The Grind

Kameron Hurley käyttää scifikirjoittamisen ammattimaista puolta käsittelevissä kolumneissaan toistuvasti sanaa ”grind”. Sen voi kääntää oravanpyöräksi, mutta minulle sanasta tulee enemmän mieleen verbi ”raastaminen”, niin kuin raastinraudalla. ”Grind” sisältää työn ja siihen kuuluvat todelliset ja sisäistetyt vaatimukset siitä, mitä kirjoittajan ”pitäisi” tehdä.

Yksi asia, joka kirjoittajalle tänä päivänä itsestään selvästi ”kuuluu”, on sosiaaliseen mediaan osallistuminen. Omia kanavia myöten tiedotetaan työn vaiheesta, tulevista julkaisuista ja juhlitaan saavutuksia. Epäonnistumisia tai kriittisiä puheenvuoroja ei tuoda esille, koska ne huonontavat hyvää meininkiä. Sosiaalinen media on larppi, jonka nimi on ”Kaikki muut ovat täydellisiä” ja ”Kaikilla muilla menee hiton hyvin”. Ja jos sinulla ei olekaan, niin se on varmaan oma vikasi, koska muuthan näkyvät pärjäävän niin hyvin.

Havaintoni mukaan pidempään kirjoittaneilla ja julkaisseilla on tietty näköharha suhteessa muihin samassa tilanteessa oleviin. Kirjoittaminen ja julkaiseminen on kuin soutamista huonolla ilmalla. Kaikki lähtevät samasta rannasta ja tuntuu, että toiset ehtivät heti pidemmälle, jo esikoiskirjasta alkaen. Itse näkee lähinnä oman kamppailunsa, koska sateelta ei erota enää lähtöpistettä eikä soutaessa pysty pitämään silmällä myöskään sitä, mihin on menossa. Mutta sitten kun vilkaisee sivuille, niin huomaa, että siinä on jotain kolme tyyppiä reuhtomassa, loput on jääneet tyynemmille vesille. Eikä niillä kolmella-neljällä ole kenelläkään sen helpompaa, niiden naamat ovat ihan sen saman sadeveden ja rään peitossa kuin itselläkin.

Kateutta sanotaan suomalaisten perusominaisuudeksi. Ja näinhän se menee: yksinyrittäjä kadehtii palkansaajaa, kokonaistyöaikaa painava ylempi toimihenkilö kadehtii naapurin sossupummia ja eläkeläinen turvapaikanhakijan vastaanottorahaa. Työlääntynyt perheenäiti kadehtii yksinhuoltajalta lapsivapaata viikonloppua, onhan näitä. Tarpeeksi huonolla itsetunnolla varustettu kansalainen voi kadehtia jopa vammaiselta tämän aivovammaa.

En usko, että kateus on suomalaisille sen ominaisempaa kuin muille kansoille. Ihminen, joka arvostaa ominaisuuksiaan tai valintojaan, ei yleensä kadehdi toisten ominaisuuksia tai valintoja. Sen sijaan vertailu muihin voi tuottaa alemmuudentunteita kenelle tahansa. Sosiaalinen media ei tue kirjoittajan itseluottamusta. Ne muutamat peukutukset unohtuvat nopeasti, vahvemman jäljen tekee mielikuva muiden pärjäämisestä.

The Grind ylhäältä päin katsottuna. Kuva: Saara Henriksson

Larppiin kuuluu myös jatko-osa, jonka nimi on ”Helppoahan sinun on.” Jokainen kirjoittaja kuulee näillä sanoilla alkavan lauseen lähipiiristään jossain vaiheessa. Voidaan sanoa esimerkiksi, että helppoahan sinun on, kun olet saanut kirjan julki. Tosiasiassa romaanin julkaiseminen ei ole koskaan helppoa. Minulla se vaati monta vuotta, kolme käsikirjoitusta ja useita hylsykirjeitä.

Tai että sinulla on helppoa, kun sinulla ei ole tuota asuntolainaa. Tämä lausutaan painokkaasti, kuin asuntolaina olisi kohtalo, vääjäämätön tosiasia ihmiselossa. Mutta ihminen voi myös tehdä valinnan olla hankkimatta omaa asuntoa. Muuten, kun usein sanotaan, että kirjailijana on vaikeaa tai mahdotonta elää Suomessa, tällä oikeastaan tarkoitetaan, että kirjailijana on vaikeaa kerätä omaisuutta ja elää keskiluokkaista elämää.

Lapsettomalle voidaan tokaista, että sinullahan on sitä on aikaa, koska olet perheetön. Hesarin kolumnissa joku kirjoitti äskettäin viisaasti, että jos työn ja perheen yhdistäminen on vaikeaa, kokeilepa työttömyyden ja perheen yhdistämistä. Saati, jos ei ole työtä eikä perhettä. Usein on myös niin, että työ suojelee perheeltä ja perhe työltä. Monilla ei ole edes sitä palapeliä, jota kasata.

Kollega sanoi asiasta niin hienosti, ettei minulla ole mitään lisättävää: ihmiset tarvitsevat tekosyynsä, jotta he kestävät kasassa. Samaten naurattaa aina, kun joku viittaa freelanceriuteen "oravanpyörästä hyppäämisenä”- Tienuun epäkiinnostava maailma kun on ihan sama, paitsi että joka ikisen keikan joutuu myymään erikseen. Kaunokirjallisuus joutuu siinä samalle "miten voin saada tästä rahaa" -viivalle kaiken muun kirjoitustyön kanssa.

Asia, joka The Grindissä itseäni tökkiikin kaikkien eniten, on tietty ulkokirjallinen ammattimaisuuden mentaliteetti. Se tekee kaikesta itse kirjoittamistoiminnan ulkopuolisesta toiminnasta sellaista pöljää puljaamista. Pitäisikö vähistä rahoista panostaa ammattimaisemman näköisiin nettisivuihin tässä kuussa? Pitäisikö otattaa itsestään kirjailijakuva? Vai satsaisiko muuhun, käännöksiin, jatkokoulutukseen? Mieluummin lukisin vanhoja Kosmoskyniä.

Ammattimaisen toiminnan ”vaatimus” on mukana koko ajan. Pitäisi olla aktiivinen, ideoida koko ajan uusia juttuja. Siltä ainakin tuntuu, koska ”kaikki muut” tekevät näin - ja jos minä ainoana jätän tekemättä, urani on tuomittu enkä enää koskaan saa lukijoita tai kirjaa julki. Lukijat menevät sen kirjailijan teosten pariin, joka päivittää blogiaan aktiivisemmin. Mahtaako olla näin?

Ainoa lohtu on, että muualla on huonommin, ruotsalaisilla ja yhdysvaltalaisilla kollegoilla se itsensä markkinoinnin vaatimus on vielä kovempi, niin kuin on kilpailukin. Luovaan työhön on kuitenkin pakko säilyttää tietty harrastelijamainen asenne, näpertelyn ilo, muuten niitä hyviäkään ideoita ei koskaan synny. Sellaisesta työstä ei saa rahaa, jota ei viitsi tehdä. Ilotonta, hengetöntä proosaa ei halua lukea kukaan.

Ensi viikolla Tampereella on koululaisten syysloma. Aion käyttää ajan lukupinon madaltamiseen ja tehdä kaikkea turhaa. Sitten voin taas reippaana oravana palata pyöritykseen.