Fantasian kielellä

Luin Anja Snellmanin uusimman kirjan Antautuminen. Mitään uutta siinä ei ollut verrattuna aikaisempiin kirjoihin, samat aiheet ja aistimukset. Realismiin uppoaa helposti, näitä tuttuja kirjoja kulutan yhtä helposti kuin hengitän ilmaa sisään ja ulos. Kirjan maailman tuttuus on mietityttänyt minua laajemminkin kotimaisen nykyproosan kohdalla. Tartun helposti suomalaiseen uutuuskirjaan, mutta samanlaista kirjan maailmaan uppoutumisen, uuden avautumisen elämystä kuin toisessa ajassa tai paikassa tapahtuvan kirjan kohdalla koen harvoin.

Mietin tätä varsinkin siihen nähden, että tieteis- tai fantasiateokseen tarttuminen on usein toisaalta vaikeampaa, toisaalta palkitsevampaa. Lukemisen aloittaminen on aina hitaampaa, jokin hankaa vastaan, aiheuttaa kitkaa. Se on uuteen maailman tottuminen, joka haraa vastaan. Tämä on myös fantastisen, mielikuvitusta viljelevän kirjallisuuden vahvuus. Se tapahtuu maailmassa, joka on olemassa vain mielikuvituksessa, kertomuksessa ja käytetyssä kielessä. Kuvitteellisista maailmoista on toisaalta vaikea kertoa yhtä vivahteikkaasti kuin arkitodellisuudesta, toisaalta lukija hämmästyy ja ihmettyy, kun tässä onnistutaan hyvin.

Realismin vahvuus on, että tunnistamme lähiöäidin uupumuksen hänen työntäessään kaksosrattaita ostoskeskuksessa, ruuhkabussin bussin märän koiranhajun, laitapuolen kulkijat asemalla. Realismin heikkous on, että tunnistamme nämä samat asiat ilman, että tunnistaisimme itse teosta omana maailmanaan, omana todellisuutenaan. Jos olen liian lähellä teoksen kuvaamaa maailmaa, luen kirjaan enemmän omia aikaisempia kokemuksiani ja mielikuviani kuin kirjailijan tarkoittamia tekstimaailmoja. Tästä seuraa ilmiö, joka on melko yleinen suomalaisten lukijoiden keskuudessa: ei kai se tollai oikeasti sanonut.

Luen Catherynne M. Valenten lastenkirjoja, joissa Sibylla on tytön muotoinen ovi ja maailmojen välissä sijaitsee komero, johon elämämme aikana hukkaamamme pikkutavarat kasaantuvat. Tutkija Farah Mendelsohn on sanonut, että fantasia on metaforan konkretiaa. Kirjallisuus olisi melko tylsää, jos sen lukeminen ei aiheuttaisi aivojen kääntymistä hieman toiseen asentoon.

Niinpä lukukokemus jää valjuksi, jos suomalaista nykytodellisuutta käsittelevässä proosassa ei ole todella vahvaa omaa näkökulmaa, kirjailijan luomaa suodatinta, jonka läpi kuvatut tapahtumat ja henkilöt näyttäytyisivät lukijalle uudella tavalla. Aina uuden näkökulman luominen on kova vaatimus ja kovimpia, joita kirjailijalle asetetaan.

Tuttu nuortenkirjailija totesi olleensa onnekas valinnassaan, että hän kirjoittaa fantasiaa - hän käsittelee ikuisia kysymyksiä rakkaudesta ja moraalista ilman, että teos vanhenee yhtä nopeasti kuin viimeisin aikalaiskuvaus älypuhelimineen. Näin se on: ajan pinnallisia ilmiöitä kuvaava teos on parin vuoden päästä kourallinen rypistyneitä, kellastuneita koivunlehtiä. Ilman inhimillistä kokemusta, perustarinaa ja myyttejä, fantasiasta vahvaa todellisuutta, teos on puiseva.

Lopuksi: kokoelma Leena Krohnin lyhyitä proosateoksia ilmestyy 800-sivuisena laitoksena Yhdysvalloissa, julkaisijana spekulatiiviseen fiktioon keskittyvä kustantaja. Teosta ylistetään tuoreeltaan esimerkiksi Kirkus Reviews -julkaisussa. Kirjallisuuden rakastaminen ei katso genrerajoja, rajat ylittämällä ja ennakkoluulottomalla asenteella voi saada parhaat puolet molemmista maailmoista.

Vaihtoehtoisia kirjalistauksia ja työsumaa

Tekemättömien töiden ja puolivalmiin romaanin suosta päivää. Nostan hetkeksi pään pinnalle ja katselen ympärilleni, syksy on näköjään alkanut.

Kirjasyksystä on tullut laukkakilpailu, jonka vaiheita seurataan katsomosta hihkuen. Ennakkosuosikkeja seurataan tarkimmin, ainakin sanomalehdistössä. Nämä ovat aina vähän masentavia, nämä ”kymmenen romaania, joista tänä syksynä puhutaan” -listat. Ymmärrän, että päivälehden tehtävänä on poimia kirjapinosta edustava otos lukijoita kiinnostavista kirjoista, mutta listojen ulkopuolelle jää kuitenkin aina monta hyvää kirja.

Blogin ”erilainen kirjasyksy” -projekti tyssäsi viime vuonna puoleen väliin. Tässäpä kuitenkin viisi plus yksi kirjaa, jotka ovat puhuttaneet minua (ja sivupersooniani) nyt elo-syyskuussa.

David Leigh ja Luke Harding: Assange (Into 2014). Luin teoksen ennen kuin katsoin Ylen lähettämän Laura Poitrasin dokumentin Citizen Four. Oscar-palkittu dokumentti käsittelee Edward Snowdenia, Guardian-toimittajien kirja puolestaan tapahtumia ennen Snowdenin tietovuotoja: Assangen hakkeriuraa, Wikileaksin alkutaivalta, Islannin tapahtumia ja maailman suurinta tietovuotoa, jonka lähteenä operoi sotamies Chelsea (kirjassa vielä Bradley) Manning. Kirja kertoo lopulta saman tarinan kuin pari vuotta sitten katsomani Viides valta sekä (fiktioelokuvaa parempi) dokumentti We Steal Secrets.

Teos Julian Assangesta ja Wikileaksista ei voi olla tylsä, eikä se olekaan. Yksityiskohdat paranoidin päähenkilön tempauksista ovat niin hillittömiä, että niitä olisi mahdoton kaunokirjallisuudessa pukea uskottavaan muotoon. Tärkeintä kirjassa on kuitenkin painava asia sananvapaudesta ja suurvaltojen sekä heitä avittavien yritysten pyrkimyksista kahlita aktivistien ilmaisua. Tietoturva, internetin vapaus ja sananvapaus ovat nykypäivän keskeisiä kysymyksiä, jotka vaikuttavat kaikkeen kansalaisliikkeiden toiminnasta yksittäisen toimittajan vapauteen. Parhaillaan minulla on luvussa Luke Hardingin kirjoittama Snowden (niin ikään Inton kustantama, 2015).

Leena Krohn: Erehdys (Teos 2015). Pakko rakastaa teosta, jossa on näin läpensä synkkä ja pessimistinen maailmankuva. Keski-ikäinen mieskirjailija suuntaa kirjastovierailullaan nimettömään kaupunkiin, välinpitämättömän yleisön eteen. Kirjailijan vierailu tympeässä kirjastossa on virhe, novellien kirjoittaminen on ollut virhe, virhe on elää ja varsinkin kuolla. Oi ja voi. Ilmaisu ja kieli ovat Krohnilla hallussa ja samastumispintaa kirjailijalle löytyy, mutta Erehdys ei nouse suosikikseni Krohnin teosten joukossa.

Miina Supinen: Mantelimaa (WSOY 2015). Vapautunut ja hauska kertomus perheestä, suomalaisesta bisnesälystä ja ikuisen joulun tavoittelusta. Viihdyttäjä, perheenäiti Molli joutuu miehensä työtapaturman seurauksena teemapuistoon töihin. Kyseinen Mantelimaa on kirjailijan elävä luomus, hillitön kuusenkoriste-spektaakkeli joulupukin pajoineen, pomppulinnoineen ja K18-alueineen. Teos kaataa hilpeästi raja-aitoja niin kerronnan kuin sisältönsäkin puolesta. Ihmiselon älyttömyyttä ja ihmisyksilöiden vinksahtaneita piirteitä tarkastellaan kuitenkin lämmöllä ja ymmärryksellä. Suosittelen syksyn pimeneviin iltoihin.

Niina Hakalahti: Sydänystävä (Karisto 2014). Hakalahden viimeisin aikuisille suunnattu proosateos tarttuu vaikeaan aiheeseen. Mitä tehdä, kun ystävyys alkaa tuntua taakalta, mutta omituisesti käyttäytyvä ystävätär takertuu vain tiukemmin kiinni vanhoihin asetelmiin? Odotin koko ajan konfliktia, kärjistymistä, jota sitten ei kunnolla tullutkaan. Ydinperheen sisäisistä ristiriidoista selvitään niistäkin lopulta liian helposti. Samaa irtonaisuutta ja hulvattomuutta kuin Hakalahden edellisissä teoksissa Uimataito ja Aavasaksa ei löydy. Sydänystävän tapahtumissa ja teemoista on kuitenkin paljon tunnistettavaa, kirja tulee lähelle. Suosittelen kaikille naisille, joilla on joskus ollut paras ystävä.

Hannu Mäkelä: Muistan - Otavan aika (Tammi 2015). Kuivakka ja tiiliskivimäisen paksu kirja, jonka kuitenkin luin kiinnostuneena alusta loppuun. Mitä tämä on? Ei enempää eikä vähempää kuin kustannusvirkailijan muistelmat Otavan kivitalosta 1970-luvulla. Käytävillä kulkevat talon työtekijät ja kirjalliset vaikuttajat, päällimmäisenä toimitusjohtaja Paavo Haavikko. Työhuoneessa pistäytyvät tutut ja jo unhoon painuneet suomalaiset kirjailijat. Muotokuvansa saavat niin Otavan 50-luvulla aloittaneet suuruudet kuin myöhemmätkin kirjailijanimet. Omasta kirjallisesta työstään Mäkelä ei kerro paljonkaan, käsikirjoituspinojen, paimennettavien kirjailijoiden ja taloudellisten huolien jälkeen sille ei varmaan ole paljon aikaa liiennytkään.

Erityisen mielelläni luin Mäkelän omia ajatuksia kustantajan vastuusta sekä kustannustoimittajan työstä. Toimittaja on aina ja ensisijaisesti olemassa kirjailijaa varten, puun ja kuoren (kustantamon ja kirjailijan) välissä hänen on lopulta puolustettava kirjailijaa. Samoin kirjailijan näkemys tulee aina ennen toimittajan näkemystä, teksti on kirjailijan, menee sitten syteen tai saveen. Välillä Mäkelä peilaa myös kustantamisen ”vanhaa mallia” nykymaailmaan, jossa sellaiset taloudelliset riskit kuin esikoisrunokokoelmat on koko lailla siivottu kustantajien katalogeista. Suosittelen kaikille suomalaisesta kirjallisuudesta ja kustannusmaailmasta.

Mitähän muuta… suosittelen vielä Chad Harbackin esikoisteosta Pelin henki (Otava 2013) kaikille, jotka haluavat lukea hyvän amerikkalaisen esikoisromaanin. Teoksen maailmasta ja henkilökuvauksesta kertonee se, että se käsittelee enimmäkseen yliopistotasoista baseballia sekä yliopisto-opiskelijoiden ja opettajien ihmissuhteita - juoni ei ole itsessään kovin ihmeellinen, mutta kerronta imee mukanaan. Valloittava, sympaattinen romaani.

Palaan nyt sorvin ja lukemattomien kirja- ja aikakauslehtipinojen ääreen, kuullaan taas…