Niin siis minähän en lue chick litia, eli nuorten kaupunkilaisnaisten edesottamuksista kertovaa viihteellistä kirjallisuutta kuten Bridget Jonesin päiväkirja. Enää. Luen ainoastaan mommy litia ja siitäkin nykyään vain alagenreä, joka käsittelee kouluvalintoja ja vanhempainyhdistysten ihmissuhdekiemuroita. Harrastuksensa kullakin. Sitä paitsi kouluvalinnatkin ovat hauskempia Englannissa.
Sarah Tuckerin Playground Mafia osoittautui hienoiseksi pettymykseksi sen jälkeen kun sen poimin budapestilaisen Treehugger Danin, yhdistetyn kirjakaupan ja polkupyörävuokraamon(!) second hand -hyllystä. Asetelma ansaitsee kuitenkin tulla esitellyksi tässä. Päähenkilö, viisivuotiaan Benin yksinhuoltaja Caroline Gray on muuttanut keskiluokkaiseen Frenchamin kaupunginosaan Lontoossa, sopivasti 400 jaardin päähän vanhempien himoitsemasta Sycamore-koulusta. Ne englantilaiset, joilla on varaa taktikoida mutta jotka eivät ole tarpeeksi rikkaita lähettääkseen lapsensa yksityiskouluun, pyrkivät ilmeisesti muuttamaan mahdollisimman hyvän valtion koulun läheisyyteen saadakseen lapsensa varmasti sisään.
Caroline on kuitenkin joidenkin vanhempien mielestä epäsopiva koulunpihan sosiaalisiin kuvioihin, joiden keskiössä ovat pikemmin vanhemmat kuin heidän lapsensa. Yksinhuoltajana hän on epäilyttävä, eikä hän kotona työskentelevänä toimittajana istu muutenkaan kotirouvien joukkoon. Tucker hahmottelee näppärästi koulun porteilla odottelevien vanhempien (lue: äitien) heimot: Aasialaiset äidit, kakkosvaimot, kuntosalimammat. Stereotyypeistä saadaan irti muutamia hauskoja ja teräviä huomioita, mutta siihen kirjan vahvuudet valitettavasti jäävät.
Päähenkilö on minun makuuni vähän liian bimbo itsekin, edelleen paras kaveri omien kouluaikaisten ystäviensä kanssa ja kiinnostunut lapsensa lisäksi lähinnä omista kiloistaan. Pakollinen rakkausjuoni on tylsä. Tiukat sosiaaliset raja-aidat ja vanhempien loputon päteminen lastensa akateemisilla saavutuksilla ovat kuitenkin kiinnostava aihe. Caroline ja hänen ex-miehensä harkitsevat, pitäisikö heidän palkata tutor opettamaan heidän viisivuotiaalleen matematiikkaa. Miten aikaisin lapsen sparraaminen on aloitettava, jos kaikki muut ympärillä laittavat omansa karateen, tennistunneille, näytelmäkerhoon...
Joissakin asioissa suomalainen yhtenäiskulttuuri tuntuu helpottavalta. Toisaalta ilahduin, kun saimme paikkakuntamme englantilaisesta koulusta kutsun, että lapsi olisi tervetullut aloittamaan heidän kindergarten-ryhmässään, mutta toisaalta oli ehkä helpotus että lapsi ehdottomasti kieltäytyi vaihtamasta päiväkotiaan. Sama pätee Steiner-kouluun, joka minun mielikuvituksessani edustaa lähinnä vaihtoehtoa peruskoululle. Tampereen kokoisessa kaupungissa lähikoulussa on kuitenkin lapsia kaikenlaisista perheistä ilman sen kummempia kaupunginosasegregaatioita.
Ei minua haittaisi, jos vanhemmilla olisi enemmän vaihtoehtoja. Mutta johtaisivatko ne englantilaistyyliseen valikointiin ja lasten ja nuorten maailmoiden eriytymiseen liian kauaksi toisistaan, en tiedä. Siitä olen kuitenkin melko varma, että erilaisia painotuksia ei vielä viisivuotiaan kohdalla kannata kummemmin pohtia.
Sarah Tucker: Playground Mafia. Arrow Books. 2006.
No comments:
Post a Comment