Fantasian kielellä

Luin Anja Snellmanin uusimman kirjan Antautuminen. Mitään uutta siinä ei ollut verrattuna aikaisempiin kirjoihin, samat aiheet ja aistimukset. Realismiin uppoaa helposti, näitä tuttuja kirjoja kulutan yhtä helposti kuin hengitän ilmaa sisään ja ulos. Kirjan maailman tuttuus on mietityttänyt minua laajemminkin kotimaisen nykyproosan kohdalla. Tartun helposti suomalaiseen uutuuskirjaan, mutta samanlaista kirjan maailmaan uppoutumisen, uuden avautumisen elämystä kuin toisessa ajassa tai paikassa tapahtuvan kirjan kohdalla koen harvoin.

Mietin tätä varsinkin siihen nähden, että tieteis- tai fantasiateokseen tarttuminen on usein toisaalta vaikeampaa, toisaalta palkitsevampaa. Lukemisen aloittaminen on aina hitaampaa, jokin hankaa vastaan, aiheuttaa kitkaa. Se on uuteen maailman tottuminen, joka haraa vastaan. Tämä on myös fantastisen, mielikuvitusta viljelevän kirjallisuuden vahvuus. Se tapahtuu maailmassa, joka on olemassa vain mielikuvituksessa, kertomuksessa ja käytetyssä kielessä. Kuvitteellisista maailmoista on toisaalta vaikea kertoa yhtä vivahteikkaasti kuin arkitodellisuudesta, toisaalta lukija hämmästyy ja ihmettyy, kun tässä onnistutaan hyvin.

Realismin vahvuus on, että tunnistamme lähiöäidin uupumuksen hänen työntäessään kaksosrattaita ostoskeskuksessa, ruuhkabussin bussin märän koiranhajun, laitapuolen kulkijat asemalla. Realismin heikkous on, että tunnistamme nämä samat asiat ilman, että tunnistaisimme itse teosta omana maailmanaan, omana todellisuutenaan. Jos olen liian lähellä teoksen kuvaamaa maailmaa, luen kirjaan enemmän omia aikaisempia kokemuksiani ja mielikuviani kuin kirjailijan tarkoittamia tekstimaailmoja. Tästä seuraa ilmiö, joka on melko yleinen suomalaisten lukijoiden keskuudessa: ei kai se tollai oikeasti sanonut.

Luen Catherynne M. Valenten lastenkirjoja, joissa Sibylla on tytön muotoinen ovi ja maailmojen välissä sijaitsee komero, johon elämämme aikana hukkaamamme pikkutavarat kasaantuvat. Tutkija Farah Mendelsohn on sanonut, että fantasia on metaforan konkretiaa. Kirjallisuus olisi melko tylsää, jos sen lukeminen ei aiheuttaisi aivojen kääntymistä hieman toiseen asentoon.

Niinpä lukukokemus jää valjuksi, jos suomalaista nykytodellisuutta käsittelevässä proosassa ei ole todella vahvaa omaa näkökulmaa, kirjailijan luomaa suodatinta, jonka läpi kuvatut tapahtumat ja henkilöt näyttäytyisivät lukijalle uudella tavalla. Aina uuden näkökulman luominen on kova vaatimus ja kovimpia, joita kirjailijalle asetetaan.

Tuttu nuortenkirjailija totesi olleensa onnekas valinnassaan, että hän kirjoittaa fantasiaa - hän käsittelee ikuisia kysymyksiä rakkaudesta ja moraalista ilman, että teos vanhenee yhtä nopeasti kuin viimeisin aikalaiskuvaus älypuhelimineen. Näin se on: ajan pinnallisia ilmiöitä kuvaava teos on parin vuoden päästä kourallinen rypistyneitä, kellastuneita koivunlehtiä. Ilman inhimillistä kokemusta, perustarinaa ja myyttejä, fantasiasta vahvaa todellisuutta, teos on puiseva.

Lopuksi: kokoelma Leena Krohnin lyhyitä proosateoksia ilmestyy 800-sivuisena laitoksena Yhdysvalloissa, julkaisijana spekulatiiviseen fiktioon keskittyvä kustantaja. Teosta ylistetään tuoreeltaan esimerkiksi Kirkus Reviews -julkaisussa. Kirjallisuuden rakastaminen ei katso genrerajoja, rajat ylittämällä ja ennakkoluulottomalla asenteella voi saada parhaat puolet molemmista maailmoista.