Saturday, October 22, 2022

Lord of the Rings – Spektaakkelin nousu ja tuho

Rings of Power -tv-sarjan viimeisen jakson esityksestä on kulunut viikko, ja nyt vasta tajusin, miksi sen ympärillä käyty keskustelu kuulosti niin tutulta. Kerääntykää ympärilleni, lapsukaiset, niin kerron, mitä tapahtui toissavuosikymmenellä. Nimittäin silloin pantiin pystyyn Lord of the Rings, Toronton ja myöhemmin Lontoon West Endin väitetysti kallein siihen saakka tuotettu musiikkiteatteriesitys. Esitys sai huonot arvostelut, mutta näytelmän musiikki on kestänyt aikaa.

LotR-musikaali, mitä ihmettä?

Taru Sormusten herrasta musikaalina voi kuulostaa ajatuksena kamalalta. Mutta jos tekee Tarusta dramatisoinnin ja haluaa säilyttää alkuteoksen hengen, siinä on melkein pakko olla lauluja, koska alkuteoksessakin niitä on niin paljon. Hobitit ja kääpiöt laulavat, ihmiset laulavat, haltiat ne vasta laulavatkin haltiakielellä. Tolkienin maailmassa jopa örkit laulavat. Jopa Klonkku laulaa kirjassa oman laulunsa.

Monista LotR-teatteriversioista, musikaaleista tai puheteatteriversioista, tämä produktio on ehkä tunnetumpia. Suomessa vain Ryhmäteatterin muinainen versio on tunnetumpi, ja siinäkin laulettiin. Näytelmän kirjoittivat Tolkienin teoksen pohjalta Matthew Warchus ja Shaun McKenna. Musiikillisesti se ei ole aivan Broadwayta, sillä musiikkinumeroista vastasivat mm. Bollywood-säveltäjä A. R. Rahman, elokuvasäveltäjä Christopher Nightingale (mm. Black Panther, Spiderman – Homecoming) ja Värttinä. Suomen lehdistössä kirjoitettiin musikaalista paljon juuri suomalaiskytköksen ansioista.

Produktio piti alunperin tehdä suoraan Lontooseen vuonna 2005, mutta tuottajat eivät saaneet vuokrattua tarpeeksi suurta teatteria. Lopulta ensi-ilta oli Torontossa vuonna 2006 ja vuotta myöhemmin Lontoon West Endissä. Kolme- ja puolituntinen esitys oli toteutettu kolmen pyörivän näyttämöelementin avulla. Kuin sormusten, periaatteessa. Osia niistä pystyi laskemaan ja nostamaan kohtausten tarpeiden mukaan, jolloin saatiin aikaan mm. taistelukohtauksissa tarvittavia korkeuseroja. Lavaa käytettiin myöhemmin Lontoossa. Näyttämöllepanossa oli muitakin hyviä oivalluksia – esim. entit seisoivat puujaloilla ja Lorienin haltiat roikkuivat katosta trapetsiliinoista. (Ratkaisu jakoi myös mielipiteitä. Esim. siskoni ei pystynyt edes katsomaan Youtube-klippiä, jonka lähetin, trapetsiliinasta roikkuva Galadriel oli liian hapokasta kamaa.)

Pyörivän näyttämön ritarit

Ensi-ilta koitti Torontossa suurin odotuksin. Kriitikot olivat kuitenkin hämmentyneitä spektaakkelin edessä. ”Se oli katastrofi, mutta oikeastaan tykkäsin siitä”, totesi Guardianin Kelly Nestruck. ”Warchus ja luova tiimi tietoisesti viittasivat kintaalla kaikille säännöille, miten musikaali pitäisi tehdä, he pitivät kiinni omasta visiostaan, ja kun he epäonnistuivat, ainakin he tekivät sen isosti.” "Esityksestähän tuli vähän sellaista palautetta, ettei siitä saanut tolkkua", totesi Värttinän Janne Lappalainenkin MTV3:n haastattelussa.

Show floppasi, ja sitä esitettiin vain puoli vuotta. Tähän mennessä show'n tuottajat olivat menettäneet kauhean paljon rahaa. Toiveet kohdistuvat Lontooseen, jossa musikaali saisi ensi-iltansa seuraavana vuonna. Lontoossa (josta näkemäni klipit ovat peräisin) show lyhennettiin alle kolmeen tuntiin. Tämä edellytti jo valmiiksi tiivistetyn juonen puristamista entistä pienempään tilaan.

Lontoon tuotannon arvostelut olivat vähän parempia. Alkuperäisestä miehityksestä jatkoivat päähenkilö-hobitit ja Klonkku. Galadrielin näyttelijä oli esittänyt viimeksi Maija Poppasta, ja The Guardian -lehden kriitikko totesi, että tämä roolihahmo oli paljon miellyttävämpää seuraa. HS:n Jussi Alroth tykkäsi teatteri-ilmaisun ja sirkuksen yhdistelmästä, mutta moitti hahmonrakennusta ja joitakin näyttelijäsuorituksia. Teatterikappale pyöri Lontoossa lopulta 13 kuukautta. Sen jälkeen sitä ei ole nähty enää koskaan. Musikaalista piti tehdä maailmankiertue viime vuonna, mutta ilmeisesti kenelläkään ei ollut tarpeeksi rahaa.

Tulkinta haukuttiin, mutta kesti aikaa

Tässä vaiheessa lukijalla herää kysymys, oliko se niin huono? En voi arvostella, kun en ole nähnyt, mutta musiikista katsoisin jotakin ymmärtäväni. Levytys on kuunneltavissa sekä Spotifysta että Youtubesta. Ainakaan musiikin perusteella teatterikappale ei ole kehno. Harvoin musikaalinumeroita jaksaa Youtubesta kuunnella enää 15 vuotta myöhemmin, mutta näitä jaksaa. Varsinkin hobittien laulut ovat minusta onnistuneita.

Kuten tyypillisesti musikaaleissa, parhaat laulut ovat ensimmäisessä näytöksessä. Esimerkiksi "Road goes ever on" -kappaleessa on hieno musiikillinen oivallus, jossa lopulta aika pienillä keinoilla onnistutaan luomaan isompaa maailmarakennusta. Tämä kohtaus ajoittuu siihen, kun hobitit lähtevät Konnusta. Säkeistöä laulavat hobitit, sävelmä on iloinen ja melko yksinkertainen. Kertosäkeen taustalla laulavat kuitenkin Samoojat, jotka hobittien tietämättä vartioivat Kontua. Väliosassa tavataan haltioita matkalla Satamiin, ja nämä laulavat puolestaan haltiakielellä. Syntyy vaikutelma maailmasta, jossa taustalla tapahtuu suuria muutoksia. Lopputulos kuulostaa suunnilleen Tuomas Kanteliselta.

Kokonaisuutena parhaiten tuntuisivat toimivan kansanmusiikkivaikutteiset kappaleet, jopa niin, että imelämmät musikaalinumerot pistävät niiden joukosta silmään. Galadrielin laulu kuuluisi jälkimmäisiin, mutta laulaja Laura Michelle Kelly on niin vahva, että hänen äänensä vie se uudelle tasolle. Tämä on musiikkinumeroista ainoa, jossa solisti päihittää taustalla pauhaavan orkesterin.

Taru Sormusten herrasta -musiikille näyttää olevan kysyntää siitä päätellen, että Howard Shoren elokuvasoundtrackia esitetään konserteissa toistuvasti. Howard Shoren sinfoninen musiikki on hieno, mutta minusta myös tätä voitaisiin esittää konserttiversiona, vaikka niin, että ottaa kansanmusiikkimaiset osat ja jättää siirappisimman musikaaliosaston pois. Ei tarvittaisi sinfoniaorkesteria tai suurkuoroa, niin ei tulisi samanlaisia pettymyksiä kuin viime syksyn konsertissa Tampere-talossa ja Helsingin Jäähallissa. Tai sitten musiikin sävyt saattaisivat tulla paremmin esille ilman päälletunkevaa jousi- ja puhallinosastoa. Suomalainen yleisö voisi olla myös vastaanottavaisempi vahvalle Värttinä-laululle.

Dramatisoinnin riskeistä

Tolkienin maailma on niin iso, että se on pakko tehdä isosti. Rahaa palaa, ja se on jo riittävä syy saada kriitikot varpailleen. Musikaalin tekijät ymmärsivät välineen mahdollisuudet ja rajoitukset. Tosin kuin tv-sarjan, musiikkiteatterin joutuu katsomaan yhdeltä istumalta. (Tosin Richard Wagnerin Ringiä esitetään Saksassa Bayreuthissa erityisillä festivaaleilla, mutta koska meillä on jo Nibelungin sormus, Tolkienista ei ehkä tarvitse tehdä yhtä suureellista versiota. Murtunut miekkakin Wagnerilta löytyy.) Musikaalin näki vain hyvin rajallinen yleisö, ja musikaali on pienemmän yleisön harrastus kuin televisio. Tekijät ottivat riskin uskaltamalla tarttua aiheeseen, kun jo musikaalimuoto itsessään vaatii yleisöltä tiettyä "suspension of disbelief" -asennetta. Nyt tehtiin kulttiyleisölle esitys, joka olisi tarvinnut massaseuraajakunnan kannattaakseen.

Times-lehden kriitikko haastoi vuonna 2007 epäilijät sanomalla: ”Kyynisyys ja snobismi hiiteen, tämä show on mahtava”. Kaikessa eeppisyydessäänkin Tarun Sormusten herrasta -kirjan pohjavire on maanläheinen ja elämänmyönteinen. Sitä ei tarvitse ottaa niin vakavasti, ja siitä voi hyvin sovittaa hilpeitä musikaalisävelmiäkin. Saati sitten kepeän tv-sarjan. Puhumme kuitenkin kirjailijasta, jonka kynästä on peräsin "Kuun yli se lehmä loikki".

Oletko nähnyt tämän musikaalin? Jätä kommentti laatikkoon!

Lähteet:

Your Friendly Neighborhood Fangirl: ”What happened to Lord of the Rings Musical?”

Marianka Swain: ”Lord of the Rings, the disastrous West End musical that crippled its backers – and the cast”

HS:n arvostelu (Jussi Ahlroth): ”Värttinä värittää Tolkienin maailmaa”

Guardianin arvostelu (Michael Billington): "The Lord of the Rings"

Guardianin koonti (Kelly Nestruck): "Critics are dazzled and confused by Lord of the Rings musical"