelmoida isosti. Ei ampua haaveita alas haihatteluna. Nuorena kuilu on fyysisesti leveä, mutta henki on altis. Vuosi vuodelta taas henkinen kuilu tekemisen ja tavoitteiden välillä tuntuu suuremmalta. Samalla kirjailijan tai tutkijan intoa masentaa tylsä realismi.

Suuren yleisön silmissä kirjailija pystyy lunastamaan oikeutuksen työlleen kirjoittamalla "läpimurtoteoksen". Koska kirjailijan nimi on kirjan kannessa, nopeasti voisi tulla ajatelleeksi, että hän yksin on saanut aikaan sen. On kirjailijan omaa ansiota, että suomennettu pokkari seisoo lukijan yöpöydällä. Todellisuudessa kirjan saattaminen lukijoiden käsiin on ryhmätyötä siinä missä elokuva ja teatterikin. Paljon on kiinni siitä, millaisia yhteistyökumppaneita kirjailijan taipaleelle osuu. Ainakin agentti, kustannustoimittaja, kustantaja, kustantamon tiedottajat ja ulkomaanoikeuksien myyjät.

Kun yhden tehtävän on saanut täytettyä, sankarin on suoritettava seuraava. Saduissa muoto on yhtä kuin sisältö. Elämässä sen ei tarvitse olla.

Kirjailijan kannalta seuraava tärkeä askel tai uraliike ei ole kolmiulotteista shakkia kustannusmaailmassa vaan sen päättäminen, jatkaako kirjoittamista ylipäätään. Harva taiteilijan tai tutkijan urapolku näyttää taaksepäin katsoen siltä millaiseksi sen kuvitteli 25-vuotiaana. Kaikki eivät saa tutkijakoulupaikkaa, nostetta laitoksen sisällä, virkoja ja kunniaa.

Kirjoittaminen oli mahdoton tehtävä koko ajan, välillä sen vain huomaa selvemmin, niin kuin nyt pandemian aikana.

Ei tuottavuusloikkaa vaan selviytymistä

Viimeistelen kevään työlohkoa tilanteessa, jossa kirjastot, harrastukset ja museot alkavat vähitellen avautua. Ilmat lämpenevät ja koivut makuuhuoneen ikkunan ulkopuolella ovat hiirenkorvalla ja kukkivat niin että nenä vuotaa, se on paha juttu, ei saisi aivastella. Ei vieläkään kuoroharjoituksia, laulutunteja, tanssitreenejä, opetustilanteita elävässä elämässä. Oma opetukseni on ollut Zoomissa, makuuhuoneen nurkassa. Tietokoneen kameralle puhuessa on vaikea muodostaa kokonaisia lauseita, jos joutuu ajattelemaan samalla. Säälin oppilaitani, mutta hei, minä ainakin yritin. Kun kirjoitan, teen niin paljon kirjoitusvirheitä, että epäilen näköni heikentyneen nopeasti. En tiedä, johtuuko hidastumiseni vanhenemisesta vai korona-ajasta. En ole terävimmilläni, fiksuimmillani, parhaimmillani. Olen suurin piirtein toimintakykyinen. En jaksaisi olla asiallinen.

Kirjailijaliitto selvitti hiljattain kirjailijoiden toimeentuloa ja asemaa koronavuoden aikana. Kyselyyn vastanneista kirjailijoista 42 % kertoi työkykynsä alentuneen. Eikä kirjallisuus ole edes pahimmin kärsinyt taiteenala, lähellekään.

Samalla ajatusmaailma muuttuu, niin kuin maapallon liike, sitä ei huomaa ennen kuin se on tapahtunut. "Our criteria for earning a life, a living, are mutating like a virus that wants badly to stay alive." Ei ole mielekkäitä pätemisen areenoita. Ei messuhumua, ei lukijoiden kohtaamisia, ei kansainvälisyyttä. Vain vähän mahdollisuuksia palautua työstä.

Kulttuurialan järjestöt vaativat elvytystä alalle. Kirjailija Juha Itkonen kirjoittaa, että alalla on suuri kasvupotentiaali, jos sitä ei säästetä kuoliaaksi. Muitakin teollisuudenaloja tuetaan ja paljon suuremmilla summilla kuin kulttuuria. Urheilussa tämä nähdään selvemmin. Ymmärretään, miksi ylläpitää kokonaista seuraa, sen sijaan että valmentaisi vain sitä yhtä urheilijaa joka voi voittaa mitalin.

Mutta kirjallisuuden tekeminen ei ole yritystoimintaa eikä urheilua. Se ei ole edes tutkimusta. Paradoksi on tämä: Kirjailijoiden ja taiteilijoiden neuvotteluvoima on olematon, koska me kirjoitamme ja teemme taidetta kaikesta huolimatta. Vain vähän vaikeammin, hitaammin, pienemmällä ajalla ja huonommilla tuloksilla. Teemme lujemmin töitä yltääksemme edes samaan, se on alaan syväkoodattu perusoletus, tekisimme sitä hyvinäkin aikoina, saati nyt. Meidän on vaikea selittää sitä edes itsellemme, saati sitten toisille.

Taiteilijoita ja kirjailijoita sanotaan vihervasemmistolaisiksi. Varmaa on, että yksikään lainsäätäjä tai kuntapoliitikko ei tule avuksi, ei vihreä tai vasemmistolainen tai sen paremmin perussuomalainen. Tarvitsijoita on liikaa. Kun apurahat on leikattu ja arvostus on paljastunut tyhjiksi juhlapuheiksi, taiteilijalle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä arvostamaan itseään. Ehdotan myös, että ammattitaiteilijat vetävät vastaavasti tukensa pois poliittiselta sfääriltä kertakaikkiaan.

Ja näin ryömimme hitaasti pandemian toiselle puolelle. Emme hypi enää vanteiden läpi, ne on kiskaistu pois. Kirjailijat pärjäävät ilman typeriä kauneuskilpailujakin. Pärjääkö yhteiskunta ilman kulttuuria ja taidetta?

Lainaukset kirjoituksesta Sabrina Orah Mark: Fuck the Bread. The Bread Is Over.

Syyskuun jumalat -kilpailu!

Syyskuu on parhaimmillaan, ja Margaret Pennyn muistikirja julkistaa sen kunniaksi Syyskuun jumalat -kilpailun. Osallistu ja voita Syyskuun jumalat -teos ikiomaksi!

Syyskuun jumalat ovat salaperäisiä, mutta kirjan lukemalla pääset tutustumaan osaan heistä. Tähän salonkiseuraan ei voi lähettää hakemusta, mutta tunnistat, kun sinut kutsutaan. Margaret Pennyn muistikirjan lukijat ovat kutsuttuja seuraan!

Kilpailun säännöt: Kerro vastauksesi kommenttilaatikossa. Kilpailu jatkuu syyskuun loppuun. Paras perustelu palkitaan Syyskuun jumalat -teoksella. Signeerauksella! Lisäksi kaikkien vastanneiden kesken arvotaan vielä kaksi teosta.

KILPAILU: MINKÄ HENKILÖHAHMON KANSSA HALUAISIT VIETTÄÄ ILTAPÄIVÄN BUDAPESTISSA?

Stella: Sivistynyt rouvashenkilö on oivallista keskusteluseuraa taidehistoriasta, muodista ja puutarhanhoidosta kiinnostuneelle. Puhuu erinomaista englantia, mutta hänen aksenttiaan on vaikea paikantaa. Tämä ylhäinen henkilö esiintyy parhaimmillaan, jos hänen asemaansa ei haasteta. Motto: ”Elämme ottaaksemme omamme pois.”

Viktor: Turha ulkokultaisuus pois! Tämä hiomaton boheemi viihtyy niin olutkapakoissa kuin puiston penkillä pálinka-pullon kanssa. Tuntee erittäin hyvin eurooppalaisten vallankumousten historiaa yli sadan vuoden ajalta, aivan kuin hän itse olisi ollut paikalla. Laskuhumalavaiheessa saattaa äityä siteeraamaan runoutta. Motto: ”Historiassa kaikkein vähiten kannattaa ihmetellä hirmuvaltaa.”

Roland: Ei pidä meteliä itsestään, antaa sinun puhua ja itse mieluummin kuuntelee. Jos hän onkin sinusta kaunis kasvoiltaan, monet taiteilijat ovat olleet samaa mieltä. Kun katsot tarkemmin, hänessä on jotain tuttua, mutta et osaa sanoa, mitä. Motto: ”Taikuus on arkipäiväistä, rakkaus harvinaista.”

Marie: Nokkela ja sanavalmis neiti on mieltynyt luksukseen. Tuntee monet läntisen Euroopan taiteen vaikuttajahahmot ja säveltäjät intiimisti. Marie kääntää katseet kaikkialla mihin meneekin, mutta saatat joutua pinnistelemään pysyäksesi hänen kintereillään. Motto: ”Plus ça change, plus c'est la même chose.”

János: Tämän henkilön kanssa kannattaa pyrkiä väleihin, jos haluaa edistää uraansa! Jánosilla on tärkeimpien vaikuttajien yhteystiedot puhelimessaan ja hän pystyy nopeuttamaan monenlaisten asioiden käsittelyä. Tuntee kaikki, on hämmästyttävän selvillä kaupunkinsa asioista. Hänen intohimonaan on teatterimaailma. Motto: ”Aina askeleen edellä.”

KENET HALUAISIT ILTAPÄIVÄSEURAKSI JA MIKSI?

Vastaa kyselyyn kommentoimalla alla ja jaa kavereille! Voittajat julkistetaan blogissa lokakuun 2. päivä.

Pöydän toisella puolella II: Osuustoiminnasta

Palasin tänään kolmipäiväisestä kirjallisuustapahtumasta Uppsalasta. Väsynyt maanantai-ilta tuntuu hyvältä hetkeltä julkaista ajat sitten lupaamani kakkososa kirjoitussarjasta, jossa kirjailija istuu toisella puolella pöytää kuin on totuttu.

Kumma joukko

Kuva yksinään mökissä istuvasta kirjailijasta, joka vain naputtelee kannettavansa näppäimistöä keskittyneesti ja kuuntelee sateen ropinaa peltikattoon, mitä nyt välillä lisää halkoja Porin Mattiin, ei voisi olla kauempana arjestani. Enkä laske tähän nyt edes normaalia perhearkea kodinhoitoineen, koululaisen asioista huolehtimisineen ja muine velvollisuuksineen. Kieltämättä sitä joskus miettii, mitähän sitä tekisi, jos olisi vapaa — vapaa sitoumuksista, aiemmin tekemistään lupauksista, yhteisesti sovituista jutuista.

Luulen, että lopputulos olisi kuitenkin sama. Tarvitsen yhteisön ympärilleni.

Nythän on niin, että kirjoittaja ei välttämättä tarvitse ketään ympärilleen kirjoittaakseen. Julkaistakseen hän tarvitsee kuitenkin muiden tukea. Ehtiväisinkin omakustantaja tarvitsee vähintään kustannustoimittajan, jos hän aikoo julkaista minkäänlaista laatua, koska kirjoittaja ei koskaan voi olla oma lukijansa – emme pysty lukemaan omaa tekstiämme ulkopuolisen silmin.

Perinteinen tapa hankkia tämä ”ensimmäinen lukija” on kolkutella kaupallisen kustantamon ovia. Minullakin on tällainen kustantaja, helsinkiläinen Into. Pienkustantamo, osuuskuntamuotoinen tai muuten yhteisöllinen kustantaja, on kolmas tie. Jos kaupallinen kustantamo on keino tavoitella laajempia lukijajoukkoja, osuuskunta on hiekkalaatikko ja villien ideoiden kasvatusalusta.

Osuuskumma

Olen ollut alusta asti mukana osuuskuntamuotoisessa kustantamossa, viisivuotiaassa Osuuskummassa. Katsokaa vaikka video, jonka tekemisessä olin mukana. Urani Youtube-tähtenä alkaa ja päättyy tähän videoon!

Osuuskumma on keskittynyt julkaisemaan kotimaista scifiä, fantasiaa ja muuta kummaa kirjallisuutta. Viime vuonna Osuuskumma julkaisi kaksitoista teosta, joista yksi oli espanjankielinen antologia ja yksi raapaleita, tasan sadan sanan tarinoita sisältävä vihkonen. Erilaiset kirjalliset kokeilut kuuluvat myös pienkustantamisen maailmaan. Tämän jutun kuvituksena on käytetty Osuuskumman piirissä syntyneen valokuvaussession tuloksia, kuvaajana taitava Outi Puhakka. Tällaistakin voi tehdä Osuuskummassa, kummallisessa osuuskunnassa.

Osa kirjoittajan ammattitaitoa on, että hän löytää kestävän tavan työskennellä. Tämä koskee myös taloudellisia seikkoja. Kirjoittaminen ei ole palkkatyötä, jossa työnantajan velvollisuutena on huolehtia työntekijän säällisistä olosuhteista. Kirjailija järjestää ne itse itselleen, olosuhteiden järjestäminen ei ole kenenkään muun vastuulla. Osuuskunta on yksi vaihtoehto näiden mahdollisuuksien järjestämiseen. Osuuskunnan jäsenet voivat olla työttömiä, opiskelijoita, itsensä työllistäviä ammattilaisia tai työskennellä kokoaikaisesti jollakin aivan muulla alalla.

Kun perustimme osuuskuntaa, ideana oli taata tulo työstä tekijänoikeuksien haltijoille eli kirjailijoille ja kääntäjille. Kustannustoiminnan teemme käytännössä talkootyönä. Mitä viivan alle jää, se jaetaan vuoden lopuksi. Yleensä jää aika vähän.

Syy miksi olen mukana osuustoiminnassa on myös syy siihen, miksi en toimi yksityisyrittäjänä kirjallisuuden alalla. Tai oikeastaan syitä on kolme: väärä ala, väärä aika, väärä ihminen. Yhdistämällä voimat saamme paremman lopputuloksen. Yhdessä saamme yksinkertaisesti enemmän: isompia painoksia, kauniimpia kansia, paksumpia kirjoja.

Osuustoiminta on myös vastakulttuuria. Tänä vuonna olen mukana toimittamassa englanninkielistä suomalaisten novellien antologiaa ja ensi vuonna tavoitteenani on julkaista omien novellieni kokoelma. Luomme vaihtoehtoista tarjontaa valtavirran rinnalle. Näitä kirjoja ei olisi ilman meitä.

Arki

Osuustoiminnassa antoisinta on kirjan prosessin seuraaminen alusta loppuun. Kirjoittaminen on kivaa, mutta niin on myös porukalla ideoiminen, palautteen saaminen, toimittajan tai toimittajien kanssa työskentely. Ulkoasun rakentumisen eri vaiheiden ihastelu. Kirjapainon, kirjavälityksen ja vähittäismyynnin ammattilaisten kanssa toimiminen. Ja ennen kaikkea tapahtumissa käyminen, lukijoiden, kirjoittavien ihmisten ja ammattilaisten tapaaminen.

Osuustoiminta on myös ennen kaikkea lihas- ja jalkatyötä. Se on pahvilaatikoita, kuittien tulostamista, kirjoitusviikonloppuja, yhdessä tekemistä.

Normipäivä 1:

8:22-8:58 kollegan esikoisromaanin taiton korjaus
9:12-9:29 palkanmaksu
9:36-10.01 taiton korjaus
10:34-10.45 toisen kollegan teoksen esittelytekstin kokoaminen
10.45-11.20 taiton korjaus
11.28-11.34 toisen teoksen esittelytekstin lähetys
11.39-11.50 taiton korjaus
- pitkä lounas kolmannen kollegan kanssa
14.46-16.05 taiton korjaus ja lähetys

Normipäivä Osuuskummassa. Kuva: Outi Puhakka

Esimerkki on peräisin työaikaseurannasta, jonka kollegan kehotuksesta aloitin, mutta jaksoin tasan yhden päivän. Esimerkkipäivänä tarkistin osuuskuntakollegan esikoisromaanin taiton. Kahta samanlaista päivää ei tietenkään ole. Osuuskunnassa työ on vastavuoroista, sinä luet minun tekstini ja minä luen sinun.

Osuuskunnan kirjailijalta katoaa väistämättä tietty viattomuus omaan alaansa nähden. Kultaiset suomut putoavat taiteilijan silmiltä, kun hän pääsee laskemaan katteita kirjoille ja pähkäilemään, mihin nämäkin myydään.

Osuuskuntakustantamon kirjailijana saa tehdä juuri sitä mitä on aina halunnut. Lisäksi pääsee tekemään sitä, mitä ei halunnut. Pääsee tutustumaan arvonlisäverokantojen, varastopoistojen ja laskutuksen kiehtovaan maailmaan! Monena saa olla, ja se on parasta. Kirjailija saa lopulta vain istua koneen ääressä naputtelemassa. Se on pidemmän päälle tylsää.

Sosiaalisuus

Eikö meille tule riitaa, kun on monta kukkoa tunkiolla? No tulee, mutta vähemmän kuin luulisi. Nimittäin kun on kerran käärinyt hihat, on vaikeaa olla suuri taiteilija tai hemmoteltu prinsessa. Tällä on myös huonot puolensa, kirjailijan on tunnettava oma arvonsa. Mutta kirjallisuuden kentällä on niin paljon epäoikeudenmukaisuutta (ja tästä valittavia kirjailijoita), että pyrin keskittymään asioihin, joihin voin vaikuttaa. En halua olla kuningatar. Kuningattaren kanssa kuvaan ei mahdu ketään muuta.

Nykyaikainen osuustoiminta ei edellytä, että toimijat sijaitsisivat maantieteellisesti samassa paikassa. Osuuskummalla on jäseniä joka puolella Suomea ja muutama myös ulkomailla. Käytännön asiat hoidetaan verkon ylitse. Kaikkia aktiivejamme en ole edes tavannut elävässä elämässä.

Siinä missä yhdistystoiminta myös osuustoiminta nousee yhteisön tarpeista palvelemaan niitä. Osuuskuntalainen ei työskentele vain itselleen vaan yhteiseksi hyväksi. Kehitymme ja kasvamme yhdessä. Mikä sen hedelmällisempi kasvualusta taiteen tekemiselle?

Yhdessä. Kuva: Outi Puhakka

Sellaista. Seuraava osa käsitteleekin sitten kirjamyyntiä.

Syyskuun jumalat ilmestyy elokuussa 2017

Tämä päivitys on viivästynyt, koska olen lukenut ohjattavieni tekstejä eri koulutusohjelmista. Mutta nyt oikein kuvien kanssa: kolmas romaanini Syyskuun jumalat ilmestyy kuin ilmestyykin elokuussa Into-kustantamolta. Syksyn katalogia voi selata täällä, paljon muutakin kiinnostavaa kaunoa ja tietokirjallisuutta on tulossa.

Kansikuva, ei lopullinen

Kävin Helsingissä allekirjoittamassa kustannussopimuksen jo viime kuussa, mutta en ole kauheasti huudellut kirjan prosessista täällä tai muuallakaan. Vielä on nimittäin yksi hiomiskierros, joskin aika nopea. Kässäri palautunee minulle ensi viikolla kustannustoimittajalta

Tämä on se vaikea kolmas kirja, jota olen kirjoittanut kohta viisi vuotta ja jonka kirjoittaminen oli välillä yhtä vittua ja perkelettä. Mutta pikku hiljaa alan uskoa sen valmistumiseen. Inton hienossa katalogitekstissä sanotaan näin:

Amerikkalainen Paul Herzog muuttaa Budapestiin yliopiston opettajapestin vuoksi. Pikkuhiljaa Paulille valkenee, että kaupungissa on jotain hämärää: kadun nimet vaihtuvat yön aikana, kotitalon kerroksien määrä vaihtelee päivästä toiseen. Tuttu raitiovaunureitti päättyy seinään.

Paul tutustuu yläkerran naapuriin, kansannousun kokeneeseen Ishmael Gáboriin, joka vie Paulin kaupungin ulkopuolelle Tonavan saarelle kokoontuvan Syyskuun jumalat -nimisen ryhmän iltamiin. Syyskuun jumalien kautta Paul tutustuu kaupunkiin, jossa unohdetut historiat jäävät elämään uusien rinnalla. Kun Paulille tuttu todellisuus murenee, jää jäljelle kysymys, kuinka toimia oikein.

Syyskuun jumalat on romaani sivustakatsojista, taustallaan suuntansa kadottanut nyky-Unkari. Romaani pohtii muistin ja identiteetin kysymyksiä maailmassa, jossa historia kirjoitetaan joka päivä uudelleen.

Sellaista. Voin kertoa, että kirjan henkilöitä ovat Paulin lisäksi muun muassa 1800-luvulla elänyt kurtisaani Marie Duplessis sekä salaperäinen Stella-rouva, joka asuttaa huvilaa vihreällä Tonavan saarella. Romaanissa esiintyvä historian kieputtaminen on saanut alkunsa poliittisen historian opinnoistani sekä tietysti matkoista Unkariin yli kymmenen vuoden ajalta. 

Keskeisiä teemoja ovat Keski-Euroopan nationalismin nousu, toisen ja kolmannen polven siirtolaiset Amerikassa, kuvataide ja arkkitehtuuri kansallisuuden kuvastajina, vaietut historiat, kommunismin perintö, rakkaus vanhaan ja säilyttäminen.

Tarkoitukseni on avata teoksen taustatyövaiheita mahdollisille kiinnostuneille, samoin julkaista katkelmia, mutta enpäs teekään sitä täällä blogissa vaan uusilla sivuillani saarahenriksson.com. Kerron sitten, kun aika tulee.

Sitä ennen blogissa on kuitenkin luvassa uusi kolmiosainen kirjoitussarja kirjoittajille nimeltä ”Pöydän toisella puolella”. Siinä kerron kokemuksistani osuuskuntamuotoisessa kustantamossa, eli kirjaimellisesti siitä, millaista on istua sillä puolen pöytää jonka vastakkaisella puolella kirjailija yleensä istuu. Mitä olen oppinut ja mitä ihmettelen yhä. Ihan pian…

Tässä vielä otos niistä kirjailijakuvista, joita otimme lievekuvaa varten. Tämä kuva ei valikoitunut katalogiin, mutta on taitavan Nauskan kuvista oma suosikkini.

Kansallinen sivistys populistien romukopassa

Olin jossain vaiheessa aikeissa ottaa tämän blogin alas, kun sitä tulee päivitettyä niin epäsäännöllisesti. Hyvä, etten kuitenkaan tehnyt sitä. Näköjään varaventtiilille on aina tarvetta.

Parhaillaan käydään hallitusneuvotteluja perusporvaripuolueiden kesken, ja kansa jännittää, millaiset leikkaukset julkiseen sektoriin kohdistuvat. Esimerkiksi perussuomalaisten Juho Eerola oli valmis lakkauttamaan valtion maksamat kirjailijoiden, kääntäjien ja taiteilijoiden apurahat. Siis ne, joihin kiinni päästäkseen pitää olla aikaisempia näyttöjä, vakuuttava työsuunnitelma ja joiden suuruus on korkeintaan 1 670 euroa kuukaudessa.

Satumme elämään yhteiskunnassa, johon aikaisemmat sukupolvet ovat työllä ja vaivalla luoneet kansallisen sivistyksen. Suomessa jokaisella on mahdollisuus marssia kirjastoon lainaamaan kirjoja. Ehkä siinä samalla voi helposti unohtua, että kulttuuria ei voi kuitenkaan tuottaa ilmaiseksi. Myös kirjailijan - ja hänen lapsensa - on syötävä. Itse en olisi heittämässä ensimmäisenä romukoppaan 1920- ja 30-luvuilla eläneiden luomaa perintöä tai sitä, että kulttuurista voivat nauttia muutkin kuin varakkaat. Kansallinen kulttuuri on ihan perusteltua rinnastaa julkishyödykkeisiin ja siksi sitä kannattaa myös julkisen sektorin tukea.

Nettikeskustelussa joku kaipasi rahoja vanhustenhoitoon, pois taiteilijoilta ja runoilijoilta. Ajattelin 89-vuotiasta isotätiäni, joka yhä lukee romaaneja sekä suomeksi että ruotsiksi. Mietin, mitä nyt varttuvat sukupolvet lukevat sen ikäisinä, jos mitään. Onneksi molemmat isoisäni (toinen pakinoitsija ja kirjailija, toinen kuvataiteilija) ovat haudassa. Heidän ei tarvitse nähdä tätä aikaa, jossa he eivät ole niitä "oikeita" ihmisiä. Runoilijat ja taiteilijat ovat rakentaneet tämän maan siinä missä maatalonemännät ja putkimiehetkin.

Isoisäni eivät jättäneet rikkauksia, mutta jättivätpähän kirjat ja taulut, pakinat ja shakkipelin, sodanaikaisen iskelmän päähän soimaan. Ja tietynlaisen avoimen asenteen, jota ehkä sivistykseksikin kutsutaan.

Kun nyt kerran on niin muodikasta kantaa niitä KIITOS-paitoja, niin sanon minäkin että kiitos veteraani Olavi Henriksson, jonka perintönä lapsenlapsesi ovat saaneet terveen, kriittisen mielenlaadun ja välineet torjua populistisimmat heitot. Kiitos 1920- ja 30-luvuilla syntyneet, Suomen Kulttuurirahastoon markkoja keränneet koululaiset, kiitos kiitos. Taiteelliset ammatit ovat suvussamme tavanneet hypätä sukupolven yli, mutta huolimatta siitä, minkä ammatin oma penskani valitsee, tulen pitämään huolta, että hän saa laajan humanistisen sivistyksen hinnalla millä hyvänsä. Kun pidetään huolta kansallisesta sivistyksestä, tähän on mahdollisuus myös muilla kuin kulttuurisukujen kakaroilla.

Ja on sinänsä hyvä, että takavuosikymmeninä kulttuuria enemmänkin vaivanneesta elitismistä ollaan päästy aika lailla eroon, kun populaarikulttuurikin nykyään enimmäkseen tunnustetaan kulttuuriksi. Mutta niin muodikkaalta junttiudelta ei ole kulttuuriväkikään suojassa. Kustannustoimittajaksi aikova kollega julistaa, ettei ymmärrä nykytanssia, eikä aio katsoa sitä sekuntiakaan. Kustantajat raportoivat, että nuoret runoilijat kyllä vuodattavat sielunsa paperille, mutta eivät itse lue lainkaan tämänhetkistä runoutta. Näytelmäkirjailija ei käy teatterissa. Pahimmillaan häpeillään sitä, että ollaan lukeneita, kartetaan sivistyssanoja.

Haistattaisin persuille ja heidän kannattajilleen pitkät paskat, mutta minun ei tarvitse. Riittää, että saavat mitä tilaavat. Tästä eteenpäin voimme "suomalaisena kulttuurina" nauttia Putouksesta, lähibaarin karaokesta ja kissavideoiden kommenteista somessa. Ehkä joskus katsoa nettipalvelusta elokuvan, jonka tekstitykset ovat Googlen kääntämiä. Kansa on edustajansa valinnut.

No, saapa nähdä miten julkista sektoria todella leikataan, kun puolueilla on äänestäjänsäkin huomioitavana. Julkisessa sektorissa on se jännä puoli, että talousoikeistolaisen ajattelun mukaan julkisen sektorin työntekijöiden palkat ovat pelkkä menoerä, eli ne eivät palautuisi takaisin paikalliseen kulutukseen. Mene ja tiedä.

En nyt edes aloittanut työväen sivistysliikkeestä ja sen merkityksestä kansansivistykselle, siitä ehkä toisen kerran.

Kun nyt perintöä mietin, niin on sieltä saattanut tulla vähän omanarvontuntoakin. Se ei ole suomalaiselle huono asia. Kuten kustantaja Ville Hytönen on sanonut, jos haluamme tukea sitä mikä on suomalaista, tuemme kulttuuria. Viinaa osataan juoda muuallakin.

Huolehditaan siitä, että omaa arvoa riittää tulevillekin sukupolville.

Väärässä järjestyksessä

Kevät on jo pitkällä ja koulujen päättäjäisten lähestymisen tuntee, sen melkein haistaa ilmassa.Kupliva vapaus, kun voi vaihtaa talvitakin huppariin ja kengät lenkkareihin, ilman nuoruuteen liittynyttä epävarmuutta jota en haluaisi elää enää läpi edes huikeiden onnenhetkien vuoksi. Olin nuorena usein, enimmäkseen, suurimman osan aikaa hyvin Huolestunut. Paitsi maailman tilasta, myös omasta tulevaisuudestani. Välittömästä lähitulevaisuudesta, rahatilanteestani sekä siitä, rakastaako kukaan minua koskaan.

Nykyään yksi lempipäiväunistani on suunnitella, mistä aiheesta pitäisin TED-puheen, jos minut joskus pyydettäisiin sellaista pitämään. TEDin ideana on nähdäkseni se, että sinne pyydetään ihminen puhumaan asiasta, joka on ollut hänen vaikein läksynsä, tai josta hän on innostunut eniten maailmassa, tai joka on tarjonnut hänelle suurimman oivalluksen.

Toukokuun 1. Pohjois-Savossa.

Vietimme vappuviikon mökillä. Joka aamu satoi lunta, juuri sitä mitä keskellä talvea kaivattiin. Tämä kevät on tullut poukkoillen, aloittanut varhain ja päättänyt välillä kääntyä takatalveksi. Minun paras oivallukseni on ollut, että asioita ei tarvitse tehdä "oikeassa" järjestyksessä.

Nuorena tätä on kaikkein vaikein ymmärtää, toisaalta nuorena on helppo tehdä myös oikeita päätöksiä: fiiliksen, intuition varassa. Opetushallinnon ja vanhempien taholta meille tolkutetaan nuoresta pitäen, että tulevaisuus on hyvä olla huolellisesti mietittynä, paperit vetämässä koulutukseen mielellään työllistävälle alalle ja CV:ssä ei kannata pitää turhanpäiväisiä aukkoja. Moni läheinen ihminen hakee tällä hetkellä töitä ja viesti työvoimaviranomaisilta ja koulutuksista on samankaltainen.

Mutta kaikkien polut eivät kulje ulkoaohjatun loogisesti, määrättyjen etappien kautta: yksi, opiskelupaikka, kaksi, ammatti, kolme, uralla eteneminen. Kirjailijan ei ainakaan. Kirjailijan "ura" ei etene vaan se on maisema joka kasvaa ja muokkautuu, vihertää ja kukkii, hiipuu syksyyn ja hiljaisuuteen vain kokeakseen uuden kukoistuksen hiljaisuuden jälkeen. Se kokee mullistuksia, rankasateita ja pakkasta. Se on, no, elämä. On varhain alkuun ponnistaneita taimia ja versoja. On vakaasti kohoavia runkoja, niitä, jotka puhkeavat kukkaan myöhään.

Kauan sitten pidin välivuoden kesken lukion, Kelan maksamassa työharjoittelupaikassa, koska lukio-opiskelu ei sujunut ja koska löysin harrastukseen liittyvän paikan. Harjoittelin "työelämää" varten Hämeen luontopiirin sihteerinä 17-vuotiaana. Työelämään valmistautuminen ei todellakaan ollut tuolloin lukiosta pudottautumisen pointtina, vaan se, että halusin keskittyä tekemään sitä mikä minua tuolloin kiinnosti eniten, eli toimimaan luonto- ja ympäristöaiheiden parissa. Tämä ei lukio-opetussuunnitelman mukaan ollut todellakaan mahdollista (tulee mieleen näin jälkeenpäin: miksi ei ollut?), siksi hyppäsin pois.

Kirjailija nuorena, "maailman rumin ja kamalin teini"

Ei muuten ollut helppoa aloittaa lukiota uudelleen kahta vuotta nuorempien kanssa. Mutta ei se ollut kamalan vaikeaakaan. Olin kypsynyt "hukattuna" aikana juuri sen verran että pystyin suorittamaan lukion kurssit kahdessa ja puolessa vuodessa ja kirjoitin ihan hyvät ylioppilasarvosanatkin. Ei tarvinne edes sanoa, että olin kaksikymmentä ennen kuin lopulta sain ylioppilaslakin.

Episodi ei ollut kovin kummoinen, mutta opetti minulle yhden asian: asioita ei tarvitse tehdä samassa tahdissa kuin muut. "Väärän järjestyksen" vuoksi en ole osallistunut juuri mihinkään ikäkausirituaaleihin: en vanhojen tansseihin, en penkkareihin, en maisteripromootioon. Arvatkaa kuinka paljon harmittaa? Ei sitten yhtään.

Yliopistosta valmistuin yksitoista vuotta myöhemmin ja kuvio oli vähän samanlainen. Asuin uudessa kaupungissa, oli perhettä ja esikoisromaani ilmestynyt. Väliin olin tehnyt ammattikorkeakoulussa medianomitutkinnon. Alkuvaiheessa olin opiskellut yliopistossa myös kesät, se vaati jälleen pientä kikkailua Kelan kanssa, mutta kannatti. Proseminaarin jälkeen olin aloittanut jo ensimmäisessä oman alani työpaikassa, tuolloin journalismin parissa. Promootio jäi väliin. Opiskelu jatkuu koko ajan lukemalla ja kirjoittamalla.

Kirjailijana olen myös huomannut, että tarvitsen kaikkea hankkimaani kokemusta, koko ajan. Kokemusta moottoriveneellä ajamisesta ja pannukahvin keittämisestä, järjestöasioista ja ihmissuhteista, lehden tai radiokanavan toimituksessa työskentelystä, myyjäntyöstä, anarkisteista ja baletinopettajista, päiväkotilapsista sekä verkkosivujen näpertelystä. Sekä journalistien että kirjailijan työkenttänä on maailma ja sen ilmiöt. Siksi olisi mahdoton ajatuskin, että vaikkapa journalistina työkokemus voisi olla jotenkin poukkoilevaa tai että se ei olisi johdonmukaista.

Sama päätee kutsumukseen tai itselle "sopivimpaan" työhön. On virhe ajatella, että pitäisi oppia tuntemaan se ihminen, joka sisimmässään on. Kirjailija on aina monta, hänellä on monen monta ihmisistä sisällään. Kun tämän hyväksyy, ei tarvitse kuluttaa turhauttavia tunteja itsetutkiskeluun ja navankaiveluun.

Pari viikkoa sitten tapasin nuoren ihmisen, joka hakee viidettä kertaa teatterikorkeakouluun. Kysyin häneltä, mikä on hänen motivaationsa hakea vuosi toisensa perään samaan koulutukseen. Hän vastasi, että vakiintunut näyttelijäkoulutus on käytännössä ainoa väylä ammattimaiseen teatterityöhön Suomessa. Monet lahjakkuudet noukitaan jo suoraan lukiosta. Tähän verrattuna kirjailijan ammatti tuntuu armolliselta. Voi olla vaikka kotiäitinä kymmenen vuotta ja kirjoittaa sitten kirjan, ja jos se menee läpi kustantajalla, on kirjailija.

Useinkaan asiat eivät mene toivotulla tavalla. Kustantamosta tulee hylsy tai opiskelupaikasta kieltävä päätös. En puhu nyt muiden puolesta, mutta taiteellisella alalla pettymykset ovat osa kasvamista. Niitä ei voi pitää pelkkänä takaiskuna. Olisi hauska kuulla joskus muiden alan taiteilijoiden kokemuksia, ovatko ne samankaltaisia.

Eikä kenenkään polku ole lopulta suora. Elämä yllättää ja runnoo, jopa sen ensimmäistä vuotta kauppakorkeakoulun penkkiä kuluttavan isänmaan toivonkin. Varsinkin taantuman aikana ihmiset valitsevat opiskelun tai hoitovapaan epävarman työnhaun sijaan. Johdonmukaisuus on sitä paitsi aina mahdollista nähdä jälkeenpäin.

Siksi luovuuskonsulttien tai uraorientoituneiden kirjoittamisen ohjaajien neuvoja viisivuotissuunnitelman tekemisestä, osatavoitteista ja strategiasta ei kannata ottaa liian vakavasti. Kirjailijan viisivuotissuunnitelma sisältää kuitenkin saman toimintaohjeen jokaiselle työpäivälle: luen ja kirjoitan.

Ja unelmoimista ei pidä hylätä. Pitää päiväuneksia, vaikka puheen pitämisestä. Jos ei omissa valmistujaisissaan niin joidenkin toisten.