Julkaise säännöllisesti, juhli harvoin

Ja kylläpäs sattuikin heti eilisen bloggauksen perään, että taiteilijan tienestit ovat tapetilla. Nimittäin kirjailijan tienuu. Kultakuume-ohjelmassa vierailivat Juha-Pekka Koskinen, Virpi Hämeen-Anttila, Johanna Venho ja Maaria Ylikangas (ohjelma on kuultavissa Areenassa).

Kirja-alan vaikeuksista sekä kirjailijan työstä ja toimeentulosta on puhuttu viime aikoina niin paljon (esimerkiksi palkkioista ja kirjamyynnistä), että ohjelmassa ei varsinaisesti ilmennyt mitään uutta, mutta hyviä näkökulmia siinä oli. JP Koskinen havainnollisti omalta osaltaan kirjailijan tulojen sirpalemaisuutta ja kausiluonteisuutta. Hän piti vuoden ajan blogia, johon päivitti joka kuukausi tavoitteen ja kertyneen summan. Itsekin seurasin hänen kirjoituksiaan viime vuonna. Kirjailijan työssä ongelmallista on se, että varsinaisen työn aikana, siis silloin kun kirja ei ole vielä ilmestynyt, rahaa ei tule välttämättä mistään.

Kirjailijan talous on lippulappuja ja silppua.

Lainauskorvauksista, kirjastoapurahoista ja kirjamyynnistä käytävä keskustelu paljastaa, että parhaiten pärjää säännöllisesti julkaiseva kirjailija. Itseänikin on alkanut hirvittää, miten kauan on vierähtänyt edellisen romaanin ilmestymisesta (Linnunpaino 2012). Tuleva, tai pitäisikö sanoa uusi romaani Syyskuun jumalat on hyvässä vaiheessa, mutta ei se vielä valmis ole. Sen olisi tarkoitus ilmestyä ensi vuoden syyskuussa (yllätys), mutta aina on (onneksi koko ajan pienenevä) riski, että teos ei valmistu ennen sitä tai tulee muita mutkia matkaan.

Kirjastoapurahalautakunnan puheenjohtajana Johanna Venho korosti apurahojen merkitystä ja ihmetteli vähän sitäkin, miksi ne JP:n seurantablogista oli jätetty pois. Apurahat ovat itsellenikin olleet merkittävä tulonlähde, mutta vasta jälkeenpäin tarkasteltuna. Tämä johtuu siitä, että apuraha on aina harkinnanvarainen eli sen varaan ei voi laskea, toisin kuin opetuskeikkojen tai juttupalkkioiden. Ymmärrän JP:n ratkaisun: jos tavoitteena on suunnitella omaa taloutta, ei siihen voi laskea mukaan arpajaisvoittoja.

Lainauskorvauksiin on tänä vuonna saatu korotus, mikä on hieno saavutus Sanastolle ja kaikille, jotka ovat kampanjoineet sen puolesta. Lasten- ja nuortenkirjallisuus sekä lastenkirjallisuuden kääntäminen voittavat, mikä on hieno asia, koska nämä lajit ovat monesti muutoin aliarvostettuja. Nuori Voima -lehden päätoimittaja Maaria Ylikangas huomautti ansiokkaasti, että runoilijat eivät kuitenkaan hyödy tästä kehityksestä, koska runouden yleisö on Suomessa niin pieni. Hänen mukaansa kannattaisikin parantaa taiteilijoiden ja itsensä työllistävien sosiaaliturvaa ja siirtyä perustulomalliin.

Virpi Hämeen-Anttila muistutti, miten tärkeää pienellä kielialueella on huolehtia kansallisesta kielestä ja kulttuurista ja toivoikin, että valtiovalta suhtautuisi suopeammin kirjallisuuteen. Hän väläytti kirjallisuuden arvonlisäveron poistamista. Monessa maassa näin onkin. Miellyttävää ja sivistynyttä Hämeen-Anttilaa on aina mukava kuunnella.

Suomalaiset kirjailijat ovat vaatimattomia. Valitettavasti niin on myös suomalainen markkinointi. JP Koskinen toivoi erityisesti, että kirjakaupat pitäisivät hyllyssään laajempaa valikoimaa. Parnasson päätoimittaja Karo Hämäläinen kirjoitti samasta asiasta viikolla, kun hänen syksyllä ilmestynyttä Yksin-romaaniaan ei löytynyt kirjakauppojen valikoimista. Kaikki keskustelijat olivat sitä mieltä, että näistä asioista pitäisi puhua enemmän, muistuttaa apurahojen merkityksestä kirjailijalle, olla ylpeitä ja suomalaisia. En tiedä, sulkevatko nämä kaksi asiaa toisensa pois. Tuntuu, että parempi omanarvontunto auttaisi olemaan vihaamatta kaikkea ulkopuolelta tulevaa, mutta tämä on eri keskustelu.

Suomalainen kirjallisuus on erikoinen lumihiutale siinä, että pienen kielialueen pienillä painoksilla kirjailijan on vaikea elää pelkillä myyntituloilla. Vertailun vuoksi Yhdysvalloissa keskimääräinen rojaltiennakko on 30 000 dollaria, joskaan kuusinumeroiset ennakot eivät ole tavattomia.* Kuitenkin keskustelijat muistuttivat, että monilla muilla taiteenaloilla tulot ovat vielä huonompia. Kirjailijana voi kohtuullisen varmasti elää Suomenmaassa, kun muistaa täydentää tienestiään muilla kirjallisilla töillä. Omasta puolestani iloitsen, että olen tullut uskaltautuneeksi myös tietokirjoittamisen puolelle.

(* Mihin muuten kuusinumeroinenkin ennakko valuu? Se voi olla alimmillaan 100 000 dollaria. Siitä menee agentin palkkio, esimerkiksi 15 prosenttia. Sitten verot. Sitten sairausvakuutus. Kirjan kirjoittaminen kestää vaikkapa kaksi vuotta ja kolme vuotta menee, että sen saa julkaistua. Eli viidelle vuodelle jaettuna summa ei välttämättä riitä edes yhden aikuisen elämiseen Yhdysvalloissa. Apurahoja ei ole. Terveisiä ja selkääntaputukset jenkkikollegoille.)