Spefin julkaiseminen Suomessa 2: Lasten ja nuorten spekulatiivinen fiktio

Aimo osa kotimaisesta spefistä julkaistaan lasten- ja nuortenkirjallisuuden puolella. Näin on ollut koko sen ajan, kun olen toiminut ”kentällä”, eli melkein 20 vuotta. Ylipäätään spekulatiivinen fiktio on varsinkin vanhempien lukijoiden mielikuvissa helposti nuorisokirjallisuutta. Tämä johtuu paitsi klassikkoaseman saaneista käännöskirjoista, myös siitä, että nuorten spefiä tosiaan julkaistaan lukumäärällisesti paljon verrattuna aikuistenkirjallisuuteen.

Taustaa: lanu-spefin hurja nousu

Vielä 2000-luvun alussa Suomessa julkaistiin lasten tai nuorten fantasiaa verraten vähän, jos aivan lasten satufantasiaa ei lasketa. Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita -hakuteoksessa (BTJ 2001) ainoastaan Anu Holopainen, Viivi Hyvönen sekä Taru ja Tarmo Väyrynen ovat varsinaisesti spefiä kirjoittavia nykykirjailijoita. Vuonna 2000 debytoivat Sari Peltoniemi sekä kirjailijakaksikko Anne Leinonen ja Eija Laitinen (myöh. Lappalainen). Kun vielä Otava alkoi julkaista Ilkka Auerin Lumen ja jään maa -sarjaa vuonna 2004, ammattimaisesti spefiä kirjoittavat olivat nimenomaan lanu-kirjailijoita. Muut spefistit pääsivät julkaisemaan lähinnä novelleja.

Myöhemmin asemansa vakiinnuttaneita, etenkin nuortenkirjailijoina aloittaneita spefikirjailijoita ovat muun muassa Maria Turtschaninoff, Helena Waris (mm. Pohjankontu-sarja), Siiri Enoranta, Magdalena Hai, J. S. Meresmaa (mm. Ursiini-trilogia), Elina Rouhiainen (mm. Susiraja- ja Väki-sarjat), Elina Pitkäkangas (mm. Kuura-trilogia) ja Sini Helminen (mm. Väkiveriset-sarja).

Tällä vuosikymmenellä Piki-haun löytämistä 205 fantasiakirjallisuudeksi luokitellusta teoksesta lasten- ja nuortenkirjallisuudeksi on luokiteltu 140. Ihan lastenkirjoja ei yleensä lueta fantasiaksi vaan saduiksi, joten pääpaino on nuorten ja varhaisnuorten kirjoilla. Kannattaa huomata, että joillakin teoksilla on kaksoisluokitus, eli ne toimivat sekä nuorille että aikuisille.

Olen tässä luetellut paljon naisten nimiä. Myös miehet kirjoittavat spefiä nuorille, mutta monet heistä kirjoittavat myös muita lajeja tai muille kohderyhmille, kuten Juha-Pekka Koskinen, Anders Wacklin ja Jarkko Tontti. Vähän kaikissa genrekirjallisuuden lajeissa (spefi, romanssi, YA ym.) kaupallisen kustantamon kautta julkaisevat naiskirjailijat saavat myös eniten näkyvyyttä.

Kustantajat: monipuolisuutta käännösbulkin vastapainoksi

Tämä päivänä julkaistava lasten ja nuorten spefi on monimuotoista ja runsasta. WSOY:n syksyn 2024 ohjelmassa on nuorille lukijoille muun muassa Salla Simukan ja Siri Kolun toimittama Tästä Ihmemaahan -antologia. Mikko Kalajoen Haudattu valhe on puolestaan luokiteltu toimintasarjaksi.

Aikuinen spefin lukija on oppinut kurkkaamaan katalogin Young Adult -puolelle, mikä ei välttämättä tee palvelusta spefille, eikä YA:lle. Otavan kirjaluettelossa syksyllä 2024 on oma osastonsa Fantasia, romantasia ja scifi, mutta yhdeksästä kirjasta viisi on käännösromantiikkaa tai sellaisena markkinoitua kirjallisuutta. Kotimaisia titteleitä on yksi, edellisessä postauksessa mainittu S. K. Rostedtin Kahden veren tytär. (Kolmen kirjan otsikossa muuten mainitaan veri. Hurmeinen syksy!)

On vaikea määritellä, onko Holly Black- tai Cassandra Clare -tyyppinen juonittelua ja romanssia sisältävä fantasia YA:ta vai ei. Keski-ikäisen lukijan näkökulmasta se on. Lasten ja nuorten puolella kotimaisia tekijöitä on enemmän, kuten J. S. Meresmaan ja kuvittaja Elina Äijälän Pimeänkynsi. Anne-Maija Aalto puolestaan päättelee nuorten tulevaisuussarjansa teoksella Unohdettujen kirja.

Tammelta ilmestyy varhaisnuorten Mantikoira-kauhuromaani Maria Turtschaninoffilta ja kuvittaja Peter Bergtingiltä. S&S julkaisee Malin Klingenbergin Tasangon tyttäret ja Aula & Co Vehka Kurjenmiekan nuorten aikuisten Talventaittajan.

Myllylahti on erittäin vahva lasten ja nuorten spefikustantamo. Syksyn spefiuutuuksia on muun muassa Sini Helmisen dystooppinen säeromaani Kunnes kuolen.

Myös pienkustantamot julkaisevat nuorten spefiä, kuten Eve Lumerton nuorille aikuisille suunnattu Laulaja (Nysalor-kustannus). Myös Osuuskumman uutuuksista Maria Carolen Öidenvartijan kirjalla on kaksoisluokitus, eli se kiinnostanee myös nuoria lukijoita.

Menestyneitä kirjailijoita

Lasten ja nuorten kirjallisuus on käännetyin ja palkituin kotimaisen spekulatiivisen fiktion osa-alue tällä hetkellä. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon ovat kymmenen vuoden aikana saaneet nuorten aikuisten spefikirjoillaan Maria Turtschaninoff (Maresi. Punaisen luostarin kronikoita 2014), Siiri Enoranta (Tuhatkuolevan kirous 2018), Marisha Rasi-Koskinen (Auringon pimeä puoli, 2019), Anne-Maija Aalto (Mistä valo pääsee sisään, 2021) ja Magdalena Hai (Sarvijumala, 2023). Lasten ja nuorten spefi on vahvasti edustettuna myös fandomin omien palkintojen lyhytlistoilla ja voittajissa, kuten Kuvastaja-palkituissa kirjoissa. Viime vuonna palkinto myönnettiin Elina Pitkäkankaan teokselle Sang. Muut finalistit olivat Joanna Heinosen Veren väki (Robustos), Sini Helmisen Hurme (Myllylahti), Anniina Mikaman Myrrys (WSOY) ja Johanna Sinisalon Ukkoshuilu (Otava, se ainoa aikuistenkirja).

Käännetyimpiä kotimaisia spefikirjailijoita ovat Tove Janssonin jälkeen olleet Siri Kolu, Maria Turtschaninoff ja Magdalena Hai. (Tavallaan myös Salla Simukka, mutta hänen käännetyin kirjansa taitaa olla Lumikki-trilogia eli jännäri.)

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden verraten reipas julkaisutahti heijastuu väistämättä myös kirjailijan tuloihin. Kirjailijaliiton edellisessä tulotutkimuksessa (2023) tienestejä kaunokirjallisesta työstä ei ole eritelty kirjallisuudenlajeittain, mutta Turun yliopiston toteuttamassa tutkimuksessa vuodelta 2017 yleisen kaunokirjallisuuden mediaanitulo oli 2 895 euroa, lanu-kirjallisuuden 5 965 euroa. (Runoilijoiden oli muuten 380 euroa.) Ero lanun ja muiden lajien välillä selittyi lainauskorvauksilla. Lasten ja nuorten spefin kirjoittajat ovat saaneet myös apurahoja, kuten Magdalena Hai viisivuotisen (2022–) ja J. S. Meresmaa kolmivuotisen (2024–) valtion taiteilija-apurahan.

Lasten- ja nuortenspefin kentän voi toisaalta nähdä myös polarisoituneen. Kirjailijoita ylipäätään on tarpeeksi paljon ja he ovat keskenään niin erilaisessa asemassa, jotta tällainen ilmiö on mahdollinen. ”Lanuun” verrattuna aikuisten genrepiirteinen spekulatiivinen fiktio on marginaalinen laji, mutta vastaavasti siihen ei ole kohdistunut samanlaista pudotuspeliä kuin etenkin nuortenkirjallisuuteen. Viimeisen kymmenen vuoden aikana on nähty, miten monet vakiintuneet nuortenkirjailijat ovat viisikymppisinä pudonneet yleiskustantamoiden listoilta yksi toisensa jälkeen. Monet heistä ovat siirtyneet kirjoittamaan pelkästään lapsille – tai aikuisille. Aikuistenkirjailijalla ei ole samanlaista ”parasta ennen” -päivämäärää.

Myös ilmestyvien lanu-kirjojen näkyvyys aikuisille on vähäisempää. Lasten- ja nuortenkirjakritiikeistä päivälehdissä voi vain haaveilla, aikuistenkirjoista niitä sentään edes silloin tällöin on. Tämä ärsyttää lanu-kirjailijoita, jotka viikosta toiseen saavat kuulla mediassa voivottelua lasten ja nuorten lukemisen heikkenemisestä. Aikuiset kuitenkin ostavat kirjat lapsille ja nuorille.

Kaiken kaikkiaan lanu-spefi on suomalaisen spekulatiivisen fiktion kruununjalokivi, ja siitä pitää puhua rinta rottingilla ja ylpeänä. Lopuksi vinkki lasten- ja nuorten spefikirjailijalle: Jos haluat saada Finlandia-palkinnon, kirjoita kuolemasta. Jos haluat kansainvälistä menestystä, kirjoita kauhua 8-vuotiaille. Jos haluat kiinnostuneita lukijoita myös aikuisista (naisista), kirjoita YA:ta jännittävällä ja romanttisella kierteellä!

Seuraavassa osassa puhutaan novellien julkaisemisesta!

Saara saa idean

Lahjakas ja taitava Anne Leinonen piirsi kuvakirjan perheen pienimmille. Käsikirjoitus allekirjoittaneen. Olkaa hyvä!

Pähkinänsärkijä - saksalainen kauhusatu

Lainasin kirjastosta hiukkasen uudistetun version Peter Wrightin koreografioimasta Pjotr Tsaikovskin Pähkinänsärkijä-baletista. Näin saman tuotannon jo lapsena 80-luvulla. Olin hämmästynyt ja vähän pettynyt, kun lapsuuteni synkkä ja etäinen, silmälapulla varustettu tohtori Drosselmeyer oli uudessa versiossa korvattu turkoosiviittaisella komeljanttarilla, joka puhalsi hileitä käsistään ja elehti suureellisesti käsillään. Vähän niin kuin Dumbledore homodiskoefektillä, mutta ilman partaa.

Pähkinänsärkijä perustuu saksalaisen romantiikan ajan kirjailijan E.T.A.Hoffmanin (1776-1822) satuun. Oikea tohtori Drosselmeyer on nürembergiläinen porvarismies, nukentekijä ja kelloseppä, joka kertoo pelottavia satuja lapsille. Harva satu on yhtä pelottava kuin tarinan sisäiskertomus Satu kovasta pähkinästä. En kerro sitä tässä mutta paljastan, että siinä esiintyvät ainakin mekaaniseksi nukeksi muutettu prinsessa, murhanhimoinen kuningas ja seitsemän kamarineitoa, jotka silittävät sylissään seitsemää kissaa. Hiirikuninkaalla on seitsemän päätä ja jokaisessa päässä terävähampainen, ahnas suu. Pähkinänsärkijä-satu kannattaa katsastaa, ainakin isomman maakuntakirjaston lastenosastolta luulisi löytyvän, tai sitten sen voi lukea englanniksi täältä.

Tarinan sankari on siis herra Drosselmeyer, jonka täytyy kummityttärensä Marien avulla ratkaista muodonmuutosten arvoitus. Hän kuvataan näin: ”Tohtori Drosselmeyer ei ollut komea mies; hän oli pieni ja laiha, kasvot olivat ryppyiset, oikean silmän päällä oli musta silmälappu eikä hänellä ollut tukkaa, mutta senpä vuoksi hänellä olikin hieno valkoinen peruukkki; se oli valmistettu lasista, ja oli hyvin hienoa työtä.” Ei siis mikään diskokuningas!

Hoffmanin alkuperäisessä versiossa Clara on päähenkilön Marien nukke, mutta Royal Balletin versiossa Clara-nimi on vaihtunut tytölle. Myös muutama juonenkäänne on yksinkertaisuuden vuoksi muutettu, kun satu on sovitettu näyttämölle. Husaarit punaisissa asepuvuissaan, hiiret ja joulukuusi ovat kuitenkin samat. Baletissa hiiret hyökkäävät Pähkinänsärkijän ja tinasotamiesten kimppuun, mutta taustatarinaa ei kerrota: hiirikuningattaren pojat, serkut ja tädit ovat kaikki menehtyneet herra Drosselmeyerin loukkuihin, ja kuningatar on vaatinut kostoa. Sadussa Marie joutuu uhraamaan kaikki makeisensa ja lelunsa saadakseen pitää sulhasensa, joka lopulta päihittää hiirikuninkaan.

Kannattaa, koska sillä tavalla saa omakseen nuoren miehen, joka kohteliaasti särkee neidolle ruokapöydässä pähkinän.

Pjotr Tsaikovski sävelsi Pähkinänsärkijä-baletin 1892. Yli sata vuotta ja noin kuusi miljoonaa sokerikuorrutekerrosta myöhemmin se on maailman suosituimpia baletteja, jota esitetään varsinkin joulun aikaan. Kaikkien makeishaltiattarien, sokeriluumukeijujen ja lumihiutaleiden alla sadun vetovoima on kuitenkin jännityksessä: keskiyön kellojen soitossa, kahden todellisuuden ristivalaistuksessa, lapsuuden ja aikuisuuden rajankäynnissä.

Henkilökohtaisesti olen oikeastaan aina pitänyt saksalaisen kauhuromantiikan perinteestä, Keijujen kuninkaasta ja Noidan oppipojasta enemmän kuin vaikkapa englantilaisesta gotiikasta. Tohtori Drosselmeyerin vetovoima tenhoaa edelleen.

Sisäoppilaitoksen populaari lumo

Tätä ette koskaan uskoneet näkevänne, mutta se on täällä: Margaret Pennyn muistikirja -blogin 300. päivitys! Blogi aloitti taipaleensa Unkarin-matkapäiväkirjana vuonna 2006 ja sen jälkeen se on kasvanut käsittelemään kirjoittamista, kirjallisuutta, kulttuuria ja ajankohtaisia yhteiskunnallisia aiheita, aina allekirjoittaneen lahjomattoman subjektiivisesta näkökulmasta. Blogissa on seurattu vuosien niin esikoisromaanin valmistumista kuin ihmisesikoisen ilmestymistä. Myös arvosteluja kirjoista ja elokuvista on kertynyt jonkin verran.

Olen päätynyt säilyttämään Margaret Pennyn muistikirjan julkisena ajatusvarastona. Mielipiteet ovat muuttuneet monta kertaa, samoin blogin tarkoitus, mutta vastoin nykypäivän brändäämisohjeita tai trendikkäitä muodonmuutosvinkkejä olen antanut blogin olla sellainen kuin se on: henkilökohtaisen ja julkisen ristisiitos, rosoinen, poukkoileva ja epäsäännöllisesti päivittyvä. Kiitos kaikille lukijoille, jotka ovat pysyneet matkassa tähän saakka.

Kolmensadan rajapyykin juhlistamiseksi julkaisen erikois-spesiaalipäivityksen, populaarikulttuurissa esiintyviä sisäoppilaitoksia käsittelevän kirjoituksen, joka sekin on kokenut esiasteensa Kosmospenaali-lehden sivuilla.

Klassinen yliopistokoulutus ja sisäoppilaitokset ovat menettäneet merkitystään todellisessa maailmassa, mutta fiktiossa ne pitävät edelleen pintansa. Tässä kirjoituksessa käsittelen todellisia ja kuviteltuja kuviteltuja sisäoppilaitoksia tv-sarjoissa Sherlock ja Doctor Who, Harry Potter -kirjasarjassa sekä viimeiseksi X-Men – First Class -elokuvassa. Kaikki sisäoppilaitostarinoiden, tunkkaisen brittiläisyyden ja seikkailujen ystävät, olkaa hyvä!

Todellisuuden sisäoppilaitokset

Sisäoppilaitos on kautta lastenkirjallisuuden historian ollut hedelmällinen tapahtumapaikka seikkailulle. Rakastin pienenä Susan Coolidgen Katy- ja Jean Websterin sisäoppilaitosromaaneja (mm. Setä Pitkäsääri sekä St.Ursula -koulun tytöt). Narnia-kirjojen lapset kävivät sisäoppilaitosta, vaikka seikkailut tapahtuivatkin koulun loma-aikoina. Kirjat muokkasivat syvästi käsitystäni yksityisestä koulutuksesta ja olisinkin pienenä halunnut sisäoppilaitokseen. Pettymys oli suuri, kun minulle kerrottiin, että aivan vastaavia ei Suomessa ole. Mutta onneksi on kirjallisuus.

Myöhemmin opin, ettei elämä sisäoppilaitoksessa ollut pelkkää keppostelua suklaarasian jakamista kuiskuttelevien toverie kesken. George Orwell kirjoittaa esseekokoelmassaan Books vs. Cigarettes sapekkaasti brittiläisestä vuosisadan alun koululaitoksesta. Hänen nuoruudessaan perheet, joilla oli varaa, laittoivat lapsensa sisäoppilaitoksiin. Näissä kouluissa kuitenkin pyrittiin säästämään kustannuksissa ja lapset hoidettiin huonosti. Nuorimmat lapset olivat kahdeksanvuotiaita, ”pysyvästi kylmissään olevia ja likaisia olentoja”, Orwell kirjoitti.

Varakkaat brittiperheet lähettävät lapsiaan sisäoppilaitoksiin edelleen. Briteissä ”public school” tarkoittaa yksityisin varoin ylläpidettyä sisäoppilaitosta. ”Yleinen koulu” on vanha termi, joka viittaa siihen, ettei koululla ole yhteyttä tiettyyn uskontokuntaan. Termi on omiaan hämmentämään amerikkalaisia, joille ”public school” tarkoittaa julkisin varoin ylläpidettyä koulua. Suomalaisittain brittien koulujärjestelmä on sekava ja oppimistulokset heikkoja. Saarivaltiossa kuitenkin uskotaan yleisesti yksityiskoulujen paremmuuteen. Jopa liberaali englantilaisintellektuelli Tom Hodginson suosittelee kasvatusta käsittelevässä teoksessaan lasten lähettämistä Etoniin.

Suomessa sisäoppilaitokset ovat olleet suhteellisen tuntematon käsite. Maamme ainoa varsinainen sisäoppilaitos, kotitalouspainotteinen Anna Tapion koulu, toimii noin kuudenkymmenen kilometrin päässä Tampereelta.

Holmesin tuntemattomat nuoruusvuodet Periodielokuvissa luokkaerojen kuvaaminen on helppoa. Sherlock Holmesilla ja tohtori Watsonilla on frakit, silinterit ja viitat. Nykypäivän kontekstissa luokkaeroa luodaan myös vaatteilla, mutta erot ovat hienovaraisempia eivätkä kaikki tunnista niitä. Miten ilmaista henkilöhahmon luokkatausta nykypäivään sijoittuvassa fiktiossa, kun silinterihatut ovat kadonneet, design-vaatteita voi väärentää tai ostaa käytettynä ja pokeriammattilaiset rikastuvat yhdessä yössä? Yksi tapa on koulutus.

BBC:n tuottamassa tv-sarjassa Sherlock viitataan päähenkilön taustaan muutaman kerran. ”Public school” on erityisesti miehistä käytetty luonnehdinta, joka tarkoittaa kallissa yksityiskoulussa koulutuksensa saanutta henkilöä. Sherlock-sarjan oheisblogissa John Watson kirjaa ensivaikutelmansa Holmesista ”he's clearly a bit public school”: salapoliisi on hyvin pukeutunut, arrogantti ja hieman snobi. Jaksossa Scandal in Belgravia Holmes puolestaan päättelee Buckinhamin palatsissa tapaamansa asiakkaan ammatin tämän koulutustaustasta, joka puolestaan paljastuu miehen näennäisen nukkavierusta mutta huolitellusta ulkonäöstä.

The Blind Banker-jaksossa pankkiiri Sebastian mainitsee murhatun kollegansa koulutustaustan (”Harrow, Cambridge”) osoittaakseen, miten kaiken olisi pitänyt olla kunnossa loistavaa uraa ajatellen. Harrow on Etonin ohella kuuluisa poikakoulu, jossa brittiläistä yläluokkaa on kasvatettu. Sebastian mainitsee, että hän ja Holmes olivat opiskelutovereita. Puhuttaessa tapahtumista yhteisessä ruokasalista tiedämme, että he ovat käyneet sisäoppilaitosta. Toisen kauden päätösjaksossa The Reichenbach Fall Moriartyn punoma verkko kiristyy Sherlockin ympärillä ja tämä saa tehtäväkseen muun muassa löytää kaksi sisäoppilaitoksesta siepattua lasta.

Miksi Sherlock Holmes ei pidä naisista? Mahdollista on, että hän ei ole tottunut toimimaan naisten kanssa. Samansukupuolisen (hienot sisäoppilaitokset Iso-Britanniassa ovat tyttö- tai poikakouluja) koulutuksen ongelman sanotaan olevan, että naiset ja miehet eivät opi toimimaan yhdessä. Jos pojat koulutetaan kahdeksasta kahdeksantoistavuotiaaksi pelkästään miehisessä ympäristössä, ei ole ihme, että he hakeutuvat ennemmin toistensa seuraan esimerkiksi politiikassa tai taloudessa. John Watson puolestaan on toisen maskuliinisen instituution, sotaväen muokkaama. Holmes on vannoutunut poikamies, joka nauttii lähinnä Watsonin seurasta.

Myös salapoliisin suhtautuminen rahaan sekä hänen pukeutumisensa kielivät varakkaasta taustasta. Sekä Holmesin että hänen arkkivihollisensa Moriartyn paidat ja puvut ovat design-laatua, Dolce&Gabbanaa ja Westwoodia. Hahmoja erotteleva tekijä on myös puhetapa. Harrowissa koulutettu näyttelijä Benedict Cumberbatch ääntää Holmesin vokaalit virheettömän yläluokkaisesti. Kontrastina toimii Watson, Martin Freemanin esittämä jokamies.

Se nuorekkaampi Doctor Who

Käsikirjoittaja Steven Moffatia on kritisoitu siitä, että Sherlock Holmesin nykypäivään sijoitettu hahmo muistuttaa niin paljon toista hänen käsikirjoittamaansa sankaria, Dr Whota. Kymmenes Tohtori on lajityypillinen eksentrinen skotti. Hän muistuttaa habitukseltaan Sherlockia pitkää päällystakkia myöten. Hänen oppiarvoon viittaava nimensä ”Tohtori” kertoo välittömästi hätääntyneille sivuhenkilöille, että homma (avaruusolentojen hyökkäys tms.) on hallussa: ”Luottakaa minuun, olen tohtori.”

Kaikkien pienten poikien on kuunneltava nyt erityisen kiltisti, muuten tulee keppiä Tohtorilta.

Dr Who -sarjan jaksoissa Human Nature ja Family of Blood kymmenes Tohtori on piiloutunut 1910-luvulle poikien sisäoppilaitokseen luonnontieteiden opettajaksi. Koulussa poikia valmennetaan paitsi akateemisiin suorituksiin, myös sodankäyntiin. Tohtori solahtaa rooliinsa hyvin, toisin kuin hänen kumppaninsa, tummaihoinen Martha. Tämä joutuu sisäkkönä ylimielisten teinipoikien vähättelyn kohteeksi. Jaksossa sivutaan myös englantilaisen sisäoppilaitoksen perinteisiin kuulunutta vanhempien poikien harjoittamaa sortoa nuorempia kohtaan.

Yläluokkaisuus Sherlock- ja Dr Who -sarjoissa on siis akateemista, snobbailevaa ja miehistä. Perinteiset arvot, kuten uskollisuus imperiumille ja kruunulle ovat kuitenkin korvautuneet kosmopoliittisilla ja boheemeilla arvoilla. Yläluokkaisuuden ilmaisusta uusilla tavoilla kielii ehkä parhaiten kymmenennen Tohtorin pukeutumis”virhe”: puvun ja pitkän päällystakin kanssa hän käyttää Conversen tennareita.

Taianomainen sisäoppilaitos

J.K.Rowlingin Harry Potter-kirjat ovat lisänneet sisäoppilaitosten suosiota heti ensimmäisen kirjan ilmestymisestä 1997. Kymmenen vuoden alamäen jälkeen brittiläisten ja englantilaisten sisäoppilaitosten oppilasmäärät kasvoivat, kun lapset pyysivät päästä samanlaiseen kouluun kuin Harry Potter. Samalla kasvoi niiden oppilaiden osuus, joiden omat vanhemmat eivät olleet käyneet sisäoppilaitosta.

Tylypahka ei ole oikeastaan yksityiskoulu, vaikka oppilaat asuvatkin siellä kuin sisäoppilaitoksessa. Joidenkin mielestä Tylypahka on oikeastaan valtion yhtenäiskoulu. Oppilaiden sisäänotto ei perustu heidän varallisuuteensa eikä pääsykoetta ole. Tylypahka on myös yhteiskoulu, kun yksityiset sisäoppilaitokset ovat yleensä poika- tai tyttökouluja. Tylypahka on koko velhoyhteisön käytössä. Harryn kasvattiveli Dudley Dursley puolestaan opiskelee Jalostamossa, maksullisessa yksityiskoulussa, jota myös hänen isänsä on käynyt.

Harry Potterin maagista maailmaa on tulkittu brittiläisen luokkakeskustelun läpi yllin kyllin. Oppilaat ovat valikoituneet taikavoimien perusteella, ulkopuolelle jäävät "tavikset" eli jästit. Kotitontut ovat taikavoimainen mutta ruumiillisissa töissä työskentelevä alaluokka. Harry Potterin tupien pohjalta on tehty jopa seuraava luokkajako: Puuskupuh = työläiset, Rohkelikko = alempi keskiluokka, Korpinkynsi = ylempi keskiluokka, Luihuinen = aatelisto. Tosin tuvat voi rinnastaa moneen muuhunkin järjestelmään, kuten Intian kastijärjestelmään tai Platonin valtion sosiaaliluokkiin.

Luokkaa käsitellään kirjoissa peribrittiläiseen tapaan, korostamalla sitä kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa. Tarinoissa on läsnä snobismia ja köyhyyttä. Kaikki oppilaat eivät ole sosiaalisesti tasa-arvoisia, kuten eivät heidän vanhempansakaan. Potterin päävastustajan Draco Malfoyn isän sanoin: "Saat pian huomata, että toiset velhosuvut ovat parempia kuin toiset, Potter." Kulttuurintutkija Andrew Blaken mukaan tarinan pahisten nimet Voldemort ja Malfoy juontavat normannien maihinnoususta, jolloin englantilaiset saivat niskoilleen ranskalaisen aristokratian.

Lajitteluhattu ei kuitenkaan tee valintaansa yksinkertaisen luokkajaon mukaan. Jokaisessa tuvassa on hyviä ja huonoja oppilaita, rikkaita ja köyhiä, hylkiöitä ja suosittuja.

Pikanttia brittiläisyyttä

Tänä keväänä jatkuva X-Men reboot-elokuvien sarja on ottanut reilusti vapauksia alkuperäiseen Marvelin supersankarisarjakuvaan nähden ja tehnyt useita muutoksia sankarimutanttiemme maailmaan. Yksi näistä muutoksista on mutanttien koulun Charles Xavierin tausta. Kuvittelen, miten sarjan tuottajat ovat lyöneet viisaat päänsä yhteen ja keksineet: hei, tehdäänpä Xavierista britti.

Olkoonkin, että Matthew Vaughnin ohjaaman elokuvan alussa kuvattu kartano esitellään nimellä ”Westchester, New York”. Tämä on Ryhmä X:n maailman kuvitteellinen kartano, jossa sijaitsevat Xavierin perustama sisäoppilaitos ja mutanttien tukikohta. Todellisuudessa kartano on tietenkin Englefield House Berkshiressa ja koko elokuva on filmattu suureksi osaksi Britannian maaperällä. Vaikutelma viimeistellään palkkaamalla nuoren Charlesin esittäjäksi valloittava skotti, James McAvoy.

Midsomerin murhat, Hercole Poirot... ja Chesterfieldin kartano New Yorkin osavaltiossa. Kunnianarvoisasta Englefieldin kartanosta on moneksi.

Charles on vilpittömän yläluokkainen hahmo, jonka lapsuutta varjostavat kuitenkin vanhempien poissaolo ja välinpitämättömyys. Telepaatin kyvyillä varustetusta Charlesista kasvaa loogisesti(?) miellyttävä ja empaatinen nuorimies. Hän päätyy väittelemään tohtoriksi Oxfordin yliopistosta, koska perinteikäs humanistiyliopistohan on loogisempi paikka opiskella perinnöllisyystiedettä kuin vaikkapa MIT tai Cambridge Yhdysvalloissa, josta Charlesin piti olla kotoisin alunperinkin. Mutta Oxfordissa nyt vain on pikantteja vanhoja kirkkoja, luostarimaisia rakennuksia, tunnelmallisia kuvia ja muuta, joka sopii Charlesin hahmoon. Vastakkainasettelu Charlesin ja keskitysleiriltä selvinneen Magneto-Erikin välillä on voimakas, samoin Charlesin ja adoptoidun Ravenin välillä. Jälkimmäinen saa tyytyä tarjoilemaan, kun Xavier opiskelee Oxfordissa.

Onko tässä mitään järkeä? Ehkä ei, mutta toisaalta, elokuva kertoo superkyvyillä varustetuista mutantti-ihmisistä. Joka tapauksessa odotan, että toukokuussa ensi-iltansa saava X-Men: Days of the Future Past -elokuvassa Charles Xavier on saanut Westchester/Englefieldinsä toimintaan ja saamme nauttia sisäoppilaitosympyröissä tapahtuvista teinimutanttidraamoista... tai sitten emme. Ennakkomarkkinoinnissa on luvattu, että elokuva keskittyy enemmän sarjan aikuisiin henkilöhahmoihin.

Jäämme odottamaan.

Tähän päättyy erikoispäivitys! Kommenttilaatikossa saa mielellään jakaa kokemuksia sisäoppilaitostarinoista, niin kirjoista kuin elokuvistakin.

Hikkori tikkori tok

Luin Hanhiemon iloista lipasta lapselle tässä yksi ilta. Siinähän on Kirsi Kunnaksen vapaasti riimittelemiä runoja vanhojen englantilaisten lastenkamarilorujen pohjalta. Nauratti, miten runoissa lapseen suhtaudutaan eri tavalla kuin nykypäivänä. Lapset voivat olla jopa tuhmia ja saada piiskaa. Mutta ei minun tästä pitänyt kirjoittaa, vaan englantilaisesta lastenkulttuurin arvostuksesta yleensä.

Tuolla Brittein saarilla nimittäin erittäin arvostettuja kirjailijoita ovat esim. A.A.Milne (Nalle Puh), Lewis Carrol (Liisa Ihmemaassa), J.M.Barrie (Peter Pan), Beatrix Potter ja vaikkapa C.S.S.Lewis (Narnia-sarja). Fantasian ystävät arvostavat esimerkiksi J.R.R.Tolkienin ja Philip Pullmanin teoksia. Sekä populaari- että korkeakulttuuri ovat täynnä viittauksia lastenkirjallisuuden klassikoihin. Kaikki tuntevat referenssit, vaikka eivät olisi alkuperäisiä teoksia lukeneet.

No niin, entäs Suomessa sitten. Välillä näyttää, että lasten- ja nuortenkirjallisuutta ei Suomessa pidetä yhtä "oikeana" kirjallisuutena kuin aikuisten kirjallisuutta. Kuvaavaa on, että kirjailijaa, joka julkaisee ensimmäisen aikuisten kirjansa kohdellaan esikoiskirjailijana, vaikka tämä olisi julkaissut aiemmin lukuisia lasten- tai nuortenkirjoja. Kauden lasten- ja nuortenkirjat saavat lehdistössä vähemmän näkyvyyttä kuin "kotimainen kaunokirjallisuus" (lue: aikuisten kirjallisuus). "La-nu"-kirjailijat valittavat arvostuksen vähyyttä.

Ongelmahan on, että varsinkin nuorten aikuisten kirjallisuudesta on vaikea usein sanoa, kumpaan kategoriaan se kuuluu, nuorten vai aikuisten. Monet aikuiset myös lukevat mielellään "nuorten" kirjoja, esimerkiksi minä Sue Townsendin Hadrianus-kirjoja yhä uudelleen. Kyllä haluan tietää, jos lempikirjailijaltani ilmestyy uusi kirja. Tietoa kirjoista saa esim. lukemalla arvostelun lehdestä. Jos kirja ymmärretään arvostella, siis.

Veikkaan, että moni nuorehko (alle kolmekymppinen) kirjoittaja myös pyrkii lunastamaan oman uskottavuutensa sillä, ettei ENÄÄ lue lapsellista nuortenkirjallisuutta, tai ainakaan kirjoita sitä. Sen verran monta voihkaisua siihen suuntaan olen kirjoittajapiireissä kuullut ja itsekin tähän syyllistynyt. Jos joku muu kirjoittaa, se ei ainakaan ole yhtä VAKAVAA kuin oikeiden aikuisten kirjallisuus. (Nämä "aikuiset" tosin usein opiskelevat vielä kolmekymppisinäkin ja vasta harkitsevat esim. sopivaa uraa, joten se siitä uskottavuudesta.) Ehkä sama ongelma on toimittajillakin sitten. Se poistuu, kun itsellä on ikää hieman enemmän eikä uskottavuuskaan ole enää aikuisen leikkien leikkimisestä kiinni.

Niille, jotka pitävät lanu-kirjallisuutta taloudellisesti vähempimerkityksellisenä sanoisin vain noin englantilaisiin viitaten, että eipä ihme, että joku Harry Potter tuli sitten Briteistä. Haha. (Surkeaa tämä Suomen meininki.) Kyllä lanu-kirjallisuudelle tulee myöntää arvostus, joka sille kuuluu.