Erilainen kirjasyksy 2/10: Isipappablues

Hippo Taatilan kepeä esikoinen listaa samastuttavasti pikkulasten vanhempien vaiheita. Kirjan alussa minä-kertoja on 28-vuotias kalliolainen, mainosalalla ja valinnan edessä. Hän aavistaa jo sen, minkä myöhempi havainto osoittaa todeksi: kun nainen haluaa laittautua raskaaksi, miehen vaihtoehtoina on myöntyä tahi "kestää mökötystä puoli vuotta, nukkua sohvalla ja käydä joka päivä jätehuoneessa vetämässä käteen". Kertoja uskoo hyvällä ja nuoren parin matka perheeksi voi alkaa.

Tarina etenee päiväkirjamaisten havaintojen varassa lapsen ruoansulatusta, allergioita, kuumeilua ja uhmakiukkua raportoiden. Taatilan tyyli ei ole kovin kaunokirjallinen, ennemmin se on jutusteleva tai nokkelan sanaileva kuin sosiaalisen median päivitykset. Parhaimmillaan havainnot tiivistävät sen mistä lifestyle-blogit tai kiiltäväsivuiset naistenlehdet vaikenevat: "Appivanhemmat osasivat kertoa, kenen leuka, poskipäät ja korvat tulokkaalla oli. Minä osasin juuri ja juuri todeta, että vauva oli nisäkäs, elossa ja reagoi valoon."

Välillä kerronnan huipentavat "it gets better" -tyyliset tiivistykset, jotka eivät sinänsä sovi tunnelmaan, mutta jotka ovat varmaan olleen tarpeen kirjoitusvaiheessa. Kertoja nostaa välillä päänsä tasaisen ryydyttävästä arjesta, jota paremmin ei voisi kuvata kuin seuraavasti: "Tuulenpieksämä väritön nurmi valmistautuu talven mittaiseen uneen. Olen sille kateellinen, saa paskiainen nukkua nämä kuukaudet."

Virkistävää vaihtelua viime vuosien perheeproosaan tarjoaa se, että kirjan Vaimo on 21-vuotias vauvaprojektin käynnistäessään. Minuakin vitutti aikanaan olla kaveripiirissä ensimmäinen, joka sai vauvan ja vituttaa vieläkin, kun silloiset uratikkaiden ensimmäisellä puolalla tungeksivat, nykyiset nelikymppiset sössöttävät Facebookissa luomusynnytyksistä. Myös tätä yksinäisyyttä Taatila kuvaa vakuuttavasti.

Kirjan loppupuolella koti-isä kuvaa tilannetta, jossa opintoja jatkava Vaimo viipyy harjoituksissa, opiskelijoiden illanvietoissa ja ryyppyreissuilla. Vanhemmuuden nollasummapeli konkretisoituu, kun toinen vanhemmista säilyttää sosiaalisen piirin kodin ulkopuolella ja toinen jää mittailemaan 45-neliöisen kaksion lattiaa. Vanhemmuuden ja parisuhteen vaikeista tunteista otetaan kiinni, mutta nopeasti ne myös unohtuvat, katoavat päivien virtaan.

Kenelle: Vanhemmuudesta kiinnostuneelle tai pikkulapsivuosien keskellä sinnittelevälle. Luetaan sohvalla maaten, mielellään selän alla leluja ja televisio auki luomassa autenttista tunnelmaa.

Hippo Taatila:
Isipappablues
Into 2014
238 s.
22 e