Ehkä nämä eivät olisi vaikeita, jos osaisin nämä oikeassa elämässä. Todellisuudessa en kuitenkaan ole pystynyt opettelemaan edes Euroopan karttaa. Saati Afrikan, tai Pohjois-Amerikan. Muistan kyllä, mikä maa tulee rajan jälkeen seuraavaksi, mutta kun maat eivät ole viivoja janalla, penteleet. Rannikot ovat helpompia. Olen yrittänyt opetella Yhdysvaltojen osavaltioita ulkoa: Maine, Massachusetts, Connecticut, New York, New Jersey, noin suurin piirtein, plus miinus yksi tai kaksi. Mutta mitä osavaltioita niiden vieressä on, ei aavistustakaan, ellen katso kartasta. Minun puolestani maat voisivat kaikki kellua valtameressä erillisillä saarilla, joiden välinen etäisyys ylitetään silmät ummessa.
Sotken myös helposti oikean ja vasemman. Turha varmaan sanoakaan, etten ole koskaan opetellut ajamaan autoa.
Eivätkä vaikeudet lopu siihen. Monilla muillakin kirjoittajilla menee sormi suuhun kun pitäisi kuvailla kehon, ruumiin asentoja ja suhteita sekä vuorovaikusta toisten kehojen kanssa. Kun nojaan poskeeni ja katson maisemaa junan ikkunasta, nojaanko todella poskeni kämmeneen, vai kämmenen poskeen, vai kyynärpään ikkunalautaan, vai… Osa tutuimmissa kuvauksista on sitä paitsi vakiintunut epäintuitiivisiksi. Eikö kuitenkin ole niin, että jalka menee kenkään, eikä kenkä jalkaan?
Tänään aloin piirtää tulevan romaanin päähenkilön kotitaloa. Mielikuvituksessani se on toki ollut olemassa jo noin viisi vuotta, mutta tähän saakka huoneet ja asunnot ovat vaihtaneet vahingossa paikkaa. No nyt se ei enää käy, vaan joudun naulaamaan ne paikoilleen. Ainakin hetkeksi, kunnes niiden aika on tarinassa tarkotuksella muuttua.
Sitten ovat vielä liikuteltavat asiat, esineet ja huonekalut, jotka sijaitsevat siinä mihin ne on mielikuvituksessaan sattunut sijoittamaan, mutta joiden olisi syytä olla samassa paikassa myöhemminkin, elleivät sitten ole itsekseen hypänneet toiseen paikkaan. Jos näin käy, lukija hämmentyy. Eikös tikittävä kello roikkunut äsken olohuoneen seinällä, ja nyt se on makuuhuoneen kaapissa? Vielä tarkempana saa olla siinä tapauksessa, kun kysymyksessä on tarina, jossa kerrosten lukumäärän tai oviaukkojen on tarkoituskin muuttua tahallaan. Tahallaan, mutta ei vahingossa.
Opiskeluaikana Turussa asuin pari vuotta kolmikerroksisessa puutalossa (tai oikeastaan kaksikerroksisessa: kivijalka ja kaksi kerrosta), jossa minun rappuuni kuljettiin sisäpihan puolelta. Seinän takana oli asunto, josta kuului ääniä mutta josta en tajunnut, mistä sinne kuljettiin. Samoin puisissa portaissa kuului kopistelevia askelia, vaikka ketään ei näkynyt. Kesti monta kuukautta ennen kuin hoksasin, että julkisivun puolen rappu kulki limittäin sisäpihan puoleisen rapun kanssa: seinän takana portaat kulkivat ylös, toisella puolen alas. Tai siis molempiin suuntiin, mutta ymmärtänette. Minä en ymmärrä.
Kun muutin edelliseen asuintaloomme Kalevassa, suunnittelin mielessäni kauhukertomusta, jossa äiti lähtee vinttiin ripustamaan pyykkiä ja kun hän palaa, hän kuulee vauvan itkun rappuun saakka. Mutta vaikka hän miten juoksee portaita ylös alas ja ajaa hissillä, hän ei löydä oikeaa kerrosta, ei ovea, jonka takaa vauvan itku kuuluu. Tilan ja suunnan hahmotusvaikeudet, unen logiikka samoin kuin väärinkuulemiset ja väärinkäsitykset tarjoavat hyviä aineksia tarinoille.
Jos kirjoittavat ihmiset lukevat tämän postauksen, olisi mukavaa kuulla, millaisia apukeinoja käytätte tilan ja suunnan hahmottamiseen. Vai tarvitsetteko sellaisia?
Hyvää viikonloppua kaikille tarinoiden kirjoittajille ja lukijoille!
Hyvä aihe!
ReplyDeleteTällaisena visuaalisena kartturina en voi kirjoittaa, ellen hahmota ensin tilaa, jossa kohtaus tapahtuu. Eli tulee varsin vaivattomasti, mutta näkyy sitten helposti kuvailussa: "vasemmalla puolella sitä ja tätä, oikealla tätä ja tuota, edessä, takana, ylhäällä, kahden metrin päässä..." myös silloin kun asialla ei ole minkään valtakunnan merkitystä.
Haaste tulee siis meikälle ennemminkin siinä, milloin ei tarvitse antaa jokaisen esineen koordinaattia ja miten voi kuvailla ympäristöä ilman tätä luettelointia.
Joskus jos jokin tila tuntuu epämääräiseltä, piirtäminen on kyllä ylitsepääsemättömän hyvä apukeino.
Mukava kuulla. J.S. Itselleni ongelma on, että em. hahmotusongelman vuoksi en osaa myöskään piirtää, hähää.
ReplyDeletePiirrän, vaikka ei niitä voi kutsua kuin tuherruksiksi, mutta niitä ilman menee kaikki sekaisin. Ja kartat...hieman kuin Nalle Puhista, mutta vähemmän söpöinä. Muistikirjassani on tekstiä lähes yhtä paljon kuin kuvia ja kaavioita. Henkilöhahmoja en ole vielä piirtänyt, vaikka tuntuu että heidänkin pääpiirteiset ulkoiset tunnusmerkkinsä olisi parasta piirtää. Piirustukset kun löytyvät nopeammin kuin teksti muistikirjaa plärätessä. Erilaisten futurististen ajo- tai lentoneuvojen kaaviot sen sijaan auttavat enemmän idean kehittelyssä kuin muistia tukemassa. Muistikirjani on ihan hirveän näköinen. Sitä ei pidä unohtaa junaan...luulevat mielisairaaksi.
ReplyDeleteMielenkiintoista! Itselleni tilan hahmottaminen on helppoa ja intuitiivista, ja kirjoittamisessa myös nautinnollista, varsinkin, jos tila syntyy ja avautuu itsekseen. Siis sillai, että kirjoittaessaan itsekin vähän yllättyy siitä, millaiseksi kuvattu tila muodostuu.
ReplyDeleteToki se, että on kerännyt tarpeeksi omia tila- ja maisemamuistoja on edellytys sille, että niitä tiloja voi tarinoihin muodostua erikseen suunnittelematta.
Jaa-a! Minä menen metsään ja heti suuntavastoni rapautuu. En tiedä, mihin päin lähteä. Takuulla eksyn. Sama kaupungissa. Joskus onnistun eksymään ihan tutussakin kaupungissa.
ReplyDeleteKun kirjoitan, valitsen niin suppean aiheen, että näen taustan ja henkilöt silmissäni. Novellit ovat aluettani. Ja jos ei muu auta, asetan kaikki tapahtumat omaan ympäristööni. Meillä, siis lähiympäristössäni voikin tapahtua ihan mitä tahansa. Muuten: uneni noudattavat samaa kaavaa. Kaikki, mitä tapahtuu, kuinka hullua tahansa, tapahtuu unessa lapsuudenkodissani. Siellä en eksy. Mutta jos satun menemään unessa metsään, olen koko unen ajan eksyksissä ja etsin, etsin, milloin mitäkin. Useimmiten miestäni tai reppua, jossa on kaikki tärkeimmät tavarani, ja jonka olen kadottanut. Herään ahdistuneena ja jatkan etsimistä vielä hereillä, kunnes oivallan: sehän oli taas painajaisuni!
Kiitos kommenteista, Mary Von Törne, Mehiläisjalkatarha ja Liisu! Näyttää, että tapoja ottaa haltuun tila on yhtä monia kuin on kirjoittajiakin. Tuota henkilöiden ulkonäköä olen miettinyt, joistakin tiedän vain silmäänpistävimmät piirteet, toisista puolestaan tarkkaankin, miltä he näyttävät (tuolloin hahmojen ulkonäkö taitaa kuitenkin perustua jonkin elävän elämän ihmisen ulkonäköön).
ReplyDeleteVisuaalinen ihminen täällä. Tapahtumapaikat näyttäytyvät minulle yleensä elävinä ja yksityiskohtaisina. Olen huomannut saman kuin J. S. Meresmaa, että myöhemmin pitää karsia liikaa selittämistä ja rajoittaa huoneiden sisällön inventaariota.
ReplyDeleteHahmojen piirtelyä harrastan jonkin verran, koska ne tuntuvat selkiytyvän mielessä tehokkaammin jos onnistuu vangitsemaan piirrustuksessa jotain olennaista.
Voin myös mennä vieraaseen maahan ja kävellä tuntemattomassa kaupungissa tuntikausia ympäriinsä ilman karttaa, ja löytää silti takaisin. Useamman kerran olen tosin onnistunut eksymään omassa kotikaupungissani, joten ehkä en voi täysin luottaa itseeni :D
Kiitos kommentista, Kalvas. Suuntavaisto toimii minulla niin, että jos kävelen, löydän yleensä helposti takaisin, mutta jos ajan välillä metrolla ja nousen uudestaan katutasolle, en löydä oikeaa suuntaa varsinkaan pimeällä. Metsässä sen sijaan eksyn helposti, jos en seuraa polkua.
ReplyDelete