Naisen työ

Naistenpäivän kunniaksi jumitan kotona vatsatautisen lapsosen kanssa. Ei siinä mitään vikaa, kun ei tarvitse lähteä kodin ulkopuolelle töihin, soittaa stressihiki pinnassa pomolle että en nyt pääsekään. Sama stressi säästyy mieheltä, kun työnjako sattuu olemaan tämä. En tiedä kummalla on helpompaa. Päivän hommat jäävät minulta rästiin, mutta niitä urakoidaan sitten toiste. Ajattelinkin blogata naisten työstä, joka näyttää olevan kovasti tapetilla lasten kotihoidontuen ansiosta.

Nythän on niin, että kenenkään ei pidä tässä yhteiskunnassa päästä töitä tekemättä. Työksi lasketaan kodin ulkopuolella tapahtuva palkkatyö, joissakin tapauksissa myös yrittäjyys. Kotona tehtävä työ, vauvojen imettäminen ja sen sellainen (tai kirjojen kirjoittaminen, herra paratkoon) ei tämän määritelmän mukaan ole työtä. Lehtitietojen mukaan hallitus harkitseekin lasten kotihoidontuen lyhentämistä kolmesta vuodesta kahteen vuoteen.

Tätä sopii pohtia sohvalla istuskellessa, samalla kun pesukone pesee oksennuksen tahrimat vuodevaatteet.

Kunnat eivät kotihoidontuen leikkauksesta ilahdu. Kotihoidontuen maksaa valtio, kun talousvaikeuksissa pinnistelevät kunnat joutuvat (lakisääteisesti) järjestämään päivähoidon. Siksi moni kunta maksaakin kotihoidontuen kuntalisää, se tulee verrattomasti paljon halvemmaksi kuin päiväkotihoito. Mutta kotihoidontuen nauttijat (yleensä naiset) ovat poissa työelämästä ja maksamasta veroja!

Oma mielipiteeni on toki edelleen, että naisen paikka on töissä. Kokemukseni mukaan naiset käyttävät mielellään mahdollisuudet tehdä osa-aikaista työtä lasten ollessa pieniä. Jotkut jopa yrittävät! Kotihoidon tukea ei muuten saa sen ansiosta, että nainen hoitaa kotona lapsia. Kotihoidon tukea saa, jos lapsi ei ole kunnallisessa päivähoidossa. Tämä on unohdettu keskustelussa kokonaan.

Itse olisin laittanut lapsen hoitoon jo kaksivuotiaana, mutta yllätys yllätys: sopivaa osapäiväistä hoitopaikkaa ei ollut tarjolla. Sitkeästi jonottomalla saimme paikan viereisen talon päiväkodista, jossa lapsi aloitti sopimuspäivillä päivähoidon (kolme päivää viikossa, kuusi tuntiä päivässä) 2 1/2-vuotiaana. Kotihoidontukea voisi minusta kehittää ensisijaisesti parantamalla osapäivähoitoa leikkausten sijaan. Saataisiin niitä kauan kaivattuja veroeuroja yhteiseen kassaan.

Suomalaista työelämää vaivaa kummallinen joko-tai-asenne. Kotiäitikeskustelussakin ehkä säästyttäisiin pahimmilta ylilyönneiltä, jos kotiäitien ei tarvitsisi puolustaa valintaansa niin ärhäkästi. Olisi vähemmän näitä "hyvä äiti istuu hiekkalaatikon reunalla siihen saakka kuin lapsi on kolme ja lapsi vaurioituu päiväkodissa" -puheenvuoroja.

Katsoin eilen Silminnäkijä-reportaasin, jossa taitava, fiksunoloinen nuorimies kikkaili työharjoittelujen ja työttömyysjaksojen kanssa ja tutustui mm. osuuskunnan toimintaan. Parhaimmillaan kotihoidontuki voisi toimia kansalaispalkan tapaan: perheet valitsisivat itse, mikä on paras tapa hoitaa lapset, ja saisivat valtiolta jonkin korvauksen.

Mitäs muuta.... Taiteen keskustoimikunta on kehittämässä apurahasysteemejä. Vastasin sitä koskevaan kyselyyn (vastatkaa muutkin, täällä). Reidar Palmgren on sanonut hienosti, että hän on taiteilija ja yhteiskunnalla töissä. Sama se, tuleeko raha palkkana "työnantajalta" vai apurahana säätiöltä (tai minun puolestani vaikkapa armopalana ruhtinaan pöydästä, sama asia).

Toisin kuin vaikkapa Henna Helmi Heinonen, en koe (tai kokisi, hakemus vetämässä heh heh) mitään ongelmaa nauttia apurahasta taiteilijana. Kirjailija kannattelee sisällöntuottajana kokonaista teollisuudenalaa. Hän tuo työtä kansitaiteilijalle, kirjanpainajalle, kauppiaalle. Vaikka välillä tuntuu, että alkutyöntekijä on (esim. toimittaja Sanoman kaltaiselle, freelancereita kyykyttävälle mediakorporaatiolle) välttämätön paha, ilmankaan ei oikein pärjää.

(Sama muuten pätee tuleviin veronmaksajiin. Vaikka lasten hankkiminen tai hoitaminen olisi kuinka kannattamatonta, ilmankaan ei oikein voi yhteiskunta tulla toimeen.)

Hyvää naistenpäivää kaikille!

Edit. Olen näköjään kirjoittanut samasta aiheesta ennenkin.