Laitan kirjaesittelyn tänne, koska Leviathan kuuluu enemmän tämän blogin otsikon alle. Tämä kirja on aarre. Jos Philip Hoare ei olisi kirjoittanut sitä, minun olisi pitänyt kirjoittaa. Leviathan esittelee kaskelotin ja valaanpyynnin kulttuurihistoriaa Herman Melvillen jalanjäljissä. Kirjassa vieraillaan Nantucketissa Yhdysvalloissa, Iso-Britannian entisissä valaanpyyntisatamissa ja mm. Azoreilla. Volyymi on vakuuttavat 450 sivua ja sisältää tiukkaa esseististä asiaa aiheesta, josta on hämmästyttävän vähän kirjoitettu, siihen nähden miten tärkeä osa valaanpyynti oli teollistuvalle maailmalle. Pyörät pyörivät, valaanpääöljy piti ne rasvattuina.
Hoare on tehnyt kotiläksynsä hyvin. Historiallisten lähteiden äärellä on käyty henkilökohtaisesti ja ammennettu syvältä. Moby Dick tulee käsitellyksi perusteellisesti ja perustellusti. Erityisen vaikuttunut olin jaksosta, jossa kuvailtiin Melvillen ja Nathaniel Hawthornen ystävyyttä sekä sitä, miten miehet vaikuttivat toistensa elämään ja tuotantoon. Kirja on kaunis myös ulkoasultaan, pidän kovasti vanhoista valasta esittävistä piirroksista. Teettäisin sellaisesta tatuoinnin, jos en olisi niin nynny.
Tekstistä paistaa läpi Hoaren intohimo ja tiedonhalu. Hän myös ymmärtää kohdettaan. 1800-luvulla valaanpyytäjä oli romanttinen sankari, joka palasi mereltä yltäkylläisen saaliin kanssa, tai tuhoutui yrittäessään. Valasöljy oli kallisarvoista. Sitä käytettiin lubrikanttina, polttoaineena ja yleensä rasvana. "Valaanluuta" eli hetuloita taivutettiin korsettien tueksi, ambra oli ruhtinaiden suosima kallis hajuste.
1900-luvulle tultaessa valaanpyynti oli itse muuttunut teollisuudeksi, joka pyyhkäisi suuret valaat kokonaan tai melkein sukupuuttoon. Tässä vaiheessa valas oli muuttunut bulkkituotteeksi. Sitä käytettiin mm. lemmikkieläinten ruoaksi, margariinin ainesosana ja kosmetiikkateollisuuden raaka-aineena. Valaanpyynnin huippuvuonna 1965 pyydettiin lähes 72 500 valasta, enemmän kuin kultakauden laivastot saivat saaliikseen koko vuosisadassa.
Valaista itsestään kerrotaan enemmän kulttuurin, kirjallisuuden ja anekdoottien kautta kuin luonnontieteen näkökulmasta. Valaslajeista annetaan kuitenkin sen verran tietoa, että jatkoluettavan etsiminen helpottuu. Kannattaa muuten huomata, että latinankielinen lajinnimi on hyvä tarkistaa ennen suoraa käännöstä englannista - esimerkiksi grönlanninvalas ja Greenland Whale tarkoittavat eri lajeja. Ennen kaikkea Hoare onnistuu osoittamaan, miten vähän valaista tiedämme, vaikka olemme pyytäneet niitä niin paljon.
Alaskan inuit-heimot pyytävät vuosittain muutamia grönlanninvalaita osana perinteistä elämäntapaansa. Näistä yksilöistä on löydetty ammuksia, jotka ovat osuneet niihin, kun ne ovat olleet nuoria. Vuoden 1981 jälkeen on löydetty kuusi kivestä tai luusta tehtyä harppuunankärkeä. Inuit eivät tunnistaneet näitä aseita, sillä he ovat käyttäneet metalliharppuunoita 1870-luvulta lähtien. Kudos- ja radiohiilitutkimuksissa on pystytty päättelemään 135-180 ja jopa 211 vuotta vanhojen valasyksilöiden iät. Sitä alkaa miettiä, miten vanhoja valaita arktisen alueen jäälauttojen alla oikein asustaa. Ne ovat eläneet vanhemmiksi kuin vainoajansa.
Kaupallinen valaanpyynti näyttäytyy kirjassa menneen maailman ilmiönä. Menneeseen se toivottavasti pian painuukin. Hoaren kanta asiaan tulee parhaiten perustelluksi siinä huolellisessa ja mieleenpainuvassa työssä, jonka hän on laatinut.
Philip Hoare: Leviathan (or, the Whale). Fourth Estate 2008. Lontoo.
No comments:
Post a Comment