Kirjoittaminen - työtä?

Kirjailijanalut saattavat jälleen perimmäisten kysymysten äärelle. Ihmiset, jotka haluavat kirjoittaa, esittävät kerta toisensa jälkeen syitä sille, miksi eivät kirjoita. Pitäisi päästä työskentelemään New Yorkin Manhattanille, inspiroivimpaan mahdolliseen ympäristöön, ja siitä taas ei tule mitään kun vuokrat siellä ovat niin kalliita. Pitäisi olla vapaus kirjoittaa irrallaan kaikesta muusta. Tai sitten pitäisi käydä ensin vielä tämä kurssi, tai hakea apurahaa ennen ensimmäisenkään oman teoksen julkaisemista.

Samaan aikaan Kirjailijaliitto ja muut järjestöt pyrkivät saamaan taidehallinnolle, yleisölle, päättäjille perille viestiä siitä, että kirjoittaminen on työtä. Työtä, josta pitäisi maksaa, joka ei ole pelkkää identiteettitrippailua tai egon pöhötystä. Että kirjailija on kannuksensa ansainnut. Miten tämän viestin saisi perille, kun sitä ei saa perille edes muutamalle harrastajakirjoittajalle?

Kesäinen kuva, koska talvi tympii.

Ihmisten opiskelua tai osallistumista työelämään voidaan monin tavoin helpottaa ja luoda yksilöllisiä polkuja. Kirjan kirjoittaminen kuitenkin vaatisi myös tylsää, epäyksilöllistä puurtamista. Kukaan ei tule nostamaan kynää kirjoittajan puolesta ja jossa kukaan ei hurraa joka kerta, kun tämä on saanut istahdettua alas kirjoittamaan. Taide ei ole demokraattista eikä reilua.

Herkkä taiteilijanalku voi kuvitella, että maailma on hänelle jotakin velkaa. Että lukijat vain odottavat mahdollisuutta päästä todistamaan hänen nerouttaan, kun vain sopiva tilaisuus ilmenee ja taiteilija pääsee vuodattamaan sen paperille. Tämän nerokkuuden tiellä sitten seisovat lapset, puolisot, vanhemmat, opettajat, pomo ja vielä apurahalautakuntakin, joka ei myönnä avustusta tai myöntää sitä liian vähän kerrallaan.

Harrastakirjoittajien ohjaamisessa parasta ovat innokkaat vasta-alkajat, jotka heittäytyvät pidäkkeettä työhön. Vaikein ohjattava on kustannuskynnyksellä huiteleva tavoitteellinen kirjoittaja, joka ei vielä ole jostakin syystä saanut teosta julki, vaikka halu on kova. On kamalaa nähdä, miten kirjoittajan silmistä sammuu ilo ja koko tekeminen muuttuu katkeraksi todisteluksi, että oikeastaan osaa kirjoittaa paremmin kuin nämä muut. Sillä niinkin on, että suurikaan työmäärä tai lahjakkuus eivät riitä vaan tarvitaan myös onnea. Mutta ilman kovaa työtä ei onnenpotkua edes voi tulla.

Puhumattakaan siitä, että useinkaan palkinto ei odottele siellä julkaisukynnyksen toisella puolella, vaan karkaa yhkä kauemmas.

Minusta tuntuu, että jauhan näitä samoja asioita vuodesta toiseen. Tunnustan, että kiihdyn helpommin kirjoittamiseen ja työntekoon kuin kirjoittamiseen ja taiteeseen liittyvistä kysymyksistä. "Kirjoittaminen on jumalauta työtä" on minulle läheisempi lause kuin "kirjoittaminen on jumalauta Suurta Taidetta". Mutta onneksi kirjailijoita ja luovan kirjoittamisen ohjaajia on monenlaisia. En ole taidekasvattaja, enkä oikea henkilö ohjaamaan kenenkään taiteilijan henkistä kasvua. Minulla ei ole sellaiseen kärsivällisyyttä. Odotan, että kirjoittajat kasvavat kotonaan.

Mikä sitten riittää? Se, että istuu kirjoittamaan edes silloin tällöin. Kun on aikaa, vaikka lyhytkin hetki. Kiireisestäkin aikataulusta huolimatta ihmiset ehtivät usein kirjoittaa statuspäivityksiä Facebookiin, tai lukea muiden päivityksiä. Tuttu kirjailija jäi pois kokonaan sosiaalisesta mediasta saadakseen aikaa kirjoittamiseen. Samaa voisi suositella muillekin.

Jos halua on mutta kirjoittaminen ei suju, vika voi olla yksinkertaisesti lähestymistavassa. Jokaisen kirjoittajan voi olla joskus hyödyllistä tarkastella omia motiivejaan. Haluanko edes kirjoittaa, vai tekisinkö mieluummin jotakin muuta?

Kun sen saa selville, jatkossa on helpompaa.