Fantasia - naisten valtakunta?

Tänään taas tuli kaverin kanssa puhetta asiasta, josta minun on pitänyt blogata jo pitkään. Miespuolinen kaverini oli sitä mieltä, että fantasia Suomessa on naisistunut ja muuttunut poliittisesti korrektin romanssin areenaksi. Vahvoja naisfantastikkoja nousee esiin sieltä ja täältä ja steampunk-henkiset korsetit ja näyttävät asut luovat karnevalismia ennen niin hillittyihin kirjallisiin lukutilaisuuksiin.

Olen osittain samaa ja osittain eri mieltä. Käännösfantasiaa (tai ihan vain englanninkielistä fantasiaa) seuraava lukija ei ole varmasti huomannut tällaista ilmiötä. George R.R.Martin, Neil Gaiman ja Stephen King hallitsevat myyntilistoja J.K.Rowlingin ohella siinä kuin jo kymmenen vuotta sitten. (Poikkeuksena Amazonin Kindle-editiona myytävät vampyyriromanssit, mutta ei niistä sen enempää.)

Muutenkin havaintoni tukisivat sitä, että miehet kirjoittavat spekulatiivista fiktiota niin kuin ennenkin. Esimerkiksi omista kurssilaisistani scifin ja fantasian pajassa miehiä on ollut noin puolet. Kun alan lehtiä ja antologioita katsotaan, niin novelleja julkaisevat miehet siinä missä kuin naisetkin. Samoin kaupallisten kustantajien viime vuoden (harvojen) esikoiskirjailijoiden sukupuolijakauma oli noin puolet ja puolet.

Jos Jehrem ja Falac taistelis, kumpi voittais?

Helsingin Sanomien kriitikko Suvi Ahola innostui alkuvuodesta kirjoittamaan jokseenkin monitulkintaisesti, että superfeminismi saattaa olla nousussa kirjallisuudessa (kursivointi minun). Suvi Ahola poimii väitteensä tueksi ulkomailla kiitosta keränneitä suomalaisia spefikirjailijoita, kuten Johanna Sinisalo, Emmi Itäranta sekä Maria Turtschaninoff. Itse olisin lisännyt listaan Hannu Rajaniemen, Pasi Ilmari Jääskeläisen ja Ilkka Auerin. Mutta silloin alkuperäinen pointti olisi vesittynyt.

Aholan väitteessä on samoja ongelmia kuin siinä ajatuksessa, että Suomessa lasten- ja nuortenkirjallisuutta kirjoittavat vain naiset. Eivät kirjoita. Kyllä sitä kirjoittavat myös miehet.

Tällaisessa kirjallisessa journalismissa on se vika, että kun otannat ovat liian pieniä, luotettavia yleistyksiä eri ilmiöistä ei voi tehdä. Ja spekulatiivisen fiktion, erityisesti fantasian julkaiseminen on niin pieni liiketoiminnan ala, että tilastollista analyysia siitä ei oikein saa aikaan. Joudumme pelaamaan mielikuvilla, ja tässä on ongelma.

Yleistykset nimittäin pyyhkivät näkymättömiin kirjoja, joita kirjoitetaan koko ajan, työtä, jota tehdään. Karo Hämäläinen, Tapani Bagge, Markku Karpio, Jyri Paretskoi ja muut lapsille ja nuorille kirjoittaneet miehet voivat vahvistaa tämän.

Mistä mielikuva sitten johtuu?

Kirjallisuus, se, mitä kirjoitetaan ja kustannetaan on eri asia kuin kirjallinen julkisuus. Kiinnostavaa olisikin pohtia, miksi kirjallinen julkisuus fantasian osalta on Suomessa melkein kokonaan naispuolista. Kun julkisuudessa puhutaan fantasiasta, joutuu miehiä etsimään täikammalla. Niin kuin nyt tuosta Hesarin jutusta.

Kaverini ja Suvi Ahola arvelevat, että feminismi on heilauttanut ennen niin miehisen kirjallisen norsunluutornin jalustaltaan. Minun teoriani on, että asetelman kääntymiselle on kaupalliset, eivät poliittiset syyt.

Avainsana on mielestäni viihde. Kun kritiikin tila on vähentynyt sanomalehdissä ja kulttuurilehtien elintila on kaventunut, kirjallinen julkisuus nykypäivänä on paljolti kirjallista viihdettä. Kirjallinen julkisuus on blogeja, naistenlehtihaastatteluja, kirjallisia neule- ja rupattelutuokioita. Myös kirjamessut ovat kirjallista viihdettä. Helsingin kirjamessut ovat naisten valtakunta siinä missä tavaratalot. Miehetkin ostavat päivittäistavaroita ja vaatteita, mutta Stockmannin aula tehdään houkuttelevaksi kosmetiikalla ja parfyymeilla. Siinä, missä perheenäidit tekevät useimmiten perheiden kulutuspäätökset, naiset myös ostavat miehiä enemmän kirjoja.

Ei feminismiä, vaan kapitalismia.

Mitä isommissa ja kaupallisemmissa ympäröissä edellä, sitä fantasian pienemmissä piireissä perässä. Ammattikirjailija ei kirjoita pöytälaatikkoon tai netin mustaan aukkoon. Hän kirjoittaa lukijoille. Parhaimmillaan, kauniina pakettina ja sopivalle (lue: nuorten aikuisten) kohderyhmälle julkaistuna fantasiakirja sopii naiskirjallisuuden muottiin paremmin kuin hyvin. Mikä voisi mennä pieleen?

Liian suurista odotuksista voi koitua myös ongelmia, nimittäin niille naisfantastikoille, jotka eivät ole menestyneet Hesarin kuvaamalla tavalla. Kultaisinta valokeilaa riittää vain kovin harvoille. Tällaisen aikana, kun kirjoja markkinoidaan paljon sosiaalisessa mediassa, vertailu muihin korostuu. Viime syksynä Helsingin kirjamessujen aikaan Facebook-syötteeni feedi täyttyi päivityksistä, joissa ihmiset kertoivat, mitä mekkoja olivat laittamassa päälleen, millaisia korkokenkiä ja mitä ihania ystävättäriä he aikoivat tavata ja tapasivat. Jos fantasiakirjailija muuten sopisi kuvaan, mutta kirja ei pääsekään kiiltäväsivuisten lehtien palstoille, hän voi kokea jäävänsä muiden, menestyvämpien varjoon.

Jopa minä koen itseni ulkopuoliseksi mekkojutuissa. En koskaan keksinyt mitään sanottavaa niihin mekkopäivityksiin, enkä ole edes mies.

On vielä yksi huomio, jonka olen tehnyt fantasian sukupuolijaosta. Perjantaina kävin Kirotun maan ritari -teoksen (Erkka Leppänen ja Petri Hiltunen) julkistamistilaisuudessa Tulenkantajien kirjakaupassa. Viimeistään Petrin kertoessa Jaconian saagasta tajusin, että kyllähän miehet kirjoittavat ja julkaisevat fantasiaa, jopa miekka & magiaa, koko ajan. Ville Vuorela ja Erkka Leppänen, muiden muassa, ovat kirjoittaneet novelleja Hiltusen kehittämään Jaconia-maailmaan. Petri Hiltunen itse tekee praedoreista uutta sarjakuva-albumia. Mike Pohjola, Vuorela ja Miska Fredman julkaisevat roolipelejä. Fantasia on fantasiaa, vaikka se ei ilmestyisikään romaanimuodossa vaan sarjakuvana tai roolipelinä.

Veikkaan, että kortti- ja pöytäroolipelaajien, tietokonepelien sekä figuuripelien harrastajista edelleen suuri osa on miehiä. Hekin harrastavat fantasiaa, vaikka eivät lukisi niin paljon kirjoja.

Mitä väliä on sillä, kuka fantasiaa kirjoittaa? Minulle henkilökohtaisesti on sama, onko lukemani fantasiakirjan kirjoittanut mies, nainen vai örkki. Fantasiaa lukevat hyvin erilaiset lukijat ikään ja ulkomuotoon katsomatta. Jos jokin ryhmä aliedustettuna tekijöiden keskuudessa, herää kysymys, miksi.

Kaikkea kuitenkin löytyy, kun vain osaa katsoa.

Joskus menneinä vuosikymmeninä korkeakirjallinen norsunluutorni oli suhteellisen miehinen linnake. Nyt linnake on huonosti vartioitu, kun ihmiset lukevat yhä vähemmän ja ovat siirtyneet muiden viihteen muotojen pariin. Tv-sarjojen katsomisesta on tullut salonkikelpoista. Game of Thrones -sarjaa voivat seurata sellaisetkin, jotka omien sanojensa mukaan eivät ikinä koskisi fantasiakirjaan. Fantasiaan vaadittiin pitkään toiminnallisia naispäähenkilöitä, ja nyt heitä on saatu. Scifin ja fantasian kirjoittaminen ja julkaiseminen on monimuotoista ja vireää. On kaupallisia- ja pienkustantamoja, mies- ja naistekijöitä. Jos haluaa välttämättä nähdä epätasa-arvoisen taiteenalan, kannattaa vilkaista vaikka elokuvapuolelle.

Ehkä kaikki palautuu lopulta siihen, että toisille annetaan kauhalla, toisille lusikalla: huomiota, lehtiarvosteluja, kuvaustilaisuuksia. Niin se vaan on: toiset juovat sampanjaa VIP-alueella, toiset kaljaa festarialueen ulkopuolella. Pääasia, että on alkoholia hyvä meininki.