Millaisia mainokset tässä brittien harrastajakirjoittajalehdessä sitten ovat? Takasivulla mainostetaan kirjekurssia: Why Not Be A Freelance Journalist? Mainoksessa kerrotaan avuliaasti, että "freelancers can earn up to 40,00 pounds a year" kun todellisuudessa yksi sadoista voi. Tie menestyväksi friikuksi on mainoksen mukaan yksinkertainen: tilaa kirjekurssimme. Kurssin hintaa ei mainita, vaan kehotetaan tarttumaan tilaisuuteen "ryhtyä menestyväksi freelanceriksi". Ilmaiset tilaukset puhelimella 24 tuntia vuorokaudessa.
Sisäsivuilla mainostetaan omakustennekonferenssia, arvostettujen yliopistojen kirjoittajalinjoja, book-on-demand-painopalveluita sekä - suomalaisittain yllättäviä - maksullisia kirjoituskilpailuja. Ne ovat kilpailuja tyyliin "lyhyt muistelmakirjoituskilpailu", osallistumismaksu 16 puntaa, pääpalkinto 1000 puntaa. Toimituksellinen aineisto tukee haaveiden toteuttamista: artikkeleita ja kirjailijahaastatteluita aiheesta "näin sain tekstini julkaistua", uravinkkejä, vinkkejä sosiaalisen median hyödyntämiseen, vielä vähän lisää uravinkkejä. Uralle, joka elättää vain harvoja.
En tiedä sitten, onko tämä joku laman merkki. Luin MeNaisista Essi Myllyojan jutun Tupperware-myyjistä ja hätkähdin, miten samanoloisilla lupauksilla ihmisiä houkutellaan "työskentelemään kotonaan". Todellisuudessa menestyäkseen täytyy olla joko huomattavan ahkera tai muuten juuri tähän hommaan sopiva yksilö - yksi harvoista. Muille palkka on pähkinöitä tai tuotelahjoja. Kun puuttuu se vaihtoehto, että hankkisi riittävän hyvän päivätyön ja kirjoittaisi vapaa-ajalla, jää jäljelle unelmien hautominen. Ei ihme, jos Suomessa julkaisevat kirjailijatkin haaveilevat e-julkaisemisen ansaintamahdollisuuksista, agenteista, sosiaalisen median markkinointivoimasta.
Tupperware on leimallisesti naisten juttu, ehkä kirjoittaminenkin - journalistinen tai kaunokirjallisuus - on kohta lasten työtä. Tai ei työtä, mutta sivutoimista puuhastelua. Työväenopiston kirjoittajakurssin opettamisesta tai opiskelijoiden kirjoitustehtävien tarkistamisesta yliopistossa saatavat palkkiot muistuttavat koonsa puolesta lukiolaisten pikku lisätienestejä. Kotona tällaisia summia tienaava puoliso tai vanhempi on äkkiä lapsen asemassa. Hyvä niille, joiden isillä tai äidillä on myöntää lisäksi vähän taskurahaa.
En kiistä, etteivätkö kirjoittajille suunnatut palvelut hyödyttäisi monia. Ammattilaiselle niistä on kuitenkin vain vähän apua. Kotona työskentely on vaativaa, itsensä johtaminen aina on. Kirjailijaksi tuleva onneksi oppii sen pakostakin. Kun kerran on kirjoittanut romaanimittaisen tekstin ja saanut sen julkaistua, maksullisia itsensä johtamisen kursseja ei yleensä enää tarvita.
Tämä on aihe, josta olisi kiinnostavaa herätellä keskustelua. Millaisia mielikuvia ihmisillä on kirjoittajana elämisestä?
Kiitos kommentista, Anna Maria. Tuli tuossa toisaalla puheeksi, että puhetapojen ero ehkä liittyy kulttuureihinkin. Moni luovuus- ja kirjoittajaguru on alunperin amerikkalainen, ja kun nämä teokset käännetään, ne tuntuvat meikäläisistä hassuilta. Niinpä Natalie Goldberg saattaakin lisätä uskottavuuttaan kuvailemalla, miten kirjoittajan elämä on mukavaa kun vinttikoirat pyörivät jaloissa ja hevoset juoksevat ranchilla. Suomalaisesta se sen sijaan tuntuu epärealistiselta tai hassulta.
ReplyDeleteOman kokemukseni mukaan meillä suomalaisilla tuntuu olevan, noin yleisesti ottaen, hyvinkin realistiset kuvitelmat kirjailijuudesta ja muista kirjoittaja-ammateista. Ehkä kyse on juuri siitä, ettei kirjoittamisen ja kirjailijuuden ympärille (vielä) ole leivottu täällä samanlaista unelmatehdasta kuin jossain ulkomailla.
ReplyDeleteMissä tahansa täällä kirjoittajia tai muita alan ihmisiä haastatellaankin, kuulee ne samat rehelliset kommentit alan kivisyydestä. Ja jokaiselle lienee tuttu myös kirjailijan keskipalkka Suomessa, sitä kun aika ajoin mediassakin toistellaan. Pitkään olin jo ehtinyt ajatella, että toimittajan ammatista eläteltäisiin täällä jotenkin paljon ruusuisempia mielikuvia kuin kirjailijuudesta, mutta vähän aikaa sitten kuulin 16-vuotiaan suusta kommentin, että ei kai tässä kannata toimittajaksikaan ryhtyä, kun silläkin alalla menee niin huonosti...
Kiitos kommenteista, Mary ja Anna Maria. Luulen, että juuri tuo kirjoittamiseen liittyvän unelmatehtaan puuttuminen Suomesta on syy siihen, miksi kirjailijuuteen suhtaudutaan täällä maanläheisemmin. Koska kukapa ei tulisi innostuneeksi välillä vähän liikaa, jos tarjolla olisi vaikkapa suurten elokuvayhtiöiden ostamia optioita ja näkisi ympärillään, että sellaisia tarjottaisiin. ;) Suomessa myös elokuvateollisuus on niin pieni, että tällaisia unelmia ei paljon ruokita.
ReplyDeleteOn myös totta, että meikäläiset kirjoittajat ovat nöyriä, välillä ehkä liiankin nöyriä. Tunsin oikeastaan tässä kohdassa piston sydämessäni, että taas tuli maristua alan vaikeudesta. Kyllä hengennostatuksella on paikkansa myös meillä, ja suomalaisten itsetunnossa usein vahvistamisen varaa.