Erilainen kirjasyksy 5/10: Kurganin varjot

Tiedetään, on tammikuu, mutta kun viime syksynä ilmestyneitä kirjoja on edelleen lukematta. Mikäpä sen parempi syy jatkaa kirjasyksyä tammikuulle!

"Rokotteet, antibiootit, dieselmoottorit. Polttomoottoriautot, lentokoneet, aurinkokengot ja avaruusluotaimet. Ilman sitä kaikkea maailma olisi ollut kovin toisenlainen, ajatteli Alex. Entä jos kaikki oli aikoinaan alkanut, kun yksinäinen orihevonen oli eksynyt Venäjän lumisiin metsiin?"

Näin pohtii indoeurooppalaisten kansojen leviämistä Kurganin varjojen miespäähenkilö Alex. Jos Risto Isomäkeä ei olisi, hänet pitäis keksiä. Kuka muu johtaisi yhtä pitkälle meneviä päättelyketjuja ja päätyisi yhtä huimiin lopputuloksiin kuin Isomäki?

Kurganin varjot jatkaa Isomäen edellisistä teoksista tuttua kaavaa, jossa tutkimukselle omistautuneet ihmiset seuraavat jotakin johtolankaa ja jossa esitellyt tieteeseen ja ekologiaan liittyvät ideat kehitellään äärimmilleen. Myös päähenkilöt ovat kovin samanoloisia kuin Isomäen edellisessä teoksessa Con rit. Rinnakkaisissa tarinalinjoissa seikkailevat Mustallamerellä meribiologi Irina sekä kaivauksilla sisämaassa arkeologi Alex.

Tarinan juonesta ei voi kovin paljon kertoa pilaamatta yllätystä, mutta kielitieteen ja meriekologian (valaita!) kanssa ollaan tekemisissä. Tarina käynnistyy keskeisten ideoiden esittelyllä ja toiminta sekä jännitys tihenevät loppua kohti. Matkan varrella saadaan oppia indoeurooppalaisten kansojen leviämisestä, Mustanmeren virtauksista, Välimeren historiasta, ilmastonmuutoksen vaikutuksista, Krimin poliittisesta tilanteesta kautta aikojen sekä toki myös aurinkokennoista. Kun kerran aurinkoisessa Ukrainassa ollaan.

Joku voisi nyt kysyä, että mitä järin kirjallista kaiken tämän tiedon dumppaamisessa on. Ehkä siinä ei olekaan, mutta se ei ole homman pointti. Risto Isomäen kirjoihin ei tartuta henkilökuvauksen tai suomen kielen rajoja venyttävän kerronnan vuoksi, vaan visioiden, ideoiden ja ekstrapolaation vuoksi. Lisäksi tarinat onnistuvat usemmiten viihdyttämään. Con rit oli mielestäni Kurganin varjoja jännittävämpi, mutta tämäkin piti otteessaan riittävän kauan.

Syksyllä ilmestyi monta vahvaa spekulatiivista teosta. Kevään listoilla scifi ei sitten liiemmin juhlikaan. Näyttääkin siltä, että erilainen kirjasyksy jatkuu vielä hetken aikaa.

Risto Isomäki: Kurganin varjot. Tammi 2014. 347 sivua.

Philip Hoare: Leviathan (or, the Whale)

Laitan kirjaesittelyn tänne, koska Leviathan kuuluu enemmän tämän blogin otsikon alle. Tämä kirja on aarre. Jos Philip Hoare ei olisi kirjoittanut sitä, minun olisi pitänyt kirjoittaa. Leviathan esittelee kaskelotin ja valaanpyynnin kulttuurihistoriaa Herman Melvillen jalanjäljissä. Kirjassa vieraillaan Nantucketissa Yhdysvalloissa, Iso-Britannian entisissä valaanpyyntisatamissa ja mm. Azoreilla. Volyymi on vakuuttavat 450 sivua ja sisältää tiukkaa esseististä asiaa aiheesta, josta on hämmästyttävän vähän kirjoitettu, siihen nähden miten tärkeä osa valaanpyynti oli teollistuvalle maailmalle. Pyörät pyörivät, valaanpääöljy piti ne rasvattuina.

Hoare on tehnyt kotiläksynsä hyvin. Historiallisten lähteiden äärellä on käyty henkilökohtaisesti ja ammennettu syvältä. Moby Dick tulee käsitellyksi perusteellisesti ja perustellusti. Erityisen vaikuttunut olin jaksosta, jossa kuvailtiin Melvillen ja Nathaniel Hawthornen ystävyyttä sekä sitä, miten miehet vaikuttivat toistensa elämään ja tuotantoon. Kirja on kaunis myös ulkoasultaan, pidän kovasti vanhoista valasta esittävistä piirroksista. Teettäisin sellaisesta tatuoinnin, jos en olisi niin nynny.

Tekstistä paistaa läpi Hoaren intohimo ja tiedonhalu. Hän myös ymmärtää kohdettaan. 1800-luvulla valaanpyytäjä oli romanttinen sankari, joka palasi mereltä yltäkylläisen saaliin kanssa, tai tuhoutui yrittäessään. Valasöljy oli kallisarvoista. Sitä käytettiin lubrikanttina, polttoaineena ja yleensä rasvana. "Valaanluuta" eli hetuloita taivutettiin korsettien tueksi, ambra oli ruhtinaiden suosima kallis hajuste.

1900-luvulle tultaessa valaanpyynti oli itse muuttunut teollisuudeksi, joka pyyhkäisi suuret valaat kokonaan tai melkein sukupuuttoon. Tässä vaiheessa valas oli muuttunut bulkkituotteeksi. Sitä käytettiin mm. lemmikkieläinten ruoaksi, margariinin ainesosana ja kosmetiikkateollisuuden raaka-aineena. Valaanpyynnin huippuvuonna 1965 pyydettiin lähes 72 500 valasta, enemmän kuin kultakauden laivastot saivat saaliikseen koko vuosisadassa.

Valaista itsestään kerrotaan enemmän kulttuurin, kirjallisuuden ja anekdoottien kautta kuin luonnontieteen näkökulmasta. Valaslajeista annetaan kuitenkin sen verran tietoa, että jatkoluettavan etsiminen helpottuu. Kannattaa muuten huomata, että latinankielinen lajinnimi on hyvä tarkistaa ennen suoraa käännöstä englannista - esimerkiksi grönlanninvalas ja Greenland Whale tarkoittavat eri lajeja. Ennen kaikkea Hoare onnistuu osoittamaan, miten vähän valaista tiedämme, vaikka olemme pyytäneet niitä niin paljon.

Alaskan inuit-heimot pyytävät vuosittain muutamia grönlanninvalaita osana perinteistä elämäntapaansa. Näistä yksilöistä on löydetty ammuksia, jotka ovat osuneet niihin, kun ne ovat olleet nuoria. Vuoden 1981 jälkeen on löydetty kuusi kivestä tai luusta tehtyä harppuunankärkeä. Inuit eivät tunnistaneet näitä aseita, sillä he ovat käyttäneet metalliharppuunoita 1870-luvulta lähtien. Kudos- ja radiohiilitutkimuksissa on pystytty päättelemään 135-180 ja jopa 211 vuotta vanhojen valasyksilöiden iät. Sitä alkaa miettiä, miten vanhoja valaita arktisen alueen jäälauttojen alla oikein asustaa. Ne ovat eläneet vanhemmiksi kuin vainoajansa.

Kaupallinen valaanpyynti näyttäytyy kirjassa menneen maailman ilmiönä. Menneeseen se toivottavasti pian painuukin. Hoaren kanta asiaan tulee parhaiten perustelluksi siinä huolellisessa ja mieleenpainuvassa työssä, jonka hän on laatinut.

Philip Hoare: Leviathan (or, the Whale). Fourth Estate 2008. Lontoo.