Valmistelen tässä hakemustani lapsen kotihoidon tukea varten. Kuten tunnettua, kotihoidon tukea saa, jos lapsi ei ole kunnallisen päivähoidon piirissä, muita vaatimuksia ei ole. Samalla katselen kohtuullista määrää kursseja, joita voin yliopistossa suorittaa. Näin paperilla. Käytännössä aikani jakautuu keväällä lapsen hoidon ja keskeneräisen proosakäsikirjoituksen työstämisen välillä.
Proosan kirjoittaminen on siitä vinkeää hommaa, että off-nappulaa ei oikeastaan ole. Ideoita pulpahtelee mieleen ennen nukahtamista, lasta syöttäessä tai ulkoillessa, näin esimerkiksi. Tekstiä valmistuu tasaista tahtia, vaikka säännöllistä 8-16 työaikaa minulla ei olekaan siihen käyttää - enkä varmaan haluaisikaan. Kahdeksan tunnin työpäivän aikana saa aikaan varmasti tietyn määrän tekstiä, mutta laatua ei kukaan voi taata. En ole varma, mutta kuvittelen, että kaunokirjallinen työ on tässä mielessä tutkimuksen tekemiseen rinnastettavaa työtä.
Kuitenkin tämän aamun Hesarissa kaksi helsinkiläistä akateemista naista vastaa "pöyristyneenä" mielipidekirjoitukseen, jossa kysellään osittaisen hoitovapaan perään apurahakauden aikana. Kirjoittajien mukaan Suomen Akatemian tutkimusapuraha, josta siis on kysymys, on tarkoitettu tavoitteellisen, korkeatasoisen tieteellisen tutkimuksen toteuttamiseen, ei "hoitoavustuslisä lapsenhoidon ja tutkimuksen harrastelun yhdistämiseen".
Alkuperäinen kirjoittaja kysyy, onko äitiyden ja uran välillä pakko valita. Tähän helsinkiläisnaisten vastaus on selkeästi "on". Heidän mukaansa lapsen asettamista uran edelle olisi kannattanut harkita siinä vaiheessa, kun haki apurahaa. Varmasti jokainen post doc -tutkija apurahaa hakiessaan kuvittelee, että jos hän apurahan saa, hän omistaa koko elämänsä, ruumiinsa ja sielunsa korkealaatuisen tutkimuksen palvelukseen. Mutta, kuten tunnettua, elämä voi joskus yllättää, omistautuneimmankin tutkijan.
Olisi helppo kuitata kirjoitus toteamalla, että tätä se rahoituksen niukkuus ja kova kilpailu saavat fiksuissa ihmisissä aikaan. Ehkä kirjoittajat ovat jääneet itse ilman tavoittelemaansa apurahaa - jonka aikana, jos olisivat sen saaneet, olisivat tehneet tutkimusta pää höyryten, mahdollisista raskauksista tai muista perhesyistä huolimatta.
Kirjoittajat kuitenkin unohtavat, että a) laki antaa mahdollisuuden osittaiseen hoitovapaaseen, kunnes lapsi on tokaluokkalainen (se, että apurahakautta laki ei koske, on vain yksi osoitus taiteilijoiden ja tutkijoiden puutteellisesta sosiaaliturvasta, mutta se on toinen keskustelu) ja b) tämä laki on säädetty siksi, että oikeus osittaiseen hoitovapaaseen on tasa-arvokysymys. Vaikka kirjoittajat eivät sitä kehtaakaan sanoa, implisiittinen viesti on, että NAISEN olisi kannattanut harkita, ennen kuin halusi lapsen hankkia.
Ei se akatemiankaan apuraha varmasti niin hyvä ole, etteikö lapsiperheellä olisi sen lisäksi tarvetta lapsenhoidon tukeen. Kun tutkimus on yhden ihmisen varassa, projekti ei osa-aikaisuuteen kaadu. Alkuperäinen kirjoittaja on laskenut, että saa sen valmiiksi, jos pidentää apurahakautta vastaavasti loppupäästä.
Miksi tämä minua kismittää, johtuu siitä, että osa-aikaista työskentelyä ei katsota työskentelyksi lainkaan, vaan "harrasteluksi". Tämä suomalaisen työkulttuurin vaihtoehdottomuus minua ärsyttää: joko sitoudut työhön kokopäiväisesti, tai et sitoudu lainkaan. Käytännössä tämä tarkoittaa pienten lasten vanhemmilta (lue: äideiltä) valintaa joko kotivanhemmuuden tai kokopäivätyön välillä. Laki sallii vaihtoehdot, mutta ilmapiiri ja ihmisten asenteet eivät. Että kiitos vain, ja terveisiä kaikille uravanhempien lasten pahoinvoinnista huolestuneille, että siinähän vikisette.
Juuri näin.
ReplyDeleteOsa-aikatyötä monta vuotta omasta tahdostani tehneenä olen lukuisat kerrat törmännyt tilanteisiin, joissa tuntee olonsa kummalliseksi esimerkiksi työnantajan edustajan sanomisten takia tai siksi, että systeemiin on vain niin tiukasti rakennettu sisään kokoaikaisuuden vaatimus.
Hain muuten juuri eilen ensi kertaa ikinä - näin kymmenentenä opiskeluvuonna - opintotukea. Menin varta vasten konttoriin, vaikka asian olisi kai voinut hoitaa netitsekin, koska halusin jonkun vakuuttavan mulle IRL, että kotihoidon tuki (hoitoraha) ja opintoraha eivät millään ongelmallisella tavalla vaikuta toisiinsa.
(Asiahan ei tosiaan ole ihan yksinkertainen ja toki esim. hoitoraha on tuloksi laskettavaa rahaa opintotuen tulovalvonnassa, mutta se on niin pieni, ettei siitä niin huolta, jos ei muita tuloja ole. Kirjoitin näistä jotain ylös blogiini silloin kun viimeksi selvittelin. Kuten em. sivulta käy ilmi, työtulojen mukaan lasketulla vanhempainpäivärahalla elävän ei kannata nostaa opintotukea senttiäkään, koska silloin vanhenpainraha putoaa sinne 15 euron hujakoille. Tätä detaljia ei ollut helppo löytää Kelan sivuilta.)
Pakollinen Kela-anekdootti: kun olin selittänyt noin kolme kertaa tilanteeni, että olen hoitorahalla himassa ja nyt hakemassa myös opintotukea (opintorahaa), ja kysynyt, että eihän tässä ole mitään ongelmaa, virkailija vielä sitten arveli, että "tämä kotihoidon tukiko on puolisosi nimissä". Yritin vielä selittää että ihan itse minä sitä lastani hoidan, ei puolisoni. Huoh.
Akatemia on koko ajan kiristänyt suhtautumistaan pikkulasten vanhempiin. Aiemmin sillä oli jaossa "starttiraha", noin puolen vuoden tutkimusapuraha nuorille tohtoreille, jotka palaavat vanhempainlomien jälkeen tutkimuksen pariin. Tämä rahoitusmuoto poistettiin pari vuotta sitten - varmaan siksi, että se oli niin käytännöllinen ja paljon haettu.
ReplyDeleteOlet kyllä tietysti oikeassa, mutta korostaisin myös sitä puolta, että ihmisellä on käytössä vain 24 tuntia vuorokaudessa ja ihmistä on vain yksi kappale.
ReplyDeleteTietysti hiljaista vauvaa kärryissä työnnellessä tai kiltin lapsen rauhallisia leikkejä valvoessa voi ajatus lentää. Mutta jos lapselle ei ole jotain asiallista ja säännöllistä hoitopaikkaa, niin kyllä se työ suoraan sanottuna on lähempänä epämääräistä harrastelua kuin tuottavaa, luovaa, tai ainakaan millään tavalla pitkäjännitteistä työtä.
Kaikki osa-aikatyöjärjestelyt olisivat tietysti perheiden onneksi, koska onhan se ihan älytöntä että tavallisessa perheessä mies raataa pitkää päivää duunissa ja nainen hiekkiksen reunalla, ja kaikki olisi onnellisempia jos kumpikin vanhempi tekisi vaikka puolipäivätöitä.
Mutta kyllä se vähän niinkin on, että ihmisen on pakko valita uran ja perheen välillä, jos haluaa jonkun hienon uran just silloin kun lapset on pieniä. Muun väittäminen on sekä sen uran että niiden lasten vähättelyä.
Jos tuo kyseinen apuraha oli joku super-hieno-arvokas-himoittu-lottovoitto, niin kyllä se minusta kannattaa antaa sellaiselle, joka tekee sitä tutkimusta kaiken päivää ja taatusti voi siihen keskittyä joka päivä.
Terveisin nimimerkki Kirjan pitäisi ilmestyä syksyllä ja esikoinen lopetti päikkärit