Uuden edessä

En ole blogannut pitkään aikaan. Tekisi mieli sanoa, että normisähellys on menossa ja normi-sitä-ja-tätä jaajaa. Mutta oikeastaan olen käsikirjoitusten ja silpputöiden lomassa hakenut jotain uutta. Leikkasin tukkani pois, aloitin fitness-harrastuksen ja ryhdyin mm. kuuntelemaan David Bowien musiikkia yli kymmenen vuoden tauon jälkeen. Olo on kuin tulisi kaapista ulos.

Luin Paula McLainin romaanin Nuoruutemme Pariisi ja ihailin taitavasti käännetyn teoksen kieltä ja lauseita. Ehdin lukea yhä vähemmän jo ilmestyneitä teoksia, enemmän aikaa kuluu vielä ilmestymättömien korjailuun ja läpikäymiseen. Kävin Jyväskylässä Vanhan kirjan talvi -tapahtumassa ja täällä Tampereella Elävän kirjallisuuden festivaalilla. Kuljen nykyään tapahtumissa enemmän Osuuskumman edustajana kuin esittämässä itseäni ja pidän siitä hyvin paljon.

Kirjoitan kolmatta romaania ja se on aina vain vaikeaa. Olen toiminut vapaana kirjoittajana käytännössä seitsemän vuotta eikä se muutu yhtään helpommaksi. Tarkoitan: kun aamulla herään, joudun melko tarkasti käymään läpi mielessäni, mitä syitä tänään olikaan nousta vuoteesta, ennen kuin pystyn nousemaan siitä. Välillä tuntuu, että minulla menee niin paljon aikaa ja energiaa siihen, että pystyn järjestämään itselleni jonkinlaiset vapaan kirjoittajana toimimisen puitteet, ettei itse luomiseen jää sen jälkeen voimia.

Mutta miksipä tekisin toisinkaan. En ole kiinnostunut kirjoittamisen motiiveista, omistani sen paremmin kuin muiden. En ole koskaan keksinyt järkevää vastausta kysymykseen "miksi kirjoitat".

Kävin eilen Tampereen lyhytelokuvajuhlilla. Arvostan elokuvaohjaajia ja heidän tekemäänsä työtä. Tiedostan, että pääsen kirjailijana monella tapaa helpommalla. Minun ilmaisumuotoni ei ainakaan tarvitse suuria summia rahaa toteutuakseen tai ainakaan alkuvaiheessa työryhmää ympärilleen.

Olen toimittanut taas vaihteeksi muiden tekstejä. Minusta on hienoa kulkea näiden tekstien kanssa, seurata, kuinka ne kehittyvät ja kasvavat. En tiedä, mikä olisi se piste jolloin teksti valmistuu. Jossakin vaiheessa vain koittaa julkaisupäivä. Silloin viimeinen piste muuttuu pysähtymismerkiksi. Teksti jatkaa elämäänsä lukijoiden kautta, jos jatkaa.

Kirjoitin viime viikonloppuna ensimmäisen version tekstistä, joka ehkä valmistuu novelliksi. Kirjoittamisen tarve, tai syyhy, tai kutina on ennallaan sinä mielessä, että se iskee kun iskee. Ehkä entistä enemmän uskallan luottaa siihen. Että se odottaa minua, ei ole vielä kadonnut ja tuskin katoaakaan. Olen kärsivällisempi ja jaksan odottaa enkä hätäänny, jos sitä ei heti kuulukaan.