Friday, March 23, 2012

Hikkori tikkori tok

Luin Hanhiemon iloista lipasta lapselle tässä yksi ilta. Siinähän on Kirsi Kunnaksen vapaasti riimittelemiä runoja vanhojen englantilaisten lastenkamarilorujen pohjalta. Nauratti, miten runoissa lapseen suhtaudutaan eri tavalla kuin nykypäivänä. Lapset voivat olla jopa tuhmia ja saada piiskaa. Mutta ei minun tästä pitänyt kirjoittaa, vaan englantilaisesta lastenkulttuurin arvostuksesta yleensä.

Tuolla Brittein saarilla nimittäin erittäin arvostettuja kirjailijoita ovat esim. A.A.Milne (Nalle Puh), Lewis Carrol (Liisa Ihmemaassa), J.M.Barrie (Peter Pan), Beatrix Potter ja vaikkapa C.S.S.Lewis (Narnia-sarja). Fantasian ystävät arvostavat esimerkiksi J.R.R.Tolkienin ja Philip Pullmanin teoksia. Sekä populaari- että korkeakulttuuri ovat täynnä viittauksia lastenkirjallisuuden klassikoihin. Kaikki tuntevat referenssit, vaikka eivät olisi alkuperäisiä teoksia lukeneet.

No niin, entäs Suomessa sitten. Välillä näyttää, että lasten- ja nuortenkirjallisuutta ei Suomessa pidetä yhtä "oikeana" kirjallisuutena kuin aikuisten kirjallisuutta. Kuvaavaa on, että kirjailijaa, joka julkaisee ensimmäisen aikuisten kirjansa kohdellaan esikoiskirjailijana, vaikka tämä olisi julkaissut aiemmin lukuisia lasten- tai nuortenkirjoja. Kauden lasten- ja nuortenkirjat saavat lehdistössä vähemmän näkyvyyttä kuin "kotimainen kaunokirjallisuus" (lue: aikuisten kirjallisuus). "La-nu"-kirjailijat valittavat arvostuksen vähyyttä.

Ongelmahan on, että varsinkin nuorten aikuisten kirjallisuudesta on vaikea usein sanoa, kumpaan kategoriaan se kuuluu, nuorten vai aikuisten. Monet aikuiset myös lukevat mielellään "nuorten" kirjoja, esimerkiksi minä Sue Townsendin Hadrianus-kirjoja yhä uudelleen. Kyllä haluan tietää, jos lempikirjailijaltani ilmestyy uusi kirja. Tietoa kirjoista saa esim. lukemalla arvostelun lehdestä. Jos kirja ymmärretään arvostella, siis.

Veikkaan, että moni nuorehko (alle kolmekymppinen) kirjoittaja myös pyrkii lunastamaan oman uskottavuutensa sillä, ettei ENÄÄ lue lapsellista nuortenkirjallisuutta, tai ainakaan kirjoita sitä. Sen verran monta voihkaisua siihen suuntaan olen kirjoittajapiireissä kuullut ja itsekin tähän syyllistynyt. Jos joku muu kirjoittaa, se ei ainakaan ole yhtä VAKAVAA kuin oikeiden aikuisten kirjallisuus. (Nämä "aikuiset" tosin usein opiskelevat vielä kolmekymppisinäkin ja vasta harkitsevat esim. sopivaa uraa, joten se siitä uskottavuudesta.) Ehkä sama ongelma on toimittajillakin sitten. Se poistuu, kun itsellä on ikää hieman enemmän eikä uskottavuuskaan ole enää aikuisen leikkien leikkimisestä kiinni.

Niille, jotka pitävät lanu-kirjallisuutta taloudellisesti vähempimerkityksellisenä sanoisin vain noin englantilaisiin viitaten, että eipä ihme, että joku Harry Potter tuli sitten Briteistä. Haha. (Surkeaa tämä Suomen meininki.) Kyllä lanu-kirjallisuudelle tulee myöntää arvostus, joka sille kuuluu.

Thursday, March 8, 2012

Naisen työ

Naistenpäivän kunniaksi jumitan kotona vatsatautisen lapsosen kanssa. Ei siinä mitään vikaa, kun ei tarvitse lähteä kodin ulkopuolelle töihin, soittaa stressihiki pinnassa pomolle että en nyt pääsekään. Sama stressi säästyy mieheltä, kun työnjako sattuu olemaan tämä. En tiedä kummalla on helpompaa. Päivän hommat jäävät minulta rästiin, mutta niitä urakoidaan sitten toiste. Ajattelinkin blogata naisten työstä, joka näyttää olevan kovasti tapetilla lasten kotihoidontuen ansiosta.

Nythän on niin, että kenenkään ei pidä tässä yhteiskunnassa päästä töitä tekemättä. Työksi lasketaan kodin ulkopuolella tapahtuva palkkatyö, joissakin tapauksissa myös yrittäjyys. Kotona tehtävä työ, vauvojen imettäminen ja sen sellainen (tai kirjojen kirjoittaminen, herra paratkoon) ei tämän määritelmän mukaan ole työtä. Lehtitietojen mukaan hallitus harkitseekin lasten kotihoidontuen lyhentämistä kolmesta vuodesta kahteen vuoteen.

Tätä sopii pohtia sohvalla istuskellessa, samalla kun pesukone pesee oksennuksen tahrimat vuodevaatteet.

Kunnat eivät kotihoidontuen leikkauksesta ilahdu. Kotihoidontuen maksaa valtio, kun talousvaikeuksissa pinnistelevät kunnat joutuvat (lakisääteisesti) järjestämään päivähoidon. Siksi moni kunta maksaakin kotihoidontuen kuntalisää, se tulee verrattomasti paljon halvemmaksi kuin päiväkotihoito. Mutta kotihoidontuen nauttijat (yleensä naiset) ovat poissa työelämästä ja maksamasta veroja!

Oma mielipiteeni on toki edelleen, että naisen paikka on töissä. Kokemukseni mukaan naiset käyttävät mielellään mahdollisuudet tehdä osa-aikaista työtä lasten ollessa pieniä. Jotkut jopa yrittävät! Kotihoidon tukea ei muuten saa sen ansiosta, että nainen hoitaa kotona lapsia. Kotihoidon tukea saa, jos lapsi ei ole kunnallisessa päivähoidossa. Tämä on unohdettu keskustelussa kokonaan.

Itse olisin laittanut lapsen hoitoon jo kaksivuotiaana, mutta yllätys yllätys: sopivaa osapäiväistä hoitopaikkaa ei ollut tarjolla. Sitkeästi jonottomalla saimme paikan viereisen talon päiväkodista, jossa lapsi aloitti sopimuspäivillä päivähoidon (kolme päivää viikossa, kuusi tuntiä päivässä) 2 1/2-vuotiaana. Kotihoidontukea voisi minusta kehittää ensisijaisesti parantamalla osapäivähoitoa leikkausten sijaan. Saataisiin niitä kauan kaivattuja veroeuroja yhteiseen kassaan.

Suomalaista työelämää vaivaa kummallinen joko-tai-asenne. Kotiäitikeskustelussakin ehkä säästyttäisiin pahimmilta ylilyönneiltä, jos kotiäitien ei tarvitsisi puolustaa valintaansa niin ärhäkästi. Olisi vähemmän näitä "hyvä äiti istuu hiekkalaatikon reunalla siihen saakka kuin lapsi on kolme ja lapsi vaurioituu päiväkodissa" -puheenvuoroja.

Katsoin eilen Silminnäkijä-reportaasin, jossa taitava, fiksunoloinen nuorimies kikkaili työharjoittelujen ja työttömyysjaksojen kanssa ja tutustui mm. osuuskunnan toimintaan. Parhaimmillaan kotihoidontuki voisi toimia kansalaispalkan tapaan: perheet valitsisivat itse, mikä on paras tapa hoitaa lapset, ja saisivat valtiolta jonkin korvauksen.

Mitäs muuta.... Taiteen keskustoimikunta on kehittämässä apurahasysteemejä. Vastasin sitä koskevaan kyselyyn (vastatkaa muutkin, täällä). Reidar Palmgren on sanonut hienosti, että hän on taiteilija ja yhteiskunnalla töissä. Sama se, tuleeko raha palkkana "työnantajalta" vai apurahana säätiöltä (tai minun puolestani vaikkapa armopalana ruhtinaan pöydästä, sama asia).

Toisin kuin vaikkapa Henna Helmi Heinonen, en koe (tai kokisi, hakemus vetämässä heh heh) mitään ongelmaa nauttia apurahasta taiteilijana. Kirjailija kannattelee sisällöntuottajana kokonaista teollisuudenalaa. Hän tuo työtä kansitaiteilijalle, kirjanpainajalle, kauppiaalle. Vaikka välillä tuntuu, että alkutyöntekijä on (esim. toimittaja Sanoman kaltaiselle, freelancereita kyykyttävälle mediakorporaatiolle) välttämätön paha, ilmankaan ei oikein pärjää.

(Sama muuten pätee tuleviin veronmaksajiin. Vaikka lasten hankkiminen tai hoitaminen olisi kuinka kannattamatonta, ilmankaan ei oikein voi yhteiskunta tulla toimeen.)

Hyvää naistenpäivää kaikille!

Edit. Olen näköjään kirjoittanut samasta aiheesta ennenkin.