Hyvät isät: relatkaa

Helsingin Sanomien mielipideosastolla nähtiin tänään melko säälittävä esitys, kun niin sanottujen vähemmistöuskontojen päämiehet (tosiaan, yhtään naista ei allekirjoittaneiden joukossa ole) tarttuivat kynään vastustaakseen liian myönteistä lehtikirjoittelua, jota HS on harjoittanut parin helsinkiläisen yläkoulun katsomusaineopetuksesta. Pelko on ilmeisesi se, että katsomusaineita ryhdytään yhdistämään peruskouluissa laajemminkin, eli maailmanuskontoja opetetaan yhdessä, ei-tunnustuksellisessa oppiaineessa.

Katolisen ja ortodoksisen kirkon päämiehet kirjoittivat omassa viestissään uskonnonopetuksen olevan rauhan työtä ja panostusta tulevaisuuteen. Juutalaisen ja islamilaisen seurakunnan edustajat puolestaan pitävät uskonnonopetusta myönteisenä vähemmistöpolitiikan välineenä. Herää kysymys, onko rauhan- tai suvaitsevaisuuskasvatus todella tehokkaimmillaan juuri uskonnonopetuksen yhteydessä. Itse muistan peruskoulun uskonnontunneilla lähinnä nuokkuneeni.

Arvoisat isä, abbe, rabbi, gubbe ja muut: seurakuntiinne kuuluvien lasten uskonnollinen kasvatus on kodin ja teidän, juuri teidän, ei peruskoulun tehtävä. Jos puolestaan on vaarana, että opetukset sulautetaan "värittömäksi, hajuttomaksi ja mauttomaksi liemeksi", niin miten se on teidän ongelmanne? Jos Jeesus on tie, totuus ja elämä, niin ei hän herra paratkoon tarvitse peruskoulua totuuttansa julistamaan.

(Suhtaudun äärimmäisellä skeptisyydellä koulun tunnustuksettomaan uskonnonopetukseen. Istuin vähän aikaa sitten vanhempainillassa, jossa opettaja kaksi kertaa alkoi puhua uskonnossa ja korjasi heti sanomalla etiikka. Kun kysyin asiasta, hän kuitenkin vakuutti, että uskontoa ei heidän esikoulussaan opeteta.)

Vähän asiaan liittyen: ehdin tässä vasta vähän aikaa sitten ihmetellä, missä todellinen konservativismi piilee Suomessa. Jotenkin ajattelen, että pohjoisen lestadiolaisvyöhyke ei kelpaa esimerkiksi konservativistisesta kulttuurista, koska silläkin seudulla esimerkiksi talousajattelu on tyypillisen liberaalia. Mietin, onko uskonnollisten vähemmistöjen ulkopuolella enää ryhmiä, joita voisi sanoa varsinaisesti patakonservatiiveiksi.

Minusta todelliseen konservativismiin pitäisi kuulua kuningasvallan jumalalliseen oikeutukseen tai jonkinlaiseen säätysysteemiin uskominen demokratian sijaan, kaikenlaisten seksuaalisen ja sukupuolisen monimuotoisuuden torjuminen tai ainakin käsitys miehen ja naisen työnjakoon julkisen ja yksityisen sfäärin mukaan. Eikä mitään uusliberalistisia käsityksiä, joiden mukaan pääomien ja työvoiman liikkuvuuden tulisi olla vapaata. Vaikea nähdä, kuka aivan näin ajattelisi nykypäivänä, mutta jo joku löytyy pienten uskonnollisten yhdyskuntien ulkopuolella olisi mielenkiintoista kuulla.

Mutta vielä uskonnonopetuksesta. En ymmärrä, miksi koulun pitäisi hoitaa kirkon tehtävää lasten uskonnollisessa kasvatuksessa. Olin siis uskonnonopetuksessa suurimman osan peruskoulua ja vaihdoin elämänkatsomustietoon vasta yhdeksännellä luokalla, kun kerran en jaksanut lukea kokeeseen. (Uskonnon kohdallahan luki koko lapsuuteni ajan krypinen "väestörekisteri".) Uskonnonopetus oli tuolloin vielä hyvin tunnustuksellista, opettaja jakoi rukousvinkkejä, miten polvillaan ystävän kanssa rukoileminen auttaa keskittymään paremmin.

Elämänkatsomustieto ei näyttänyt lukiossakaan todellisena vaihtoehtona. Pienessä tamperelaisessa lukiossani sitä ei opetettu, joten kävin tunneilla isommassa lukiossa. Kun kysyin ryhmänohjaajalta, saanko olla poissa kirkollisista aamunavauksista torstaisin, hän sanoi ettei niistä ole sielulle vahinkoa vaikka niitä kuuntelisikin. Olkoonkin, että tunnustukseton uskonnonopetus on tullut voimaan 2003, samat opettajat siellä on kuitenkin kouluissa opettamassa.

Tämä on asia, joka ei suurinta osaa ihmisistä tunnu häiritsevän, mutta jota en vain ymmärrä. Liityin kirkkoon omasta vapaasta tahdostani vuonna 2002 (ja erosin vuonna 2007). Uskonnon pitäisi olla aito valinta, myös uskonnon harjoittamiseen osallistuminen koulun juhlissa ja aamunavauksissa.

Rinnastan vielä uskontokysymyksen ruotsin kielen pakolliseen opetukseen. Minulla ei ole mitään uskontoja vastaan, niin kuin ei ruotsin kieltäkään vastaan. Ruotsin kielen osaamisesta on hyötyä. Luin suurella työllä ja vaivalla pitkän ruotsin, kirjoitin ylioppilaskokeesta magnan ja sain siitä saman verran lähtöpisteitä yliopistoon kuin olisin saanut lyhyen ruotsin laudaturista. Virkamiesruotsin sain heittämällä läpi, kun kävin pari kertaa yliopiston ruotsinopettajan haastattelussa ja tein pari tehtävää. Muuten sain kurssit kielitaidon ja aiemmin suoritetun ammattikorkeakoulun kurssin perusteella hyväksiluettua.

Omaa lastani aion rohkaista tutustumaan ennakkoluulottomasti eri uskontoihin sekä lukemaan mitä tahansa kieliä. Toivon, että hänen tai kenenkään muun lapsen luontaista intoa ja uteliaisuutta ei sammuteta minkään kulttuurisen, edes vähemmistökulttuurisen pakkopullan nimissä. Jos islamilainen seurakunta on huolissaan valvomattomien opettajien radikalismista, heillä on mahdollisesti keinot puuttua siihen.

Myös monet konservatiiviset ihanteet tarjoaisivat hyvän vaihtoehdon nykyiselle uudistus- ja tuhoamisvimmalle. Nyt ne eivät vain pääse vaikuttamaan luonnollisessa ympäristössä, vaan joutuvat kiistelemään samoista yhtenäiskulttuurin palasista kuin muutkin virtaukset. Niin kuin ruotsin kielen pakollinen opetus, jota laajoissa kansalaispiireissä vastustetaan, ne kukoistaisivat paremmin erillään. Kun viimeisetkin militaristiset, ruotsinvaltaiset ja uskonnolliset rakenteet saadaan heitettyä opetussuunnitelmasta historian roskakoriin, voidaan puhua vapaasta ja avoimesta yhteiskunnasta.