Feminismistä on kuulemma tullut naistutkijoiden muiden-puolesta-puhumista tai kilpailuvaltti miesten kenkiin suurimpaan pörssiyhtiön haluaville menestyjille.* Olkoon niin. Minun näkökulmastani julkisuudessa käydään feminististä keskustelua lähinnä muutaman ahkeran kolumnistin kirjoituksissa tai helsinkiläisen mediapersoonan haastatteluissa, eikä heistä kenelläkään ole välttämättä tarjota substanssia käsittelemiinsä aiheisiin. Usein tarkoitus onkin vain keskustelun herättäminen, hyvä niin.
Pystyn samastumaan vahvasti asiastaan innostuneen aktivistin tunteisiin, kun hän oivaltaa, että näinhän tämä asia menee: jos jollekin ihmisryhmälle ei myönnetä käytännössä samoja oikeuksia tai mahdollisuuksia kuin toiselle, se on syvästi epäoikeudenmukaista. Eri asia sitten, kuka asian huomioi ja mitä sille tehdään.
Marginaalissa on tilaa ja mahdollisuuksia tutkia valtasuhteita, mutta muuten en keksi mitään sinänsä väärää siitä, etteikö feminismi voisi olla valtavirtaistakin. Marginaalilla on paljon annettavaa, mutta luonteensa mukaisesti se myös vaalii itseään ulkopuolelta tulevilta "vääriltä" mielipiteiltä. Perus-Suomessa tarvitaan tietoa ja näkökulmia vähemmistöjen kokemuksista, mutta ei mielestäni entistä syvempää kuilua "valistuneiden oikeamielisten" ja "muiden" välille.
Laajennetaan keskustelua hieman feminismistä muuhun yhteiskunnalliseen- ja kulttuurikeskusteluun. On hyödyllistä tunnistaa oman aseman tuomat edut ja olla niistä kiitollinen. Usein etuoikeudet ovat kumulatiivisia: julkaisseena kirjailijana voin puhua kirjallisuudesta varmemmin kuin julkaisemattomana, noin esimerkiksi. Asiantuntemus tuo pääomaa, josta vasta-alkaja ei (vielä) pääse osalliseksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kun asemansa vakiinnuttanut keskustelija puhuu omasta kokemuksestaan, hänen tarkoituksensa on automaattisesti jyrätä alleen kentän laidalta tulevat kommentit.
Jos yksilön ominaisuuksista johdettu, etuoikeutettu asema tai privilegio omaksutaan lähtökohdaksi, se menettää pian analyyttinen merkityksensä: mikä tahansa ominaisuus voidaan tulkita privilegioksi tietyssä tilanteessa. Palatakseni feminismiin, privilegio muuttuu samanlaiseksi löysäksi käsitteeksi kuin tasa-arvo: sitä voidaan käyttää taktisesti vaan ei analyyttisesti.
Olen kirjoittanut tästä ennenkin. Feministisessä keskustelussa muistutetaan aika ajoin, että vaikka henkilökohtainen on poliittista, se ei automaattisesti merkitse, että poliittinen olisi henkilökohtaista. Missään demokraattisessa ajattelukehyksessä rakenteellista ongelmaa ei voida pitää yksilön vikana, eikä yksilöä vastuullisena ongelmista, vaikka kuinka olisi valkoinen tai hetero tai mies. Toisaalta, jos ongelmat nähdään ainoastaan rakenteissa, kukaan ei ole lopulta vastuussa mistään. Koko valtakeskustelu pyörii tämän kysymyksen ympärillä: missä valta piilee? Siihen ei ole yksinkertaista vastausta, ei vaikka kanssakeskustelijan kuinka osoittaisi olevan vanhanaikainen ja väärässä.
(Muutenkin vierastan ajatusta feminismistä tyylikysymyksenä. Alakulttuuri on automaattisesti parempi kuin valtakulttuuri, palestiinahuivi kertoo puhtaammasta sielusta kuin tavallinen kaulaliina. Hohhoijaa.)
Mitä sitten pitäisi tehdä? Ensin kannattaisi heittää ajattelutapa, jonka mukaan "jos et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan". Jos kanssakeskustelijan pahin synti on, että hän ei tunne uusimman muodin mukaista, suosittua terminologiaa tai teoreettista tulkintakehystä (queer, intersektionaalisuus, muut sukupuolentutkimuksen käsitteet jotka eivät sano yliopistoa käymättömälle juuri mitään) hän ei sen huomauttamisesta todennäköisesti "ota opikseen" vaan pikemminkin ärsyyntyy.
Toiseksi, kaikenlaiseen aktivismiin kuuluu ilmeisesti olennaisena osana viholliskuvien, todellisten tai kuviteltujen luominen. Näistä kannattaisi luopua. Ei ole kenenkään etu, jos yhden ryhmän kokemasta epäoikeudenmukaisuudesta ei voida kirjoittaa ilman, että huomioidaan samanaikaisesti jokainen mahdollisesti alakynnessä oleva ryhmä.
*Tulva-lehti 3/2913
No comments:
Post a Comment