Nykyään yksi lempipäiväunistani on suunnitella, mistä aiheesta pitäisin TED-puheen, jos minut joskus pyydettäisiin sellaista pitämään. TEDin ideana on nähdäkseni se, että sinne pyydetään ihminen puhumaan asiasta, joka on ollut hänen vaikein läksynsä, tai josta hän on innostunut eniten maailmassa, tai joka on tarjonnut hänelle suurimman oivalluksen.
Toukokuun 1. Pohjois-Savossa.
Vietimme vappuviikon mökillä. Joka aamu satoi lunta, juuri sitä mitä keskellä talvea kaivattiin. Tämä kevät on tullut poukkoillen, aloittanut varhain ja päättänyt välillä kääntyä takatalveksi. Minun paras oivallukseni on ollut, että asioita ei tarvitse tehdä "oikeassa" järjestyksessä.
Nuorena tätä on kaikkein vaikein ymmärtää, toisaalta nuorena on helppo tehdä myös oikeita päätöksiä: fiiliksen, intuition varassa. Opetushallinnon ja vanhempien taholta meille tolkutetaan nuoresta pitäen, että tulevaisuus on hyvä olla huolellisesti mietittynä, paperit vetämässä koulutukseen mielellään työllistävälle alalle ja CV:ssä ei kannata pitää turhanpäiväisiä aukkoja. Moni läheinen ihminen hakee tällä hetkellä töitä ja viesti työvoimaviranomaisilta ja koulutuksista on samankaltainen.
Mutta kaikkien polut eivät kulje ulkoaohjatun loogisesti, määrättyjen etappien kautta: yksi, opiskelupaikka, kaksi, ammatti, kolme, uralla eteneminen. Kirjailijan ei ainakaan. Kirjailijan "ura" ei etene vaan se on maisema joka kasvaa ja muokkautuu, vihertää ja kukkii, hiipuu syksyyn ja hiljaisuuteen vain kokeakseen uuden kukoistuksen hiljaisuuden jälkeen. Se kokee mullistuksia, rankasateita ja pakkasta. Se on, no, elämä. On varhain alkuun ponnistaneita taimia ja versoja. On vakaasti kohoavia runkoja, niitä, jotka puhkeavat kukkaan myöhään.
Kauan sitten pidin välivuoden kesken lukion, Kelan maksamassa työharjoittelupaikassa, koska lukio-opiskelu ei sujunut ja koska löysin harrastukseen liittyvän paikan. Harjoittelin "työelämää" varten Hämeen luontopiirin sihteerinä 17-vuotiaana. Työelämään valmistautuminen ei todellakaan ollut tuolloin lukiosta pudottautumisen pointtina, vaan se, että halusin keskittyä tekemään sitä mikä minua tuolloin kiinnosti eniten, eli toimimaan luonto- ja ympäristöaiheiden parissa. Tämä ei lukio-opetussuunnitelman mukaan ollut todellakaan mahdollista (tulee mieleen näin jälkeenpäin: miksi ei ollut?), siksi hyppäsin pois.
Kirjailija nuorena, "maailman rumin ja kamalin teini"
Ei muuten ollut helppoa aloittaa lukiota uudelleen kahta vuotta nuorempien kanssa. Mutta ei se ollut kamalan vaikeaakaan. Olin kypsynyt "hukattuna" aikana juuri sen verran että pystyin suorittamaan lukion kurssit kahdessa ja puolessa vuodessa ja kirjoitin ihan hyvät ylioppilasarvosanatkin. Ei tarvinne edes sanoa, että olin kaksikymmentä ennen kuin lopulta sain ylioppilaslakin.
Episodi ei ollut kovin kummoinen, mutta opetti minulle yhden asian: asioita ei tarvitse tehdä samassa tahdissa kuin muut. "Väärän järjestyksen" vuoksi en ole osallistunut juuri mihinkään ikäkausirituaaleihin: en vanhojen tansseihin, en penkkareihin, en maisteripromootioon. Arvatkaa kuinka paljon harmittaa? Ei sitten yhtään.
Yliopistosta valmistuin yksitoista vuotta myöhemmin ja kuvio oli vähän samanlainen. Asuin uudessa kaupungissa, oli perhettä ja esikoisromaani ilmestynyt. Väliin olin tehnyt ammattikorkeakoulussa medianomitutkinnon. Alkuvaiheessa olin opiskellut yliopistossa myös kesät, se vaati jälleen pientä kikkailua Kelan kanssa, mutta kannatti. Proseminaarin jälkeen olin aloittanut jo ensimmäisessä oman alani työpaikassa, tuolloin journalismin parissa. Promootio jäi väliin. Opiskelu jatkuu koko ajan lukemalla ja kirjoittamalla.
Kirjailijana olen myös huomannut, että tarvitsen kaikkea hankkimaani kokemusta, koko ajan. Kokemusta moottoriveneellä ajamisesta ja pannukahvin keittämisestä, järjestöasioista ja ihmissuhteista, lehden tai radiokanavan toimituksessa työskentelystä, myyjäntyöstä, anarkisteista ja baletinopettajista, päiväkotilapsista sekä verkkosivujen näpertelystä. Sekä journalistien että kirjailijan työkenttänä on maailma ja sen ilmiöt. Siksi olisi mahdoton ajatuskin, että vaikkapa journalistina työkokemus voisi olla jotenkin poukkoilevaa tai että se ei olisi johdonmukaista.
Sama päätee kutsumukseen tai itselle "sopivimpaan" työhön. On virhe ajatella, että pitäisi oppia tuntemaan se ihminen, joka sisimmässään on. Kirjailija on aina monta, hänellä on monen monta ihmisistä sisällään. Kun tämän hyväksyy, ei tarvitse kuluttaa turhauttavia tunteja itsetutkiskeluun ja navankaiveluun.
Pari viikkoa sitten tapasin nuoren ihmisen, joka hakee viidettä kertaa teatterikorkeakouluun. Kysyin häneltä, mikä on hänen motivaationsa hakea vuosi toisensa perään samaan koulutukseen. Hän vastasi, että vakiintunut näyttelijäkoulutus on käytännössä ainoa väylä ammattimaiseen teatterityöhön Suomessa. Monet lahjakkuudet noukitaan jo suoraan lukiosta. Tähän verrattuna kirjailijan ammatti tuntuu armolliselta. Voi olla vaikka kotiäitinä kymmenen vuotta ja kirjoittaa sitten kirjan, ja jos se menee läpi kustantajalla, on kirjailija.
Useinkaan asiat eivät mene toivotulla tavalla. Kustantamosta tulee hylsy tai opiskelupaikasta kieltävä päätös. En puhu nyt muiden puolesta, mutta taiteellisella alalla pettymykset ovat osa kasvamista. Niitä ei voi pitää pelkkänä takaiskuna. Olisi hauska kuulla joskus muiden alan taiteilijoiden kokemuksia, ovatko ne samankaltaisia.
Eikä kenenkään polku ole lopulta suora. Elämä yllättää ja runnoo, jopa sen ensimmäistä vuotta kauppakorkeakoulun penkkiä kuluttavan isänmaan toivonkin. Varsinkin taantuman aikana ihmiset valitsevat opiskelun tai hoitovapaan epävarman työnhaun sijaan. Johdonmukaisuus on sitä paitsi aina mahdollista nähdä jälkeenpäin.
Siksi luovuuskonsulttien tai uraorientoituneiden kirjoittamisen ohjaajien neuvoja viisivuotissuunnitelman tekemisestä, osatavoitteista ja strategiasta ei kannata ottaa liian vakavasti. Kirjailijan viisivuotissuunnitelma sisältää kuitenkin saman toimintaohjeen jokaiselle työpäivälle: luen ja kirjoitan.
Ja unelmoimista ei pidä hylätä. Pitää päiväuneksia, vaikka puheen pitämisestä. Jos ei omissa valmistujaisissaan niin joidenkin toisten.
Hyvä kirjoitus! Pidin etenkin tuosta kirjailijan uran maisema-vertauksesta.
ReplyDeleteAsioita ei aina tarvitse tehdä tavalla, joka ulkopuolelta yritetään määrätä. Päämääräänsä voi päästä muutakin kautta, ja siksi onkin hienoa mitä joustavampi ja monipuolisempi esimerkiksi koulutustarjonta on.
Ikäkausirituaalit ovat minultakin jääneet viettämättä, mutta eipä se ole haitannut. Toisille ne voivat olla hyvinkin tärkeitä.
Minä myös olen kokenut, että pettymykset ovat osa kasvamista. Vastatuuli vahvistaa runkoa ja oksistoa.
Kiitos kommentista, J.S. Pohjoistuuli karaisee, kyllä. Tällä hetkellä olo on kirjoitusmaaston suhteen vähän samanlainen kuin tuo keväinen valokuva, mutta kohtahan sielläkin vihertää.
ReplyDeleteKirjoittajana, joka on hirvittävän kiinnostunut teatterista, olen usein ajatellut, miten onnekas lopulta olen kutsumuksessani - kirjoittamista kun voi tehdä niin monella tavalla, monessa järjestyksessä ja monessa elämänvaiheessa. Ei tarvitse päästä oikeaan korkeakouluun ja tulla bongatuksi tarpeeksi nuorena ja olla juuri oikeiden ihmisten suosiossa. Kirjoittaa voi myös kokopäivätyön ohessa vaikka vain sen muutaman tunnin viikossa, ja joskus ehkä saa sitten tehtyä jotain, joka mahdollistaa että se voi tulla suuremmaksikin osaksi elämää. Sitä voi tehdä kotiäitinä, opiskelijana, työttömyysjaksoilla, osa-aikatyön ohessa jne. Toinen puoli toki on, että jos esim. näyttelijä onnistuu saamaan kiinnityksen teatteritaloon, on ainakin siinä vaiheessa selvää että voi oikeasti kokopäiväisesti tehdä sitä unelmatyötään. Mutta ehkä se kirjoittajilla on verrattavissa apurahan saantiin - ja on varmasti yhtä vaikeaakin.
ReplyDeleteNuo ovat niin hyviä pointteja siitä, ettei asioita tarvitse tehdä juuri oikeassa järjestyksessä, vaikka sitä meille usein toitotetaankin. Opintojen ym. suhteen tein asiat vähän liiankin oikeassa järjestyksessä; jos olisin pitänyt välivuoden tai pari, olisin ehkä ehtinyt kypsyä sen verran, että olisin ymmärtänyt mitä oikeastaan tahdon, ja olisin voinut päätyä oikeammalle alalle. Tai sitten en. Mistäpä näitä tietää. Monissa muissa asioissa en sitten todellakaan ole noudattanut tyypillisiä järjestyksiä, ja yritän oppia olla olemaan sinut sen kanssa, ettei esim. ympäröivän maailman yleinen oletus määrää sitä milloin minun sopii olla parisuhteessa, vaan minun elämäni.
Kirjoittajalle on varmasti vain hyväksi, että oppii katsomaan maailmaa useammista näkövinkkeleistä ja tietää, että se mikä on tyypillistä, ei ole ainut vaihtoehto, ja että sivupoluilta voi usein löytää jotain todella arvokasta. Yritän myös oppia siihen, että kirjoittamisessa voin yllättää itseni. Olen monta vuotta pakertanut yhden rakkaan käsikirjoituksen parissa, tosin kirjoittanut jonkin verran lyhyttä siinä sivussa. Mutta jostain syystä olen parin viime vuoden aikana jämähtänyt ajatukseen, että minun täytyy saada tämä käsikirjoitus valmiiksi ja kustannuskierrokselle ennen kuin aloitan uutta pitkää käsikirjoitusta. Siitä huolimatta, että useat muut ideat kutkuttelevat mielessä. Mutta miksipä sen niin pitäisi mennä, että juuri tämä olisi välttämättä ensin saatava valmiiksi? Ehkä tämä vain vaatii pidempää aikaa ja useampaa kierrosta kypsyäkseen juuri oikeanlaiseksi kuin jotkin muut tarinat!
Hyviä pointteja, Malna. Käsikirjoitukset eivät todella ole veljet keskenään, osa vaatii aivan erilaisen kaaren kuin toiset. On myös hyvä huomata, että kulttuurin odotukset vaikka juuri seurustelulle ovat niitä, kulttuurin odotuksia vaan eivät välttämättä omia. Ja lapsen saamiseen taas ei tunnu olevankaan kuin vääriä hetkiä...
ReplyDelete