Luin Hanhiemon iloista lipasta lapselle tässä yksi ilta. Siinähän on Kirsi Kunnaksen vapaasti riimittelemiä runoja vanhojen englantilaisten lastenkamarilorujen pohjalta. Nauratti, miten runoissa lapseen suhtaudutaan eri tavalla kuin nykypäivänä. Lapset voivat olla jopa tuhmia ja saada piiskaa. Mutta ei minun tästä pitänyt kirjoittaa, vaan englantilaisesta lastenkulttuurin arvostuksesta yleensä.
Tuolla Brittein saarilla nimittäin erittäin arvostettuja kirjailijoita ovat esim. A.A.Milne (Nalle Puh), Lewis Carrol (Liisa Ihmemaassa), J.M.Barrie (Peter Pan), Beatrix Potter ja vaikkapa C.S.S.Lewis (Narnia-sarja). Fantasian ystävät arvostavat esimerkiksi J.R.R.Tolkienin ja Philip Pullmanin teoksia. Sekä populaari- että korkeakulttuuri ovat täynnä viittauksia lastenkirjallisuuden klassikoihin. Kaikki tuntevat referenssit, vaikka eivät olisi alkuperäisiä teoksia lukeneet.
No niin, entäs Suomessa sitten. Välillä näyttää, että lasten- ja nuortenkirjallisuutta ei Suomessa pidetä yhtä "oikeana" kirjallisuutena kuin aikuisten kirjallisuutta. Kuvaavaa on, että kirjailijaa, joka julkaisee ensimmäisen aikuisten kirjansa kohdellaan esikoiskirjailijana, vaikka tämä olisi julkaissut aiemmin lukuisia lasten- tai nuortenkirjoja. Kauden lasten- ja nuortenkirjat saavat lehdistössä vähemmän näkyvyyttä kuin "kotimainen kaunokirjallisuus" (lue: aikuisten kirjallisuus). "La-nu"-kirjailijat valittavat arvostuksen vähyyttä.
Ongelmahan on, että varsinkin nuorten aikuisten kirjallisuudesta on vaikea usein sanoa, kumpaan kategoriaan se kuuluu, nuorten vai aikuisten. Monet aikuiset myös lukevat mielellään "nuorten" kirjoja, esimerkiksi minä Sue Townsendin Hadrianus-kirjoja yhä uudelleen. Kyllä haluan tietää, jos lempikirjailijaltani ilmestyy uusi kirja. Tietoa kirjoista saa esim. lukemalla arvostelun lehdestä. Jos kirja ymmärretään arvostella, siis.
Veikkaan, että moni nuorehko (alle kolmekymppinen) kirjoittaja myös pyrkii lunastamaan oman uskottavuutensa sillä, ettei ENÄÄ lue lapsellista nuortenkirjallisuutta, tai ainakaan kirjoita sitä. Sen verran monta voihkaisua siihen suuntaan olen kirjoittajapiireissä kuullut ja itsekin tähän syyllistynyt. Jos joku muu kirjoittaa, se ei ainakaan ole yhtä VAKAVAA kuin oikeiden aikuisten kirjallisuus. (Nämä "aikuiset" tosin usein opiskelevat vielä kolmekymppisinäkin ja vasta harkitsevat esim. sopivaa uraa, joten se siitä uskottavuudesta.) Ehkä sama ongelma on toimittajillakin sitten. Se poistuu, kun itsellä on ikää hieman enemmän eikä uskottavuuskaan ole enää aikuisen leikkien leikkimisestä kiinni.
Niille, jotka pitävät lanu-kirjallisuutta taloudellisesti vähempimerkityksellisenä sanoisin vain noin englantilaisiin viitaten, että eipä ihme, että joku Harry Potter tuli sitten Briteistä. Haha. (Surkeaa tämä Suomen meininki.) Kyllä lanu-kirjallisuudelle tulee myöntää arvostus, joka sille kuuluu.
Niin totta joka sana! Kirsti Ellilä on omassa blogissaan kirjoitellut useaan otteeseen tästä aihepiiristä, samoin esim. Anu Holopainen. Miten kummassa saada esim. Hesarin kulttuuritoimitus tajuamaan, että lanu-arviot ovat tärkeitä?!
ReplyDeleteMielenkiintoisia näkökulmia! Itsekin aloitin kirjoittamaan alunperin aikuisille (ja kirjoitan edelleen), mutta lasten ja nuorten kirjallisuus on nyt tuntunut omimmalta jutulta. Nimenomaan sieltä tulivat ne tarinat, jotka halusin kansien väliin. En näe kirjoittamisprosesseissa näiden välillä minkäänlaista eroa. (No okei, lapsille kirjoittaminen on usein hauskempaa, mutta siitä hys, ettei vaan arvostus taas tipahda. Eihän työn kuulu hauskaa olla...). Ja olen jo sen verran vanha, että minun ei tarvitse todistaa itselleni omaa uskottavuuttani. :D
ReplyDeleteMonessa ulkomaisessa (muuallakin kuin Englannissa) lastenkirjallisuudessa on se hieno puoli, että skaala on todella laaja. Kirjoittajille annetaan vapaus pelotella, naurattaa pieruhuumorilla, tehdä moraalittomia asioita jne. Esim. Artemis Fowlit ovat välillä niin väkivaltaisia ja rajuja, että itsekin ihmettelen (pidän Eoin Colferin tyylistä kyllä aivan älyttömästi). Meren takana luottavat ilmeisesti meitä enemmän siihen, että lapset eivät juokse välittömästi ryöstämään pankkia, vaikka jossain kirjassa niin tehtäisiinkin. Täällä säikähdetään, kun 15+ vuotiaille suunnatussa nuortenkirjassa harrastetaan *kauhistus sentään* seksiä. :)
Kirjailijat itse olisivat valmiita rohkeampiin kokeiluihin, mutta harvan annetaan niitä tehdä. Ettei vaan opet ja vanhemmat säikähdä. Laajempi yleinen tietoisuus nuortenkirjallisuuden kentästä (media hoi) voisi auttaa. Jos ihan tavalliset vanhemmat tietäisivät, mitä kaikkea Suomessa tehdään ja osataan, ja mitä kaikkea lasten ja nuorten kirjallisuudessa olisi mahdollista tehdä.
Spefi-kirjoittajillehan tämä keskustelu on relevantti sen takia, että suurin osa fantasiasta luetaan lanu-kirjallisuudeksi huolimatta siitä, kenelle kirja on kirjoitettu. Sitten ihmetellään sitä, kun sisältö ja luokittelu eivät mätsää. Täällä ei ymmärretä vielä oikein sitä, että fantasiaan genrenä kuuluu usein tietty sadunomaisuus, vaikka lukijat olisivat aikuisia ja tapahtumat aikuisille sopivia.