Rohkeutta on tarttua työhön

Minulla oli ammattikorkeakoulussa hyvä äidinkielen ja luovan ilmaisun opettaja. Hän teetti meillä harjoituksia, rohkaisi ja opetti hyviä työmenetelmiä. Opiskelun loppuvaiheessa kerroin hänelle, että haaveilen julkaisevani kirjan. Hän kysyi hymyssä suin, onko minulla jo ideoita. Ei, minä sanoin, minulla on käsikirjoitus.

Miksi kustantamoihin tulee niin paljon käsikirjoituksia? Miksi kirjoittajat julkaisevat nykyään enemmän myös omakustanteena? Kirjoittajakoulutus sekä esimerkiksi tekstinkäsittelyohjelmien kehityt mainitaan usein syynä siihen, että ne kirjoittajat, jotka ennen rustasivat innokkaasti pöytälaatikkoon, pyrkivät nyt lähettämään tekstinsä maailmalle. Ajattelen, että yksi syy on myös sukupolvien välillä tapahtunut muutos: minä ja ikätoverini olemme varmempia ja innokkaampia ilmaisemaan itseämme kuin vanhemmat toverimme.

Moni vanhempana (yli viisikymppisenä) aloittanut kirjoittaja on kertonut, miten kirjoittaminen oli pitkään arka haave, jota ei nuorempana tohtinut lähteä toteuttamaan. Sanotaan, että vanhemmat sukupolvet on kasvatettu kavahtamaan itsensä ylentämistä. Ei saa kuvitella olevansa mitään erityistä. Sanomattakin on oletettu, että kirjoittamisen, julkaisemisen ja itsensä ilmaisemisen ajateltiin olevan tätä erikoista, sitä, että kuvittelee itsellä olevan jotakin sanottavaa jota muiden pitäisi kuunnella.

En voi kirjoittaa tästä asiasta mitään varmaa, koska en ole vanhempieni ja heitä edeltävien sukupolvien kasvatusta kokenut. Sen sijaan tiedän, että minun sukupolvelleni on korostettu, että jokaisessa on jotakin ainutlaatuista ja jokaisella on oma tarinansa kerrottavanaan. Huonoissa tapauksissa tämä johtaa väärään itsevarmuuteen (kykyjen tai kokemuksen puutteessa) ja huonoon itsekritiikkiin, mutta hyvässä tapauksessa lopputulos on tämä: itse kirjailijuudelta on riisuttu sen myyttinen status jonakin tavallisen ihmisen ulottumattomissa olevana asiana. Kirjallisuus ja sen tekeminen ovat yhä useamman ulottuvilla.

Eikä siinä ole sen jälkeen enää mitään niin ihmeellistä, että naapureiden tarvitsisi pyöritellä päätään sen vuoksi, että nyt se Pikku-Maija on seonnut kun se kuvittelee kirjailijaksi ryhtyvänsä. Ei enää, ja se on vapauttavaa.

Taide ei ole demokratia, eivätkä luovan työn hedelmät irtoa kerääjilleen tasaisesti - eivät edes ahkeruuden perusteella. Sen sijaan - ja nyt käytän poliittisesti kammoksumaani termiä - mahdollisuuksien tasa-arvo on laajentunut ja auennut sellaisillekin ihmisille, jotka ennen yhtä helposti eivät olisi tarttuneet kynään (tai laskeneet sormiaan kirjoituskoneen tai tietokoneen näppäimistölle). Tämä ruohonjuuritaso ja sieltä ponnistavien kirjoittajien monikirjoisuus ei voi olla suomalaiselle kirjallisuudelle haitaksi.

Syksyn alussa moni aloittaa kirjoittamisharrastuksen tai hakee vanhalle harrastukselle potkua työväenopistojen, kansalaisopistojen ja korkeakoulujen kursseilta. Rohkeus on sellainen voima, että se leviää ympäristöön, muihin ihmisiin. Toivon niin nuorille kuin varttuneillekin kirjoittajille menestystä työhön ja mitä parhainta onnea.